Sydämeesi osuman sain

By Tea Lintonen

Henriikka on kasvanut äidin tytöstä aikuiseksi, ainakin omasta mielestään. Ammatti, asunto ja ihana poikaystävä - mitä muuta nuori nainen voi toivoa?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 13, 2015
• ISBN: 9789523187764

Tea Lintonen

Tea Lintonen on kirjoittanut nettikirjoja vankalle lukijakunnalle jo kymmenen vuoden ajan. Ensimmäinen painettu kirja, Äidin tyttö, julkaistiin 2015.

Book preview

joulua

Keikka

Minea ja Valdemar nukahtivat kuin ajastettuina juuri siihen aikaan, kun Minttu oli sanonutkin, Vallu ensin kahdeksalta kylvyn jälkeen ja Minni heti perään, kun olin lukenut iltasadun. En yllättynyt, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kertani lapsenvahtina tai kylässä Mintun ja Viltsun luona. Heidän lapsensa olivat omiaan keikauttamaan selälleen paatuneimmankin lapsivihaajan, niin vaivattomia ja välittömiä molemmat olivat. Hyvästä kasvatuksesta ei kai vielä oikein voinut puhua, kun ikää oli vasta puolitoista ja kaksi ja puoli vuotta. Niillä vaan yksinkertaisesti oli enkelin luonto.

Jätin lastenhuoneen oven raolleen ja menin keittiöön. Olin keittänyt naperoille iltapuuroa ja tarjoillut sen mansikkakeiton kanssa ja sitä oli jäänyt sen verran, että päätin tehdä lopusta pannukakun. Se ehtisi paistua parahiksi ennen kuin Minttu ja Viltsu tulisivat leffasta. Itselleni kaadoin lasillisen punaviiniä. Pannukakku ei olisi hyväksi linjoilleni, ja tiesin, ettei Minttu pitäisi pahana vaikka ottaisinkin tilkkasen viiniä. Se ei tekisi minusta juoppoa eikä kuuroa, niin etten kuulisi, jos jompikumpi lapsista heräisi.

Menin olohuoneeseen katsomaan telkkaria odottaessani. Se oli pieni, kuten kaikki huoneet tässä vuokrakaksiossa. Kun Minttu ja Viltsu levittivät yöksi sohvan, jolla parhaillaan istuin, sinne ei käytännöllisesti katsoen jäänyt enää vapaata tilaa. Se oli myöskin suloisessa sekasotkussa, joka koski silmiini, mutta päättäväisesti yritin olla huomaamatta lehtiläjää pöydällä, keskeneräistä kudinta kirjahyllyssä ja korillista silitettävää pyykkiä nojatuolissa, lasten leluista puhumattakaan.

Isäntäväki tuli vähän yhdeksän jälkeen, heti, kun uunin ajastin oli kilahtanut.

– Täällä tuoksuu hyvältä, ilmoitti Viltsu. – Arvaa, miksi sä olet mun ykköslempparilastenvahti?

– Arvaan, Minttu ei ehdi ruokkia teitä kuin eineksillä, sanoin kuivasti.

– Oliko ne kiltisti? kysyi Minttu sukien lyhyeksi leikattuja hiuksiaan pipon jäljiltä.

– Ne ei varmaan osaisi muuta ollakaan, vakuutin, vaikka hän taisi tietää sen itse vielä minua paremmin.

– Niin niin, mä odotan kauhulla Minnin uhmaikää, Minttu nauroi ja otti kaapista lautasia. – Istukaa niin syödään.

– Mä en ota, ilmoitin.

– Taasko sä olet laihiksella?

– Mun on pakko, puolustauduin, mutta hain olohuoneen pöydältä viinilasini ja istuin heidän seurakseen. – Oliko hyvä leffa?

– Kammottavan huono, sanoi Viltsu vakavalla naamalla, enkä tiennyt uskoako häntä. Hän ei ollut juuri muuttunut siitä, kun olin tavannut hänet ensimmäisen kerran. Rastat vain olivat nyt taas aidot eivätkä pipossa ja niin lyhyet, että ne juuri ja juuri ylettyivät poninhännälle ja hän oli alkanut pukeutua jotenkin eteläamerikkalaisittain. Nytkin hänellä oli hyvin monivärisen kudotusta kankaasta tehty huppari, johon olisi sopinut sombrero kuin pisteeksi i:n päälle.

– Sääli tuhlata rahaa huonoon leffaan, virnistin, vaikka arvasinkin, että heille oli ollut pääasia päästä hetkeksi jonnekin kahdestaan. – Mä taidan tästä lähteä sitten.

– Odota! Minttu sanoi suu täynnä ja osoitti minua haarukalla. – Mun täytyy kertoa sulle jotain ja toivottavasti sä et suutu!

– Miksi mä suuttuisin? kysyin, sillä en suurin surminkaan keksinyt, mitä pahaa Mintulla muka saattoi olla kerrottavana. Vai olikohan hän pessyt vaaleanpunaiseksi valkoisen neuleen, jonka olin lainannut hänelle?

– Sullahan on syysloma?

– Sä tiedät ihan hyvin, että mulla on.

– Joo, mä vaan varmistin, että mä muistan oikein.

– No mitä sä olet tehnyt ja miten se liittyy mun syyslomaan?

– Mä annoin sun puhelinnumeron Jessille.

Bäng. Sitä en kyllä ollut osannut odottaa.

– Kenelle? kysyin, vaikka tietenkin muistin. Sekunnin murto-osan olin saanut hakea, kun kyseessä ei ollut ihminen, jota olisin ajatellut päivittäin, viikoittain tai edes kuukausittain, mutta olin muistanut jo ennen kuin olin avannut suuni.

– Henriikka, kyllä sä muistat. Mustaojalta.

– Mä en tiennyt, että sä käyt siellä edelleen.

– En mä käykään, en oo käyny aikoihin. Se soitti mulle. Se olisi avun tarpeessa.

– Mun avun? Miksei sun? Sinähän siellä enemmän olet kotonasi.

– Kun mulla ei ole syyslomaa.

– Edelleen miksi mun? Sillähän on puolijoukkueen verran lapsia.

Minttu huokaisi sen näköisenä, että hän aikoi ruveta vääntämään rautalangasta.

– Kaksoset ja Vesku on Kanarialla. Muilla on tenttikausi, ihan niin kuin mullakin, paitsi että Danni on jollain opintomatkalla Saksassa. Jessi jäi kotiin päällysmieheksi, sillä ne remontoi ja hevosethan pitää tietysti hoitaa.

– Eikö niillä enää ole talliapua?

– On, arkiaamuisin, niin kuin ennenkin, muttei iltaisin. Mä lupasin mennä avuksi viikonloppuna, ellei lapset tule kotiin.

– Ja sä et edelleenkään kertonut, miksei Jessi yhtäkkiä voi hoitaa hommiaan.

– Koska se on murtanut olkapäänsä niin, että se piti ruuvata kokoon, siksi. Tietysti se voi tilata noutopizzaa niille remppaukoille lounaaksi, mutta se maksaa ennen pitkää omaisuuden ja tallilla se ei voi kuitenkaan tehdä mitään. Niin että mun pääni laski yhteen kaksi ja kaksi ja mä tulin sanoneeksi, että sä olet melkein valmis kokki, Minttu sanoi anteeksipyytävästi. – Sori, mä taisin ylittää valtuuteni. Mä voin soittaa sille ja sanoa, ettet sä pääse.

– Odota nyt, sanoin ja nostin käteni pystyyn. – Miksei se hommaa jotain kodinhoitajaa?

– Totta kai se voi hommata kodinhoitajan, mutta semmoset vaihtaa siteitä, jakaa lääkkeitä ja tiskaa, ei ruoki laumaa raavaita duunareita tai tule tekemään iltatallia.

– Niillä on aina talo täynnä väkeä, sanoin hitaasti.

– Nyt ei tunnu olevan. Ei kai se muuten olisi mulle soittanut. Kahden pienen lapsen opiskeleva äiti ei varmaan ole ihan potentiaalisten apukäsien listan kärjessä, etenkään kun mä en ole käynyt siellä nyt kuukausiin edes kylässä. Vuosiin ehkä.

– Sen listan täytyy tosiaan olla aika tyhjä, jos munkin nimi on siinä, sanoin.

– Tietysti se maksaa.

Se oikeastaan ratkaisi asian. Kukkarossani oli matti ja pankkitililläni oli käynyt otto, enkä ollut saanut mitään vakityötä nyt viimeiseksi lukukaudeksi, en edes nyt, kun olisin viikon loman ajan voinut tehdä mitä vuoroja tahansa.

– Anna mulle sen numero niin mä soitan, sanoin. – Sen on varmasti vaikeeta soittaa mulle. Mä voin sanoa, että sä kerroit, mitä on tapahtunut ja pyysit mua soittamaan.

– Sä olet kiltti, Minttu säteili. – Mä jo mietin, että pitäisikö mun skipata joku tenteistä, mutta kaikkia mä en tietenkään voisi, enkä jättää penskoja yksin Viltsun hoidettavaksi koko viikon illoiksi.

– Joo, et sä sellasta rupea tekemään. Mene sinä tentteihisi ja mä leikin saaneeni töitä loman ajaksi. Ehkä se maksaa mulle pimeänä, ilahduin.

Lähdin kävelemään kotiin saatuani puhelinnumeron ja pohdin, olinko tehnyt oikein lupautuessani mihinkään. En ollut käynyt Mustaojalla yli kolmeen vuoteen enkä ajatellut koko paikkaa ainakaan puoleentoista. Olin tietoisesti yrittänyt unohtaa sen ja siellä asuvat ihmiset ja nyt huomasin onnistuneeni. Minusta ei tuntunut miltään ajatus, että menisin sinne vähän auttamaan taloudenpidossa ja hymyilin tyytyväisenä. Kaivoin puhelimen taskustani jo ennen kuin pääsin kotiin ja soitin Mintun antamaan numeroon.

– Hei, onko siellä Henriikka? Jessi vastasi.

– Minttu sanoi, että sä olet pulassa, sanoin skipaten turhuudet.

– Mä olen, aikamoisessa.

– Mä voin tulla sulle avuksi huomenna, jos sä haluat.

– Voi, sä olet kiltti!

– Mä olen vaan rahaton, oikaisin. – Miten sä olet sitten tänään pärjännyt?

– Jerry ja Alissa tuli viikonlopuksi ja hoiti kaiken. Ne lähti vasta ajamaan takasin Helsinkiin.

En minä ihan umpiluusta ollut. Jerryn nimen kuuleminen säväytti hiukan jossain syvällä, mutta ei niin kovasti, että se olisi kuulunut äänestäni.

– Minttu sanoi, että niillä on tenttiviikko, sanoin.

– Niin on, vaikka olisi kai ne luvanneet tulla huomennakin, ellen mä olisi sanonut soittavani Mintulle.

– Minttu, aina auliisti apunamme, lausahdin. Aikoinaan olin ollut kateellinen Mintulle siitä, että hän sai käydä Mustaojalla joka viikonloppu, vaikka mikään voima ei minua olisikaan saanut kaikkina vapaa-aamuina ylös kuudelta. – Mitä sun olkapäälle oikein tapahtui?

– Liukastuin, Jessi sanoi lyhyesti. – Ihan järjetöntä, että tavallisessa kaatumisessa voi sattua jotain tämmöstä. Ja ihan järjetöntä, miten kipeä se voi olla.

– No, sulla on varmaan kunnon lääkkeet, arvelin ja lupasin ilmestyä seuraavana aamuna.

– Tervetuloa! Jos ei miehet oo jättäny ovea auki niin odota rauhassa. Mulla voi mennä vähän aikaa, että pääsen avaamaan, jos mä olen lepäämässä.

