Kantaisä 1

By Teuvo Virén

Kaikki tietävät, mitä tapahtui kauan sitten kaukaisessa galaksissa. Harva kuitenkin tietää, mitä vielä kauempa-na tapahtui, lähempänä nykyaikaa. Rinnakkaistodelli-suuden tapahtumista ei tiedä kukaan.
Arkeologit Leann Ito ja Constance Arca sekä hei-dän luotetuin alaisensa Halmar Getzin saivat kutsun RUT:n Hadaldan johtajan luokse. Aiemmassa tehtäväs-sään etukäteen tiedetyn epäonnistumisen jälkeen hyl-lytetylle kolmikolle tarjottiin elämänsä tilaisuutta.
Ito, Arca ja Getzin saavat kukin esittää toiveensa tulevasta arkeologisesta löydöstään. Jokainen heistä valitsee kohteensa ja saa RUT:n johtajalta sen lähelle vievän kartan. Yksikään kolmikosta ei usko salaperäi-sen oppaansa voivan tietää etsimänsä tuhansia vuosia sitten kadonneen haudan sijaintia.
Hadaldan historian suurin ratkaisematon arvoi-tus on Katko, ihmiskunnan selittämätön pullonkaula. Kolme vuosituhatta sitten tuntemattomassa paikassa asuneet ihmiset levittäytyivät nopeasti ympäri pla-neettaa. Sitä ennen kaikki merkit ihmisistä puuttuivat tuhansien vuosien ajalta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 3, 2022
• ISBN: 9789528080473

Teuvo Virén

..................................................

Book preview

1

Constance Arca pyyhkäisi kämmenselällään hikeä otsaltaan ja antoi katseensa kiertää edessään olevan kallioisen kukkulan karuja rinteitä. Recrin arkeologisen instituutin hänelle myöntämistä varoista oli jäljellä vielä sen verran, että hän voisi tutkia joko yhden paikan hyvin tai kaksi tai mahdollisesti jopa kolmekin hutaisten.

Hänen retkikuntansa oli yksi monista Joleusen hautaa etsineistä. Kaikki aiemmat yritykset olivat päätyneet epäonnistumiseen. Arcalla oli epämiellyttävä tunne, että hänen nimensä joutuisi aiempien johtajien seuraksi historian unohdetuille lehdille.

Kolme aiempaa kaivuupaikkaa olivat olleet ennalta määriteltyjä. Instituutin ajat sitten pystyyn kuolleet homekorvat ja erityisesti heidän puolijärkinen johtajansa olivat tutkineet ikivanhoja taruihin perustuvia piirustuksia ja yrittäneet niiden ja uudempien karttojen avulla etsiä Hadaldan viimeisen suurkuninkaan hautaa. Arca ei ollut uskonut onnistumiseensa, eikä sellaista ollut tullutkaan annettujen kohteiden perusteellisista kaivauksista huolimatta.

Otettuaan pari kulausta lonkalla roikkuvasta vesileilistä itsensä lopen uupuneeksi tunteva Arca vilkaisi yläpuolellaan porottavaa aurinkoa. Oli melko tarkkaan päivän kuumin aika. Ja koko kesän, jos tarkkoja oltiin.

– Pystytä leiri tähän, Leann, retkikunnan johtaja komensi lähintä alaistaan.

– Saatat saada valituksia.

– Ei tarvitse muistuttaa. Kuulen joka tapauksessa jupinan telttani seinien lävitse. Voit tietysti kysyä heiltä, että pitävätkö he parempana mennä miljoonien inisijöiden iltapalaksi vai viettävätkö he yön täällä korkeammalla.

– Entä jos he haluavat mennä veden ääreen?

– Aivan vapaasti. Minä jään joka tapauksessa tänne. Alusta on enimmäkseen paljasta kalliota, mutta täällä tuuli puhaltaa ne hemmetin lentävät maanvaivat muualle. Ai niin, tuo nurmilaikku on varattu minun teltalleni, Arca ilmoitti ja osoitti tarkoittamaansa kohtaa vähän sivummalle heidän nykyisestä sijainnistaan.

Suunnilleen puolet väestä oli päättänyt yöpyä leppoisasti virtaavan joen luona. Pitäkööt hauskaa, retkikunnan johtaja tuhahti syventyessään käytettävissään olevaan repalereunaiseen ties minkä ylijäämälaarin pohjasta kaivettuun karttaan.

