Karkuri

By Janne Huilaja

Millaista on elää koko elämä samassa talossa? Sen tietävät Lapissa asuvat Justin sisarukset Siime, Helmi ja Viljo. Sisarusparvi on jo eläkeikäinen, ja koko ikä on kulunut samassa pihapiirissä. Talossa ei ole nykyajan mukavuuksia: käytössä on vanha ulkohuussi eikä puhelinta ole. Sisarusten rauhallinen arki kuitenkin muuttuu, kun kuopus Viljo katoaa yllättäen. Minne Viljo on oikein mennyt ja miksi? Pakeneeko Viljo jotakin? Karkuri on Janne Huilajan koskettava ihmissuhderomaani Lapista. Karkuri oli ehdolla Olvi-kirjapalkinnon saajaksi.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 13, 2022
• ISBN: 9788728416211

Book preview

Karkuri

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2004, 2022 Janne Huilaja and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728416211

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Se makasi jäniksenuntaan tuuhean kuusen alla kun se havahtui epätavalliseen rapsahdukseen. Se säntäsi heti juoksuun. Melkein samassa jyrähti ja se tunsi polttavaa kipua toisessa korvassaan. Hämmentyneenä se pysähtyi hetkeksi ja silloin jyrähti uudelleen. Nyt se ei tuntenut kipua mutta aivan läheltä sirahteli vihaisesti ja kuului napsahduksia. Jänis ei ymmärtänyt mitä tämä oli. Se juoksi.

I

Karkuun

1

Saatuaan vaatteet päälleen Viljo jäi pöydän taakse seisomaan ja katsoi papereitaan tutkivaa, itseään puolta nuorempaa tohtoria. Viljon kädet menivät vaistomaisesti vatsalle niin että kämmenet jäivät päällekkäin. Tohtorilla oli pienet lukulasit, se tutki papereitaan kuin Viljoa ei siinä olisikaan. Viljolla kutitti nenän alustaa mutta hän ei uskaltanut raapia siitä. Lopulta tohtori siirsi paperit pöydän kulmalle ja laittoi lasit niiden päälle. Viljo hieraisi nenäänsä. Tohtori kohotti katseensa.

– Terve mies. Vaikka sotapojaksi veisivät.

Viljo säpsähti niin, että huonompi käsi liikahti. Tohtori huomasi sen ja nyökkäsi:

– Niin paitsi tietenkin tuo kätenne. Sehän nyt on mikä on. Mutta muuten te olette ikäiseksenne mieheksi hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Näkö ja kuulo, veriarvot, sydän. Kaikki.

Se puhui vielä joitain lukuja, mutta niitä Viljo ei ymmärtänyt, ei ollut koskaan ymmärtänyt. Helmi niitä yritti aina joskus hänelle selittää mutta hän unohti ne saman tien. Ei hän osannut mitata oloaan numeroilla. Äkkiä hän huomasi tohtorin vaienneen ja jääneen tuijottamaan häneen sen näköisenä kuin se olisi kysynyt jotain.

– Anteeksi? Viljolta tuli.

– Niin että te kai syötte terveellisesti ja harrastatte säännöllisesti liikuntaa?

– Jjuu…

Ei Viljo osannut muuta sanoa, sillä ei hän ollut koskaan kiinnittänyt sellaisiin asioihin huomiota; hän söi sitä mitä Helmi laittoi, kävi aamuisin kävelyllä kun, se piristi ja samoili metsissä koska se oli hauskaa ja siitä oli hyötyä.

Tohtori kuitenkin jatkoi tuijottamistaan. Se hermostutti Viljoa ja hän laski katseen käsiinsä. Päällimmäisen kämmenen etusormi vipatti mutta se lakkasi kun Viljo ajatteli, että sen pitää lakata. Kun hän vilkaisi tohtoria, se huokasi, otti lasit käteensä ja rykäisi.

– No niin, se sanoi nyökäten. – Jatkatte vaan entiseen malliin niin hyvä tulee. Näkemiin.

– Näkemiin, Viljokin sanoi ja ojensi kätensä, mutta lääkäri ei siihen tarttunut vaan sanoi hygieniasyistä lopettaneensa kättelyn.

Siinä se vielä Viljon mielestä ensi kerran vähän hymyili, niin että Viljo häkeltyi uudelleen ja meni hetki ennen kuin hän älysi laskea ojennetun kätensä. Hän katsoi siihen kuin pahantekijään ja liikutteli tietämättä minne panna kunnes pani molemmat kädet selkänsä taakse. Tohtori nosti lasit silmilleen ja siirsi jonkin paperin eteensä.

– Ja kiitos…, Viljo mutisi ja perääntyi ovelle. Siellä hän vielä muisti: – Jaa niin. Entä kuinkas se seuraava…

– Käyntikö? No sehän on jälleen parin vuoden kuluttua niin kuin tähänkin saakka, sanoi tohtori enää Viljoon katsomatta. – Me ilmoitamme kyllä.

2

Viljo painoi oven kiinni ja käveli naulakoille, lyhyt harteikas ja lähes tukaton mies, melkein aina totinen ja hiukan kumarassa liikkuva mutta nyt tämän talon vähän tavallistakin kumarampaan painama. Hän käytti nenäliinaa taskusta ja paineli otsaansa.

