Harju

By Kari Levola

Sydäninfarktista toipuva rikospoliisi Raistola on päätynyt kuntoutukseen Punkaharjulla sijaitsevaan kylpylähotelliin. Paikkakunnalla tapahtuu samaan aikaan jotain muutakin kiinnostavaa: presidentit Niinistö ja Putin ovat tapaamassa hotellissa, joka on perustettu vanhaan kartanoon. Alueen turvatoimet on viritetty huippuunsa, mutta lähistöltä löytyy silti raa'asti murhatun miehen ruumis. Mies paljastuu venäläiseksi – mistä oikein on kysymys? Raistola päättää ryhtyä töihin."Harju" (2020) on Kari Levolan toinen dekkari, jossa seikkailee "Live Evil" -romaanista tuttu poliisi Raistola.Raistola on rikospoliisi eläköitymisen kynnyksellä. Kun Raistolan on aika jäädä eläkkeelle, hän ei kuitenkaan malta pysyä poissa rikostutkimuksista. Mitä muuta sitä eläkkeellä tekisi kuin jatkaisi intohimotyön parissa?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2020
• ISBN: 9788726708257

Book preview

www.egmont.com

1

Metsähanhet lensivät aurassa melkein talojen kattojen korkeudella. Niillä oli vikasuunta tai ainakin eri suunta kun minulla: linnut olivat muuttamassa pohjoiseen, minä olin lähdössä lähelle itärajaa, vähän niin kuin ristiin lintuparvien kanssa. Äkkiä parvi heilahti, kun linnut tekivät välilaskun läheiselle pellolle. Siellä olinkin niitä monesti sauvakävelylenkeilläni nähnyt. Pelto oli kuin joku moottoritien pakollinen taukokahvila, jossa pysähdyttiin tankkaamassa ja vessassa. Hanhet olivat lahjakkaita, ne pystyivät paskomaan ja syömään yhtä aikaa.

En ollut lähdössä työkomennukselle, enkä lomalle. Työpaikalta minut oli vastoin tahtoani päätetty lähettää johonkin ihmeen TYK-kuntoutukseen, vaikka en todellakaan olisi muuta halunnut kuin palata töihin. Kuntoutus ei ollut työtä, eikä lomaa, vaan jotain siltä väliltä. Minulla oli pahat aavistukseni, että jäisin sille tielleni. Ehkä minulla oli taipumusta melodramaattisuuteen, on siitä sanottu, edesmennyt entinen vaimoni oli kutsunut sitä säälin kerjäämiseksi, ja nykyään poikani sanoi semmoista naurettavaksi ruikuttamiseksi. Jos nimittäin pääsi sanomaan, sillä minä en hänelle enää pahoista aavistuksistani viitsinyt kertoa.

Nyt en kuitenkaan voisi perua kuntoutukseen lähtöäni, vaikka teki mieli kääntyä ja palata takaisin talolleni. Sen minä oli rakentanut, tai tarkkaan ottaen ostanut käytettynä, mutta joka tapauksessa itse kunnostanut, esimerkiksi saunan lauteet uusinut talkooporukan kanssa. Nyt ei auttanut kuin purra hammasta, ja lähteä matkaan, ennen kuin peruisin koko jutun.

Pojan lapset touhusivat pihalla, kun nostelin matkatavaroitani auton takakonttiin. Nurmi ja kevät tuoksuivat jo. Illalla ja varhain aamuyöstä oli kuulunut mustarastaan pitkää luritusta, mutta näin aamupäivällä lintujen tirskaukset olivat kiireisempiä.

Yritin häätää kakaroita pomppimasta kukkapenkin päällä. Siinä oli joskus keväisin kukkinut sinivuokkoja, siis joskus.

– Vaari, saadaanko me räjäyttää puutarhamaja? sanoi isompi lapsista.

– Ette.

Arvasin että poika oli joskus lasten kuullen sanonut, että puutarhamaja on niin ränsistynyt, että se pitäisi räjäyttää pois. Ehkä se kaipasikin maalaamista. Siitä oli jo muutama vuosi aikaa, kun olin viimeksi savustanut siellä kaloja.

– Mitä me sitten voitaisiin tehdä? lapset inttivät.

– No, vaikka pesette tuon puutarhamajan. Haette jostain ämpärin ja harjan ja vettä.

Lapset ryntäsivät innosta kiljuen matkoihinsa. Hannele tuli talon ulkoportaita alas. Me oltiin kuljettu siinä ristiin: minä olin kantanut matkatavaroitani ulos ja Hannele oli kantanut omia tavaroitaan sisään.