En uskonut tehneeni tyhmää päätöstä, vaikka epäilys kävikin mielessäni, kun laitoin puhelimen takaisin laukkuuni ja etsin sen sijaan kotiavaimet. Työ oli työtä ja raha rahaa. Olin oppinut niiden välisen yhteyden liiankin hyvin viime vuosina. Sen jälkeen, kun olin muuttanut pois äidin luota, en ollut palannut anelemaan rahaa. Lainaa olin joutunut pyytämään jonkin kerran, kun sähköt oli uhattu katkaista, mutta ne olin aina maksanut takaisin heti, kun olin pystynyt. Tai tarjoutunut maksamaan, ei äiti yleensä ollut huolinut seteleitäni. Minua kaiversi edelleenkin se, miten hän oli ajanut minut liikkeelle ja hakemaan kouluun, vaikka olin ollut toipilas, masentunut ja valmistautunut parantelemaan pahaa mieltäni sängynpohjalla vähintään puoli vuotta. Siitä oli nyt reilut kolme vuotta ja kiukuissani olin ryhtynyt toimimaan ja tarttunut ensimmäiseen löytämääni paikkaan. Se sattui olemaan kokin kaksoistutkinto ja äiti oli haukkonut henkeään kuullessaan siitä.

– En mä nyt tarkoittanut, että sun tarvii ihan mitä tahansa ruveta lukemaan, hän oli sanonut. Muistin sen sanatarkkaan, samoin sen, miten hän oli jatkanut: – Ethän sä osaa edes kananmunaa paistaa!

Sen minä sattumoisin olin osannut, joskaan en paljon muuta, mutta minulle tuli vieläkin voitonriemuinen olo, kun muistin, miten olin nostanut leukaani ja antanut hänen kylpeä ylenkatseessani. Se tunne oli kantanut pitkälle ja kantoi pikkuisen vieläkin. Tosin valitettavasti äitikin oli oppinut siitä jotain. Hän oli sen jälkeenkin onnistunut pariin otteeseen saamaan minut tekemään jotain vastoin tahtoani vain suututtamalla minut niin, etten halunnut enää muuta kuin heittäytyä marttyyriksi.

Nyt en ollut marttyyrituulella, vaikka hiukan ylevä olo minulla oli ajatellessani, että olisin ainakin muutaman päivän ajan tärkeä, ellen peräti korvaamaton, isoilla alkukirjaimilla. Päästin itseni rappukäytävään, jossa tuoksui siltä, että joku oli paistanut eineslihapullia pahasti pohjaan ja kävelin toiseen kerrokseen. Omassa eteisessämme ei tuoksunut palaneelle, joten illan tähtikokki ei ollut ollut Heli.

– Sä et olekaan siivonnut, totesin pahastuneena, kun kävelin eteisen halki hiekka rapisten jalkapohjissani. En minä nyt mikään siivousfriikki ollut, mutta Heli oli välillä tappavan laiska. Tänään olin lähtiessäni nimenomaan pyytänyt häntä tekemään jotain kämpän kunnon suhteen, mutta nähdäkseni mitään ei ollut tapahtunut.

– Henelius-hyvä, ei sunnuntaina saa imuroida, sanoi Heli tullessaan huoneensa ovelle.

– Mä en tiennytkään, että susta on tullu uskovainen.

– Mitä viltsulaisille kuulu?

– Ei mitään uutta, sanoin. Heli oli Viltsun serkku ja he olivat läheisempiä kuin eräät tuntemani sisarukset. – Mä sain töitä.

– Ai sait! Hienoa! Mistä?

– Tuu keittiöön niin mä kerron, sanoin. Ulkona oli ollut koleaa ja kaipasin jotain lämmittävää.

Heli ja minä olimme ruvenneet kämppäkavereiksi jouluna kolme vuotta sitten. Silloin olimme saaneet kalsean kaveriasunnon opiskelija-asuntosäätiöltä, mutta vuotta myöhemmin olimme löytäneet tämän nykyisen, joka oli oikea lottovoitto. Tupakeittiö ja kaksi huonetta sopi kahdelle kaverukselle kuin nenä päähän ja vaikka vuokra oli pikkuisen isompi, ei se ollut niin suuri, etteivät meidän molempien asumistuet yhdessä olisi riittäneet. Lisäksi sijainti oli parempi, eikä meidän tarvinnut ihmetellä, mitä tekisimme nyt, kun opiskelut lähestyivät loppuaan: opiskelija-asunnosta olisimme joutuneet muuttamaan.

– Kahvia on, Heli sanoi avuliaasti ja istui kirpparilta ostamamme pirttipöydän ääreen. Se oli ollut vanhan, tummuneen puun värinen, mutta Heli oli maalannut sen keltaiseksi, toisen pitkän penkin vaaleanpunaiseksi ja toisen mintunvihreäksi. Sellaisissa hän oli hyvä, kodin pikku remonttihommissa, ja minun on myönnettävä, että jos oli kyse rakennussiivouksesta jonkin askareen jälkeen, hän kyllä siivosi.

– Mikä työ? Vakinainen?

– Ei kun vaan nyt loman ajaksi. Meen passaamaan kätensä murtanutta tätiä. Mustaojalle.

– Mustaojalle, Heli toisti ja näin, miten hänen kulmakarvansa kohosivat korkealle. Hän tietysti tiesi ihan tarkkaan, millainen suhde minulla oli, tai oli ollut, Mustaojaan.

– Ei sun tarvitse ilmehtiä. Minttu tän junaili.

– Mä siis oletan, ettet sä ole kaivanut mistään mitään vanhaa suolaa esiin.

– En ole, huokaisin. Jerry oli ollut elämäni keskipiste vuoden verran aikoja sitten, mutta olin itse pistänyt välit poikki ja hoitanutkin sen homman kunnollisesti. Emme olleet edes sattumalta tavanneet sen jälkeen, kun olin lähtenyt Mustaojalta viimeisen kerran. Minttu se oli tuonut pois kaikki unohtuneet tavaranikin. – En mä tule sitä siellä tapaamaan, sehän asuu Hesassa nykyään. En mä varmaan olis luvannutkaan mennä, jos se olisi ollut kotona. Eikä mun olisi silloin edes tarvinnut.

– Paljonko sä saat palkkaa? kysyi Heli käytännöllisesti.

– Mä en tiedä, me ei puhuttu siitä vielä. Mutta ei ne ole pihejä, ne voi tarjota mitä tahansa, koska mä olin ilmeisestikin vihoviimeinen toivo.

– Saadaanko me voita leivän päälle? Heli hihkaisi ja veti suunsa leveään virneeseen. Minuakin vähän nauratti, vaikka emme me nyt nälässä eläneet.

– Mä lupaan ostaa paketin voita heti, kun saan ensimmäisen killingin, lupasin.

Kodinhengetär

Minulla oli ajokortti, olin saanut rahat siihen kaksikymmenvuotislahjaksi äidiltä ja Pertiltä. Siihen mennessä olin tullut siihen tulokseen, että jokainen ihminen tarvitsi ajokortin, jopa minä, vaikka asuinkin silloin jo taas kaupungissa. Pelkällä ajokortilla ei kuitenkaan pitkälle pötkitty, joten lähdin Mustaojalle junalla. Se oli nopeaa ja näppärää, sillä Pasilan asemalle käveli meiltä alle kymmenessä minuutissa. Toisessa päässä matkaa junalta oli enemmän, mutta olin tutkinut aikatauluja sen verran, että uskoin ehtiväni sen bussin paluukyytiin, joka toi syrjäkyliltä koululaisia aamulla. Jos myöhästyisin, saisin vain pistää tossua toisen eteen.

Minulla oli onnea ja ehdin bussiin. Se oli mukavaa, sillä oli alkanut sataa. Tai ehkä Tuusulassa oli satanut koko aamun, enhän voinut tietää. Matka meni vähän turhankin nopeasti, vaikka ei minun tarvinnut mitenkään henkisesti valmistautua Mustaojalle palaamiseen. Se ei tuntunut miltään. Tai ehkä vähän siltä, kuin olisin mennyt täyttämään velvollisuuteni hyvänä ihmisenä, vähän mokomaa vaivaa päivitellen mutta samalla tyytyväisenä omaan erinomaisuuteeni.

Siltikin pysähdyin hetkeksi postilaatikolle kuulostelemaan tuntojani. Talo oli ulkoisesti lähes entisellään ja sen eteen oli pysäköity useita autoja, pieni kuormurikin, joka juorusi remontista. Jerryn huoneen ikkuna yläkerrassa oli valaistu ja näin, että katolle oli puhkaistu uusia ikkunoita, jotka pistivät esiin kuin rivi neniä. Sitten sade yltyi ja jatkoin kiireesti matkaa ovelle. Se oli auki, jopa raollaan, joten kävelin vain sisään odottaen koko ajan, että koira kuulisi minut ja aloittaisi helvetíllisen metelöintinsä. Sitä ei tapahtunut, vaikka koputin sisempään oveen ja avasin sen. Silloin kimppu muistoja lävähti päin kasvojani. Talon tuoksu oli tuttu, vaikken silloin aikoinani ollut pannut merkille sitä ollenkaan. Tosin nyt siihen sekoittui myös sahanpurua ja maalia ja näin yhdellä vilkaisulla, että yläkertaan johtavat portaat oli laitettu uuteen uskoon. Ne eivät enää olleet jyrkät kuin tikkaat vaan kääntyivät loivina ja kiiltävinä melkein ulko-ovelle.

Mutta en ollut tullut tänne hiiviskelemään. Suljin oven tarmokkaasti perässäni ja avasin takkini.

– Huhuu, huikkasin. Lähimmästä huoneesta, jonka tiesin Veskun ja Jessin makuuhuoneeksi, kuului vastaus. Riisuin kengätkin ja menin sen ovelle. Jerryn äiti lepäsi sängyllä suuren tyynyläjän tukemana – tässä talossa oli joka paikassa tyynyjä – ja yritti nähdäkseni pyristellä istumaan. Hänen oikea kätensä oli kantositeessä ja koko touhu oli selvästi tuskallista.

– Odota nyt, sanoin ja menin auttamaan häntä terveestä kädestä. – Mä ajattelin, että sulla ois kipsi.

– Ei siihen oikein saa, siinä on se leikkaushaavakin, Jessi sanoi hengittäen niin kiivaasti, että arvasin hänen olevan tuskissaan.

– Missä Armi on? kysyin, sillä koiraa ei näkynyt vieläkään.

– Voi, se kuoli jo pari vuotta sitten.

– Ai, sanoin vaisusti. En ollut erityinen koirien ystävä, mutta ei ollut kiva kuulla, ettei vasikankokoista hurttaa enää ollut. – Mitä sä haluat, että mä alan tehdä?

– Alotetaan kahvilla, Jessi sanoi ponnistaen seisomaan. Hän ei näyttänyt enää niin vaivaiselta päästyään seisomaan, eikä pätkääkään vanhemmalta kuin mitä muistin. Vaikka eihän hän sinänsä mummoiässä vielä ollutkaan, tuskin viisissäkymmenissä. Minä huomasin saavani osakseni ihan yhtä tutkivan katseen.

– Kylläpä sä olet sievä, hän sanoi ja sai minut punastumaan.

– Kiitos, sanoin, kun en parempaakaan keksinyt. Yritin pitää itseni ihmisen näköisenä, mutta tätä keikkaa varten en ollut erityisesti nähnyt vaivaa.

– Siis niinhän sä olit ennenkin, mutta nyt sä näytät aikuisemmalta.

– Se voisi johtua siitä, että mä olen vanhempi, huomautin ja menin keittiöön. Jos tässä nyt aiottiin kahvitella, oli kai parasta keittää sitä vähän.

