Kantaisä 2

By Teuvo Virén

Neljänneksen maapallon väestöstä tappanut suursota oli päättynyt. Derkadalaisten keskittyessä vuosisatojen ajan heitä alistaneen ja kolmensadanmiljoonan ihmisen kuoleman aiheuttaneen teokratian jäänteiden tuhoamiseen ja armeijansa hajottamiseen heidän vastustajansa oli sekin siirtymässä takaisin siviilien valtaan ja normaaliin elämään.

Varmistaakseen rauhan pysymisen eyanilaisten johto hyväksyi kaikkien miesten ylimpien testosteronitasojen leikkaamisen toivoessaan toimenpiteen vähentävän kyseisen sukupuolen väkivaltaisuutta. Derkadalaisten ylimpien päättäjien hyväksyttyä suunnitelma toteutettiin maailmanlaajuisesti.

Lukemattomista testeistä huolimatta jotain meni pieleen ja pahasti. Kilpajuoksu aikaa vastaan ihmiskunnan tulevaisuudesta alkoi.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 20, 2023
• ISBN: 9789528063889

Teuvo Virén

..................................................

Book preview

1

Eyanin vajaa vuosi sitten valtaan noussut presidentti, nuorehko ja vastikään blondattu Danna Apron naputteli sormenpäillään edessään olevaa kohtalaisen kokoista tammipöytää. Hän ei todellakaan pitänyt vastapäätä istuvan apulaistiedejohtajansa ehdotuksesta. Suoraan sanoen se oli pöyristyttävä. Ikävä kyllä ainut vaihtoehto oli sitäkin surkeampi.

Anilie Borment odotti ilmeenkään värähtämättä heidät sotaan vieneen edellisen johtajan verettömästi syrjäyttäneen naisen päätöstä. Neljännes maapallon väestöstä oli kuollut kahdessakymmenessä vuodessa. Kolmesataamiljoonaa miestä ja useita kymmeniä miljoonia naisia ja lapsia. Muutaman lain rikkominen ei haittaisi, jos sillä varmistettaisiin rauha ja estettäisiin mahdollinen uusi, entistäkin tuhoisampi konflikti sodan hävinneen Derkadan kanssa.

– Li?

– Jos haluamme rauhanomaisen planeetan, emme voi sallia sodanlietsojien läsnäoloa, Eyanin tiedejohtaja tuki lähimmän alaisensa esittämää ajatusta.

– Eettiseltä ja moraaliselta kannalta katsoen äsken kuulemasi suunnitelma on hirveä. Toisaalta emme ole keksineet toista tapaa saavuttaa tavoitteemme.

– Miltä noiden kahden idea sinusta vaikuttaa, Kretz?

– Aggressiiviset miehet löytävät aina tavan nousta vallan huipulle tai ainakin hyvin lähelle sitä. Joko poliitikkoina tai rikollisina.

– Eli?

– Kannatan heidän ehdotustaan. Vietin kahdeksantoista vuotta rintamalla. Lähes kaikki naapurustostamme sotaan kutsutut joko kaatuivat tai vammautuivat pahasti. Näen painajaisia aina kun onnistun nukahtamaan. En halua tulevien sukupolvien kokevan samaa kuin me.

– Kai tiedät ottavasi itse riskin?

– Totta kai. Menetin perheeni, joten en itse asiassa edes järin suuresti pelkää olevani yksi kohteista. Ja vaikka olisinkin, en näe mitään syytä perääntyä suunnitelmasta.

– Oletteko tehneet alustavia laskelmia? Apron tiedusteli muilta naisilta koskettaessaan lohduttavasti Herman Kretzin rannetta.

– Kaksi vuotta kehittelyyn ja vähintään muutama kuukausi rokottamiseen.

– Edellinen osa on arvio, Li huomautti.

– Emme voi etukäteen tarkasti tietää, kuinka kauan menetelmän keksiminen ja sen varmistaminen vie. Anilien estimaatti on kuitenkin paras, mitä saimme aikaan. Meillä on laitteet ja pätevää henkilökuntaa. Olemme tutkineet vastaavia asioita ennenkin. Kyse on kuitenkin uudesta menetelmästä, ja meidän on tutkittava sen tulokset tarkasti ennen seuraavaa vaihetta.

– Minusta teidän suunnitelmassanne on pahemman luokan vika, Herman Kretz vaiensi kaksikon.

– Mikä?

– Me voitimme sodan, Anilie. Derkadalaiset eivät taatusti luota meihin. Eivät ainakaan riittävästi antaakseen meidän upottaa rokotetta heidän miehiinsä. Auts. Tajusin juuri suunnitelmassanne toisenkin virheen.

– Minkä?

– Jos menetelmänne toimii murrosiän ohittaneisiin, se on toistettava moneen kertaan. Ensin nykyisten lapsien kasvaessa ja sitten varmuuden vuoksi muutaman sukupolven ajan. Derkadalaiset haluavat varmasti tietää rokotteen vaikutukset. He seuraavat tarkasti sen saaneiden vointia ja tekevät heille kaikki keksimänsä tutkimukset. Muutama rokote mennee suoraan johokin huippusalaiseen laboratorioon analysoitavaksi. Tulokset saattavat aiheuttaa uuden sodan heitä vastaan.

– Sinulla lienee ratkaisu valmiina?

– Tietysti. Kaasu. Jonkinlainen keinotekoinen virus tai sopivasti valittu isäntä, esimerkiksi flunssavirus, olisi täydellinen ratkaisu. Meidän ei tarvitsisi kertoa asiasta Derkadan johdolle. Kyseisen viruksen levittämisen kaikkialle perinteisen vihollisemme alueelle voisi hoitaa heidän armeijaansa valvovien lentokoneiden avulla. Kaupungeissa ne korvattaisiin autoilla.

– Entä erakot ja muut kaukana sivistyksestä asuvat?

– He ovat ongelma, Cie, Kretz myönsi.

– Veikkaisin aika monen heistä olevan kohderyhmää, eli heidät on pakko tartuttaa.

– Flunssaviruksethan ovat helposti leviäviä?

– Kyllä, tiedejohtaja vastasi sisäministerin kysymykseen.

– Siinä tapauksessa teidän on laskettava riittävä määrä koko Derkadan pinta-alalle. Samoin omallemme.

– Entä meri ja sen saaret? Anilie kirosi ääneen tajuttuaan heidän unohtaneen ne laskuistaan.

– Minnekään ei saa jäädä viruksesta vapaata taskua. Yksikin tarkistamatta jäänyt mies saattaa tarkoittaa aherruksemme epäonnistumista. Tosin siihen mennee sukupolvia.

– Poikkeuksia ei voi sallia, Li muistutti lähintä alaistaan.

– Joko teemme sen kunnolla tai unohdamme koko jutun. Danna?

– Oletteko varmoja, ettei muita tapoja ole?

– Hermanin idea on huomaamaton keino, tiedejohtaja kohautti paljaiksi jättämiään olkapäitään.

– Emme kaipaa mellakoita väen tajuttua meidän määränneen luvattoman geenimuuntelun. Emme myöskään halua uutta sotaa Derkadaa vastaan. Hyvällä tuurilla kukaan ei yhdistä yllättäviä ja satunnaisilta vaikuttavia miesten kuolemia toisiinsa tai ainakaan keksi syytä niihin.

– Jossain vaiheessa aletaan ihmetellä miesten ylikuolleisuutta.

– Totta, Herman. Tiedejohtajana voin kuitenkin viivyttää tutkimuksia ja mahdollisesti ohjata niitä väärään suuntaan. Pahimmassakaan tapauksessa meillä ei pitäisi olla mahdollisuutta jäädä kiinni.

– Pystyttekö te kaksi tekemään koko homman kahdestaan?

– Kyllä, Li vakuutti kysymyksen esittäneelle presidentille.

– Työ valmistuisi nopeammin suuremmalla joukolla, mutta se tarkoittaisi myös vuotomahdollisuuksien moninkertaistumista.

– Siihen ei ole varaa. Mihin aiotte vetää rajan?

– Testosteronin normaaliarvo miehillä on 10 – 38 nanomoolia litrassa, Li selitti Apronille.

– Alustavasi suunnittelemamme yläraja on 75 % eli 28,5.

– Eikö se ole aika alhainen?

