Ei koskaan lääkäreitä!

By Pia Oinonen

Kun rakkaus yllättää sinkkulääkärin.Noora on nuori lääkäri, joka katoaa säännöllisesti erilaisiin päiväunelmiin. Viimeksi hänen unelmissaan seikkaili komea lentäjämies... Nooran ystävällä on Nooran päiväunille diagnoosi: Nooran biologinen kello tikittää selvästi! Siksi Nooralla on niin paljon mieshaaveita. Mutta mitä mieltä Noora itse on asiasta? Tarvitseeko hän elämäänsä miestä? Yhdestä asiasta Noora on varma – ainakaan työhullua lääkäripuolisoa hän ei itselleen halua. Tai niin hän ainakin ajattelee siihen asti, kunnes kohtaa Markon...Ei koskaan lääkäreitä! on ihana sairaalamaailmaan sijoittuva rakkauskertomus.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 30, 2023
• ISBN: 9788728542583

Book preview

Ei koskaan lääkäreitä!

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1995, 2023 Pia Oinonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728542583

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ei koskaan lääkäreitä!

Päiväunelmia

O nko matkustajien joukossa kenties lääkäriä?

Nousin hitaasti ja tunsin muiden lentomatkustajien katseitten seuraavan kulkuani herpaantumatta. Lentoemännän kuulutus oli kuulostanut rauhalliselta, mutta minä tiesin hänen olevan kauhuissaan. Pelko oli värittänyt hänen ääntään vain aavistuksen verran ja olin varma, että ainoastaan minun kouliintunut korvani oli tavoittanut hädän hänen sanojensa takana.

Kävelin hitaasti kohti koneen ohjaamoa. Pysähtyneet hengitykset täyttivät ilman ja minä puristin lujasti mustaa lääkärinlaukkuani. Sen metallinen kahva valoi minuun itseluottamusta ja minä olin varma siitä, mitä olin tekemässä.

Tiesin, että kellanpunervat, kiharat hiukseni ja pisamaiset kasvoni, joiden keskellä siniharmaat silmäni katsoivat muita matkustajia rävähtämättä, eivät välttämättä vakuuttaneet muita ihmisiä. Mutta minä olin ammattilainen, vaikka ulkonäköni kertoikin minun olevan yhtä kotona coctail-kutsuilla kuin leikkaussalissa.

Lentoemännän katse etsiytyi Chanel-jakkupukuni kullanvärisiin nappeihin ja hän tuntui kadottaneen ajatuksensa. Mutta vain hetkeksi, sillä samassa hän kuiskasi käheällä äänellä:

– Oletteko te lääkäri?

Minä nyökkäsin hänelle rauhoittavasti.

– Kysymys on pääpilotistamme, lentoemäntä sanoi purren huultaan.

Hänen kalpeilla kasvoillaan oli epätoivoinen ilme ja hänen vihreä huivinsa sai hänen ihonsa näyttämään kelmeältä koneen keinotekoisessa valaistuksessa.

Hän avasi ohjaamon oven ja minä astuin salaperäiseen, miehiseen maailmaan. Sadattuhannet valot tuikkivat ohjaamon konelaudassa ja yhtä moni tähti oli viitoittamassa koneen tietä ikkunoiden ulkopuolella. Yö oli samettinen, pehmeä, ja avaruus koneen ulkopuolella ääretön ja täydellinen.

– Hän ei pysty ohjaamaan konetta, lentoemäntä kertoi viitaten kädellään lentäjää kohti.

Mies istui ohjaamonsa ääressä ja hänen yötäkin mustemmat silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen, jonne vain hän saattoi nähdä. Hänen tummat, laineikkaat hiuksensa hohtivat ohjaamon valossa ja minä saatoin nähdä pienten hikihelmien reunustavan hänen huuliaan, jotka olivat luotu suutelemaan. Hänen jykevä leukansa oli liikkumaton, ja saatoin vain aavistaa hänen ajatuksensa, jotka tekivät hänen kätensä toimintakyvyttömiksi.