En yritäkään väittää, ettei olisi ollut omituista olla siellä, mutta näin kyllä, miksi apu oli tarpeen. Keittiö oli melko hurjassa kunnossa ja Jessi irvisteli tuskasta jo nostaessaan tervettä kättään avaamaan kaapin ovea.

– Istu, mä touhuan, komensin ja siivosin ensimmäiseksi keittiön pöydältä kolme mukia ja suuren määrän murusia.

– Alissa laittoi eilen koneellisen tiskiä ja siivosi vähän, mutta sitten rempparemmi joi aamukahvit, Jessi sanoi.

– Mitä ne remontoi? kysyin.

– Laitetaan koko ullakko uusiksi. Mehän oltiin itse rakennettu sinne kaiken maailman väliseiniä sitä mukaa, kun tarvittiin, eikä sitä kukaan oikein ollu koskaan suunnitellut.

– Mä huomasin ikkunat, kerroin.

– Joo, ne laitettiin jo kesällä, kun kattoa piti muutenkin korjata. Ja siitä se ajatus sitten lähti, niin kuin sanotaan.

Vilkuilin Jessiä sivusilmällä samalla, kun tyhjensin tiskikoneen ja pistin sinne tilalle työmiesten mukit. Jerryn äiti oli aina ollut minulle ystävällinen, mutta muistin silti olleeni hyvin epäluuloinen häntä kohtaan. Oliko hän muka pitänyt minusta oikeasti? Saattoiko hän tosiaan olla iloinen siitä, että perheeseen tupsahti vieras nuori nainen, joka ilmoitti pokkana olevansa raskaana? Sitä oli ollut vaikea uskoa, ja oli muita ihmisiä, perheenjäseniäkin, jotka olivat sanoneet ääneen, mitä minusta ajattelivat. Jotenkin olin aina ajatellut, että salaa Jessikin toivoi minut olemattomaksi.

Mutta sillä ei enää ollut väliä. Tilanne oli ohitse. Yritin olla vaivautumatta siitä, että minua katseltiin niin tarkasti ja kaadoin meille kahvia niin tehokkaasti, että se melkein lainehti yli.

– Ole hyvä, sanoin ja annoin toisen mukin Jessille. Silloin vasta tajusin, että hän räpytteli kyyneliä silmistään. – Onko se noin kipeä? On kai sulla kunnon särkylääkettä?

– On on, en mä sitä… anteeksi, mä aloin muistella Jeremiasta ja hautajaisia.

Jessus sentään, että hän viitsi.

– Anna olla, sanoin ronskisti. – En mäkään niitä enää muistele. Ja kaikkihan meni sitten ihan parhain päin. Ei sitä kukaan halunnut. Mitä sä haluat, että mä rupean tekemään täällä?

Uskon, että Jessikin oli helpottunut puheenaiheen vaihtuessa, vaikka hän räpytteli silmiään hyvän hetken, ennen kuin vastasi.

– No noi remonttimiehet, hän sanoi. – Niille luvattiin lounas ja aamu- ja iltapäiväkahvit.

– Se ei ole ongelma, jos täällä on vaan jotain, mistä tehdä ruokaa.

– On, Jerry kävi kaupassa eilen ja pakastimessakin on jotain. Ja sitten ois tallihommia, Jessi sanoi anteeksipyytävästi.

Katsahdin automaattisesti ulos ikkunasta ja näin hevoset tarhoissaan.

– Vahinko, ettei ole kesä, että ne vois olla ulkona yötä päivää, lausahdin.

– Niinpä. Tietysti aamuhommat hoituu, Alma on meillä edelleen ja hoitaa ne ja siivoaa tallin. Mutta iltapäiväheinät ja iltatalli. Kyllä mä hätätilassa voin soittaa Jerrylle tai Alissalle ja jompikumpi voi ajaa tänne illalla.

– Ei tarvitse, enköhän mä niistä selviä, sanoin ja yritin tunnistaa joitakin hevosista.

– Kannattaiskohan sun mennä käymään tallilla ja pyytää Almaa näyttämään, mitä pitää tehdä ja kuka on kuka, Jessi ehdotti.

Kyllä, se oli varmaankin hyvä ajatus, mutta ehtisin tehdä sen vähän myöhemmin. Hommat eivät loppuisi tallista ennen iltapäivää.

– Mä perehdyn ensin siihen duunarilounaaseen. Montako niitä on?

– Kolme vaan, mutta ne syö kuin niitä ois kuus. Ja yhdentoista maissa ne haluais apetta.

Ryhdyin töihin. Löysin jauhelihaa sekä perunoita, porkkanoita ja kukkakaalia. Niitä oli tarpeeksi kuudelle hengelle, tai kahdeksalle, jos laski, että Jessin ja minunkin pitäisi syödä jotain. Jessi nappasi särkylääkkeen ja palasi huoneeseensa lepäilemään, mikä oli tavallaan sääli. Olisin mielelläni pätenyt hänen silmissään viime tapaamisemme jälkeen hankkimillani taidoilla. Toisaalta voisin yhtä hyvin tehdä vaikutuksen ruokani maulla kuin sillä, että osasin tätä nykyä pilkkoa sipulin alle minuutissa.

Vähän ennen yhtätoista kiipesin yläkertaan. Se oli pantu mullin mallin, arvatenkin kaikki alkuperäiset seinät oli kaadettu ja nyt niitä rakennettiin uudelleen. Siellä oli omituisen valoisaa, kun oranssit työvalot paloivat ja katostakin tuli valoa ja minun teki mieli ruveta tutkimaan paikkoja.

– Niin? sanoi ensimmäinen minut huomannut työmies. Hän oli pelkkä poikanen, arvelin häntä tuskin minun ikäisekseni.

– Ruoka on valmista, voitte mennä syömään, ilmoitin. Kaksi muuta olivat huomattavasti vanhempia miehiä. Heillä kaikilla oli maaliroiskeiset tai pölyiset haalarit, vanhimmalla miehellä myös lyhytlippainen oranssi lippalakki.

– Kiitos, rouva, hän sanoi ja kosketti etusormellaan sen lippaa kuin vanhassa elokuvassa. Minun oli pakko hymyillä hänelle. Miehet menivät, mutta minä jäin. He osaisivat kyllä ottaa perunamuusia ja jauhelihakastiketta lautasilleen ja tahdoin nähdä, mitä he oikein tekivät.

Huoneita. Isoja, valoisia huoneita, joista toisia valaisivat kattoikkunat ja päädyissä sijaitsevia ne vanhat ikkunat, jotka ennen olivat olleet ullakon ainoat. Vain osa seinistä oli valmiina, mutta lopuistakin oli jo jonkinlaiset luurangot, jotka näköjään oli tarkoitus peittää jollain levyllä. Jerryn vanhan huoneen paikka oli muuttunut huonekaluvarastoksi, kun muut tilat oli tyhjennetty. Mietin, mitä hittoa varten Jessi ja Vesku olivat ruvenneet tällaiseen urakkaan nyt, kun lapset alkoivat olla aikuisia. Ehkä lapsenlapsia varten? Tai ehkä he odottivat jonkun tytöistä tuovan taloon kotivävyn. Tai ehkä he aikoivat myydä koko paikan ja kunnostivat sen takia. Mutta mitäpä se minulle kuului, remontoikoot. Minun olisi kai parasta painua tallille.

Keikka oli tuntunut helpolta ja lähes turhalta, mutta iltapäivään mennessä olin muuttanut mieleni. Olin tuskin hengähtänyt sen jälkeen, kun olin tullut ja kello oli jo niin paljon, että sain ruveta keittämään seuraavaa satsia kahvia ja sulattamaan miehille jotain kahvileipää sen seuraksi. Heidän juotuaan istuin alas ja katselin ympärilleni. Minun kai pitäisi penkoa pakastinta lisää, jotta saisin jonkinlaisen idean seuraavan päivän lounaaksi, ja tietysti siivota keittiö. Mutta ensin levähtäisin hetken.

Jessi tassutteli taas esiin makuuhuoneestaan.

– Saitko sä ruokaa? kysyin muistaen, että olin päivällä hakenut lounaalle vain miehet ja jättänyt hänet oman onnensa nojaan lähtiessäni tallille. Enhän minä sentään kotisairaanhoitajaksi ollut tullut.

– Sain, kiitos, saitko itse?

– Mä maistelin tarpeeksi tehdessäni. Onko sulla ajatusta, mitä pakastimesta vois huomiseksi löytyä?

– Lähinnä tähteitä, Jessi sanoi anteeksipyytävästi. – Ja joku paistinpötkäle, kai semmonen sulaa huomiseksi jos nyt ottaa? Tai tietysti, jos sä haluat käydä kaupassa… jaa mutta millä sä tulit?

– Junalla ja bussilla. Mulla ei ole autoa, mä olen köyhä opiskelija, sanoin kuivasti.

– No autoja tossa ois kaksikin, mutta oletko sä saanut kortin?

– Tietysti, tuhahdin, vaikka mikä tietysti se oli? Minulle se ei ainakaan ollut ollut mikään itsestäänselvyys.

– No sittenhän sä pääset niillä liikkeelle. Sä voit vaikka ajaa toisella kotiin illalla, niin pääset helpommin tänne taas aamulla. Tai jos sä haluat jäädä yöksi, niin sekin sopii paremmin kuin hyvin.

Aloin tajuta, etten ollut ajatellut paljon tätä pidemmälle. Jos halusin täältä kotiin iltatallin jälkeen, saisin kävellä monta pitkää, pimeää kilometriä asemalle eikä minulla ollut harhaluuloja siitä, ettenkö olisi valmiiksi poikki sen rupeaman jälkeen. Hevosia oli sentään toista tusinaa ja ne pitäisi hakea yksitellen sisään, riisua niiltä loimet ja ruokkia kaikki. Ja aamuksi piti palata takaisin laittamaan pohjattomille remppareiskoille ja Jessille aamukahvia.

– Mä en ollu varautunu jäämään yöksi, sanoin. – Mutta jos sä tosiaan uskallat antaa mulle auton lainaksi, niin mä voin käydä kotona hakemassa vähän vaihtovaatetta ja käydä sitten vaikka samalla kaupassa.

– Hieno homma, Jessi sanoi helpottuneena.

– Mulla ei kyllä taida olla isommin rahaa ostoksiin, sanoin vastahakoisesti.

– No et kai sä niitä omistasi maksakaan. Mä annan sulle rahaa, ja jos sä kerrot tilinumeron, niin voin käydä nettipankissa laittamassa sun tilille enemmän, mulla ei nyt ole kauhean paljon käteistä.

Parkkipaikan löytäminen isolle maasturille Pasilassa oli melkoinen tehtävä, ja lopulta jätin sen jalkakäytävälle talomme eteen. Juoksin sisään suunnitellen, mitä ottaisin mukaan ja huikkasin Helille vain hätäisen moin.

– Oliko kivaa? hän tuli kysymään.

– Kivaa? En mä tiedä, ja toinen puoli työpäivästä on vielä jäljellä. Mä meen sinne takasin yöksi ja mulla on auto sakkopaikalla, selitin nopeasti.

– Aiotko sä viipyä siellä koko viikon? Heli kysyi pahastuneena.

– Siihen asti, kun joku muu tulee hätiin. Mun pitää kumminkin olla siellä vähintään se kaksitoista tuntia päivässä niin, ettei musta sen ja kotimatkan jälkeen enää paljon seuraa ole.

– Hoh hoijaa, tulipa tylsä syysloma sitten. Mulle siis, Heli huokaisi.