Ulkovaatteita pukiessa Viljo kuuli kaiuttimista, kuinka tohtori kutsui seuraavan potilaan huoneeseensa. Ääni tuli kuin tynnyristä ja siksi aikaa Viljo pysähtyi liikkumattomaksi. Hän muisti, kuinka joskus oli hoitaja käynyt ovelta kutsumassa ja hymyillen tervehtinyt kaikkia ja erikseen vielä odottajien joukosta nousevaa ihmistä ja pitänyt ovea auki. Ja lääkäri oli kätellyt mennen tullen. Kaiuttimen vaiettua Viljo puki nopeasti loppuun.

Vastaanottotiskin kohdalla Viljon käsi kävi lompakolla, mutta sitten hän muisti jo tullessa maksaneensa. Mieleen tuli, kuinka joskus ei ollut tarvinnut maksaa ollenkaan ja siitä kuinka hyvä oli olla terve.

Ulko-ovella Viljo nyökkäsi kahvilaan päin siltä varalta jos siellä sattuisi istumaan joku tuttu, mutta kukaan ei nyökännyt vastaan, muutama katsoi. Sitten hän astui lasiovista ulos ja pumpun vedettyä oven kiinni suusta pääsi helpottunut huokaus. Silmätkin piti puristaa hetkeksi kiinni; reissu oli taas kerran tehty.

Viljo seisoi hetken siinä hengittäen raikasta syysilmaa eikä huomannut aivan seinänlaidalla tupakoivaa miestä. Sitten hän huokasi vielä kerran, oikaisi lakkinsa ja lähti laskeutumaan kivisiä portaita. Samassa hän kuitenkin pysähtyi kun takaa kuului tuttu ääni:

– No, mikäs se Viljoa niin puhalluttaa?

Viljo kääntyi. Hän näki kumarassa ja polvi toisen päällä istuvan mustahiuksisen miehen katsovan häneen suu hymyssä. Miehessä oli heti jotain tuttua – kookas nenä, pienet ovelat silmät, tuo asento – mutta sairaalan pitkä aamutakki hämäsi. Sitten kävi sätkäkäsi tutusti huulilla, ja Viljo palasi kättään ojentaen:

– Eikun Johanneshan se.

– No Johannespa Johannes. Terve perkele. Kuntes Vaan on Kuntes Vaan mutta minä olen Jussi vaan. Istu.

– Minä olen vaan tuohon pysäkille. Tässä seisoakin.

– No seiso sitten.

Vasta sitten kädet irtaantuivat ja Viljo mietti, kuinka hyvältä tuntui lämmin kädenpuristus, yhdisti, teki hetkestä luotettavan. Hän jäi seisomaan ja Johannes puhalteli tupakkaansa.

– Vaan kattoin minä että leuhkaksipa se on mies menny kun ohi vaan kävelee vanhan armeijakaverin, se sanoi sitten.

– Minä sinua huomannu kun siinä niin nurkassa.

– Jaa ja minä että se on unehuttanu vaikka ei ole siitäkään reissusta kun nelisenkymmentä vuotta. Ja eikö tuota oo törmätty pari kertaa jäläkeenki.

– Onhan me useamminkin, Viljo sanoi vakavana.

Johannekselta pääsi naurahdus; sama vanha Vikke. Hän nyökkäsi rakennukseen:

– Mutta mitä se täällä? Et sunkaan kipeäksi oo ruvennu?

– Lääkärintarkastuksessa kävin.

– Ja mitä löysivät?

– Eivät mitään.

– Että terve mies?

– Liekkö liianni terve.

Johannes murahti, että älä puhu tuommosia. Liianni terve… Se kirosikin ja näytti kuin olisi vähän suutahtanut. Sitten katse kääntyi Viljon vasempaan käteen.

– Vaan entäpä tuo?

– No tämähän nyt on.

Viljo heilautti jäykempää kättään ja Johannes muisti, kuinka sillä oli vuosia sitten uitossa se mennyt. Hän ei ollut paikalla ollut mutta oli muilta kuullut, kuinka mies oli pölkyn huitaistua tehnyt töitä vahingostaan kenellekään kertomatta tuntikausia, kunnes joku oli alkanut ihmetellä sen varovaisia liikkeitä ja tuskaisia ilmeitä; oli huomattu, että sillähän on kyynärpäästä luut murskana. Sittenkin Viljo oli vielä vastustellut sairaalaan lähtöä. Sinne vaivoiksi. Aivan kuntoon kättä ei enää saatu vaan se jäi iäksi vähän koukkuun. Johannes nyökkäsi siihen:

– Ja sinä oot siitä asti ollu sitten eläkkeellä?

– Niin. Ja täällä hypänny. Taikka meinashan nuo ensin että kursseille mutta en minä alkanu.

– No mitä sitä paskaa aikanen mies.

Johannes alkoi katsella taivasta Viljon takana sellaisella ilmeellä, että Viljo arvasi sen mielessä liikkuvan nyt jotain tärkeämpää.

– Vaan multapa ne leikkaavat ens viikolla pois toisen keuhkon, se sanoikin sitten.

– Keuhkon? Viljolta pääsi.

– No niin, tämän vasemman, Johannes hieraisi rintaansa. – Aika on varattu tiistaiaamuksi. Kätevää nykysin kun parturissa käynti. Heh. Jonot vaan on pitemmät. No minä pääsin vähän ohi kun siellä on kuulemma mitä melkonen musta paha.

– Keuhkosyöpä?

– No sehän tuo monesti keuhkossa.

– Voi voi.

Sitten Viljo katsoi kun Johannes kohotti sätkän taas huulilleen.

–