Nopeasti vilkaistuna alueelta löytyi noin tuhatviisisataamiljoonaa mahdollista hautapaikkaa. Jokainen vähänkin suurempi kumpare saattoi kätkeä sisäänsä Dirmelin historian viimeisen hallitsijan. Lukemattomiin notkoihin ja laaksoihin mahtuisivat kokonaisen kansakunnan luut. Samoin järviin vieressä virtaavasta joesta puhumattakaan.

Legendojen mukaan Joleus oli haudattu linnansa valtaistuinsaliin. Täyttä paskaa. Tavallistenkin kuninkaiden viimeiset leposijat olivat poikkeuksetta luolissa tai erikseen tehdyissä haudoissa kunnianosoituksena niissä lepääville. Suurkuninkaan sijoittaminen aarteineen täysin suojattomaan paikkaan oli pelkästään haudanryöstäjiäkin ajatellen järjetön.

Seudun kartat sinänsä olivat vanhoja ja melkoisen ylimalkaisia. Iäkkäimmät niistä oli tehty satoja vuosia sitten. Useimmat niistä perustuivat vielä vanhempiin kuvailuihin. Joku oli joskus yrittänyt tarkentaa karttoja, mutta oli jostain syystä tullut uusiin ajatuksiin ja lopettanut aherruksensa. Muistona järkensä hetkeksi hukanneesta miehestä tai naisesta pieni osa alueesta piti hämmästyttävän hyvin paikkansa.

– Sisään! Arca tokaisi kuultuaan jonkun lähestyvien askeleiden pysähtyvän kolme kertaa tavallista telttaa suuremman majoitteen ovelle.

– Häiritsenkö?

– Et. Yritän löytää sopivaa kohtaa tuhlata rahojamme.

– Siihen kelpaa mikä tahansa kivikasa, leveälierisen hattunsa päästään ottanut Leann Ito nauroi.

– Tiedän. Koska ne kolme meille annettua kaivuukohtaa osoittautuivat vähemmän yllättäen vesiperiksi, niin emme me ainoalla omaan harkintaamme jätetyllä vaihtoehdolla huonommin voi onnistua. Toisaalta haluaisin löytää jonkin toivoa antavan kohdan.

– Ymmärrän. Oletko löytänyt mitään?

– En. Ellei sinulla ole muuta tekemistä, en pahastuisi, jos ojentaisit auttavat silmäsi. Oviaukon vasemmalla puolella on kolme ylimääräistä retkituolia.

Leann kääntyi ympäri, näki toisen mainitsemat istuimet ja kävi noutamassa niistä yhden. Asetettuaan sen kokoontaitettavan pöydän viereen hän keskittyi teltan haltijan kanssa käymään lävitse erilaisia mahdollisuuksia Joleusen hautapaikaksi.

Pari tuntia myöhemmin kaksikko oli löytänyt useita kymmeniä kohteita pelkästään viisikymmentä kilometriä läpimitaltaan olevasta ympyrästä. Säteen kaksinkertaistamisen jälkeen mahdollisten kaivuupaikkojen lukumäärä oli pompannut järjettömäksi.

– Ei tästä tule mitään, Arca nojautui tuskastuneena taemmas ja oli pyllähtää nurin tuolista puuttuvan selkänojan takia.

– Vaikka jakaisimme nuo merkitsemämme kohdat kahtia, valitsisimme lähimmät ja saisimme molemmat omat alaiset, emme silti saisi käytyä niitä lävitse elinaikanamme.

– Entä jos yrittäisimme karsia paikkoja?

– Mehän olemme jo tehneet sitä?

– Kyllä, mutta teimme sen pohtimalla, minne tornin pystyy rakentamaan, Leann kehitteli lennosta ajatustaan.

– Entä jos käyttäisimme hetken sen miettimiseen, minne linnake kannattaa rakentaa? Tai siis kannatti silloin.

– Haluat meidän etsivän puolustautumiseen parasta paikkaa? Arca innostui.

– Paaluaidat olivat puisia. Niistä ei välttämättä ole paljoa jäljellä. Sama koskee tietysti mahdollisia tornejakin.

Puolisen tuntia myöhemmin kaksikko oli rajannut mahdolliset kaivaukset kahdeksaantoista. Uutteran pohtimisen jälkeen niitä oli kuusi, jossa oli vähintään kolme paikkaa liikaa.

