Syytön tunteisiisi

By Johanna Salo

Katja nauttii työstään hoitajana ensiapupoliklinikalla. Hänellä on mukavat työkaverit, joiden kanssa on hauska viettää aikaa myös vapaalla. Ainoa ongelmana on Antti, poliklinikan komea sinkkulääkäri, johon kaikki työyhteisön naiset ovat lätkässä. Kaikki, paitsi Katja, mutta hänellä onkin siihen hyvä syy: Antti on vastuussa siitä, että hän on kokenut kouluiästä asti epävarmuutta ulkonäkönsä suhteen.
Nyt Antti kuitenkin osoittaa olevansa kiinnostunut Katjasta, mutta Katja ei todellakaan aio panna itseään alttiiksi uusille loukkauksille. Sitten ensiapuun tuodaan hurmaava laskettelija Karo, joka myös alkaa piirittää Katjaa. Kun toisen miehen ego ei kestä torjutuksi tulemista, Katja joutuu punnitsemaan, kehen voi luottaa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 6, 2024
• ISBN: 9788727136783

Book preview

Syytön tunteisiisi

Cover image: Midjourney

Copyright ©2014, 2024 Johanna Salo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727136783

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. Tunteita ei voi pakottaa

- Noin, Katja sanoi ja katkaisi teipin, jolla oli kiinnittänyt siteen. - Voit vielä painaa itse tuosta, se estää verenvuotoa. Lääkäri katsoo kättäsi kohta.

- Pitääkö siihen ommella tikkejä? potilas, nuori nainen, kysyi häivähdys inhoa äänessään.

- Todennäköisesti pitää, Katja vastasi. - Mutta kätesi saadaan kyllä kuntoon. Voit odottaa lääkäriä aulassa. Jos heikottaa, niin mene vaikka selin makuulle. Odotushuoneen seinustalla on muutamia sänkyjä sitä varten.

Nuori nainen oli tullut paikalle käsi verta valuen, kieltämättä pahan näköisenä. Leipäveitsi oli lipsahtanut ja tehnyt käteen syvän haavan. Nainen itse oli selvästi säikähtänyt. Mutta Katja oli heti nähnyt, että runsaasta verentulosta huolimatta haava ei ollut hengenvaarallista lajia. Täällä ensiapuklinikalla nähtiin päivittäin paljon pahempaakin.

Katja ohjasi naisen ystävällisesti, mutta päättäväisesti aulaan odottamaan, että lääkäri ehtisi katsoa tämän kättä ja ommella tarvittavat tikit. Hän oli nyt tehnyt tämän potilaan hyväksi sen, minkä pystyi, ja nyt oli ripeästi otettava vastaan seuraava.

Nyt ulko-ovelta kiidätettiinkin sisään potilasta, joka makasi paareilla.

- Alkoholia ja lääkkeiden yliannostus! Mikko ilmoitti määrätietoisesti. - Hoidettava heti!

Mikko oli ensiapupoliklinikan V-hoitaja. V tarkoitti vaativaa: V-hoitaja toimi ensiavun keskeisimmässä ja samalla vaativimmassa tehtävässä. Mikko otti potilaat vastaan, ja hänen tehtävänään oli selvittää potilaiden tila ja heidän vaivojensa kiireellisyysjärjestys ja ohjata heidät eteenpäin. Ensiaputyössä oli aina toimittava nopeasti, ja usein piti hoitaa monta asiaa yhtä aikaa. Kaikilla ensiapuun tulevilla ei ollut hengenhätä, mutta joidenkin potilaiden kohdalla kyse oli minuuteista.

Niin ilmeisesti myös tämän miehen, joka nyt makasi tajuttomana paareilla. Tottunein, määrätietoisin ottein Katja ja hänen työkaverinsa ryhtyivät hääräämään miehen ympärillä. Potilaan ympärillä pyöri yhtä aikaa kaksi lääkäriä ja kolme sairaanhoitajaa. Tajuttoman miehen vatsalaukkuun vietiin lääkehiiltä nenämahaletkun kautta, ja sitten hänet riisuttiin, katetroitiin ja peiteltiin sairaalasänkyyn. Lääkärit määräsivät potilaalle tehtäväksi erilaisia kokeita, ja hänet intuboitiin eli hänen henkitorveensa asetettiin putki, jotta mies ei tukehtuisi. Sitten potilas siirrettiin hoidettavaksi teho-osastolle.

