Kaiken se kostaa

By Heimo Hamunen

Eletään 1990-luvun alkua. Helsingin Pihlajamäkeen sijoittuvasssa noir-henkisessä lyhytromaanissa pikkurikollinen Veijo "Veke" saa toverinsa Jepen kanssa keikkavinkin, joka heti alkuun vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Rikoksen monitoimimies, "Managerina" tunnettu rikollispomo, on saanut heidät tietämättään varastelemaan venäläisjengin varastolle. Rikoskumppanit sekaantuvat tahtomattaan isompiin kuvioihin. Alkaa takaa-ajo ja kostonkierre.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 19, 2019
• ISBN: 9789528017882

Heimo Hamunen

Kirjoitan sivutoimisesti viihdyttävää rikos-, toiminta- ja seikkailukirjallisuutta. Ensimmäinen romaanini on lyhytromaani Kaiken se kostaa, joka sijoittuu 1990-luvun Helsingin Pihlajamäkeen. Mukana on aimo annos huumoria, jota kirjoituksiini tulee väkisinkin mukaan, vaikka kuinka yrittäisin kirjoittaa synkkää noiria.

Book preview

Kaiken se kostaa

Yksi

Kaksi

Kolme

Neljä

Viisi

Kuusi

Seitsemän

Kahdeksan

Yhdeksän

Kymmenen

Yksitoista

Kaksitoista

Valmistusmerkinnät

Yksi

Olin aina ajatellut rikoksen kannattavan. Ainakin jonkin verran. Mutta kun päädyin Meilahden sairaalaan kasvot puoliksi palaneina, en ollut siitä enää niin varma.

Vasta muutama viikko oli kulunut siihen asti suurimmasta keikastani. Kesäillan sade ropisi nahkarotsille, kun kävelin autolle. Olin lähdössä hakemaan kätköltä piilottamaani kamaa ja ysimillistä.

Punainen nappisilmä, 1200:nen Lada nökötti parkkipaikalla kuten aina: vähän ruosteisena, mutta muuten luotettavana. Kaivoin avaimet taskusta ja avasin oven.

Laitoin avaimen virtalukkoon ja aloin käynnistää autoa. Lada yskähti. Kuului hyrähdys. Valtava valokenttä ja polttava kipu kasvoilla ja jaloilla. Sain oven avattua ja raastoin itseni ulos. Tömähdin katukivetykselle kyljelleni.

Autoi leimusi ilmiliekeissä. Jalkoja korvensi enkä pystynyt nousemaan ylös. Ainoa ajatus kivun keskellä oli kaikin voimin kampeutua kauemmas palavasta autosta.

Tunsin otteen kainaloissani. Joku ystävällinen sielu oli tullut apuun ja raahasi minua pois päin liekeistä. Juuri ajoissa: ennen kuin menetin tajunnan, kuulin räjähdyksen liekkien saavutettua bensatankin.

Heräsin sairaalasta. Muistan kirkkaat valot, aivan liian kirkkaat. Olin kauttaaltani sideharson peitossa ja tippaletku meni käsivarteen.

Päätä särki ja ohimoissa tuntui samalta kuin olisi juonut kuukauden yhtä soittoa ja katkaissut putken kertaheitosta. Suuni oli kuiva kuin vanhan ukon pallit.

Vaikka teki kipeää, kohotin käden kokeillakseni kasvojani. Oikea puoli kasvoista oli peitetty siteillä. Hipaisu sideharson päältä tuntui kuin joku työntäisi korkkiruuvia selkärankaan. En pystynyt liikuttamaan jalkoja ja yrittäminenkin aiheutti liikaa kipuja.

Muistin päänsäryltä ja muilta kivuilta hämärästi, mitä oli tapahtunut. Kuin välähdyksinä pystyin palauttamaan mieleen sateen ja kuinka käänsin virta-avainta – ja leimauksen sekä liekkien korvennuksen.

Miten helvetissä olin päätynyt tähän pisteeseen? Miksen osannut varoa enempää, vaikka minua oltiin jo uhkailtu? Luulinko ehkä olevani jollakin tapaa voittamaton, haavoittumaton?

Ehkäpä voiman ja kaikkivoipaisuuden tunne oli jäänyt viimeisimmästä keikasta päälle. Noin kuukausi oli kulunut tuosta kuprusta. Vähänpä silloin tiesin, millaiseen kuseen vielä joutuisin.

***

Yksi keväinen ilta olin menossa ostarin räkälään Rönniin kaljalle. Kävelin kioskin ohi. Vastaani huoppui mies, joka oli kaikesta päätellen vahvassa laitamyötäisessä. Mies haki katsekontaktia ja käveli eteeni.

Lainaa stidejä, mies aloitti.

Sori, en polta, sanoin.

Sniidu äijä! mies huusi, huitaisi kämmenellä ilmaan ja lähti  kävelemään lujaa vauhtia pois.

Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa. Menin Rönniin, tilasin bissen ja kävelin jukeboksille. Renkkasin levyjä ahkerasti, koska en tahtonut enää kuulla Rentun ruusua yhtään kertaa; nurkkapöydän vakiokalustoon kuuluva herrasmies uhrasi tuona kesänä pienen omaisuuden Irwin Goodmanin hengentuotokseen.

Siinä plärätessä levyjä tuli Jeppe ravitsemusliikkeeseen. Jere, lempinimeltään Jeppe, oli vanha kamu jo ala-asteajoilta. Hän ei ollut mikään työkalupakin terävin mora, mutta niin luotettava kuin viinaan ja naisiin menevä vanha ystävä vain voi olla.

Moi, Jeppe aloitti. Mitäs mies?

Ei paskempaa. Biisejä valkkaan. Ai niin, ja yks ukko sano mua äsken ‘sniiduks äijäks’.

Jeppe hörähti:

No, oothan sä välillä aika sniidu.

Hö-hö.

Jeppe lähti hakemaan itselleen tuoppia. Olin sillä välin valinnut jukeboksista pari lättyä ja mennyt pöytään istumaan.

Heitin Jepelle lasinalusen, kun hän tuli pöytään. Jeppe otti öölistään pitkän siemaisun ja röyhtäisi päälle.

Nyt ois keikkaa tiedossa…

Laskin tuopin alas. Keikka kiinnosti, koska lompakkoni