– En näe noilla mitään käytännön eroa, Arca puhisi ja oli jo valmis arpomaan kohteen, kun hän tuli ajatelleeksi jotain.

– Linnakkeessa on ollut paljon väkeä. Heillä oli oltava pääsy rajattomaan vesimäärään.

– Kaivo? Järvi? Joki?

– Kaivo ei ehkä riitä. Kyse oli kuitenkin vähintään sadoista ja mahdollisesti tuhansista henkilöistä.

Uusi menetelmä tuotti lähialueelta parikymmentä järveä ja yhden joen. Mahdollisia linnoituspaikkoja oli suunnilleen kolminkertainen määrä. Jos niistä valitsi ne, jotka olivat hallitsevilla paikoilla ympäristöönsä nähden, jäljelle jäi kolmetoista vaihtoehtoa. Osa niistä karsiutui huonojen kulkuyhteyksien takia. Liian nopeasti virtaava joki poisti myös muutaman oletetun linnakkeen paikan. Hillittömän painavien peruskivien raahaaminen jyrkkiä mäkiä ylös ei myöskään kuulostanut lupaavalta kyseisenä aikana käytössä olleella tekniikalla.

Kaksi. Recrin arkeologisen instituutin lähettämän retkikunnan johtaja Constance Arca myhäili tyytyväisenä ajatellessaan heidän aherruksensa tulosta. Vihdoinkin heillä oli tiedossa tulevat kaivuupaikat. Käytettävissä oleva raha ei tosin riittäisi molempien perusteelliseen tutkimukseen, mutta he keskittyisivät jatkamaan lupaavampaa kohdetta alustavan tarkastelun jälkeen.

– Kuulostaa hyvältä? Ito myönsi mittailtuaan kaivuupaikkojen välimatkaa kartalta.

– Kolme kilometriä ei sinänsä ole paljoa, mutta sen ramppaaminen edestakaisin on turhaa.

– Kolme? Katsoitko varmasti mittakaavan oikein?

– Ups. Sinähän haluat ehdottomasti valita tuon kolmenkymmenen kilometrin päässä olevan paikan?

– Mikäs siinä, Arca yllätti lähimmän apulaisensa.

– Saat yksitoista alaista. Minulle jää kymmenen.

– Miksi haluat ratsastaa moisen matkan? Ito tiedusteli katsoen vastapäätä istuvaa naista epäluuloisesti.

– Et tainnut katsoa karttaa kovin tarkasti? En minä matkaa muutamaa kilometriä enempää ylimääräistä. Määränpääni on miltei suoralla reitillä kotiin sinun kohteestasi. Voimme mennä sinne yhdessä ja jakaa alaisemme siellä.

Nolostunut Ito kätki enemmän ja vähemmän onnistuneesti hämmennyksensä. Ajatus itsensä takomisesta jollain mukana olevista moukareista tuli ja meni. Äskeinen moka ei ollut ensimmäinen, eikä taatusti jäisi viimeiseksi.

– Minäkin toivoisin, että nuo kartat olisivat samassa mittakaavassa, Arca naurahti nähdessään alaisensa itsetutkiskelun.

– Tai edes kahdessa. Mutta kun ne ovat jokainen omassaan! Arvaa vain, montako kertaa olin tullessa viemässä meitä väärään paikkaan?

– Luulin sinun kiemurtelevan maaston takia.

– Tein minä sitäkin, mutta ainakin viidesti naamioin suunnistusvirheeni jonkin esteen kiertämiseksi. Puhumattakaan niistä kerroista, jolloin väitin haluavani paremman kuvan ympäröivästä maastosta.

– Et sitten viitsinyt pyytää ketään suunnistamaan puolestasi?

– Ja tunnustanut olevani surkea siinä lajissa? Ei ikinä. Kaikkitietävän johtajan roolini olisi murentunut.

– Mitä väliä sillä olisi ollut? olonsa jo paremmaksi tunteva Ito ihmetteli.

– Me olemme arkeologeja. Tuskin kukaan odottaa meidän olevan täydellisiä kaikessa muussakin. En ole erityisen hyvä missään urheilulajissa. En osaa kokata. Enkä laulaa.

– Tiedän. Viimeksi kun epäonnekseni olin kuuloetäisyydellä päättäessäsi laulaa luikauttaa, ratsuni pillastui ja oli heittää minut selästään. Sain rauhoitella suunniltaan olevaa koniparkaa melkoisen kauan, ennen kuin se suostui tulemaan lähellekään leiriämme.