- Nyt maistuisi pieni tauko ja kuppi kahvia, Katja huokasi työkaverilleen Sallalle, kun he palasivat teho-osastolta takaisin ensiapuosastolle.

- Sanopa muuta, Salla hymähti.

He molemmat tiesivät hyvin, että työ ensiapuosastolla oli joskus tällaista: Hoitajien piti olla jatkuvasti varuillaan yllättävien tilanteiden varalta. Heidän piti osata monenlaista ja asettaa tehtäviä kiireellisyysjärjestykseen. Toisinaan työ oli niin kiireistä, ettei taukoja ehtinyt pitämään.

Odotusaulassa ei näkynyt enää kätensä loukannutta nuorta naista. Ilmeisesti hänet oli jo otettu lääkärin vastaanotolle, ehkä jopa ehditty päästää lähtemään kotiin.

- Lasketteluonnettomuus, potilaalla haavoja ja ruhjeita ja ilmeisesti käsi murtunut, Mikko ilmoitti.

Katja hymähti mielessään. Tänään oli näköjään loukkaantuneiden käsien päivä. Joskus ensiapuklinikan työntekijät laskivat keskenään leikkiä siitä, millaisten onnettomuuksien uhreja minäkin päivänä oli tuotu heidän vastaanotolleen eniten. Se oli mustaa huumoria, joka auttoi raskaan työn tekijöitä jaksamaan työssään.

Lasketteluonnettomuudesta selvinnyt käveli paikalle omin jaloin, joskin hiukan työläästi. Katja näki, että hän oli nuorehko mies, suunnilleen Katjan itsensä ikäinen. Vilkaistessaan sairaanhoitajan kasvoihin mies nyökkäsi tervehdykseksi ja hymyili. Hän vaikutti rauhalliselta; oman veren näkeminen ei ollut saanut miestä hermostumaan, niin kuin äskeiselle kättään leikanneelle naiselle oli käynyt.

- Tännepäin, Katja sanoi ja avasi toimenpidehuoneen oven.

- Puhdistan nyt haavasi, Katja sanoi. - Tämä saattaa hiukan kirpaista.

- Ei se mitään, mies sanoi. Siitä huolimatta hän kuitenkin hiukan irvisti, kun Katja paineli desinfiointiaineeseen kostutettua pumpulituppoa hänen rikkoutuneella ihollaan.

- Mitä kävi? Katja kysyi jatkaessaan työtään. Usein potilaita rauhoitti ja rentoutti se, jos hoitaja jutteli heidän kanssaan. Sillä tavalla heidän huomionsa siirtyi kivusta ja jännityksestä muihin asioihin. - Siellä laskettelurinteessä.

- Laskin päin aitaa, mies virnisti. - Taisin hiukan yliarvioida omat taitoni. Ne ovat päässeet ruostumaan. Tämähän oli ensimmäinen kerta rinteessä tänä talvena.

- Erkinvuoren rinteessäkö sinä olit? Katja kysäisi. Hän sulki desinfiointiainepullon korkin ja tarttui sideharsoonn.

Erkinvuori oli paikallinen laskettelurinne. Se ei ollut mikään alppirinteiden nähtävyys tai Lapin tunturi, mutta sen etu oli siinä, että se sijaitsi lähellä ja sinne ehti kaupungista laskettelemaan vaikka työpäivän jälkeen.

- Sielläpä juuri, mies vastasi. - Ensimmäinen kerta, ja menin suoraan jyrkkään rinteeseen. Olisi pitänyt aloittaa lasten rinteestä.

Katjaa nauratti. Hän itsekin lasketteli jonkin verran ja tiesi, että vähänkin kokeneelle laskijalle Erkinvuoren aloittelijoiden rinne tarjosi varsin leppoisaa menoa.