– Hanki töitä, ehdotin. – Hei, enköhän mä jo perjantai-iltana palaa taskut täynnä rahaa, mennään sitten ulos! Niin, ja sen voipaketin mä voin tuoda kanssa!

– Okei, Heli sanoi piristyen hiukan. – Me ei olla ikuisuuteen oltu ulkona.

– Ja jos sulla on tylsää niin sä voit imuroida, ehdotin, sillä sille asialle ei ollut edelleenkään tapahtunut mitään.

– Niin tylsää mulla ei ole.

– Sä oot pahempi kuin jos mulla olis joku punaniskaukko. Mutta nyt mun pitää mennä, ennen kuin tulee sakot.

Toinen saapuminen Mustaojalle sai minut miettimään, oliko sittenkin ollut erehdys tulla. Ruoanlaitto nyt oli rutiinia ja eiköhän iltatallikin sujuisi, mutta miten selviäisin yöstä siellä? Onneksi yläkerta oli sellaisessa kunnossa, ettei sinne ollut asiaa, siellä olisivat muistot voineet käydä kimppuun.

Ja höpsis, komensin itseäni ja tartuin ruokakasseihin. Jos jotain muistoja oli joskus ollut, olin märehtinyt ne jo silloin. Ei tämä nyt ollut mitä tahansa maalaistaloa kummempi paikka.

– Haluatko sä jotain nyt, kysyin Jessiltä, joka oli tullut katsomaan, mitä olin ostanut. – Mun on parasta mennä tallihommiin, sillä mulla menee niihin kuitenkin aikaa.

– Jos sä avaat mulle jogurttipurkin, niin mä pärjään sen aikaa, hän sanoi ja tein niin.

– Pidä puhelin lähellä, jos mun tarvii kysyä jotakin, varoitin mennessäni. Saattaisin sotkea hevoset keskenään, vaikka olin päivällä Alman neuvojen mukaan kirjoittanut ja piirtänyt muistiin tarhat, tallit ja karsinat sekä kuka kuului mihinkin. Alma oli luvannut laittaa kaikille valmiiksi tarjolle iltaheinät ja -ruoat, joten oikeastaan pääsisin todella helpolla.

Olin jo päivällä huomannut, että suuri osa hevosista oli kolmessa vuodessa vaihtunut. Ehkä sitä olisi voinut sanoa sukupolvenvaihdokseksi. Vanha Musti oli pantu pois, samoin vanhat poniruunat. Lämppäriruuna, jonka Alissa oli jostain minulle käsittämättömästä syystä joskus hankkinut, vaikka talli oli täynnä oikeasti hienoja hevosia, oli vielä jäljellä, mutta se asui varsojen kanssa pihatossa. Nuori ori Nötte oli myyty joitakin vuosia sitten Ruotsiin, sen tiesin, koska siitä oli kirjoitettu jopa Helsingin Sanomissa. Tai eihän se enää silloin mikään nuori ollut, vaan kilpahevonen parhaassa iässä. Jäljellä oli tammoja, jotka muistin, ja paljon nuoria ja varsoja, joista en tiennyt mitään sekä Django, joka nyt oli tallin ainoa siitosori. Aloitin hommani siitä, sillä olihan se tavallaan paikan pomo, ja toivoin, ettei se keksisi mitään orimaisuuksia, vaikka oli pimeää ja satoi ja tuuli.

Sormet ja korvat jäässä päättelin hommani yli tuntia myöhemmin. Loimet olivat olleet märkiä ja painavia ja niiden nostelemiseen kuivatustelineisiin oli mennyt yhtä paljon aikaa kuin hevosten hakemiseen, mutta kukaan ei ollut karannut ja uskoin kaikkien olevan oikeassa paikassakin. Koska Alma oli ollut niin kiltti, että oli omien hommiensa lisäksi laittanut heinät ja ruoat minulle valmiiksi, katsoin vielä, voisinko tehdä hänelle vastapalveluksen. Mutta ei, kaikki näytti olevan aamuakin varten valmiina. Voisin sammuttaa valot ja lähteä lämpöiseen suihkuun.

Puhetta

Sain Jessiltä luvan valita, halusinko asettua taloksi vierashuoneeseen, jonne kaksoset olivat muuttaneet tavaransa remontin ajaksi vai työhuoneeseen, jonne oli kannettu jokin ullakolla olleista sängyistä pois tieltä. Valitsin työhuoneen ja totesin levitettyäni lakanat, ettei minua vielä väsyttänyt. Se saattaisi kostautua aamulla, mutta en nähnyt mitään järkeä heittelehtiä sängyssä tuijottamassa kattoa ja miettimässä, että olin Mustaojalla, kun voisin turruttaa ajatuksiani katselemalla telkkaria vähän aikaa.

Yllätyksekseni Jessikään ei ollut painunut sänkyyn, vaan liittyi seuraani tyynykasa terveessä kainalossaan ja sen näköisenä, ettei ihan heti aikonutkaan nukkumaan.

– Mä olen nukkunut tunnin unia kahden tunnin välein koko päivän, hän puolustautui. – Nyt just ei vaan jaksa maata enempää.

Hän saattoi puhua totta, mutta pelkäsin pahoin, että oikeastaan hänen tarkoituksensa oli ihan toinen, ja niinhän se oli.

– Nyt kerro kaikki, mitä sulle kuuluu! hän sanoi aurinkoisesti.

– Eiköhän Minttu ole kertonut tärkeimmät, arvelin jäykästi.

– Voi mutta Minttu ei ole käynyt täällä ikiaikoihin, ei sen jälkeen, kun ne kävi näyttämässä vauvaa.

– No ei mulle tässä ole mitään uutta tapahtunutkaan. Kunhan käyn koulua ja se on kohta ohi, summasin.

– Mä hämmästyin vähän, kun kuulin, että sä oot ruvennu kokiksi.

– Sinä ja kaikki muut, hymähdin.

– Mistä sä sait semmosta päähäsi?

– Se oli äidin syy. Se alkoi jankuttaa niin kamalasti, että mä menin ensimmäiseen paikkaan, mihin oli joku sisään päässyt jättänyt tulematta, tunnustin. – Vaikka musta se ei kyllä ollut reilua. Mä olin hädin tuskin parantunut siitä rysäyksestä…

No niin, nyt Jessi oli jo saanut minut puhumaan onnettomuudestani, vaikkemme olleet vaihtaneet kuin muutaman lauseen. Mutta tietystikään se ei ollut mikään kielletty puheenaihe. Kyllä minä siitä saatoin keskustella, sehän oli jo vanha juttu.

– Ja mitä teille kaikille kuuluu? kysyin kuitenkin tekopirteästi vaihtaakseni puheenaihetta.

– No, Vesku ja minä vaan painetaan töitä vanhaan tapaan. Alissalla on edelleen lääkis kesken, mutta Danni oli jo vähän aikaa töissäkin ennen kuin päätti ruveta opiskelemaan lisää.

– Se oli jossain ulkomailla, Minttu sanoi, muistelin.

– Joo, se on Saksassa vähän aikaa. Jerryn pitäisi valmistua ens vuonna – kauheeta, miten aika menee nopeasti! Justhan se vasta alotti! Jessi totesi hämmästystä äänessään.

– Entäs kaksoset? kysyin. Olin nyt kuullut Jerrystä tasan sen verran kuin oli tarpeellista.

– Ne onkin sitten käytännöllisempää laatua.

– Eli ei menneet yliopistoon, arvasin. – Te mahdatte olla kauhean pettyneitä.

– Ei, Jessi sanoi kummissaan ja nolostuin.

– Mä vaan ajattelin, että kun te kaikki muut ootte noin kauheita opiskelemaan, lääkäreitä ja lakimiehiä…

– Ei me niin snobeja olla, Jessi nauroi. – Eikä sitä tiedä, mihin ne vielä päätyy. Ne pääsi onneksi kumpikin töihin heti kirjotusten jälkeen ja nyt ne miettii edelleen, että mitä niistä tulee isona. Jos kaikki olisi lääkäreitä ja lakimiehiä niin kuka niille laittaisi ruokaa ja korjaisi niiden autot ja vesiputket?

Ehkä Jessi tarkoitti sitä, ehkä hän sanoi sen vain, jotten tuntisi itseäni alamittaiseksi kokkikouluineni. Minua tavallaan ärsytti epäillä häntä koko ajan, mutta en voinut sille mitään.

– Ja Mintulla on jo kaksi lasta! Jessi päivitteli siirtyen näppärästi pois opiskeluaiheesta.

– Ne on ihania, myönsin ja mielelläni sen teinkin.

– Mä muistan, miten sitä jännitti, mitä sä sanot siihen, että ne päätti tehdä vauvan heti… niin pian.

– Mitä mä sanon? toistin ihmeissäni. Muistin kyllä olleeni hyvin hämmästynyt, kun Minttu oli kertonut minulle. Hän ei ollut ensiyrittämällä päässyt eläinlääketieteelliseen, joten he olivat päättäneet käyttää välivuoden vauvan tekemiseen.

– No kun sä olit just menettäny vauvan ja se alkoi odottaa.

– Ahaa, sanoin, vaikka en nähnyt ongelmaa. Ymmärsin kuitenkin, että jonkun mielestä siinä saattoi olla sellainen. Kuin Minttu olisi hieronut naamaani faktaa, että minulla ei ollutkaan lasta ja hänellä kohta olisi. Ihan niin kuin olisin muka edes halunnut! – Ei se mulle koskaan puhunut mitään sellasta, enkä mä osannut edes ajatella, että mun pitäisi jotenkin järkyttyä.

– Oletko sä jo asettunut aloillesi?

– Onko toi joku kiertotie kysyä, että onko mulla miestä, heitin takaisin.

– Taitaa olla, Jessi myönsi. – Vaikka eihän se tietysti mulle kuulu.

– Ei kuulukaan. Mutta ei. Mulla ei ole mitään käyttöä sellaiselle, sanoin ja nostin hiukan leukaani.

– Mä ymmärsin, että te tapailitte joskus Leksan kanssa.

Se oli totta, enkä yllättynyt siitä, että se oli tiedossa Mustaojallakin. Olin toivonutkin, että he kuulisivat. Siihen aikaan olin ollut niin katkera koko porukalle, että toivoin tyttöjen kieriskelevän kateudesta kipeinä ja ehkä Jerrynkin tuntevan jotain. Leksan juttu ei kuitenkaan ollut ollut mitään vakavaa, tuskin edes mainittavaa. Me olimme käyneet joitakin kertoja kahvilla ja ravintolassa ja Leksa oli auttanut minua muutossa, kun Heli ja minä olimme saaneet ensimmäisen asuntomme. Koko suhde ei ollut edennyt muutamaa suukkoa vakavammaksi, mikä oli hyvä ja juuri niin kuin halusinkin asian olevan. Epäilin, että jos olisimme oikeasti olleet rakastuneita, emme olisi nykyään puheväleissä ja se olisi ollut kamalan ikävää.

– Me ollaan vaan hyviä ystäviä, sanoin ympäripyöreästi jättäen Jessille täyden vapauden tulkita se miten halusi. – Ja nyt mä taidan kuitenkin lähteä nukkumaan, jos ne ukot tulee ennen sianpieremää.

– Mä olen joskus vähän liian tiedonhaluinen, Jessi sanoi anteeksipyytävästi.

– Ei mua haittaa ollenkaan, valehtelin iloisesti.

Minun olisi ehkä pitänyt puhua totta ja sanoa Jessille, etten halunnut hänen utelevan asioitani, ja etten myöskään halunnut kuulla hänen lastensa elämäntarinoita, mutta mitä hän sitten olisi minusta ajatellut? Että olin vieläkin jotenkin rikki siitä, että yritykseni Jerryn kanssa oli epäonnistunut? Ajatuskin oli naurettava, olihan siitä jo vuosikausia, enkä todellakaan aikonut antaa hänelle sellaista kuvaa. Sitä paitsi se ei olisi ollut tottakaan. Menneet olivat menneitä, enkä minä ollut niitä enää aikoihin miettinyt. Niinpä päätin rupatella hänen kanssaan iloisesti aina, kun hän vaan jaksaisi olla jalkeilla.