Keskustelun jatkuttua samanlaisena jonkin aikaa varsinainen aihe unohtui molemmilta. Kummankin suunnattoman surullisen sukupuun läpikäymisen jälkeen vuoroon tuli ensin kiistan osapuolien valitettavat luonteenpiirteet ja sitten vaillinaiset aivotoiminnot, joita seurasivat perinpohjaiset analyysit toisen kyseenalaisista mieltymyksistä.

– Sisään! Arca komensi saadakseen teltan oven ulkopuolelle pystytettyä lehmänkellon tapaista mölytoosaa kiusaavan hyypiön lopettamaan aina vain äänekkäämmäksi muuttuvan kalinan.

– Voisitteko kenties pitää pienempää mekkalaa? telttaan päänsä työntänyt kaivuumiesten ja -naisten johtaja tiedusteli siirrellen katsettaan Iton ja Arcan välillä.

– Mitä horiset?

– Tuo teidän kiljumisenne estää kummassakin leirissä nukkumisen. On tietysti kiva kuunnella teitä ja oppia uusia haukkumasanoja, mutta jos meidän on tarkoitus joko käytellä lapioitamme tai siirtyä huomenna jonnekin, niin meidän olisi parempi tehdä se hyvin levänneenä.

– Et kai väitä meidän pitävän kaikkia hereillä?

– Valitan, Const, Halmar Getzin levitteli käsiään anteeksipyytävän näköisenä.

– Aiotteko lopettaa toistenne sanallisen teurastuksen vai siirrämmekö leirit toiselle puolelle järveä?

– No jos mitenkään viitsitte vaivautua? Arca ilahtui ajatuksesta saada olla rauhassa.

Itsekseen jupisevan Getzinin poistuttua naiskaksikko päätti vielä käydä iltauinnilla. Samalla vaivalla he saisivat sekä verryteltyä lihaksiaan että puhdistauduttua.

Rantaan päästyään Arca ja Ito huomasivat, etteivät olleet ainoat saman idean saaneet. Kymmenkunta muutakin molski vedessä. Osa uima-asusteissa ja osa ilman.

Riisuttuaan vaatteensa naiset juoksivat muutaman askeleen jyrkästi syvenevässä rannassa ja heittäytyivät sitten veteen. Parikymmentä kauhaisua myöhemmin he pysähtyivät ja kääntyivät uimaan rannan suuntaisesti ylävirran suuntaan.

Vajaan kilometrin päässä kaksikko lopetti uimisen, katseli ympärilleen ja huomasi lähellä rantaa kookkaan ja matalan kiven. Minuuttia myöhemmin he nauttivat alastomina ilta-auringosta lohkareen päällä.

– Hemmetin valopallo, Ito katseli tyytymättömänä puiden latvojen taakse laskeutuvaa aurinkoa.

– Heti kun pääsee nauttimaan lämmöstä, tulee yö.

– Sinua hikoilutti päivällä?

– Se oli sopiva nautiskelulämpötila. Ikävä kyllä sen ja tämän pitäisi jotenkin vaihtaa paikkaa. Aiemmin olisi hieman viileämpää, ja illalla levätessä voisi nauttia lämmöstä.

– Ilmeestäsi päätellen sinulla on jokin järkijättöinen idea?

– Kaikki ideani ovat hyviä, Const. Mitä jos lepäisimme päivällä ja jatkaisimme illalla matkaa?

– Jos tuo oli hyvä ideasi, en halua kuulla huonoa. Emme voi etukäteen tietää, kuinka kauan meillä menee löytää kelvollinen leiripaikka. Hevoset eivät pidä pimeässä kävelystä. Enkä minä.

Eteneminen soihtujen valossa on sitä paitsi hyvin hidasta.

– Jos kerran lepakotkin pystyvät liikkumaan pimeässä, ja me olemme niitä älykkäämpiä, meidän pitäisi helposti tekemään sama, Ito ilmaisi vankkumattoman mielipiteensä.

– Me emme lennä. Pitäisikö meidän kenties lähteä? En haluaisi kolhia itseäni jokaiseen meitä matkalla odottavaan kiveen. Sitä paitsi ne torvet eivät välttämättä ole saaneet sytytettyä tulta, ja pahimmassa tapauksessa uimme heidän ohitseen.