– Hän on aivan lamaantunut. Minä en tiedä, mikä hänellä on. Hän ei kuule minun puhettani, lentoemäntä kertoi itkuisella äänellä. –Automaattiohjaus on nyt päällä, mutta me laskeudumme aivan pian… ellemme me sitten murskaudu! Voi hyvä lääkäri! Teidän on tehtävä jotain! Teidän on saatava hänet unohtamaan pelkonsa! Teidän on pelastettava meidät tai muuten koneemme syöksyy Tyyneen Valtamereen!

Enkä minä halua aloittaa lomaani uimalla maihin, minä täydensin lentoemännän lauseen mielessäni.

Katsoin lentäjän liikkumatonta hahmoa. Niin paljon voimaa, niin paljon miehisyyttä oli tukahdutettuna hänen vartalossaan. Oli vain minun tehtävänäni saada tuo taito, tuo raivo esiin. Hymyilin rauhoittavasti lentoemännälle. Minä pystyisin tekemään sen. Minä palauttaisin lentäjän takaisin tähän maailmaan hänen mielensä astuttua pelon valtakuntaan. Minä pelastaisin koneen sataviisikymmentä matkustajaa.

Minä tiesin onnistuvani, sillä minä olin tottunut valamaan uskoa ja toivoa miehiin.

Samassa lentäjä kääntyi ja hän kohdisti mustat, surulliset silmänsä minua kohti. Hänen katseessaan näkyi hätää ja tuskaa, mutta myös luottamusta, sillä hän näki minun silmissäni, että minä pystyisin auttamaan häntä.

N o, mikä siihen auttaa? Miehen hyväntahtoisen kärsimätön ääni sai minut pudottamaan stetoskooppini rintaani vasten ja kesti hetken ennen kuin ymmärsin miehen kysymyksen. Katsoin hänen leveää, ruskettunutta selkäänsä ja mietin ihmeissäni, miksei hänellä ollut univormua yllään ohjatessaan konettamme paratiisisaarelle.

Hän katsoi minua olkansa yli ja hämmästyin nähdessäni, että hänen mustat silmänsä olivat kuin taikaiskusta muuttuneet kirkkaan sinisiksi. Hätä ja tuska olivat samoin poispyyhkäisty. Nyt hän näytti vain hämmästyneeltä.

– Niin, minä mutisin.

Yritin epätoivoisesti voittaa aikaa. Tarvitsin runsaasti lisäaikaa, sillä minun ajatukseni tuntuivat edelleen liitelevän öisellä taivaalla.

– Niin, mies toisti. – Eipä taida siitä laulamisesta tulla mitään?

Se oli selvä kysymys, joten poimin nopeasti stetoskooppini hyppysiini ja suoritin uusintakuuntelun. Mies oli oikeassa. Hänen keuhkoputkensa rohisivat iloiseen tahtiin, vuorotellen vinkunan kanssa, joka kuului keuhkoista.

– Laulamisesta? minä toistin puolestani.

– Niin, mies yskäisi. – Veteraanilentäjien talvijuhlassa. Eipä taida onnistua?

– Ei, minä henkäisin.

Tunsin helpotuksen kuuman ja vilvoittavan aallon hulmahtavan ylleni saadessani vihdoin langan-päästä kiinni. Veteraanilentäjä. Lentäjä. Vihdoinkin jotain tolkkua. Lentäjä… sankari, ilmojen herra, valtias, miehinen ammatti…

Tunsin syvän punan alkavan nousunsa nilkoistani kohti poskiani ja mietin epätoivoisesti, kuinka kauan olin tällä kertaa viipynyt päiväunelmissani. Vilkaisin salaa kelloani, kun käänsin lentäjän tuolin ympäri. Hätäinen laskutoimitus kertoi minulle, että olin ollut muissa maailmoissa vain pari minuuttia. Pari minuuttia! Olinko minä kuunnellut tämän potilaan keuhkoja kaksi minuuttia! Nojannut otsaani hänen ruskettunutta nahkaansa vasten kahden minuutin ajan? Mumissut jotain?

Kaksi minuuttia! Siinä oli puolitoista minuuttia liikaa. Ehdottomasti.

– No?

Pakkohan minun oli vastata hänen katseeseensa. Hän oli