– Sä näytät paljon pirteämmältä tänään, arvioin jo seuraavana päivänä.

– Mä voin paremmin, Jessi myönsi. – Mun ei tarvitse enää ottaa särkylääkkeitä kolmen tunnin välein. Kuule, mä ajattelin kysyä, ehtiikö Siiri käväsemään illalla, ellei sua haittaa. Muistathan sä Siirin? Mä haluaisin niin saada hiukseni pestyä, mutta en mä onnistu siinä yksikätisenä.

– Miksi mua haittaisi, täähän on sun kotisi, tuumasin ja olin kiitollinen siitä, ettei hän pyytänyt minua pesemään hiuksiaan. Se olisi ollut kiusallista.

Sinä päivänä minuun oli jo iskenyt kunnianhimo. Tein raksamiehille mantelilla ja juustolla kuorrutettua lohta, kermaperunoita ja voissa käristettyjä vihanneksia ja ennen iltatallia paistoin Siiriä ajatellen katkarapupiirakan ja tarte tatinin. Kun olin saanut hevoset hoidettua, löysin keittiöstä kaksi naista ekstaattisessa tilassa. Hyvä mieli hyrisi minuun, kun näin puolityhjät astiat, mutta kun Siiri kehui vuolaasti leipomuksiani, kiusaannuin. Tietysti ajatus oli ollutkin lyödä heidät ällikällä, mutta tuntui silti falskilta ottaa vastaan niin ylenpalttisia kehuja.

– Perusmättöä, tuhahdin.

– Mä en tiedä, pystynkö mä enää liikahtamaan, Siiri sanoi Jessille, mutta alkoi vääntäytyä pystyyn. – Kellarin rappuset on sulle varmaan liian hankalat? Pestään se tukka täällä vessassa.

He poistuivat hiustenpesuhommiin ja minä menin katsomaan telkkaria. Tänään olisi nukkuminen tähän aikaan jo melkein maittanut, mutta ajattelin, että sitä pidettäisiin epäkohteliaana ja sitä paitsi elättelin pikkuisen toivoa, että Siiri tarjoutuisi tekemään jotain minunkin hiuksilleni. Ja niin hän tarjoutuikin, kunhan Jessi palasi föönattuna kiharaiseksi kuin ikääntynyt voikukka.

– Entäs sulle, Siiri kysyi minulta.

– Ei sun tarvitse, sanoin varmuuden vuoksi. – Sä olet laitellu ihmisten hiuksia kumminkin koko päivän.

– Niinpä. Samaan konkurssiin säkin menet.

– Ehkä sitä vähän voisi ryhdistää, arvelin vänkäämättä enempää. Heli oli viimeksi leikannut latvojani, mutta siitä oli jo aikaa ja ne alkoivat taas näyttää väsyneiltä ja hapsottavilta.

– Sä olet antanu sen kasvaa sen jälkeen, kun vaadit mua tekemään sulle sinisen irokeesin, Siiri totesi kädet jo hiuksissani.

– Älä muistuta mua siitä, pyysin. Muistin kyllä, miksi olin halunnut sellaisen, mutta en olisi tehnyt sitä uudestaan. Ehkä.

Merkillistä, miten nautittavaa olikaan antaa jonkun laittaa hiuksiaan. Se korvasi senkin, miten Siiri katsoi välttämättömäksi pahoitella kolmen vuoden takaisia tapahtumia. Onneksi hän taisi nähdä naamastani, ettei puheenaihe ollut minulle mieluinen ja juttu loppui lyhyeen.

– Kiitos, sanoin hyvillä mielin, kun hän oli tasoittanut ja ohentanut takaa sekä leikannut otsatukkani uuteen uskoon. Heli tulisi kuolaamaan kateudesta.

– Ei kestä. Nyt mä haluan vielä palan sitä omenajuttua.

Minäkin otin ja istuimme olohuoneeseen murustelemaan. Totesin, että Jessillä ja Siirillä oli niin paljon juttua keskenään, että he tuskin kaipaisivat minua, mutta jäin kuitenkin hetkeksi.

– Mä näin Jerryn päivällä, Siiri kertoi ja sitten en tietenkään voinut enää lähteä mihinkään. He olisivat kuvitelleet, että pelkkä hänen nimensä kuuleminen sai minut pois tolaltaan. – Se lähetti terveisiä, kun kuuli, että mä tulen käymään. Ja Cami kanssa.

– Kiitos, Jessi sanoi tyytyväisenä, ikään kuin ei olisikaan nähnyt poikaansa juuri kaksi päivää aikaisemmin. Mutta Cami? Jerry tuskin oli hankkinut puhuvaa koiraa, joten päättelin kyseessä olevan tyttöystävän. – Jerryn tyttöystävä, kertoi Jessi minulle melkein päällekkäin omien ajatusteni kanssa.

– Just, sanoin nyökäten välinpitämättömästi. Enemmän olisin ihmetellyt, ellei Jerryllä olisi ollut sellaista. – Ratsastaako se?

– Ei oikeastaan, Jessi sanoi samalla, kun Siiri sanoi:

– Islanninhevosilla.

Asia pihvi. Islanninhevosilla. Satula-aikaa kuitenkin.

– No, tietääpähän sentään jotain hevosista, sanoin kevyesti. – Toivottavasti se on mukava tyttö.

Idioottimaisen typerä lausahdus. Totta kai Cami oli mukava, jos hän kerran oli Jerryn tyttöystävä. Miksi Jerry olisi ruvennut seurustelemaan muunlaisen tytön kanssa.

– Voi, kauhean mukava, sanoi Jessi innokkaasti.

– Fiksu, säesti Siiri.

– Ihanaa, säteilin minä, sydän täynnä iloa Jerryn puolesta. – Onko ne kauankin seurustellu?

– Mä luulen, että ne tapasi toissa kesänä, sanoi Jessi rypistäen otsaansa. – Mutta se taisi olla vasta pääsiäisen aikoihin, kun se meille esiteltiin.

– Niin oli, mä olin täällä, säesti Siiri.

– Entäs tytöt? Kai niistäkin edes joku jo seurustelee? kysyin.

– Danni puhuu jostain Horstista, kertoi Jessi auliisti.

– Ai siellä Saksassa? Siiri kiinnostui ja he uppoutuivat hetkeksi spekuloimaan, oliko Horstissa mitään erityistä. Sitten Jessi muisti alkuperäisen kysymykseni.

– Alissa ei kuulemma ehdi seurustella, se on niin kauhean vakavissaan koulun kanssa. Mutta kaksosilla on tietysti milloin minkäkin näköistä kavaljeeria. En vaan usko, että ketään vakavaa.

– Nehän onkin vielä nuoria, sanoin kevyesti. Tytöt olivat parikymppisiä. Vuoden vanhempia kuin minä olin ollut jättäessäni Jerryn.

– Mä sain Dannin, kun mä olin kaksikymmentäyksi ja puoli, sanoi Jessi katsellen jonnekin kaukaisuuteen ja minä aloin haukotella.

– Mä taidan lähteä nukkumaan, että jaksan nousta aamulla keittämään aamukahvia. Hyvää yötä, toivotin.

– Hyvää yötä, sanoi Jessi.

Keskiviikko, torstai, tuli perjantai. Jessi alkoi olla jo aika hyvässä kunnossa alkuviikkoon verrattuna. Tietenkään hän ei pystynyt tekemään yhtään mitään, mutta hän ei enää haahuillut ympäriinsä toistaitoisen ja pöllähtäneen näköisenä tai nukkunut puolta päivän tunneista.

– Tuleeko joku tänne tänään vai teenkö mä vielä iltatallin? kysyin, kun remppaporukka oli poistunut viikonlopun viettoon. He olivat saaneet ullakon yllättävän valmiiksi ja olimme juuri kiivenneet ihastelemaan jälkeä. Nyt siellä soma, polveileva käytävä, jonka varrella oli kuusi uutta huonetta. Osa oli jo maalattukin, mutta osasta puuttui vielä seinälevyjä sekä lattialistoja ja ovet nojasivat seinään pienimmässä huoneessa, joka näytti komerolta.

– Tänne ei toivottavasti majoiteta ketään, sanoin katsoessani sinne.

– Ei, siitä tehdään ehkä vessa joskus, kun me ollaan ehditty unohtaa, millanen hässäkkä tää oli. Ja mun täytyy varmaan soittaa ja kysyä lapsukaisten aikatauluja. Sä varmaan haluat jo kiireesti pois täältä, Jessi sanoi katsoen minua kysyvästi.

– En mä… aloitin ja päätin sitten viitata kintaalla moiselle turhanpäiväiselle kursailulle. – On tää ollu pitkä viikko. Ja mä lupasin kämppikselle, että mennään ulos tänään, kunhan mä tulen.

– Mä soitan heti, Jessi lupasi.

– Ei mulla silleen kiirettä ole, meidän lempipaikka aukeaakin vasta yhdeksältä, sanoin kiireesti. Tuntui epäkohteliaalta olla niin innokkaasti lähdössä. Mutta taas toisaalta, miksi en olisi? Olin paiskinut työtä vuorotta maanantai-aamusta asti.

– Hetkinen vaan, Jessi sanoi ja kalasteli kännykkää housuntaskustaan. Kävelin ullakon vielä kerran päästä päähän hänen puhuessaan, sillä en halunnut seistä vieressä kuuntelemassa. Kuulin tosin sittenkin hänen osuutensa keskustelusta voimatta sille mitään. Ääni vain kantoi tyhjässä tilassa hyvin.

– Jerry ei vastannut, mutta Alissa aikoi lähteä tulemaan tossa kuuden maissa. Sä voit ihan hyvin lähteä, Jessi sanoi.

– Huippuhomma, sanoin. Jalkojani oli alkanut poltella saman tien.

– Mutta pitäiskö sun kuitenkin odottaa siihen asti? Alissa vois sitten viedä sut asemalle. Busseja ei taida enää mennä siihen suuntaan.

– Ei kiitos, mä kävelen! Ei se ois ensimmäinen kerta!

Maltoin kävellä rappuset alas Jessin tahtiin siltä varalta, että hän liukastuisi, mutta sitten painuin työhuoneeseen keräämään tavarani. Kiire, kiire, kiire! Äkkiä minulla oli silmitön hoppu kotiin.

– Kiitos sulle vielä kamalasti! Jessi sanoi. Hän oli seissyt eteisessä odottamassa minua. – Mä laitoin palkan sun tilille. Eilen, kyllä se varmaan näkyy jo siellä.

– Joo, varmaan, sanoin vaivautumatta kysymään, paljonko. Todennäköisesti joka tapauksessa enemmän kuin olisin saanut missään satunnaisessa kuppilassa. Ja ainahan voisin soittaa ja narista, jos siellä olisikin vain jokin kälynen satanen. – Koska Vesku ja tytöt tulee kotiin?

– Ne on vielä ens viikon. Siis olihan ne loman tarpeessa joka ainoa, mutta kyllä mä olen toivonut monta kertaa, ettei ne olis siellä just nyt.

– Oletko sä edes kertonut niille, että sä olet käsipuoli? kysyin epäluuloisena.

– Tota… en mä ehkä ihan tarkkaan kertonu kaikkea. En mä raaskinut pistää niitä keskeyttämään lomaansa.