– Kymmeniä miljoonia kohteita, tiedejohtaja vahvisti.

– Melkoinen määrä.

– Paljon vähemmän kuin kolmesataamiljoonaa, Anilie, Kretz huomautti.

– Käsiteltävien miesten lukumäärä siihen verrattuna on hyvinkin kohtuullinen.

– Tieteellisesti ajatellen olemme sorkkimassa evoluution perustaa, Danna Apron pohdiskeli ääneen osaamatta päättää, antaisiko luvan moraalisesti erittäin kyseenalaisen operaation toteuttamiselle vai ei.

– Kyse on enemmänkin sen ohjaamisesta oikealle tielle.

– Perustelisitko?

– Evoluutio on tehnyt meistä tällaisia, Li yritti pukea ajatustaan sanoiksi.

– Ennen aggressiivisuus tarkoitti monesti yksilön tai pienen ryhmän eloonjäämismahdollisuuksien parantumista. Teknologisen kehityksemme takia aiemmin hyvä ominaisuus on muuttunut uhaksi koko lajimme säilymiselle. Meidän on pakko tehdä jotain, ellemme halua päätyä yhdeksi lajiksi loputtomaan sukupuuttoon kuolleiden listaan.

– Entä jos erottelisimme väkivaltaiset miehet normaaliväestöstä?

– Ja tekisimme heille mitä, Anilie? Veisimme jollekin kaukaiselle saarella ja jättäisimme heidät kuolemaan sinne? Heitä ei saisi päästää lisääntymään, ennen kuin olemme geneettisesti muuntaneet heidän testosteronitasonsa matalammaksi. Vaikka heidän jälkeläisistään ei tulisikaan samanlaisia kusipäitä kuin isistään, niin he kuljettaisivat kuitenkin mukanaan epätoivottavaa käytöstä aiheuttavaa geeniyhdistelmää. Kaikki voisi mennä hyvin useiden sukupolvien ajan, mutta joskus jonkun jälkeläisen aiheuttama riski realisoituisi.

– Tiedän. Miksi minulla on silti tunne, että leikimme Jumalia?

– Voimmeko me muka pahemmin epäonnistua? Kretz tuhahti halveksivasti.

– Kolmesataamiljoonaa kuollutta omaa uskoaan ainoaksi oikeaksi väittävän ääliöryhmän takia. Jos joku yliluonnollinen olento tosiaan olisi olemassa, luulisi hänen välittävän häneen uskovista ja tekevän jotain estääkseen näiden turhat kuolemat.

– Kuten näyttäytyvän useammalle kuin yhdelle? Tekevän edes yhden miljoonien todistaman ihmeen?

– Kumpi tahansa kelpaisi, Cie Li tuhahti.

– Minusta Jumalan pitää olla hyvä ja tehdä hyviä asioita, jotta hän ei olisi paholainen. Ellei hän tee mitään, hänellä joko ei ole voimaa, mikä estää hänen Jumaluutensa tai sitten hän ei välitä häneen uskovista, mikä taas pistää ihmettelemään, miksi häntä pitäisi palvoa.

– Ellei hän pelasta heitä tässä elämässä, miksi pitäisi olettaa hänen pitävän heistä huolta paratiisissa?

– Juuri niin, Herman.

– Painukaa pappisopistoon, molemmat, Borment hörähti muistellessaan kaksikon aiempia jumaluusopillisia riitoja.

– Sitten kun näen yhdenkin yliluonnollisen olennon, Kretz lupasi hövelisti.

– Sitä ennen aion tyytyä oman moraalini ohjaukseen.

– Mikä käskee sinun nyt osallistua miljoonien ihmisten perimän käsittelyyn?

– Pelastamaan miljoonia, ellei miljardeja tulevaisuudessa, Cie. Kaksikymmentä vuotta sitten olisin kieltäytynyt edes ajattelemasta moista.

– Tuskinpa kukaan meistä olisi suunnitellut mitään tällaista silloin, Anilie Borment pyöritti päätään.

– Eli kukaan teistä ei vastusta testosteronitason rajausta?

– Me suunnittelimme sen Anilien kanssa, Li muistutti epäröivää Dannaa.

– Emme olisi edes esitelleet sitä, ellemme olisi valmiita toteuttamaan sitä.

– Kai tiedätte, että jos asia vuotaa julkisuuteen, teidät teilataan ja joudutte oikeuteen?

– Tietysti. Emme kuitenkaan aio paljastaa teidän osuuttanne.

– Vaikka se alentaisi tuomiotanne?

– Mitä väliä sillä on, onko rangaistus viisisataa vai neljäsataa vuotta? Emme ikinä kävele vapaina, jos jäämme kiinni. Hyvällä tuurilla meidät teloitetaan. Niin kauan kuin teitä ei ole vangittu, teillä voi olla mahdollisuus toteuttaa suunnitelma joskus myöhemmin.

– Jos onnistumme, voisin päästä historiaan, Anilie haaveili.

– Julkistamalla osuutesi miesten testosteronirajauksessa?

– Se olisi varma tapa.

– Joku miehensä tai lapsensa menettänyt murhaisi sinut, Kretz huomautti.

– Ups. Ehkä minä tyydyn sitten hykertelemään itsekseni.

– Parempi onkin. En nimittäin usko sinun elävän kuukautta pidempään paljastettuasi temppusi. Paitsi maksimiturvallisessa vankilassa, jossa et näe muita vankeja. Vartijoitakaan, tarkemmin ajatellen. Sekä heissä että vangeissa on ystäviään ja sukulaisiaan menettäneitä.

– Sinä olet presidentti, Danna, Li käänsi katseensa Aproniin.

– Sinun pitää tehdä päätös.

– Tiedän. Jos sallin suunnitelman aloittamisen, voitteko keskeyttää sen milloin vain?

– Kyllä. Todisteiden hävittäminen kestää kuitenkin jonkin aikaa.

– Mikäli myöhemmin haluat meidän jatkavan tutkimuksiamme, Borment jatkoi, meiltä menee aikaa päästä samaan pisteeseen. Ei tosin niin kauan kuin ensimmäisellä kerralla.

– Miten te aiotte peittää toimenne alaisiltanne?

– Tekemällä työn vapaa-ajallamme, Li tokaisi. He olivat pohtineet asiaa Anilien kanssa, eikä kumpikaan ollut keksinyt keinoa edistää suunnitelmaa varsinaisena työaikana herättämättä alaistensa mielenkiintoa.

– Siis että tekisitte todella pitkiä päiviä kaksi vuotta? epäilevältä kuulostava presidentti tiedusteli.

– Meillä molemmilla on paljon lomia pitämättä. Voimme tehdä työtä myös kodeissamme. Se ei herätä huomiota niin paljon kuin laboratoriossa asuminen.

– Te molemmat olette sinkkuja, Apron huomautti.

– Miten ajattelitte jatkaa ystävienne tapaamista ja hoitaa samalla varsinaisen ja uuden sivutyönne?

– Kumpikaan meistä ei ole mikään yltiösosiaalinen tapaus, Li naurahti.

– Tuttumme ovat tottuneet siihen, ettei meitä aina saa kiinni.

Sitä paitsi voimme aina sanoa, että meillä on kiire töissä.

– Onhan teillä, oikeastikin. Onko jollain jotain huomautettavaa vielä?

– Meidän on pidettävä erityisesti armeijamme johtaja tietämättömänä suunnitelmastamme, Kretz tokaisi varmana asiastaan.

– Se tollo ei taatusti katsele sivusta toimiamme heikentää asevoimiamme.

– Vallankumous?

– Me olemme siviilejä. Jos hän haluaa tehdä vallankaappauksen, emme voi estää sitä, Danna. On tietysti eri asiaa, kuinka kauan hän pystyy pitämään maan hallinnassaan kansan lähtiessä kaduille.

– Sitä ei välttämättä tapahdu pitkään aikaan, Li huomautti.

– Ihmiset ovat väsyneitä sotaan, ja rauha, olipa se kenen vallan aikaa tahansa, on heille helpotus. Jossain vaiheessa he alkavat tietysti kysellä sotilasvallan oikeutusta, mutta siihen mennessä Perval on jo vankistanut asemansa.