- Onneksi siinä ei kuitenkaan käynyt pahemmin, Katja sanoi.

- Niin, onneksi ei! Vauhtini ei kuitenkaan ollut kovin kova. Uutisistahan sitä lukee joskus, että laskettelurinteissä on törmäilty puihin tai aitoihin ja niissä tapauksissa on käynyt pahasti. Minä taisin kuitenkin selvitä pelkillä kauneusvirheillä. Ja kädelleni taisi tapahtua jotakin?

Katja tarkasteli parhaillaan miehen kättä.

- Se on luultavasti katkennut, hän vastasi. - Lähetän sinut röntgenkuvaan. Sitten tapaat lääkärin, ja hän päättää seuraavista toimenpiteistä.

- Selvä juttu, mies sanoi. - Laskettelureissut taisivat sitten loppua lyhyeen.

- Käden toipuminen ei välttämättä kestä kovin kauan, Katja hymyili. - Ja nämä muut vammat selvittää kyllä aika, lepo ja pieni huolenpito. Vaihda itse siteet parin vuorokauden välein. Haavat kannattaa samalla puhdistaa.

- Teen niin, mies lupasi.

Hän nousi lähteäkseen. Mutta käsi jo ovenkahvalla hän käännähti, katsoi hoitajaa silmiin ja hymyili.

- Minä olen muuten Karo.

Katja yllättyi. Miksi mies halusi esitellä itsensä, nyt, kun oli jo lähdössä? Mies näkyi katsovan Katjan sairaanhoitajanpuvun etumusta, etsien katseellaan pientä nimikylttiä. Sellaista ei kuitenkaan ollut. Turvallisuussyistä ensiapuosastolla oli luovuttu nimikylttien käytöstä jo aikoja sitten. Ensiapuun tuotiin usein potilaita, jotka olivat huumeissa tai joiden mielenterveys oli järkkynyt. Oli parempi, etteivät sellaiset pääsisi sekaantumaan hoitohenkilökunnan yksityiselämään.

Tämä mies näytti kuitenkin olevan täysin tolkuissaan, joten Katja piti kohteliaana vastata esittäytymiseen.

- Minä olen Katja.

- Mukava tutustua, Katja, Karo sanoi. Sitten hän poistui odotusaulaan.

- Miten menee? Salla kysyi ja istahti Katjan viereen toisen näyttöpäätteen ääreen.

- Tavallinen meininki, Katja hymähti. - Muutama tajuton potilas ja pitkä jono tapaturmatapauksia.

Työvuoro oli pian päättymässä, ja Katja ja Salla olivat ryhtyneet hoitamaan työhön kuuluvia paperitöitä. Niihin kului sairaanhoitajan työstä suunnilleen kolmannes. Esimerkiksi kaikki potilaille tehdyt toimenpiteet kirjattiin ylös. Jos sitä ei ole kirjattu, sitä ei ole tapahtunut, ylihoitaja oli tähdentänyt Katjalle aikoinaan työhönperehdytysjakson aikana. Sekä potilaan hoidon että hoitajan oikeusturvan takia on tärkeää, että jokaisesta toimenpiteestä jää merkintä.

Olihan se niinkin. Joskus Katja vain ajatteli, että tämäkin aika olisi kulunut hyödyllisemmin potilaita hoitaessa. Sitä paitsi työ ensiapuosastolla oli niin kiivastahtista, että ratkaisuja joutui tekemään nopeasti ja paljon. Toisinaan oli vaikea jälkeenpäin pitää kirjaa siitä, mitä kaikkea olikaan tullut tehdyksi.

Hoidettu haavat, Katja kirjoitti Karon sähköiseen potilaskorttiin. Karon sukunimi oli näköjään Tervola, ja hänen syntymävuotensa paljasti hänet kaksi vuotta Katjaa vanhemmaksi. Ohjattu röntgeniin. Katjan vastuu päättyi tähän, röntgenhoitaja ja lääkäri jatkaisivat kirjanpitoa tästä.