– Hullu, sanoin kuulumattomasti. No, ei ollut minun asiani. – Jos sulle tulee hätä ens viikolla niin soita vaan. Duunareille saat kyllä tilata noutoruokaa, mutta voin mä tulla iltatalliin, jos ei ole vaihtoehtoja, lupasin.

– Kiitos! Jessi sanoi ja halasi minua terveellä kädellään. Jäykistyin, sillä en ollut koskaan arvostanut tuollaisia kiva halata -halauksia, ja sitten kuulin ulko-oven avautuvan. Hetkeä myöhemmin aukesi väliovikin ja Jerry käveli sisään.

Miehet ovat Marsista

Olin yli kolme vuotta sitten alkanut miettiä, miten käyttäytyisin, jos tämä hetki joskus tulisi. Minulla oli ollut noin kaksikymmentä erilaista versiota riippuen siitä, missä vaiheessa erotyötä olin niitä kehitellyt ja viimeisin oli aina edellistä parempi. Koska olin nyt ollut neljä yötä täällä, olin joutunut kaivamaan esiin vanhat suunnitelmani ja viimeistellyt käsikirjoituksen. Pokkani piti täydellisesti, kohotin hiukan kulmakarvojani huvittumisen ja yllättymisen merkiksi ja sanoin:

– No mutta hei.

– Hei, sanoi Jerry. Hän oli tietystikin osannut odottaa tapaavansa minut, eikä kuulostanut ollenkaan hämmästyneeltä. Sain katsoa häntä ihan yhtä yläviistoon kuin ennenkin ja totesin, että hän oli hiukkasen aikuisemman näköinen. Ehkä se johtui siitä, ettei hän ollut tainnut aamulla ajaa partaansa vaan näytti hiukan sänkiseltä. En uskonut pitäväni siitä, mutta eihän minun tarvinnutkaan.

– Hei, kuului Jerryn takaa ja sieltä astui näkyviin nuori naisihminen. – Mä olen Camilla, hän sanoi ja ojensi minulle kättään. Tartuin siihen, sillä olisi ollut noloa olla tarttumatta.

– Mä olen Henriikka, sanoin, vaikka kai hän tiesi minun nimeni yhtä hyvin kuin minä hänen. Tai sitten ei, ehkä minä en ollut ollut maininnan arvoinen. – Mä olen ollu auttelemassa Jessiä, sanoin varmuuden vuoksi.

– Niin, sä olet kuulemma pelastava enkeli.

Se särähti epäluuloisessa korvassani, mutta en mitenkään pystynyt sanomaan, oliko Camilla vilpitön vai piruiliko hän minulle. Hän oli joka tapauksessa tavallisemman näköinen kuin mitä olin odottanut, mikä oli ikävää. Se pisti olettamaan, että Jerry oli tosissaan rakastunut eikä vain hullaantunut kauniiseen kuoreen. Tyttö oli ehkä minun mittaiseni ja hänellä oli ruskeat hiukset, jotka ylettivät melkein olkapäille sekä pienet, rusehtavat silmät, kaunis nenä ja anteliaan kurvikas suu. Kaikki piirteet yksittäin olivat kyllä sievät, mutta jotenkin ne yhdessä eivät vaan säväyttäneet. Ainakaan minua.

– Tiedä siitä enkeliydestä, rahapulassa vaan, sanoin ja kumarruin vetämään kengät jalkoihini.

– Te tulitte täsmälleen oikeeseen aikaan. Jerry, käy viemässä Henriikka asemalle. Se aikoi kävellä, sanoi Jessi.

– Ei tarvitse, aloitin, mutta Jerry kaivoikin saman tien auton avaimet taskustaan.

– Tietysti, hän sanoi. – Tuutko sä, Cami?

– En mä taida, tämä sanoi ja riisui takkinsa. – Teillä on varmaan paljon puhuttavaa ja mä voin laittaa Jessille vaikka vähän syötävää sillä aikaa.

Näin omituisen ilmeen vilahtavan Jessin kasvoilla, kun hänestä puhuttiin kuin holhotista ja tunsin äkkiä jonkinlaista yhteenkuuluvaisuutta hänen kanssaan. Minun aikanani, jos minulla nyt oli siinä mielessä mitään aikaa ollutkaan, hän oli pitänyt selvästi enemmän Irinasta, jonka kanssa Jerry oli aiemmin seurustellut. Oliko nyt se aika, että hän piti minusta enemmän kuin Camista? Täti ei ollut ikinä tyytyväinen. Ja mitä tuli siihen, että meillä muka olisi jotain puhuttavaa Jerryn kanssa, niin ei. En uskonut, että meillä olisi mitään puhuttavaa. En kuitenkaan aikonut kieltäytyä kyydistä. Minulla olisi pitänyt olla hemmetin hyvä syy, että haluni kävellä asemalle tällaisena harmaanmärkänä syysiltana olisi ollut uskottava.

– Mennään vaan, sanoin.

Menimme pihalle, eikä portaiden vieressä seissytkään musta Seat vaan jokin isompi auto, musta sekin. Annapa kun arvaan. Hannan lahja kummipojalleen 21-vuotispäivänä. Miten hitossa Vesku ja Jessi antoivat tyypin hemmotella yhtä lapsistaan tuolla tavalla? Tunsin pyhää vihaa tyttöjen puolesta.

– Mä näen, että sä olet edelleen tädin kultapoika, sanoin, kun auton ovet aukesivat loksahtaen. Olin ajatellut pysytellä tuppisuuna, mutta se vaan jotenkin livahti.

– Työsuhde-etu, Jerry sanoi ja olin kuulevinani pahastumista hänen äänessään.

– Mä luulin, että sä olet opiskelija.

– Enimmäkseen, joo, mutta onhan lomat ja viikonloput.

– Ja onko sun siskotkin töissä Mustaoja-konsernissa? kysyin, mutta Jerry ei tainnut kuulla sitä, sillä paiskasin juuri takaoven kiinni nostettuani kassini sinne. Ihan sama, ehkä hän nyt jurottaisi loukkaantuneena ja hiljaisena koko matkan.

Mutta ei.

– Mä yllätyin kovasti, kun äiti kertoi, että sä oot täällä hoitamassa kaiken, Jerry sanoi.

– Minttu sanoi pari taikasanaa, ne maksaa siitä, kerroin.

– Sä oot kuulemma kokkikoulussa.

– Jep. Ihan parin kuukauden kuluttua kaikki Suomen kouluruokalat rukoilee mua palkkalistoilleen. Ja työpaikkaruokalat.

– Se on varmaan kivaa.

– Ihan paratiisia.

Lyhyt hetki kului hiljaisuudessa, mutta sitten Jerry sanoi:

– Sä kielsit mua soittamasta.

Yllätyin siitä, että hän kehtasi palata noihin aikoihin ja vieläpä kuulostaa siltä, että puolustautui.

– Niin kielsinkin, sanoin.

– Mä odotin, että sä olisit soittanu mulle joskus.

– Miksi mä olisin niin tehnyt?

– Niin… en mä tiedä. Olihan meillä kivaa yhdessä ja sitten yhtäkkiä vaan humps, oli tyhjä paikka siinä missä oli ollu Henriikka.

Mitä hittoa tyyppi oikein runoili? Ihan kuin hän olisi jäänyt kaipaamaan minua. Miksei hän sitten ollut… ei, ajatus oli liian kammottava.

– Mitäs noista ikivanhoista jutuista, sanoin ja yritin kuulostaa siltä, että aihe oli todellakin loppuunkäsitelty ja Jerry hiljeni kuin hiljenikin. Vasta, kun hän pysäytti auton asemalla, hän avasi taas suunsa.

– Kiitos, kun tulit apuun, hän sanoi. Hyvin sanottu, ei liian henkilökohtaista.

– Ei kestä, sanoin ja nousin autosta. – Kiitos kyydistä.

Otin kassini takapenkiltä ja menin laiturille odottamaan junaa. En katsonut taakseni.

Onneksi junamatka oli pitkänpuoleinen, sillä tarvitsin joka minuutin palautumiseen. Jerryn näkeminen, olkoonkin, että olin jollain tapaa siihen varautunut, oli ollut järkytys. Polveni olivat alkaneet kirjaimellisesti täristä ja vatsassani oli tuntunut oudolta. Se oli tietystikin vain jonkinlainen takautuma, reaktio, joka oli jäänyt päälle, enkä minä menettäisi yöuniani sen takia. Siitä toipuminen kuitenkin kesti. Malmin jälkeen aloin päättäväisesti ajatella iltaa. Heli oli varmasti jo hippakengät jalassa odottamassa minua – olipa hienoa, ettei minun ollut tarvinnut jäädä iltatalliin. Aloin asetella omiakin nappuloitani bileasentoon, ja kun kaivelin avaimia ovemme takana, olin jo puoliksi menossa.

– Jee, sä tulit jo! Heli riemuitsi. Hänellä oli pää täynnä papiljotteja ja hän oli kylpytakissa.

– Miksei sulla ole lasia kädessä, kysyin, sillä hänellä ei ollut.

– Koska mä odotin sua!

– Mitä meillä on?

– Pari siideriä ja Iitun kotiviiniä.

– Yh, ei mennä kotiviiniin asti, irvistin.

– No pari siideriä on vaan pari siideriä.

– Mennään sitten jonnekin juomaan pari lisää. Mä menen suihkuun.

– Sulla on uus tukka!

– Jep, Mustaojan luontaisetuja, sanoin vilkaisten kuvaani eteisen peilissä. Siiri osasi asiansa. – Pidä kiirettä niiden paplarien kanssa, mäkin haluan laittaa niitä.

Siinä meni aika kauan kähertäen, meikaten ja siideriä säästeliäästi siemaillen, mutta sitten se loppui ja jouduimme lähtemään radalle. Kello ei ollut vielä lähelläkään yhdeksää, joten menimme ensin lähikuppilaan muutamalle.

– Mä tapasin Jerryn, paljastin Helille, kun puoli tuopillista oli voidellut kielenkantani tarpeeksi liukkaiksi siihen.

– Oo! Mitä se sanoi sulle?

– Kysyi, että miksen mä ole koskaan soittanu sille.

– Häh? Miksei se itse ole soittanu sulle?

– Mä kielsin sitä.

– Ja se uskoi? Heli kysyi epäuskoisena.

– Hei, se on mies.

– No niin joo. Mutta vieläkö se oli ihana?

Kohautin olkapäitäni ja muistin, miten mahani oli muljahtanut.

– Ei erityisemmin. Ja sillä oli tyttöystävänsä mukana.

– Millanen se sitten oli?

– Aika tavallinen kai. En mä jutellut sen kanssa kuin pari sanaa.

– Älä välitä! Isketään me jotkut upeat miehet tänään.

– En mä välitäkään! sanoin nopeasti, mutta mitä miehiin tuli, olin vahvasti samaa mieltä.

Käyttökelpoisia miehiä oli harvemmin jonossa silloin, kun sellaisia etsi. Silloin, kun agendassa oli tasan vain tanssimista ja hauskanpitoa, niitä parveili ympärillä pilvittäin ja saattoi vain napsia puhelinnumeroita ja ehkä palata asiaan myöhemmin, jos se nyt seuraavan aamun tullen enää tuntui tarpeelliselta. Heli oli hyvä ja luotettava siinä suhteessa, että jos olimme sopineet lähtevämme ja palaavamme yhdessä, hän ei tehnyt katoamistemppuja ja minä olin ihan samoilla linjoilla. Niin ikään oli itsestään selvää, ettei meille kulkeutunut mitään kolleja valomerkin jälkeen ihan heppoisin perustein. Sinä iltana satuimme kuitenkin tapaamaan pari ihan potentiaalista tyyppiä. Matias oli ennestään tuttu, Helin koulukaveri, jonka kanssa minulla oli ennenkin sattunut olemaan pientä vipinää. Hänellä oli mukana joku jossain kauempana asuva Jani, joka oli tullut syysloman kunniaksi piipahtamaan pääkaupungissa.