– Eli toisin sanoen meidän on jatkettava samaan malliin ollaksemme herättämättä hänen epäilyksiään?

– Sinä olet presidentti. Hänen esinaisensa. Et voi olla Pervalille liian mielin kielin tai hän saattaa haistaa tilaisuutensa tulleen. Riitele hänen kanssaan pienistä asioista samoin kuin nytkin, Li kehotti Apronia.

– Pidä hänet lyhyessä lieassa, mutta älä nöyryytä häntä. Anna välillä periksi nimenomaan näissä merkityksettömissä asioissa. Vältä antamasta hänelle valtaa pala kerrallaan. Aseta aina jokin määräaika kaikkien myönnytystesi voimassaoloajalle.

– Älä anna hänelle syytä epäillä meidän suunnittelevan jotain hänen päänsä menoksi. Kun puhut hänestä julkisesti, ujuta sanojesi sekaan jotain, josta voidaan päätellä sinun arvostavan hänen ponnistelujaan sekä sodassa että erityisesti rauhan aikana, Borment jatkoi Lin vetäessä henkeä.

– Jos suunnitelmamme onnistuu, ja Perval ei ole yksi menehtyneistä, tarvitsemme häntä vakauttamaan maamme epidemian aikana.

– Epidemian?

– Sellaiselta se yleisöstä näyttää.

– Voiko virus muuntua? Että se olisi vaaraksi myös naisille?

– Nehän muuntuvat koko ajan, Herman, tiedejohtaja muistutti Kretzia.

– Sillä ei ole väliä. Valitsemamme virus on pelkkä kuljetin, eikä se pysty tekemään mitään kaasulle.

– Toivottavasti olet oikeassa, Cie. En mitenkään erityisesti halua geenimuuntelun kohteeksi, Apron hymyili vinosti.

– Että miehillä ei väliä, kunhan sinulle ei käy huonosti?

– Juuri niin, Herman. Ei kukaan tervejärkinen ajattele muita ennen itsensä pelastamista.

2

Kaksikymmenvuotinen sota oli vienyt heidän tiedettään aseteknologiaa lukuun ottamatta ainakin tuplasti taaksepäin, Cie Li tuhisi tyytymättömänä katsellessaan Anilien ja hänen eri puolilta kaupunkia viimeisten viikkojen aikana ostamaa laitekasaa. Läjä pitäisi kuljettaa varastona toimineelta kesämökiltä Anin kotiin. Sen jälkeen vuorossa olisi koko systeemin kasaus ja tarkastus.

Periaatteessa mokoma romuvuori oli kaikki, mitä he tarvitsivat omien tietokoneidensa lisäksi suunnitelmansa toteuttamiseen. Anilien vierashuoneeseen rakennettava kotiversio ei pystyisi kilpailemaan täysin varustettujen laboratorioiden kanssa. He tutkivat kuitenkin tarkkaan rajattua kysymystä ja voisivat käyttää jo tehtyjä alan tutkimuksia hyväkseen. Laskentatehoa vaativat kohdat he tarvittaessa ajaisivat työpaikkansa suurtehokoneilla. Kotimasiinatkin hoitaisivat asian, mutta huomattavasti hitaammin.

Ehkä oli sittenkin parempi välttää käyttämästä suurtehotietokoneita, tiedejohtaja mietiskeli. Heidän alaisensa ihmettelisivät kuitenkin ajoja ja tarkistaisivat uteliaisuuttaan niiden tarkoituksen. Hän pystyisi luultavasti selittämään asian, mutta työntekijät muistaisivat asian, jos viranomaiset joskus kysyisivät sitä heiltä.

Salailu, Li muistutti itseään. He eivät missään tapauksessa saisi jäädä kiinni geenikäsittelytutkimuksestaan. He olivat pelastamassa ihmiskuntaa. Harva kuitenkaan ymmärtäisi heidän perustelujaan, ja vielä harvempi uskaltaisi sanoa sen ääneen. Yksikään ei puolustaisi heitä.

Kaksi vuotta saattoi olla optimistinen arvio. Tai pessimistinen. Sodan loputtua pari repaleista ryhmää oli aloittanut heidän tehtäväänsä sivuavan tutkimuksen. Oli siis mahdollista, että näiden työstä olisi jotain hyötyä. Parhaimmassa tapauksessa ajansäästö olisi melkoinen.

Pelkästään miessukupuolen syyttäminen jatkuvista sodista oli ainakin jossain määrin liioittelua. Se oli kylläkin totta, että miltei aina kummankin osapuolen johtajat ja korkeimmat hallituksen jäsenet olivat olleet aseellisen konfliktin aikana miehiä.

Testosteronin korkeimman tason neljänneksen lasku tarkoittaisi heidän estimointiensa mukaan väkivaltaisen yhteenoton, suuren sellaisen, todennäköisyyden laskemista kahteenkymmeneen prosenttiin. Valitettavasti siitä eteenpäin kyseinen käyrä laski hitaasti.

– Mitä mietit?

Li vilkaisi huoneeseen kokoon taitettujen laatikoiden kanssa tullutta lähintä alaistaan ja kertoi mietteensä.

– Siksihän me siihen lukuun päädyimme, Anilie Borment hymähti ja asetti tuomisensa pöydälle. Taiteltuaan yhden lootan kasaan hän ojensi sen sitä odottavalle Cielle.

– Riittävätkö nämä? Noille raskaammille laitteillehan on omat suojakaapit.

Li laski laatikot ja nyökkäsi arvioituaan niihin mahtuvien tavaroiden määrää ja heidän tarvitsemiaan asioita.

– Naapurisi mahtavat ihmetellä kuormaa.

– Entä sitten? Niin kauan kuin en aiheuta heille häiriötä tai vaaraa, he eivät voi pyytää talohallitusta tarkastamaan asuntoani. Ja vaikka he tekisivätkin niin, kellään heistä ei ole riittävää asiantuntemusta selvittää näiden hankkimisen syytä. Sitä paitsi voin aina sanoa tekeväni töitä kotonani.

– Sinähän teet?

– Silloin tällöin. Periaatteessa voisin kuitata palkkani poistumatta koskaan asunnostani.

– Sama täällä. Pakkaa sinä tästä päästä, niin minä aloitan tuolta kauempaa, Li kehotti toista.

– Älä sitten vain riko mitään. En haluaisi enää lähteä kiertelemään kaiken maailman käytetyn tavaran myyntipaikkoja korvaavien laitteiden ostamiseksi.

Täynnä tavaroita oleva laatikkopino näytti tiedejohtajasta huolestuttavan suurelta yhdessä käyttöön otettujen suojakaappien kanssa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tavarat oli ollut tarkoitus kuljettaa jommankumman kotterolla perille, mutta moinen roinavuori ei mitenkään mahtuisi henkilöautoon.

Vaihtoehtojen puntaroinnin jälkeen Li soitti suosittuun vuokraamoon varatakseen sieltä peräkärryn ja lähti hakemaan sitä. Anilie siirtäisi tavarat, ainakin kevyimmät niistä, sillä välin ulos lastauksen nopeuttamiseksi. Sen tehtyään he ajaisivat Anilien luokse.

Peräkärryn peruuttaminen ei ollut Lin mielityötä, ja häneltä menikin kohtalaisesti aikaa saada se kulkemaan määränpäänä olevan rapun eteen vaadittava matka suoraan.

– Ei se ole paljoa vinossa, oven aukaissut Borment vastusti Lin ajatusta lisäyrityksistä ja esti ne poistumalla autosta.

– Molemmilta puolilta pääsee ohitse. Meidän oli tarkoitus viedä lasti mahdollisimman huomaamatta. Edestakainen nysvääminen saa katseita osakseen.

Erinäisten kantomatkojen jälkeen Li kävi siirtämässä autonsa kadunvarteen ja palasi laatikot ja suojakaapit avanneen alaisensa luokse.

– Auttaisitko vähän? Jos siirrämme nämä isommat hökötykset ensin, meidän ei tarvitse kompastella pienempiin.

– Lattialleko sinä ajattelit sijoittaa kaiken? huvittunut Cie Li tiedusteli auttaessaan Anilieta siirtämään melkoisen painavaa laitetta tämän haluamalle paikalle. Kahden muun samanlaisen löydettyä oman kohtansa vierashuoneessa kaksikko asetteli kevyemmät laitteet sopiville paikoille.