- Miten sinulla ja Antilla menee? Salla kysyi yllättäen.

- Minulla ja Antilla? Katja hölmistyi. Hetkeksi hänen keskittymisensä herpaantui ja sormet unohtivat, mitä sanaa olivat olleet näpyttelemässä potilaskorttiin.

- Niin, teidän juttunne! Salla intoili. - Mitä sille kuuluu?

Katja alkoi uudestaan liikutella sormiaan näppäimistöllä.

- Ei ole mitään minun ja Antin juttua! hän totesi ponnekkaasti.

Antti oli yksi ensiapupoliklinikan lääkäreistä: taitava ja työnsä hallitseva lääkäri, ja sen lisäksi vapaa poikamies, melko nuori, komea ja miellyttävä. Jälleen kerran Katja ajatteli, oliko sen pakko olla niin. Oliko sairaalassa aina pakko olla yksi vapaa ja komea lääkäri, jonka perään kaikki vapaat lääkäri- ja sairaanhoitajanaiset kaihailivat?

Paitsi minä, Katja ajatteli. Hänen mielessään häivähti epämiellyttävä tunne, ja hän vakuutti mielessään uudestaan: Minä en ole lainkaan kiinnostunut Antista. Hän sulki potilaskortin ja avasi seuraavan.

- Antti saattaa olla asiasta toista mieltä, Salla huomautti.

Kun Katja oli tullut ensiapupoliklinikalle töihin kahta vuotta aiemmin, Antti ei vielä ollut komea poikamieslääkäri, jota kaikki sairaalan naiset tavoittelivat. Hän oli ainoastaan komea lääkäri, joka valitettavasti seurusteli mutta josta yksi jos toinen sairaanhoitaja silti salaa haaveili. Kun osastolla sitten alkoi kiertää huhu, että Antti oli eronnut naisystävästään, panokset sitten kovenivat. Enää ei haaveiltu salaa. Nyt Antti oli vapaata riistaa, mahtava saalis, jonka tavoittelemiseksi kokonainen naislääkäreiden ja -sairaanhoitajien joukko näki vaivaa.

Ainoastaan Katja oli pysytellyt siitä kilvoittelusta kaukana. Kun sairaalan muut naiset keksivät tekosyitä päästäkseen juttelemaan Antin kanssa, Katja puolestaan oli yrittänyt pysytellä miehestä niin loitolla kuin oli mahdollista, jos työskenteli samalla osastolla.

Sitä oli ihmetelty.

- Eikö Antti sinun mielestäsi ole komea? Salla oli ihmetellyt. Salla ja pari muuta naishoitajaa olivat juuri puhuneet Antista ja laskeneet tästä hyväntahtoista, ihailevaa leikkiä. Katja oli seissyt vaisuna vieressä, oli tuskin naurahtanutkaan muiden jutuille.

- Kai hän on, Katja oli mutissut ja vaihtanut nopeasti aihetta.

Totta kai Antti oli komea, ja muutakin: älykäs, hauska ja miellyttävä. Antti oli juuri sellainen mies, josta Katjakin kai olisi kiinnostunut, jos hän ylipäänsä olisi elätellyt toiveita minkäänlaisesta miessuhteesta. Katjalla oli kuitenkin omat syynsä välttää Antin seuraa. Hän nimittäin tunsi Antin entuudestaan, vuosien takaa. Mies toi Katjan mieleen muistoja, jotka olivat kaikkea muuta kuin hyviä.

Katja muisti, kuinka hän muutama vuosi sitten oli aloittanut työt ensiapuosastolla. Hän oli kierrellyt osastolla ylihoitajan kanssa, ja ylihoitaja oli esitellyt hänelle paikkoja ja osaston henkilökuntaa.

- Tässä on lääkäri Antti Saarela, ylihoitaja oli sanonut.

Katja oli jähmettynyt järkytyksestä. Antti Saarela! Antti se tosiaan oli: hän oli vanhempi, kookkaampi ja miehekkäämpi kuin silloin aikoinaan, mutta aivan epäilemättä sama mies. Noista komeista kasvoista ei