– Mennään. Alavirtaan molskimisen ei pitäisi kestää kauan.

– Òletko kenties joskus tehnyt tämän saman ja uinut ensin väärään suuntaan?

– Kerran, Ito tunnusti ja irvisti muistolle.

– Nautimme seuralaisteni kanssa niin paljon hyvästä kyydistä, ettemme muistaneet, että meidän oli pakko uida takaisin. Siinä menikin melkoisen monta tuntia.

– Tein saman mokan joskus nuoruudessani kanootilla. Sen jälkeen olen aina lähtenyt joko yläjuoksulle tai vastatuuleen.

– Oletko kokeillut lisäkellukkeilla ja purjeella varustettua kanoottia?

– Trinoottia? Totta kai. Minullahan on ollut sellainen jo pari vuotta.

– Pääseekö sillä niin lujaa kuin kuvittelen?

– Riippuu vähän mielikuvituksestasi, Arca hymähti, vilkaisi ympärilleen ja liukui veteen.

– Sopivassa tuulessa sillä pääsee lujaa. En tosin ole koskaan uskaltanut kokeilla sitä kunnon puhureissa. Voit testata itse, jos joskus haluat lainata sitä.

– Harkitsen, Ito tokaisi, otti vauhtia ja hyppäsi jalat edelle veteen.

– Uidaan tuonne mutkaan ja kellutaan loppumatka?

2

RUT oli yhtiö, jonka menestystuotteita olivat esimerkiksi sähköhammasharja, pesu-, pora- ja tietokone, aurinkokenno, maalämpö, lukot ja kengät. Julkaisupäivämäärät oli annettu mm. puukuitupohjaisille vaatteille ja monille muille tarvikkeille, viidelle sähköautomallille ja lentokoneelle. Lisäksi yhdestä pian markkinoille tulossa olevasta tuotteesta oli laukaistu mainoskampanja.

RUT oli myös pari kuukautta sitten laittanut myyntiin varsin mielenkiintoisen laitteen. Kukaan ei tiennyt, mitä se tekisi. Vempele aloittaisi toiminnan piakkoin. Siihen asti sen nappuloita sai käännellä ja väännellä mielin määrin ilman pienintäkään elonmerkkiä.

Autot ja lentokone olivat herättäneet kummastusta, koska molempia oli jo markkinoilla. RUT oli ollut osallisena sähkön markkinoinnissa, tuottamisessa ja sen tarvitsemien linjojen vetämisessä sekä akkuteollisuudessa. Yritys teki yhteistyötä erilaisten koulujen kanssa, ja monesti jonkin aivan uuden alan opinto-ohjelma oli aloitettu jo ennen siihen liittyvän keksinnön julkistamista.

Monet suhtautuivat RUT:iin epäillen. Käytännössä yksi yhtiö hallitsi monopolimaiseen tapaan lähes kaikkien uutuustuotteiden myyntiä ja valmistamista. Monen mielestä oli yksinkertaisesti mahdotonta, että kaikki vallankumoukselliset keksinnöt tuntuivat olevan peräisin RUT:lta.

Meel Corath hypisteli hallitukselta tullutta käskyä ja yritti vastustaa mielihaluaan repiä se. Selvitä, miten RUT voi olla niin paljon edellä sotavoimien ja siviilien parhaita neropatteja? Mistä yrityksen tutkijat repivät ideansa? Keitä kyseiset älypäät ovat? Kuka johtaa monikansallista jättiä?

Viimeistä kohtaa listassa oli yritetty tutkia vuosikymmeniä. Apulaisjohtaja ja kaikki muu henkilöstö maksoivat veronsa normaalisti. Salaperäistä RUT:n omistajaa ei oltu ikinä nähty julkisuudessa. Tämäkin maksoi kiltisti veronsa jokaisessa valtiossa, jossa hänen firmansa toimi. RUT käytti tunnettuja tilitoimistoja. Koko sen toiminta oli täysin läpinäkyvää. Yksikään minkään maan verohallinnon yllätystarkastus ei ollut paljastanut mitään laitonta.