– Katselen vielä tätä järjestystä, Borment pohdiskeli. Periaatteessa kaikki laitteet olivat käytettävissä, mutta joitain niistä pitäisi luultavasti siirtää helppojen kulku- ja siivousväylien varmistamiseksi. Kurottelu olisi pannassa. Sähköjohtojen pitäisi ylettyä pistokkeisiin tai jakajiin.

– Pidä hauskaa. Ehtinen palauttaa peräkärryn vielä tänään, jos lähden nyt.

– Siitä vain. Pyyhin nuo romut puhtaaksi ja testailen niitä yksi kerrallaan ennen niiden yhdistämistä toisiinsa.

– Entä jos joku kysyy, missä olimme?

– Kävimme katsomassa sinulle uutta autoa. Sitä taivaansinistä, jota olet oikeastikin ihastellut. Et vielä tehnyt päätöstä sen ostamisesta, mutta halusit kuulla mielipiteeni siitä.

– Ja se oli?

– Varovaisen myönteinen. Jos joku näki meidät kuomukärryn kanssa, veimme samalla kukkamultaa mökille.

Peräkärryn vastaanottanut virkailija tarkasti silmämääräisesti sen kunnon ennen kuin irrotti sen Lin autosta ja työnsi sen sille varattuun ruutuun. Tiedejohtaja heilautti vielä kättään kärryn renkaiden eteen ja taakse kiiloja laittavalle miehelle ennen poistumistaan.

Sihteerin mukaan hänellä oli pari lyhyttä kokousta tänään, Li huoahti seuraavana aamuna nojautuessaan toimistonsa tuolissa taaksepäin. Huominen olisi ikävämpi päivä. Perval tulisi taas kerran kyselemään uutuuksia tappovälinepuolelle. Mies ei luultavasti vieläkään tajunnut sodan olevan ohitse.

Ei Eyanin armeijan komentaja voinut olla tyhmä, Li korjasi mielipidettään Pervalista. Toisaalta tämän suurin ja oikeastaan ainut mielenkiinto kohdistui mahdollisimman monta vihollista kerralla teurastaviin aseisiin. Sinänsä ymmärrettävää.

Kail Perval oli räjähtämistään odottava pommi. Jos tämä saisi kuulla heidän suunnittelemastaan geenimuuntelusta, mies nostaisi metelin. Mahdollisesti komentaja päättäisi korjata tittelinsä yksinvaltiaaksi. Ikävä kyllä miekkonen saattaisi tehdä sen ilman tekosyytäkin.

Komentaja oli aavistuksen miesten keskipituutta lyhyempi ja lihaksikas ja todennäköinen geenimuuntelun kohde. Olisi kiva tietää, miten tämä muuttuisi. Se vaatisi, Li pohti, psykologisten testien tekemistä nyt ja myöhemmin. Perval ei moisista hömpötyksistä perustanut eikä taatusti suostuisi tekemään niitä.

Huviteltuaan miettimällä mahdollisia keinoja huijata komentaja tekemään testit Li luovutti. Jotkin asiat eivät toteutuisi niihin uhratusta ajasta ja toiveista huolimatta.

Ensimmäinen kokous alkaisi vajaan tunnin kuluttua. Tiedejohtaja vilkaisi asiaa koskevia muistiinpanojaan. Heidän tutkimusohjelmaansa vasta käynnisteltiin sodan jäljiltä, ja hänen pitäisi päättää, mitkä alat saisivat minkäkin verran onnettoman pienestä rahoituksesta. Tapaamisessa hän keskustelisi asiantuntijoiden kanssa ja kuuntelisi näiden luultavasti ristiin menevät mielipiteet.

Jos esityksiä varojen saamiseksi oli annettu sata yksikköä ja hänellä oli niitä alle kymmenen jaettavaksi, hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta tehdä kaikkia tyytyväisiksi. Koska jokainen tutkija piti omaa alansa tärkeimpänä, umpityperä rahavuoren päällä istuja, hän itse siis, saisi armotonta haukkumista osakseen.

Toinen päivän kokouksista koski maatalouden tarvitsemia panostuksia, ja siinä hän itse olisi lähinnä kuunteluoppilaana ja kertomassa tieteen tarjoamista eri vaihtoehdoista satojen kasvattamiseksi. Kuunneltaisiinko häntä, olikin sitten kyseenalaista. Jos jokin kansanryhmä oli itsepäinen, se oli viljelijät, ja jos nämä päättäisivät viitata hänen sanoilleen kintaalla, hän ei voisi tehdä mitään.

– Kymmenen minuuttia.

Sihteerin varoitus havahdutti Lin ajatuksistaan. Geenimuunteluohjelman suunnittelu saisi odottaa. Tiedejohtaja tiesi voivansa viikoittain irrottaa kymmenen tai maksimissaan kaksikymmentä tuntia ajastaan sitä varten. Suurimman osan siitä hän kykenisi työskentelemään kotonaan, mutta aina silloin tällöin hänen olisi käytävä Anilien luona.

Kellon näyttäessä viittä minuuttia kokouksen alkuun Cie Li nousi ja poistui huoneestaan. Häneltä menisi kaksi minuuttia kävellä pitopaikalle. Jos vanhat merkit pitivät paikkansa, puolet osanottajista odottaisi käytävällä ja loput ilmestyisivät viimeistään minuuttia vaille. Kukaan ei kuitenkaan menisi sisälle ennen aikojaan. Eyanilaista täsmällisyyttä parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Viimeistään vartin kohdalla Cie Li kaipasi ennen sotaa tai itse asiassa pitkälti sen alettuakin pidettyjä kiireettömiä ja rauhallisia kokouksia. Niitä, joissa jokainen osallistuja odotti tyynesti omaa vuoroaan voidakseen kertoa mielipiteensä käsiteltävästä asiasta, ja joissa kielenkäyttö oli jos ei ylettömän kohteliasta niin ainakin kohtuullisen siistiä.

Jossain vaiheessa kokous muuttui päälle puhumisesta suoranaiseksi kilpahuudoksi ja solvauskilpailuksi. Kärsivän näköinen Li muisteli aiempaa arvaustaan haukkujen kohteeksi joutumisesta. Oli tietysti kiva olla ollut oikeassa, mutta tässä tapauksessa tiedejohtaja olisi mieluummin ollut väärässä.

– Mitä sinä teet?

Li havahtui ajatuksistaan ja käänsi edessään olevan ruutupaperin kysymyksen esittänyttä kokoukseen osallistujaa kohti.

– Pelaan ristinollaa.

– Mitä nuo neliöt ja kolmiot ovat?

– Vähän vaikeutta peliin.

– Eihän tuossa ole mitään mahdollisuutta saada viittä riviin?

– Ei. Eikä minulla ole toivoakaan tehdä teitä kaikkia tyydyttävää päätöstä, Li hymähti, rutisti paperin ja heitti sen nurkassa jököttävää roskakoria kohti. Hetkistä myöhemmin hän nousi ja kävi siirtämässä lattialle päätyneen pelinsä oikeaan paikkaan.

Asiantuntijoiden lopetettua hyödyttömäksi osoittautuneen huutelunsa Li antoi näille ensin kiitosta eri vaihtoehtojen esittelystä ja sitten huutia niiden esittämistavasta. Nolostuneen herraseurueen poistuttua Cie Li käänsi katseensa muistipaperiinsa etsiäkseen apua raapustuksistaan ja muisti heittäneensä sen vähän aiemmin roskikseen.

Oikaistukin lappunen tarjosi ainoastaan ryppyjä ja kesken jääneen pelin. Satunnaisista luvuista ei ollut mitään hyötyä. Ei varsinkaan niiden ja niihin mahdollisesti liittyvien tekstien ollessa eri riveillä. Osa numeroista näkyi myös puuttuvan, joten parien muodostaminen luvuista ja tiedesuuntauksista meni sekin arvailuksi.

Maksimihyöty minimipanoksella. Siihen sitä oli pyrittävä, Li kannusti itseään. Myöhemmin heillä olisi varaa panostaa vähemmänkin tuottaviin kohteisiin. Sen aika ei kuitenkaan ollut nyt.