– Oletko sinä nyt aivan varma, että minä voin olla täällä koko viikon?

– Itsehän sanoit, että et voi olla kotonasi, koska talossa tehdään putkiremonttia.

– Joo, mutta en minä tarkoittanut, että änkeäisin tänne.

– Höpö höpö, parempihan se on, että täällä joku on, kuin että talo olisi tyhjä, minä sanoin.

Hannele tuli lähemmäksi. Sillä oli ilme, että jokin vaivaa.

– Roni kertoi, että sinä olit jo ollut kardiologin lopputarkastuksessa. Et sitten tainnut puhua lääkärille niistä poissaolokohtauksista?

– Sehän oli erikoislääkäri, joka hoitaa sydämiä. Enhän minä sille päästäni puhunut. Sitä paitsi ne vaivat katosivat, taisivat liittyä stressiin, minä sanoin.

Enkä minä huijannut. Vaivojen summa vain taitaa olla vakio. Poissaolokohtaukset olivat hävinneet, mutta tilalle oli tullut hengästyminen. Olin ruvennut taas sauvakävelemään, tai ainakin teeskentelemään sellaista, sillä kovin pitkiä matkoja ei jaksanut, kun jo meinasi happi loppua.

– Mutta kannattaa semmoiset poissaolot kuitenkin selvittää. Teillä on varmaan lääkärintarkastuksia tuolla, minne nyt menet.

– Mitä te puhutte poissaoloista? sanoi Roni, joka tuli puutarhasta.

– Ei kun minä vaan kerroin Hannelelle, että löysin tuolta vintiltä sinun kouluaikaisia tavaroitasi. Ylivoimaisesti paksuin vihko oli sinun poissaolovihkosi.

– Älä taas jaksa. Kantaisit mieluummin huolta tuosta puutarhastasi. Siellä on melkein kaikki rempallaan. Omenapuitten versot on vielä leikkaamatta. Ja viimesyksyiset lehtikasat on haravoimatta.

– Minä voin kyllä auttaa. Korvauksesi siitä, että saan majailla täällä, Hannele sanoi.

– Et sinä täällä millään työleirillä ole, minä sanoin. – Mutta tuon puutarhapenkin tuolla pihan perällä sinä voisit katsoa. Siellä on maa-artisokkaa. Jäi viime syksynä nostamatta. Mutta maa-artisokka säilyy talven yli. Pitäisi vaan harventaa, että pääsee uudet tulemaan. Nostat osan ja teet mukuloista keittoa.

Mukuloista puheen ollen: pojan lapset näyttivät olevan työn touhussa puutarhamajan seinustalla. Ne olivat jostain hakeneet hiekkaämpäreihinsä vettä.

– Sinäkö lapset tuonne usutit? sanoi Roni.

– Ei kun ne oikein vaatimalla vaativat, että saavat pestä puutarhamajan.

– Hammasharjoilla?

– Lapset on luovia. Sinäkin olit pienenä.

Näin, että Hannelea hymyilytti, kun se lähti sisälle.

– Hannele, voitko vähän katsoa noitten kakaroitten perään, kun minä käyn heittämässä isän asemalle.

– Joo, minä saan juuri tavarat tuolla järjestykseen ja tulen itsekin pihalle, Hannele sanoi, ja heilutti vielä minulle. – Muista mitä minä sanoin.

– En minä nyt kaikkea voi muistaa, minä sanoin ja menin jo autoon.

Auto oli minun, mutta poika ajoi. Tienpenkereet olivat keltaisina voikukista. Autoradiosta tuli uutiset, joissa sanottiin, että Putin on tulossa Suomeen tapaamaan Niinistöä. Minä läppäsin radion kiinni.

– Minä saan näppylöitä kaikista huippukokouksista ja valtiovierailuista, minä murahdin.

– Sitä sanotaan posttraumaattiseksi stressiksi, Roni sanoi.

– Annetaanko Postissa nykyään psykiatrisia neuvojakin. Kyllä minä tiesin, että te ihmisten ruohoa leikkaatte ja ruokaa kuljetatte, mutta että oikein terapeuttejakin.

Poika ei ilmaissut huumorintajuaan. Lisäsi vain kaasua, kun moottoritielle tultiin. Huomasin, että se vilkuili minua vähän väliä.

– Kysy vaan, minä sanoin.

– Miksi sinä oikein lähdet kuntoutukseen? Muistelen että kun pari vuotta sitten semmoisessa olit, valitit että se on ihan pakkopullaa.

– Pakkopullaa se on nytkin. Sanoivat laitoksella, että töihin ei ole palaamista, ennen kuin olen käynyt kuntoutusjakson.