Corath kävi hakemassa purtavaa ja jatkoi pohdintaansa. RUT:n työntekijät asemasta riippumatta saivat keskimääräistä selkeästi parempaa palkkaa. He saivat opiskella mitä tahansa kymmenen tuntia viikossa menettämättä rahojaan. Lapsiparkit huolehtivat tarvittaessa työntekijöiden jälkeläisistä äitien ja isien ahkeroidessa. Liukuva työaika, RUT:n esittelemä uudistus sekin, oli kuusi tuntia viitenä päivänä viikossa. Terveydenhuoltopalvelut pelasivat, harrastuksia tuettiin ja työntekijöille tarjottiin ilmainen ruoka.

RUT ei kuitenkaan keskittynyt vain ja ainoastaan omien työntekijöidensä hyvinvointiin. Se lahjoitti joka vuosi suuria summia erilaisille hyväntekeväisyysjärjestöille ja joskus kohtuullisen määrän rahaa yksityisillekin ihmisille. Toisin sanoen, kuka yrityksen johdossa olikin, ei keskittynyt maksimoimaan firmansa tulosta ja sitä kautta omia ansioitaan.

Jos jokin yritys tuotti markkinoille uutuuden, se keskittyi haalimaan korkealla hinnalla niin paljon rahaa kuin mahdollista ennen kilpailijoiden tuloa apajille. RUT rikkoi tätäkin kirjoittamatonta sääntöä myymällä uudetkin tuotteensa kohtuullisella voitolla.

Kaivettuaan planeettanetistä RUT:n sivut Corath katseli etusivua pitkään. Se oli selkeä, kaikki siinä vaikutti loogiselta ja käytetyt värit loivat rauhoittavan vaikutelman. Joku oli taatusti käyttänyt erilaisia ammattilaisia tehdessään sivuja.

Luettuaan kaiken mahdollisen etusivulta hallituksen erityistutkija tiesi seuraavan askeleen olevan vierailu kyseisessä yrityksessä. Todennäköisesti hän ei saisi selville mitään. Ennen lähtöä hän voisi kuitenkin selvittää mieltään vaivaavan kysymyksen.

– Magn.

– Meel Corath, hallituksen erityistutkija.

– Tiedän. Numerosi on listallamme. Muuten en olisikaan vastannut, koska meillä alkaa kokous muutaman minuutin kuluttua.

– Valitan huonoa ajoitusta. Voin tavoitella sinua myöhemminkin.

– Katsotaan, josko ehdin vastata kysymyksiisi nyt.

– Sain tehtäväkseni selvittää RUT:n neropattien nimet, Corath ilmoitti tehtävänsä.

– Arvattavasti hallitus haluaa tiedustella heidän halukkuuttaan siirtyä puolustusvoimien palvelukseen. Lisäksi minun pitäisi ratkaista RUT:n omistajan nimi.

– Onnea vain jälkimmäiseen, Chrowan Magn nauroi.

– Aloittaessani työni tässä virastossa silloinen johtaja oli ilman menestystä käyttänyt sekä omia tutkijoitamme, virkavaltaa että yksityisetsiviä kyseisen tehtävän suorittamiseen. Homma loppui hallituksen selväsanaiseen kieltoon.

– Miksi?

– Tarkoitit kai, että miksi hallitus halusi meidän lopettavan, eikä sitä, että miksi me teimme sen? Saamamme käsky perusteltiin yksinkertaisesti välttämättömyydellä. RUT on suurin yksittäinen veronmaksaja koko maassamme. Sen johtokunta ilmoitti, että jos heidän johtajansa henkilöllisyyden selvittäminen jatkuu, he paitsi siirtävät pääkonttorinsa johonkin muuhun maahan niin myös lopettavat tuotantonsa täällä. Valtiovarainministeriö pillastui moisesta mahdollisuudesta erinäisten laskelmien jälkeen. Konsultoinnin jälkeen hallitus paitsi antoi meille käskyn lopettaa tutkimuksemme niin myös runnoi lävitse lain, jonka mukaan RUT:n johtajan ei tarvitse kertoa henkilöllisyyttään. Saatat muistaa siitä nousseen tasa-arvokeskustelun?

– Hämärästi. Olin lapsi silloin.

– Yhtä ihmistä koskeva laki tehtiin vain ja ainoastaan sen takia, että taloutemme romahtaisi ilman RUT:n ja sen työntekijöiden maksamia veroja. On tietysti ikävä, että jollain yhtiöllä on moinen valta, mutta toisaalta meistä jokainen on säästänyt sievoisen summan sen päätöksen takia. Henkilökohtaisesti ymmärrän silloista hallitusta. Toisaalta kyse oli potentiaalisesti vaarallisesta ja syrjivästä ennakkopäätöksestä. RUT ilmoitti hallituksen myöntymisestä kuultuaan maksavansa kaikki mahdolliset toimintaansa liittyvät sakot tuplana seuraavat kolmenkymmentä vuotta. Mikä aika, käsittääkseni, en siis ole varma, päättyi viime vuonna.