Käytännönläheinen rahanjakotyyli toi ainakin jonkinlaisia tuloksia. Li laski paperille luonnostelemansa luvut yhteen ja sai niistä yllätyksekseen kohtalaisen lähellä jaettavissa olevan potin. Muutama miljoona jäisi vieläpä ylimääräistä. Niiden rahojen kohtalon Li päätti ratkaista työhuoneessaan. Sitten kun ehtisi.

– Olisiko teidän kannattanut pitää ovi kiinni?

– Ei kai se mekkala kuulunut tänne asti?

– Saattaisi olla helpompaa luetella ne tässä rakennuksessa olijat, jotka eivät päässeet nauttimaan kokouksen annista, sihteeri pidätteli nauruaan.

– Tai tarkemmin sanoen voisin laajentaa alueen tähän kaupunginosaan.

Alainen liioitteli. Li oli miltei varma siitä. Ei se kuitenkaan aivan varmaa ollut. Ehkä hänen pitäisi pääoven vartijoiden ohitse mennessään tiedustella näiltä asiasta.

Tiedejohtaja jatkoi matkaansa sihteerin luota työhuoneeseensa. Pelkistetysti sisustettua paikkaa koristi pari melkoisen suurta dinosauruksia kuvaavaa taulua ja kolme kukkaa. Edelliset olivat hyväkuntoisia ja Lin mielestä kauniita. Rehut sen sijaan, tiedejohtaja yskäisi nolostuneesti, kaipaisivat joko lisää tai vähemmän vettä. Kompostikin olisi hyvä vaihtoehto erityisesti suurimmalle niistä.

Ilmeisesti kasvit eivät pitäneet hänestä, Li päätteli vastentahtoisesti. Hän oli noudattanut saamiaan ohjeita, tunnustellut mullan märkyyttä ja antanut ravinteita kirotuille viherroskille. Silti ne kehtasivat nuupahtaa parissa päivässä palattuaan puutarhurin pitämältä pelastusleiriltä. Nainen tosin kuvaili sitä eri sanoilla, mutta joka tapauksessa sen tarkoitus oli antaa kärsineille kasveille aikaa toipua hoitajansa huolenpidosta.

Kenties hänen pitäisi hoitaa jotain, joka ei kaipaisi kastelua tai itse asiassa edes hänen läsnäoloaan. Kuten puita. Ei sittenkään. Liian vaikeita. Kaktus? Ketokukkia? Merilevää?

Li suorastaan säteili tajuttuaan todellisen kutsumuksensa. Hänen hoivaviettinsä pääsisi parhaiten oikeuksiinsa kivipuutarhan hoidossa. Ei kastelua. Ei ravinteiden antoa. Ei valon määrästä huolehtimista. Ei puhumista. Ei tuhoeläinten torjuntaa. Ei ruukuissa rehottavien rehujen kääntelyä. Ei kenkien puhdistamista niiden alle jääneistä kasveista.

3

Kail Pervalin kutsu saapua tapaamaan tätä muutama kuukausi myöhemmin oli yllättänyt Cie Lin. Tiedejohtaja ei erityisemmin pitänyt miehestä ja oli empinyt pitkään suostumistaan. Armeijan komentaja ei ollut aiemmin osoittanut mielenkiintoa tavata häntä pakollisten kokousten ulkopuolella, ja juuri kyseinen seikka oli kallistanut vaa’an näkemisen puolelle.

Kuusipyöräisen tuplatykillä varustetun asevoimien ajoneuvon ilmestyminen Lin työpaikan pääoven eteen herätti sekä innostusta että tuohtumusta sen tieltä väistymään joutuneissa. Maastoväritetty laite suorastaan huokui vaaraa. Sodan aikana se oli varmasti pelastanut kymmeniä, satoja tai jopa tuhansia vihollisen hyökkäyksen tai tulituksen kohteeksi joutuneita omia sotilaita. Se edusti silti verenvuodatusta. Rauhaan oltiin jo tottumassa, ja jokaiseen muistutukseen pitkästä sodasta suhtauduttiin ristiriitaisesti.

Kuorma-automaisen rotiskon ohjaamo oli melkoisen korkealla. Sinne pääseminen tarkoitusta varten tehtyjä koloja käyttämällä kesti moiseen kiipeämistapaan tottumattomalta Lilta kohtalaisen kauan.

– Olisit voinut kavuta tikkaitakin pitkin.

– Nehän olivat väärässä paikassa, suunsa aukaissutta kuskia tuijottava tiedejohtaja ihmetteli.

– Et ilmeisesti huomannut salpoja ja saranoita?

– En?

– Avaamalla vasemmanpuoleisen salvan tikkaat kääntyvät saranoiden varassa oikealle. Kohdalla oleva salpa lukitsee ne. Ylhäällä ja alhaalla on vastaavat vivut.

– Aha. Osannen sitten seuraavalla kerralla. Miksi kaksi eri tapaa kiivetä kyytiin?

– Itse asiassa tässä on myös kattoluukku. Tuo kansi tuossa etupenkkien välissä lattialla on hätäreitti siltä varalta, että muut väylät ovat tukossa esimerkiksi tämän rakkineen kellahdettua nurin jonkin ojan pohjalle tai ainoat vääntymättömät ovet ovat vihollisen tulituksen puolella. Takanasi olevasta ovesta pääsee tämän rakkineen takaosaan, josta on monta väylää ulos. Tai sisään.

Viitisenkymmentä kilometriä myöhemmin kuski pysäytti muita tiellä liikkuvia selvästi suuremman rohjonsa tien vierellä odottavan armeijan värein maalatun maasturin luokse. Lin epäröityä korkealta poistumista kuski nykäisi apuskin penkin vierellä olevasta vivusta ja käänsi istuimen lasteineen avonaista oviaukkoa päin.

– Avaa turvavyö.

Aina vain hermostuneemmaksi käyvä Cie Li teki työtä käskettyä ja yritti kerätä rohkeutta päästäkseen kääntymään ympäri laskeutumista varten.

– Ota vasemmalla kädellä kiinni tuolin vasemmalla puolella olevasta kahvasta. Oikealla puolella on vipu, jossa on punainen nappi. Paina samaan aikaan nappia ja vedä kahvasta.

Li ei tiennyt, mitä hän oli odottanut, mutta ainakaan se ei ollut tuolin istuinosan muuttuminen lähes maahan asti ulottuvaksi kohtuullisen jyrkäksi liukumäeksi. Maassa odottanut jatkokuljetuksen hoitava henkilö katsoi hienotunteisesti muualle sydänjuuriaan myöten järkyttyneen Lin kerätessä itsekunnioituksensa rippeitä.

– Mihin me olemme menossa?

– Viidentoista kilometrin päähän kaivosalueelle. Tai siis itse asiassa se on sotilasalue, jonka sisällä on kaivoksia.

– Siis te testailette uusia aseitanne maan alla?

– Emme, kuski korjasi Lin erehdyksen.

– Valitettavasti en saa kertoa asiasta, joten teidän on kysyttävä lisätietoja korkeammalta upseeristolta.

– Johan sinä ehdit antaa minulle informaatiota?

– Se mitä sanoin, on helposti etsittävissä yleisistä maankäyttörekistereistä. Olemassa ollut sotilasalue laajeni tyhjiin louhituilla kaivoksilla muutama vuosi sitten.

– Miksi?

– Lisätila parantaa kovapanosammuntojen turvallisuutta. Jos on olemassa muita syitä tämän alueen hankinnalle, en ole niistä tietoinen.

Miehestä ei irronnut enempää. Li lopetti hyödyttömät yrityksensä ja keskittyi katsomaan maisemia. Vanha kaivostie pidettiin ilmiselvästi hyvässä kunnossa. Se oli leveä ja kesti varmasti asevoimienkin järeän kaluston. Ensimmäinen vartiopiste oli heti sotilasalueen rajalla, toinen puolessa välissä ja kolmas armeijan omiman harjoittelualueen kiertävän aidan jatkona.

– En suosittelisi yrittämään esteen ylitse jossain kauempana tiestä, kuski arvasi Lin ajatukset.

– Sen lähellä ja siitä ainakin viiden kilometrin päähän on melkoiset määrät optisia ja sähköisiä havaitsimia, liiketunnistimia ja satunnaisilla reiteillä kiertäviä lentäviä tarkkaimia. Maassa olevat ansat muuttuvat kauempana olevista varoittimista tappaviksi aidan lähellä. Sotilaspartioita liikkuu kohtalaisen usein etsimässä kutsumattomia vieraita.