– Onko sinulla sitten vielä sydänvaivoja?

– Ei, kardiologikin sanoi lopputarkastuksessa, että tällä sydämellä voisi ruveta vaikka metsurin hommiin.

– Kas kun ei metsänvartijan. Se olisikin roima uraharppaus: poliisista suoraan metsänvartijaksi.

Poika hekotti omalle vitsilleen. Hänessä oli sittenkin vähän isäänsä, edes hiukan huumorintajua, vaikka sitä aika hyvin piilottelikin.

– Kuntoukseen ei mennä pelkästään fysiikan vaan myös psyykeen takia, minä sanoin.

– Viiraako päästä?

– Ei, luulen että minut vain haluttiin pois kaupungista, kun täällä huomenna alkaa sen virastotalon jupakan oikeuskäsittely.

– Ja sinäkö et joudu liriin mistään? Et esimerkiksi siitä aseesta, jolla ammuit Korpea selkään.

– Sehän oli itsepuolustusta. Ja ase oli Korven laiton ase, joka nyt vain oli sattunut päätymään meidän kellariin. Enkä minä onneksi edes osunut selkään, hyvä kun olkapäätä raapaisi. Korpi on ennenkin pyörtynyt, kun se näkee verta.

– Joo, sinun tuuriasi, ammut mutta et osu kahden metrin päästä.

– Semmoisia varoituslaukaukset on. Ja parempi on Korvenkin mennä linnaan kuin hautuumaalle. Keskity sinä nyt vaan ajamiseen.

Tultiin jo alikäytävän alta rautatieasemalle johtavalle kadulle. Sunnuntain aamupäivän liikenne oli vielä hiljaista. Aseman edessä makasi pitkä rivi takseja odottamassa Helsingistä tulevaa junaa. Lähtevä intercity seisoi jo valmiina raiteella.

Poika ajoi ihan aseman pääoven eteen ja nousi auttamaan minun matkatavaroitani takaluukusta. Heti tuli mieleen, että nehän voisivat Postissa ruveta kyytimään ihmisiäkin, elleivät sitä jo teekin.

– Hyvää kuntoutusta sinulle! Viimeksihän sinä kerroit, että semmoisissa on iltaohjelmaakin, oikein bingokin, josta sinä olit voittanut laatikollisen pingispalloja, poika virnuili. – Naiset kuule tykkää miehistä, joilla on hyvä tuuri.

– Tuotako sinä kehittelit päässäsi koko matkan, ja nyt sait sanotuksi.

– Ei kun minä olen tosissani. Karaoketansseja sellaisissa paikoissa kuitenkin on. Iske sieltä joku leskirouva, joka pistää sinuun vähän ryhtiä.

– Mene nyt, ennen kuin lapsesi hajottavat sen puutarhamajan. Ja anna sen Hannelen rauhassa asustaa taloa, kyllä se pärjää, vaikka sinun entinen morsmaikkusi onkin.

Minä lähdin raahaamaan tavaroitani kohti asemalla seisovaa junaa. Matkalaukussa oli pyörät, mutta mukulakivillä se tärisi ärsyttävästi.

2

En kiellä, ettenkö olisi ollut yhä hämmentynyt. Virastotalon tapahtumasarja, jossa oli sentään kuollut ja haavoittunut ihmisiä, ei ainakaan ollut edistänyt sydänleikkauksesta toipumistani. Olin tehnyt sen minkä olin niissä olosuhteissa pystynyt, mutta semmoinen ei koskaan ole tarpeeksi, enkä minä siitä ainakaan enempää kehumista kaivannut. Ehkä en ollutkaan hämmentynyt, vaan pelkästään pettynyt, poliisiin, entiseen työpariini, ja sitä myöten itseeni. Miten minä olin ollut niin sokea, tai välinpitämätön? Ehkä oli hyvä lähteä hetkeksi muualle.

Seisoin junalaiturilla toimettomana. Molemmilla puolin oli pikajuna, joista kumpikin olisi vienyt minut mihin tahansa pois. Pendolino oli ihan pimeänä, ja se ic-juna, johon minulla oli lippu, kaksikerroksinen, seisoi vielä ovet lukittuina. Painelin turhaan ovien nappeja, ja raahasin painavaa laukkuani vaunun luota toiselle, turhaa sekin.

Olisin ollut valmis lähtemään mihin tahansa, vaikka en ollut koskaan oppinut lähtemään matkalle mihinkään. Tai ainakaan päättämään mitä otan mukaan. Minulla oli aina kasa vaatteita, jotka toin käyttämättöminä