– Mitä sä sanot. Pyydetäänkö pojut iltakahville? Heli tiedusteli, kun loppuillasta pistäydyimme naistenhuoneessa. Asiat olivat menneet siihen malliin, että minusta se oli itsestäänselvyys, mutta täytyihän jommankumman sanoa se ääneenkin. En viitsinyt edes ruveta kiusoittelemaan häntä maalaisserkusta, sillä poju oli ihan kyllin sievä ja näytti pitävän Helistä kovasti.

– Pyydetään ihmeessä. Huonommankin vois poimia kuin Matiaksen, ilmoitin.

– Et kai sä tarkota…

– No älä leiki neitsytprinsessaa, mä olen ollu sen kanssa sängyssä ennenkin, tuhahdin.

– Yyh, ethän? Mikset sä ole kertonu? Nyt mä en voi enää ikinä katsoa sitä!

– No ei sitten, palataan vaan käsi kädessä yksin kotiin, me kaksi vanhapiikaa.

– Henriikka!

– No ensin mä sanoin kyllä ja sitten mä sanoin ei, sä voit valita ihan kumman vastauksen vaan, nauroin. Matias oli kaikin puolin ok, eikä minulla ollut mitään painolastia hänen suhteensa. En todellakaan mielelläni menisi nukkumaan yksin tänään. Niinpä pojat tulivat meille ja me tosiaan joimme pannullisen kahvia, ennen kuin painuimme sänkyyn.

– Meidän pitäisi tehdä tätä useammin, Matias sanoi liukuessaan lakanoideni väliin. Hän oli vaaleahiuksinen ja lihaksikas ja ellei hänellä olisi ollut silmälaseja, hänellä olisi todennäköisesti ollut kuolaava ihailijasakki kintereillään. Useimmat tytöt eivät vaan nähneet sankojen taakse.

– Useammin kuin mitä? kysyin kiusoitellen.

– Useammin kuin mitä me tehdään.

– Musta tää on ihan hyvä tahti, sanoin muistellen edellistä ja ensimmäistä kertaa. Helillä oli keväällä ollut risteily lukuvuoden päättymisen kunniaksi ja minä olin kuokkinut itseni mukaan. Siellä olin haksahtanut paluumatkalla Matiaksen hyttiin muutamaksi tunniksi ja oikein hyvät pari tuntia ne olivat olleetkin. Muuten hän ei ehkä olisi ollut tässä nyt.

– Me voidaan puhua siitä myöhemmin lisää, hän ehdotti ja pieni paniikki iski minuun.

– Katotaan sitä myöhemmin, sanoin ja onneksi hän sulki suunsa, tai ainakin lakkasi puhumasta.

Aamut eivät olleet parhainta aikaa, jos puhuttiin yhdenyönjutuista. Minulla oli aina morkkis ja katumus huolimatta siitä, että muistutin itselleni olevani sinkku, täysiikäinen ja vapaa harrastamaan seksiä kenen kanssa halusin. Se ei voinut olla kasvatuskysymys. Irtosuhteiden paheksuminen tai hyväksyminen eivät olleet kuuluneet äitini opetussuunnitelmaan, mutta jostain minä vaan tiesin hävetä.

– Mitä kello on? Matias mutisi, kun aloin kääntyillä kiusaantuneena. Kurkotin kännykkäni pöydältä ja katsoin.

– Puoli kahdeksan.

– Voi Ukko ylijumala, mies ähkäisi ja painoi kasvonsa takaisin tyynyyn.

– Sori, sanoin miettien, kehtaisinko heittää hänet ulos. Minä kai sain kääntyillä omassa sängyssäni mihin vuorokauden aikaan halusin? Mutta sitten hän kääntyi ja veti minut itseään vasten. Se tuntui pehmeältä ja mukavalta, kiihottavaltakin ja nautin hetken siinä olemisesta ja hiipivästä halusta. Irrottauduin kuitenkin, ennen kuin pääsimme liian pitkälle.

– Sori, sanoin uudelleen ja kohottauduin kyynärpääni varaan. – Mä meen suihkuun ja laittamaan kahvin tippumaan. Jos sulla on kauhea tarve vessaan, niin nyt on hyvä hetki.

– Mulla olisi muita tarpeita, Matias sanoi ja halasi minua vähän tiukemmin.

– Nyt on aamu, sanoin.

– Niin just.

– Mä en harrasta seksiä aamuisin.

– Mikset? Se on kivaa, kokeile vaikka.

– En mä siksi. Kyllä mä tiedän, että se on kivaa, mutta se on ihan eri juttu.

– Miten niin?

Minun piti sulkea silmäni hetkeksi, että löysin sopivat sanat.

– Koska aamuseksi on rakkausseksiä. Sitä voi ihan helposti mennä ravintolaillan jälkeen sänkyyn jonkun kanssa, mutta on ihan eri asia tehdä sitä sen jälkeen, kun on herännyt.

– Sä et siis rakasta mua, Matias sanoi näyttäen siltä, että aikoi ruveta mököttämään, mutta huomasi kai itsekin olevansa idiootti.

– Juuen, ilmoitin hymyillen hänelle leveästi. – Semmosta ei oo päässy tapahtumaan. Haluatko sä sinne vessaan?

– Kai se on sitten toiseksi paras vaihtoehto, hän tuumasi ja kääntyi etsimään housujaan lattialta.

Äidillä

Mustaojasta, Matiaksesta tai Janista ei kuulunut seuraavina viikkoina mitään. Palasin kouluun, kuten Helikin, joka luki ulkomaankauppaan suuntautuneeksi tradenomiksi ja kaikki oli kuten aina ennenkin. Jessi ei soittanut minua hätäapuun, sen sijaan äiti soitti samasta aiheesta, josta oli soitellut jo monta kertaa: minun ylioppilasjuhlistani. Minusta hän höselsi ihan turhia, enkä epäröinyt sanoa sitä.

– Tän ikäsen eukon ylioppilasjuhlat ei oo enää mikään merkkitapaus, väitin.

– Ne on aina merkkitapaus.

– Jos ne sun mielestä on pakko pitää, niin mä voin leipoa ämpärillisen pullaa ja keittää täällä kahvia niille, joilla ei ole kummempaa tekemistä.

– Ei kun mä haluan pitää ne täällä. Täällä on enemmän tilaakin, ei teille edes mahdu kaikki sukulaiset.

– Mä en aikonut pyytää kaikkia sukulaisia.

Olimme vääntäneet aiheesta jo viikkoja, ja aloin taipua hänen kannalleen, mutta ei hänen sitä tarvinnut tietää. Vielä.

– Sitten mulla pitäisi olla joku hieno pukukin, huokaisin.

– Tietysti pitää. Me hommataan semmonen.

– Sopivampaa olisi juhlia sitten, kun mä oikeasti valmistun.

– Juhlitaan sitten uudestaan! äiti sanoi tyytyväisenä, haistaen kai, että aloin taipua. – Koska sä tulet kylään?

– Ei mitään käsitystä.

– Mä voisin ottaa sut perjantaina kyytiin, kun lähden töistä.

– Mä mietin sitä, sanoin.

– Voitaisiin vaikka matkalla käydä vähän katselemassa jotain mekkoja.

Se kuulosti jo paremmalta. Itsenäisyyteni ei kokisi korjaamatonta kolausta, jos antaisin äidin hommata minulle juhlapuvun juhliin, jotka hän välttämättä halusi järjestää. Lupasin kuitenkin edelleen vain miettiä asiaa ja sanoin, että minun piti mennä katsomaan, ettei Helin ja minun päivällinen palanut karrelle.

Minä en ollut mikään lukutoukka, joten kaksoistutkinto oli minulle lottovoitto. Olinhan saanut lukion jo kerran melkein suoritettua, mikä tarkoitti, ettei minun koko kouluaikana ollut tarvinnut päntätä kovin paljon verrattuna kaikkiin koulukavereihini. Melkein kaikki kurssit olin jo edellisessä elämässäni suorittanut ja saatoin skipata ne nyt, kunhan vain kertasin ennen kirjoituksia. Olin iloinen siitä, että pääsisin sittenkin ylioppilaaksi. Sillä ei ollut mitään suurta merkitystä minkään asian suhteen, mutta keskeyttäminen oli kaivertanut kuin kivi kengässä. Pidin valmiista ja täydellisistä asioista, keskeneräisyys oli kammotus.

– Mutsi kinuaa mua käymään, sanoin Helille, kun tämä laahautui loukostaan syömään. – Tuutko sä mukaan?

– Koska?

– Perjantaina.

– Miksen mä voisi tullakin, hän sanoi. Heli oli jostain syystä kohtalaisen ihastunut äitiin, tai ainakin tämän uuteen elämään maalla, ja tuli usein mukaan, kun kävin kylässä. Äiti oli alkanut kohdella häntä vähän kuin kolmatta tytärtä, joista ensimmäinen arvojärjestyksessä oli Minttu ja toinen tai kolmas minä. Niin ainakin sanoin ääneen aina, kun kaipasin vähän säälipisteitä.

Perjantaina siis kiipesimme äidin kyytiin, kun hän soitti pysähtyneensä juuri talomme kulmalle.

– Onko teillä nälkä? Käydäänkö syömässä jotain ennen kuin ruvetaan kiertelemään kaupoissa? hän kysyi innostuneena malttaen tuskin edes tervehtiä.

– Karmiva nälkä, Heli ilmoitti. Minulla ei ollut. Jotenkin minulla oli ani harvoin nykyään rehellinen nälkä. Toisaalta jouduin kaikki käytännön tunnit koulussa maistelemaan asioita ja oli kai loogista, että vatsa täyttyi suupala kerrallaankin. Menimme kuitenkin ensimmäiseksi syömään.

– Ja mitä teille kuuluu, ja hevosille? Heli kysyi silmät loistaen. Hän ei ollut hevosihmisiä, mutta hänestä äidin ja Pertin pikku talli oli suloinen, samoin kuin siellä asuvat karvakorvat.

– Pelkkää hyvää vaan, äiti vakuutti.

Minulla oli aikoinaan ollut kilpahevonen. Äidin mielestä se oli kai ollut meidän yhteinen, vaikkei hän sillä kilpaillut. Hän sen oli kuitenkin vienyt mukanaan muuttaessaan maalle uuden miesystävänsä kanssa ja tietysti siinä oli tapahtunut paljon muutakin samalla, kuten se, että minä olin ollut raskaana, enkä muutenkaan ollut halunnut muuttaa äidin ja Peran mukana. Siinä vaiheessa, kun olin olosuhteiden pakosta asunut heidän luonaan syksyn ja kun sitten olin päättänyt muuttaa Helin kanssa kaupunkiin, olin pistänyt äidin myymään sen. Tenar meni hukkaan ja turhautui köpötellessään vain hänen kanssaan edes takaisin pitkin maalaisteitä, enkä minä tosiaankaan enää voinut Helsingistä käsin käydä liikuttamassa sitä iltaisin koulun jälkeen, etenkään ilman autoa. Eihän minulla silloin ollut ollut ajokorttiakaan. Olimme kehittäneet asiasta aikamoisen kinan, mutta kun Pera oli yllättäen ruvennut minun kannalleni, äiti oli taipunut. Kaipa mies oli lähinnä miettinyt äidin turvallisuutta, sillä Tenttua ei ollut huvittanut elämä ilman haasteita ja se oli ruvennut keksimään omaa kivaa ratsastusreissujen piristykseksi. Rahallisesti se ei ollut kannattanut, mutta äiti oli ostanut sen tilalle pystyynkuolleen suokkiruunan, joka oli täydellisen sopiva hänelle ja he saattoivat yhdessä Peran kanssa jatkaa harrastustaan.