– Tuokin oli julkista tietoa?

– Ainoastaan sokeat umpikuurot voivat olla huomaamatta alueen reunoille levitettyjä tuhansia valoilla ja äänillä varustettuja varoituskylttejä. Niitä löytyy aidalle asti.

– Eli että jos joku ohittaa ne tahallaan, hän leikkii hengellään?

– Kyllä. Havaitsimet ohjaavat partioivat sotilaat tunkeutujan luokse, mutta he eivät voi tehdä mitään, jos tulija on laukaissut jonkin ansoista. Toistaiseksi kukaan ei ole päässyt tappaville asti.

Onneksi, Li ajatteli. Jos joku tosiaan onnistuisi heittämään henkensä omaa typeryyttään, asiasta nousisi melkoinen meteli. Armeija ei taatusti ottaisi tapahtumasta syytä niskoilleen. Osa lehdistöstä yrittäisi lisälukijoiden toivossa tehdä jutusta sensaatiota. Virkavalta suorittaisi luonnollisesti kuolemasta oman tutkimuksensa, mikä, sikäli kuin Li osasi päätellä, ei langettaisi syyllisyyttä idiootin kuolemasta kellekään muulle kuin tälle itselleen.

– Montako alueelle pyrkivää on saatu kiinni? Cie ei malttanut olla kysymättä.

– Tänä vuonna kuusi, kuski yllätti tiedejohtajan.

– Yksi tyyppi tosin kahdesti. Jälkimmäisellä kerralla hän sai melkoisen sakkolapun kouraansa. Selitys eksymisestä toistamiseen samalle joka puolelta huolellisesti merkatulle alueelle ei mennyt tuomioistuimessa lävitse.

– Ehkä hän oppi.

– Tuskin. Voisin lyödä pienen vedon, että hän jää kiinni kolmannenkin kerran parin kuukauden sisällä. Kyseinen tyyppi on törsännyt kohtalaisen rahamäärän erilaisiin naamiointi- ja valvontalaitteiston paljastamisteknologioihin. Vaikka kyseiset laitteet toimivatkin, yleisesti myytävissä olevat eivät vedä vertoja sotilastason tekniikalle. Sitä paitsi epäilyskin jonkin valvontavempeleen sijainnin paljastumisesta aiheuttaa sen siirtämisen.

– Jos minulla olisi sen häiskän varusteet, kuinka nopeasti pääsisin aidalle asti? Siis mikäli löytäisin jokaisen ansan ja en jäisi muuten kiinni?

– Viikkoja. Kuten sanoin, siviilivarusteet eivät ole yhtä hyviä kuin meidän käyttämämme. Sinun pitäisi tutkia suunnilleen jokainen neliösentti sekä maasta, vedestä ja puista ja varoa lentäviä tutkaimia. Monet laitteistamme paljastuvat vasta pidemmän tarkkailun jälkeen. Henkilökohtaisesti en usko sinun onnistuvan.

– Entä joku taitavampi?

– Täällä palvelevat sotilaat, minä mukaan lukien, saavat kerran kuussa yrittää läpäistä valvontaverkko vapaasti valitsemastaan kohdasta. Aikaa on kolme vuorokautta. Otettuamme haluamme varustuksen meidät kyyditään valitsemaamme aloituspisteeseen tarkkailukehän ulkopuolelle. Sieltä kävelemme sivummalle ja aloitamme yrityksemme. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut pääsemään edes kahden kilometrin päähän aidasta.

– Mikä sinun ennätyksesi on?

– 2,2 kilometriä. Sitten erehdyin valitsemaan matalan painanteen ja vähän matkaa sitä edettyäni huomasin tuijottavani automaattikiväärin piippuun. Seuraavalla kerralla yritin tietysti samaa reittiä viimeistä viittäkymmentä metriä lukuun ottamatta.

– Ja sillä välin hälyttimien paikkaa oli muutettu?

– En päässyt edes sataa metriä, mies naurahti nololle muistolle.

– Sen jälkeen olen aina edennyt vähintään kilometrin. Itse asiassa olen sijoittunut kohtalaisen hyvin Myyräkilpailussa. Havaitsimien välttelyssä siis.

– Mistä moinen nimi?

– Eräs nykyisin kapteenina täällä palveleva vuokrasi maankohottimen ja yritti sen avulla tehdä itselleen maan pintaa hipovaa tunnelia. Hän laskelmoi pääsevänä pintahavaitsimien ohitse sillä tavoin. Ikävä kyllä valvontalaitteistoon kuuluu myös lukemattomia maan värähtelyjä mittaavia vimpaimia. Muutama sellainen kolmiomittasi hänen sijaintinsa, ja yksi silloinen upseeri päätti vähän pilailla myyrää leikkivän kanssa lähettämällä yhden partion pystyttämään tämän valitsemalle reitille reilun parin metrin syvyyteen ulottuvia teräslevyjä. Törmättyään sellaiseen miekkonen tietysti vaihtoi suuntaa vain tajutakseen osuneensa toiseen samanlaiseen esteeseen. Lopulta hänet oli piiritetty niillä levyillä. Mies tiesi jääneensä kiinni mutta sinnitteli vielä vuorokauden maan alla. Ilman yritykselle määrättyä maksimiaikaa hän olisi varmaan viihtynyt siellä viikon. Pintauduttuaan hän totesi olevansa kohtalaisen tyylikkäästi sisustetussa, joskin lattiattomassa elementtitalossa ja suorassa varuskunnan sisäisessä telelähetyksessä.

Cie Li yritti kovasti olla purskahtamatta nauruun ja epäonnistui. Ajatus maan alla pysyttelevästä miehestä oli aivan liian huvittava.

– Kuinka lujaa kyseinen nykyinen kapteeni kykeni etenemään maan alla?

– Aluskasvillisuuden ja maanpinnan välissä keskimäärin sata metriä tunnissa. Laite sinänsä sallii vähän suuremman matkan, mutta se ei pysty tunkeutumaan paksujen puunjuurien lävitse. Suuremmat kivet ja kallioalueet pitää luonnollisesti kiertää.

– Hänellä ilmeisesti oli käytössään jonkinlainen suunnistinlaite?

– Montakin. Tietysti hän oli tutkinut maaston jo paljon aiemmin ja suunnitellut reittinsä sen mukaan.

– Miltä hän näytti tullessaan pinnalle?

– Harvinaisen likaiselta. Toisaalta se ei liene ihme yli kahden vuorokauden mullassa möyrimisen takia. Juuri siksi tapahtuma tunnetaankin nykyisin Myyräkilpailuna.

Kaksikon noustua perillä auton kyydistä kummankin henkilöllisyys tarkistettiin taas. Li pyöritteli silmiään yhden heidät pysäyttäneistä sotilaista käyttäessä automaattitunnistinta. Muutamaa sekuntia myöhemmin nainen nyökkäsi muille, astui pari askelta taemmas ja viittasi tiedejohtajaa ja tämän seuralaista jatkamaan matkaansa.

Kuski osoitti suunnilleen sadan metrin päässä olevaa parkkipaikkaa ja lähti muitta mutkitta kävelemään sinne. Li katseli jonkin aikaa seuralaisensa perään, pyöritti päätään näkemättä Kail Pervalia ja kiiruhti ottamaan miehen kiinni.

– Kuvittelin meidän olevan jo perillä? Li ihmetteli noustuaan taas erilaisen ajoneuvon kyytiin. Tällä kertaa kyse näytti olevan jonkinlaisesta ilmatyynyaluksen ja telaketjuhirviön risteytyksestä.

– Seitsemän kilometriä vielä.

– Aha. Mikä tämä hökötys on?

– Amfibiomiehistönkuljetusvaunu. Liikkuu sekä vedessä että maalla. Ulkonäkö on kieltämättä varsin karmea, mutta laite on todella toimiva.

– En ole ennen nähnyt moista liikkumistapojen yhdistelmää.

– Ilmatyyny sallii vesistöjen nopean ylityksen. Telaketjut on tarkoitettu epätasaiseen maastoon, joissa ilmatyynyjen käyttö ei onnistu. Esimerkiksi metsä, louhikko ja muuten vain sokkeloinen reitti. Telaketjut auttavat myös suuremman kuorman ja perässä vedettävän lastin kanssa. Jälkimmäinen tarkoittaa armeijan kyseessä ollessa yleensä jonkinlaista järeää asetta ja sen ammuksia yhdessä tai erikseen.

– Vesitykki?

– Se on yksi tällä laitteella liikutettavista aseista, kuski myönsi.

– Kyseinen tykkimalli, niin kuin tietänet, ampuu nopean sarjatulen, siirtyy pinnalla vähintään sata metriä maksiminopeudella miehistön johtajan valitsemaan tai tälle ilmoitettuun suuntaan ja uppoaa.

– Vesi kätkee laitteen?

– Kyllä. Pinnan alle kadonnut laite siirtyy sielläkin sivummalle uppoamiskohdastaan. Siinä olijoilla on luonnollisesti mahdollisuus käyttää nopeasti levitettävää värjäysainetta ja eri syvyyksiin säädettävissä olevia harhautusmaalitauluja. Kyseinen tykkiasematyyppi oli joistain sen puutteista huolimatta yksi tehokkaimmista aseistamme Derkadaa vastaan.

– Kuinka kauan se pystyy olemaan veden alla yhtämittaisesti?

– Periaatteessa loputtomiin. Se tekee vedestä happea ja puhdistaa ilmaa. Kolmen hengen miehistön ei kuitenkaan voinut olla kuin maksimissaan muutaman päivän ahtaissa tiloissa. Jotkut harvat yksilöt kestivät jopa viikon, mutta normaalisti jo yksi vuorokausi pinnan alla ylitti sietokynnyksen.

– Mikä on ennätys?

– Kolme viikkoa, kaksi päivää ja yhdeksäntoista tuntia.

– Etkö äsken sanonut yhden päivän olevan monille liikaa?

– Normaalisti kyllä. Tässä tapauksessa vihollinen onnistui vioittamaan kyseistä asemaa sen verran pahasti, että se upposi.

– Ja miehistö jäi jumiin? tiedejohtaja onnistui kysymään suunsa eteen lennähtäneen kätensä takaa.

– He olivat syvällä Derkadan alueella häiritsemässä vastustajamme huoltolinjoja. Ennen suurhyökkäyksemme kohteen valtaamista meillä ei ollut mitään keinoa pelastaa heitä. Heti alueen turvaamisen jälkeen heidän ruumiitaan hakemaan lähetetyn sukeltimen miehistö ilmoitti kuulevansa säännöllistä metallista kolketta asemalta ja asian varmistamisen jälkeen käynnistetty pelastusoperaatio sai pahasti kärsineen tykkiaseman nostettua pinnalle. Maihin siirtämisen jälkeen sen miehistö saatiin irrotettua romusta. Pikaisen tutkimuksen jälkeen heidät lähetettiin lähimpään sairaalaan saamaan hoitoa. Kellään ei ollut vakavia fyysisiä vammoja, mutta henkisistä he kaikki kärsivät senkin edestä.

– En ihmettele. Miten he selvisivät veden alla?

– Kuten sanoin, asema pystyy tukemaan elintoimintoja hyvin kauan. Sen puolesta heillä ei ollut hätää. Jokaisen ulottuvilla oli ravintoliuospillejä. Suurin ongelma oli tieto heidän uppoamisestaan kyseisen järven pohjaan ja kyvyttömyys paeta pelastuskapseleiden rikkouduttua. Liikkumistilaa oli hyvin rajoitetusti. Aseman vessa oli lopettanut toimintansa vihollisen osumien takia, ja, niin kuin kenties osaat kuvitella, kukaan ei pysty pidättelemään kolmea viikkoa. Auki leikatusta asemasta leviävä lemu oli paikalla olleiden mukaan järkyttävä.

– Tervehtyivätkö he? Uponneen aseman miehistö siis?

– Pitkän mielenterveyshoidon jälkeen kyllä. Jokaiselta kylläkin kiellettiin loppuelämäksi palvelus ahtaissa tiloissa. Kaikille tarjottiin eläkettä, mutta kukaan ei ottanut sitä vastaan. Eipä silti, kuski raapi leukaansa mietteliäästi, ilman tietoa jokaisen taskussa olleesta myrkkypilleristä ja aseman lääkintälaukun rauhoittavista vähintään yksi jumiin jääneistä olisi kuulemieni lääkärien mukaan seonnut lopullisesti.

– Eli he käyttivät lääkkeitä pitääkseen paniikin poissa?

– Kyseiset rauhoittavat olivat ainut lääkelaukusta lähes kokonaan hävinnyt tuote. En tosin ihmettele. Itse olisin luultavasti puraissut tai niellyt myrkkypillerin jo ennen aseman vajoamista pohjaan.

4

Cie Li näki armeijan komentajan jo kaukaa. Yksin lähellä rapaista panssarivaunua seisova maastopukuinen mies tarkasteli erikoisleveää haravamaista telaketjua ja kumartui katsomaan sitä lähempää.

– Nuo ovat suomaastoon tarkoitettua mallia, Kail Perval vastasi paikalle saapastelleen tiedeohjelman johtajan kysymykseen.

– Normaaleilla telaketjuilla ei sellaisessa maastossa edetä. Jokainen näkemistäsi salvoista lukitsee viisi normaaliosaa ja levennystä toisiinsa. Ennen upottavaan maastoon etenemistä vaunun miehistö ottaa telan pinta-alaa laajentavat lisäosat tarvikelaatikosta, tökkii mahdollisimman paljon niistä paikalleen, lukitsee salvat ja ajaa puoli telaketjun kierrosta eteenpäin saadakseen loputkin piikit asennettua.

– Ja ne estävät tätä teräsvuorta painumasta mutaan?

– Kyllä. Tilanne on vähän sama kuin naisten kenkien piikkikorossa ja lenkkareiden pohjassa. Enemmän pinta-alaa tarkoittaa pienempää painetta eli tässä tapauksessa vähemmän uppoamista pehmeässä maastossa. Haluatko testata tätä?

– Panssarivaunua? Minä? Li tuijotti silmät ymmyrkäisinä yllättävän tarjouksen tehnyttä miestä.

– Mikä ettei? Ei tämän ohjaaminen ole sen kummallisempaa kuin autonkaan. Näkökenttä tosin on kapeampi, mutta toisaalta pieniin puihin osuminen ei aiheuta korjaustarvetta.

– Nuo ovat käsittääkseni varsin metelikkäitä? kahden vaiheilla oleva Li tiedusteli.

– Ainoastaan ulospäin. Ohjaamo on varsin hyvin äänieristetty. Itse asiassa jopa oman tykin laukaisu vaimentuu kohtalaiseksi meteliksi.

– Ampujan kuurouduttua?

– Ei sentään, Pervalin kasvoille ilmestyi harvinainen hymy.

– Kuulosuojaimet ovat pakolliset, mutta ilman niitäkin pystyy ampumaan. Jopa siviilikorvalääkäreiden mielestä.

Armeijan komentajan paikalle viittoma aliupseeri kuunteli lyhyen käskylitanian, katosi tankin sisälle, palasi hetken kuluttua takaisin näkyviin ja vaihtoi muutaman sanan Pervalin kanssa ennen häipymistään jonnekin.

– Mennäänkö?

– Minne?

– Tankkiin tietysti. Kuulit äskeisen naisen sanat. Siinä on polttoainetta, ja se on valmis käytettäväksi. Tuon ajaminen ei todellakaan ole vaikeata, Perval vetosi nähtyään Lin epäröinnin.

– Hallintalaitteet ovat samanlaiset kuin autossa. Siinä on jopa automaattiohjaus. Jos se on päällä, et pysty törmäämään puihin, isoihin kiviin, ihmisiin tai kissaa suurempiin eläimiin.

Vaunu oli sisältä yllättävän iso. Yksikin miehistön jäsen pystyi käyttämään sitä, mutta normaalisti mukana olivat vaununjohtaja, kuski ja ampuja. Ammusten lataus sekä tykkiin että muihin aseisiin tapahtui automaattisesti käsilatauksenkin ollessa mahdollinen.