– Tenttu aikoo ensi kaudella hypätä metriä, äiti kertoi. Hän oli pysytellyt tarkoin ajan tasalla sen suhteen, mitä hevoselle kuului ja epäilin, olivatko uudet omistajat yhtä innokkaasti kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Mutta mitäpä se minulle kuului.

– Vau, sanoin vaisusti.

– Oletko sä käynyt missään ratsastamassa? äiti kysyi.

– Voi, ei mulla ole varaa semmoseen.

– Mä olen sanonut sulle miljoona kertaa, että mä voin maksaa sulle ratsastustunnin viikossa. Tai hommaa joku hoitohevonen, jolla saa ratsastaakin.

– Mä en mieti sellaista, ennen kuin koulu on loppu, sanoin. Joskus mieleni teki kovastikin ratsastamaan, mutta toisaalta minusta tuntui, että se polku oli katsottu. Kun olin ollut kahdeksantoista, minulla oli vielä ollut mahdollisuus oikeasti edetä jonnekin oman hevosen kanssa. Nyt olin kahdenkymmenenkahden, eikä tuntiratsastus tai maastoilu hoitohevosen kanssa tuntunut tavoitteelta. – Mä voin joskus ratsastaa teillä, jos mulle tulee hinku.

– Etkö sä ratsastanut Mustaojallakaan? Heli kysyi viattomasti tunkien samalla puolikkaan tortillan suuhunsa ja mulkaisin häntä niin, että hän alkoi hiljalleen punertua. Ehkä hän oli puraissut jalapenoa, ehkä hän oli vain muuten tukehtumaisillaan tai ehkä hän tajusi mokanneensa.

– Mustaojalla? äiti kysyi nopeasti, mutta vältin vastaamasta, kun nousin hakkaamaan Heliä selkään. Kesti ainakin minuutin, ennen kuin hänen värinsä palautui normaaliksi ja hän sai kuivattua kyyneleensä.

– Oletko sä käynyt Mustaojalla? äiti toisti, kun tilanne oli normalisoitunut ja tarjoilijat lakkasivat tuijottamasta meitä.

– Mä olin työkeikalla, sanoin lyhyesti.

– Sielläkö? Mitä sä teit?

– Laitoin ruokaa ja hoidin hevosia ja siivosin vähän. Mutta en ratsastanut.

– Ja mitä niille kuuluu?

– Jessi oli satuttanut olkapäänsä ja kaikki muut oli jossain reissussa, kerroin päättäen, että siinä olisi ihan tarpeeksi informaatiota äidille.

– Etkö sä tavannut edes Jerryä? äiti jatkoi ja huokaisin syvään pohtien, valehdellako päin naamaa. Toisaalta Heli saattaisi samalla hetkellä avata suunsa ja kertoa, että olin tavannut ja se olisi ollut noloa.

– Mä näin sen vilaukselta, kun se tuli uuden tyttöystävänsä kanssa viikonlopuksi, sanoin. – Entäs sitten?

Ääneni kuulosti siltä, ettei äiti uskaltanut kysellä enempää vaan alkoi miettiä, mihin kauppaan meidän olisi parasta mennä ensin.

Kauppojen tangot notkuivat pikkujoulupukuja ja Heli oli loistava makutuomari. Minä olisin ilman häntä saattanut sortua tummansiniseen taftiin, joka malliltaan oli kuin yön kuningattaren puvustuksesta, mutta Heli kielsi sen ehdottomasti.

– Sä et voi pitää ton väristä pukua ainakaan tähän aikaan vuodesta. Sä näytät siltä, ettet oo nähnytkään aurinkoa sitten toissakesän.

– Mutta mä olen, sanoin pahoillani. Itse asiassa minulla oli vieläkin vähän rusketusta.

– Mutta sitä ei huomaa, Heli sanoi lopulliseen sävyyn ja siirryin katsomaan vaaleampia sävyjä. Niitä oli aika vähän, sillä vuoden pikkujoulumuoti oli enimmäkseen tummanpunaista ja mustaa, mutta jotain sentään aina perimmäisissä nurkissa ja muiden mekkojen takana poistorekeissä. Hyvä olikin saada vähän vertailukohtaa, sillä tajusin sokeutuneeni sille seikalle, etten ollut menossa mihinkään yökerhoon pikku-jouluilemaan vaan yksinkertaisesti saamaan ylioppilastodistukseni. Ei siihen mitään diskorättiä tarvittu.

– Mä haluan katsoa ensin, mitä mulla roikkuu sun vaatekaapissasi, sanoin lopulta äidille.

– Sä sanoit joskus, ettet missään nimessä aio viettää lakkiaisiasi vanhassa mekossa, tämä huomautti.

– Mä olen varmaan tähän ikään sanonut paljon asioita. Mulla on haju, että siellä vois olla yksi hyvä rytky, ellet sä ole antanut sitä Pelastusarmeijalle.

– Selvä, voidaanhan me tulla huomenna takaisin, ellei siellä ole mitään, äiti sanoi hiukan vastahakoisesti. Hänellä oli näköjään ollut hyvä shoppailuvire ja oli sääli hukata sitä, mutta puku, jonka olin muistanut, oli mielikuvissani parempi kuin yksikään näistä. Halusin nähdä ensin, oliko se vielä olemassa.

Pertti oli tietenkin jo kotona, kun saavuimme, jonkunhan piti aina kiirehtiä sinne laskemaan hevoset ja huolehtimaan, etteivät niiden suolet menneet nälästä solmuun. Minä tervehdin häntä asiallisesti ja Heli vähän innokkaammin. Pitkään olin ollut sitä mieltä, että Peran oli piru itse lähettänyt pilaamaan elämäni, ja etten ikinä puhuisi hänelle vapaaehtoisesti sanaakaan. Täällä heidän luonaan asuessani olin hiljalleen muuttanut mieleni. Äiti saattoi olla raivostuttava, ailahteleva ja monia muita asioita, mutta Pera oli itse asiassa ainoastaan kiltti, turvallinen ja tylsä. Hän oli myöskin viisas, mitä seikkaa minun oli alkuun ollut vaikea myöntää edes itselleni. Me olimme jutelleet silloin muutamia kertoja asioista, joista en olisi halunnut jutella kenenkään kanssa, kaikkein vähiten äidin, ja Pera oli ollut ymmärtäväinen, kuunnellut ja saanut minut paljon paremmalle mielelle. Pystyin nyt tunnustamaan sen itselleni, mutta työn alla oli edelleen se, pystyisinkö ikinä kertomaan sitä miehelle itselleen saati äidille. Pelkäsin alituisesti äidin sanovan mitä minä sanoin. Helpompaa oli antaa hänen huokailla itsepäisyyttäni.

Heli, joka haistatteli iloisesti minun mielipiteilleni kulissien pitämisestä, alkoi kysellä Peran työkuvioista. Hän oli ollut edelliskesän samassa firmassa kesätöissä ja tiesin, että hän aikoi yrittää sinne myös valmistuttuaan, jos vain jotain sopivaa olisi tarjolla. Jos vain mitään olisi tarjolla.

– Ja onko sulla mitään tiedossa? Pera kysyi minulta, kun hän ja Heli olivat hyvinkin viisitoista minuuttia pohtineet mahdollisia paikkoja eri osastoilla, joilla kaikilla oli tylsä nimi.

– En mä ole hakenut minnekään, jos sä sitä tarkotat, sanoin.

– No eikö alkaisi olla aika?

– Kyllä kai, mä olen vaan vasta yrittänyt kartottaa tilannetta, huokaisin. Kyllä minä olin jo ollut töissä, ei ollut kyse siitä, ettenkö olisi tiennyt, mitä se oli. En vain oikein tunnistanut kutsumustani. Halusinko ehkä koulukeittiöön kuorimaan perunoita uusavuttomille kakaroille vai hoivakotiin jauhamaan täysin kelvollisia annoksia tehosekoittimella hampaattomille vanhuksille sopivaksi koiranruoaksi? Yhtään televisiokokin paikkaa ei ollut osunut silmiini ja etniset kuppilat tuntuivat haluavan vain omaan etniseen ryhmäänsä kuuluvia palkollisia. Eikö se ollut rasismia jos mikä? – Kyllä mä jotain löydän. Älä huolehdi.

– En mä huolehdikaan, mä tiedän, että sä löydät, Pera sanoi ja kuulin hänen äänestään, että hän uskoi sen täysin. Se oli miellyttävää.

– Mä poistun nyt hetkeksi seurasta. Mulla on treffit vierashuoneen vaatekaapin kanssa, sanoin piristyneenä.

Löysin puvun, jota olin hakenutkin. Olin ostanut sen toisen lukiovuoden päättäjäisiin, joihin se nyt jälkeenpäin ajatellen ei ollut sopinut ollenkaan, mutta se oli tavallaan tyrmäävä ja erittäin sopiva joulukuisiin lakkiaisiin. Se oli vaaleanpunainen, mikä oli hyvä asia ajatellen rusketuksenjäänteitäni ja siinä oli hihat, mikä oli hyvä asia ajatellen vuodenaikaa. Se ylettyi melkein polviini asti ja sen kaula–aukko oli siveämpi kuin yhdessäkään tänään kokeilemassani pikkujoulumekossa. Ainoa huoleni oli, mahtuisinko siihen enää, sillä se oli hyvin tyköistuva. Vetoketju oli onneksi sivussa, joten minun ei tarvinnut huutaa Heliä todistamaan nöyryytystä, ellei se sopisikaan.

Mutta se sopi ja se näytti yhtä hyvältä kuin olin muistanutkin, kunhan vähän kohensin rintsikoitani. Minun oli pakko hymyillä kuvalleni, kun pyörähtelin sivuttain ja vähän takaperinkin peilin edessä. Näytin seksikkäältä ja nuorelta ja takuulla erilaiselta kuin muut syksyn ylioppilaat, jotka olivat joutuneet valitsemaan omat pukunsa pikkujoulumekkovalikoimasta.

– Löysitkö sä sitä? kulin äidin huutavan juuri, kun olin aikeissa lähteä alas näytille. – Vai pitääkö meidän mennä vielä aamulla ostoksille?

– Pitää, mulla ei ole sopivia kenkiä, sanoin ja astelin arvokkaasti pari rappusta, ennen kuin tajusin, että minulla oli vielä sukat ja villasukat jaloissa. Kiskoin ne nopeasti pois ja astuin vastaanottamaan ihasteluja.

Äiti oli niin iloinen säästyessään kalliin mekon ostamiselta, että lupasi huoletta minulle kierroksen kenkäkaupoissa seuraavana päivänä ja kulutimme sen illan saunoen ja pelaten. Äiti ja Pertti olivat ihastuneet lautapeleihin ja heillä oli muutama, joita ei voinut pelata kahdestaan, joten ne kuuluivat aina ohjelmaan siellä käydessä. Siinä vaiheessa, kun äiti alkoi aavistuksen verran sammaltaa kolmannen viinilasillisensa jälkeen, lähdin kuitenkin nukkumaan. Olin harvoin nähnyt häntä sikahumalassa, mutta en pitänyt tuosta pikku hiprakastakaan.

Vielä kummituksia

Aamulla heräsin täysin hiljaiseen taloon, mutta laittaessani aamukahvia valumaan Pertti tömisteli sisään.

– Siellä sataa, mutta haluatko sä ratsastamaan? hän kysyi.

– Sateessa?

– No ei siellä kovasti sada. Lähinnä tihkuu. Mä vaan ajattelin,