Käynnistämisen jälkeinen kumea, joskin vaimea jyrinä yllätti seuralaisensa vakuutteluista huolimatta Lin. Ulkona meteli pudotti korvat. Sisällä möykän taso oli murto-osa siitä. Välttyäkseen Pervalin itsetyytyväisen ilmeen näkemiseltä Li kohdisti katseensa panssarivaunun mittaristoon.

– Nopeus, kierrokset, vaihde, kaltevuudet, öljyt ja tankki. Muihin noista ei kannata kiinnittää huomiota. Eikä itse asiassa edes noihin kaikkiin.

– Missä vaiheessa tämä menee ympäri?

– Siis jos ajat poikittain rinteessä? Periaatteessa kippaaminen on mahdotonta, koska telat luistavat kauan ennen painopisteen riittävää siirtymistä. Sitä paitsi harva uskaltaa ajaa edes niin vinossa.

– Kokeillut?

– Tietysti. Viisikymmentäseitsemän astetta oli minun hermojeni raja. Tosin kyse oli harjoitusrinteestä, ei mistään metsäjyrkänteestä, joten saavutukseni antaa aivan liian positiivisen kuvan kyvyistäni.

Li uskoi muutaman kerran jälkeen, ettei pieni eikä vähän suurempikaan monttu rikkoisi tai jumittaisi tankkia. Rotisko rymisi pusikoiden lävitse vauhtiaan hidastamatta, kallistui eteen ja taakse leveän ojan ylityksessä ja kulki melkoista haipakkaa tasaisessa maastossa.

Tiedejohtaja pysäytti panssarivaunun Pervalin pyynnöstä laajan aukion reunalle ja kuunteli miehen sananvaihdon radiossa.

– Et kai sinä oikeasti laita minua ampumaan tällä?

– Rata on tyhjä. Meillä on säiliöt täynnä ammuksia. Miksen?

Lyhyen väittelyn jälkeen Li antoi periksi ja salli Pervalin näyttää hänelle tähtäimen toiminta. Aluksi hän testaisi panssarivaunun konekivääriä ja kokeilisi sitten tykkiä.

Kaukana olevan penkan pöllyäminen pahvisen maalitaulun takana antoi Lille jotain osviittaa konekiväärin tarkkuudesta ja tehosta. Toinen yritys laittoi taustalle uudestaan kyytiä.

– Aika hyvä. Ristikko ei ollut aivan kohdalla avatessasi tulen, ja siksi sarja meni alussa hieman sivuun.

– Olit oikeassa äänieristyksestä. Kuulosuojaimet ovat tarpeettomia.

– Älä unohda, että me ammumme nyt, Perval huomautti.

– Jos olisimme kohteena, moinen sarja saisi korvamme soimaan.

– Ja tykki?

– Ammu samaa maalitaulua ja kuvittele olevasi sen paikalla.

– Kauanko sinulla on aikaa olla täällä? Perval tiedusteli Lin jäätyä tuijottamaan suu auki tykin ammuksen savun peittämää räjähtämiskohtaa ja yhä alas satelevia kiviä.

– Koko päivä. En tiennyt, kauanko vierailuni kestää, joten sihteerini tyhjensi kalenterini. Et varmaan kutsunut minua tämän rakkineen takia?

– En. Aja pohjoiseen kolme kilometriä. Siellä tulee tie vastaan. Mene sitä pitkin, kunnes tulet portille. Pysäköityäsi tämän kaunokaisen johonkin sen oikealle puolelle menemme vartion ohi kävellen.

Cie Li alkoi jossain vaiheessa oikeasti nauttimaan panssarivaunun moottorin voimasta ja yllättävän tasaisesta kyydistä. Parkkeeraus ei mennyt aivan tien suuntaisesti, mutta tiedejohtaja ei välittänyt asiasta. Muita ajoneuvoja ei ollut lähimaillakaan. Nysvääminen olisi turhaa.

Portilla olevat vartijat vilkaisivat lyhyesti ohitseen marssivaa komentajaa ja paljon pidempään tämän seuralaista. Kaksikko ei kuitenkaan yrittänyt pysäyttää tulijoita eikä osoitellut näitä aseillaan.

Vaikka Li ei olisikaan tiennyt ympäristöä armeijan alueeksi, se olisi ollut helposti pääteltävissä joka puolella olevista sotilasajoneuvoista. Siellä täällä näkyvissä olevat naamioasuiset miehet ja naiset harjoittelivat kuka esteradalla, kuka erilaisissa pienryhmissä.

Pervalin kohteena oli ilmiselvästi vuoren kupeessa oleva aukko. Kuutisen metriä korkea ja saman verran leveä reikä oli melkoinen näky. Kyseessä oli varmastikin yksi paikan monista arvomalmista tyhjennetyistä ja asevoimien haltuun siirtyneistä kaivoksista.

– Itse asiassa meillä ei varsinaisesti enää ole käyttöä tällaisille luolastoille. Sodan jatkuessa tästä olisi tullut kohtalaisen hyvä suoja, joskin se olisi vaatinut uusien sisäänkäyntien ja säilytystilojen louhimista, Perval tokaisi vierellään tarpovan vieraansa arvaukseen entisen kaivoksen käyttötarkoituksesta.

– Tuon oven takana on syy kutsumiseesi.

Cie Li tuijotti kumisilla telaketjuilla varustettua jättimäistä konetta ja kiersi hitaasti sen ympäri. Nelisen metriä korkea työkone oli eräänlainen pitkulainen laatikko. Perässä näkyvä pyöreä aukko oli pari metriä läpimitaltaan. Tunnelimaisen rakenteen pohjalla, sivuilla ja katossa näkyi telaketjuja.

Keula oli kuitenkin se, mikä kiinnitti tiedejohtajan huomion. Jättimäistä hampaiden täyttämältä kartiolta näyttävää osaa ympäröi aavistuksen taempana jonkinlainen sitä vähän pienempi kehä.

– Se on kaivosrobotti. Kärjen pyörivä osa porautuu kallioon ja kivet ja pienemmät sirpaleet päätyvät mainitsemaasi kehään, josta ne siirtyvät laitteen sisällä olevan tunnelin kautta joko vasta kaivetun käytävän lattialle tai hökötyksen perässään vetämään teollisuusluokan malmikärryyn.

– Millaista vauhtia tuolla pääsee umpikallioon?

– Tällä hetkellä noin viisi metriä vuorokaudessa. Kyse on prototyypistä, joten keskitymme enemmän sen toiminnan varmistamiseen kuin maksimivauhtiin. Teoreettinen nopeus on metri tunnissa.

– En ole nähnyt tuollaista, Li tunnusti laskien kätensä laitteen kylmälle metallille.

– Ihmettelisin, jos olisit. Tämä on ainut kappale.

– Onko tarkoituksenne tehdä jonkinlaisia puolustusrakennelmia?

– Kyllä. Tällaisten avulla pystymme parantamaan rajalinnoitteitamme. Tai siis ainakin kallioisia kohtia.

– Ja tämä liittyy minuun miten?

– Olet aina halunnut omia armeijalta sopivia luolia tutkimuskäyttöön, Cie. Me taas haluamme pitää parhaat sellaiset itsellämme. Nyt sinulla on mahdollisuus kaivauttaa haluamasi tilat peruskallioon toivomaasi paikkaan.

– Vastineeksi mistä?

– Toivoisimme sinun harkitsevan tukeasi armeijan määrärahojen säilyttämiselle kohtuullisella tasolla. Tarkoitan kohtuullisella, en sota-ajan, Perval nosti kätensä torjuakseen Lin jo tulossa olleen vastaväitteen.

– Tiedän, ettei Eyanin talous kestä pitkällä tähtäimellä samanlaista panostusta asevoimiin kuin mitä viime vuosina on tehty. Derkadan uhka on lyöty, mutta ei lopullisesti. Jos he parinkymmenen vuoden kuluttua haluavat revanssin, he harkinnevat uudestaan, jos meillä on selvästi paremmat aseet.

Siinä Perval oli varmasti oikeassa, Li totesi mielessään. Ei kukaan tervejärkinen hyökännyt, jos vastustaja oli huomattavasti vahvempi. Toisaalta sekin oli totta, että sotilaallinen voima ei ollut kaikki kaikessa. Vahva talous tarkoitti vahvaa armeijaa