– Montako sakkoa he tähän mennessä ovat saaneet?

– Muutaman. Toimintansa alkuaikoina, ja silloinkin ne olivat lähinnä kiristysluonteisia rahavaatimuksia. Syytä en tiedä, mutta yleisen käsityksen mukaan RUT sai jokaisella kerralla maksamansa rahat takaisin.

– Ehkä he lähettivät salamurhaajia neuvottelemaan sakkojen antajien kanssa?

– Kenties, Chrowan Magn hörähti.

– Ajat olivat silloin toiset, ja se, kuka oli korkeammassa asemassa, oli yleensä oikeassa. Toisaalta voimaa käytettiin herkästi, ja häikäilemättömimmällä oli etu.

– Siinä tapauksessa gladiaattorin palkkaaminen oli hyvä ratkaisu. Niillä tappokoneilla ei ollut omatuntoa.

– Enpä tiedä. Eivät he kaikki voineet olla tunteettomia. Mestareita alallaan he kyllä olivat. Toisaalta heidän uransa harvemmin jatkuivat viittä kamppailua pidempään. Kymmenestä selvinnyt oli jo legenda. Rikas sellainen.

– Entä Vaitelias? Hänen väitettiin voittaneen sata ottelua. Sillä perusteella hänen pitäisi olla jonkinlainen puolijumala.

– Määrä on kieltämättä käsittämätön, Magn myönsi.

– Varsinkin kun hänen väitettiin kohdanneen muitakin huippuja ja jopa muista maista tuotettuja vastustajia. Toisaalta monet tunnetut historioitsijat mainitsivat hänet.

– Ja sen, että kuninkaan kuolinvuoteellaan antaman viimeisen käskyn mukaan Vaiteliaan piti suorittaa rangaistuksensa loppuun.

– Älä unohda, että hänen kruununperijänsä asettui miekka kädessä Vaiteliasta vastaan korvatakseen isänsä teot. Jos aiemmin mainitsemiani historioitsijoita, Pleniusta, Miliaa ja Kronnius nuorempaa ei olisi ollut, pitäisin tapahtumia pelkkänä taruna.

– Mitä mieltä olet RUT:n virallisesta nimestä? Corath vaihtoi aihetta.

– RinnakkaisUniversumin Tuotteita? En oikein tiedä, mitä ajatella siitä.

– Miten niin?

– Fyysikot ovat vasta viime vuosina alkaneet keskustella mahdollisista rinnakkaisista universumeista. RUT on käyttänyt samaa nimeä yli kaksituhatta vuotta. Joko joku on ollut todella paljon ajastaan edellä tai sitten hänellä kävi tuuri.

– Tuohonhan on ratkaisu, Corath virnisti leveästi.

– Yrityksen tunnuskuvio on ollut samanlainen alusta asti, ja sen sanotaan kuvaavan kuun takapuolta. Sinun ei tarvitse muuta kuin kiertää kuu ja verrata sen ahteria ja tunnusta toisiinsa.

– Heh heh. Siihen tarvittaisiin joko raketti tai avaruudessa toimiva lentokone. Jälkimmäinen on mahdottomuus, ja kukaan ei vielä ole onnistunut lähettämään rakettia ilmakehästä.

– Mainitsemasi kolmenkymmenen vuoden raja saattaa selittää, miksi minut laitettiin asialle, Corath pohdiskeli.

– Ehkä. En usko.

– Miten niin?

– Sinulla on sihteerini mukaan sama turvaluokitus kuin minulla, Magn tokaisi.

– Se taas lainsäädäntömme mukaan tarkoittaa sitä, että voimme jakaa tietoa toisillemme.

– Kyllä. Mihin tuo liittyy?

– Mikäli paljastan sinulle jotain, lupaatko pitää sen vain omana tietonasi?

– Vain meidän kahden välisenä? Lupaan.

– Ok. RUT:n johtokunta ilmoitti viime kesänä yrityksensä hajauttamisesta erillisiksi firmoiksi ja pyysi meiltä verolausuntoja eri asioihin liittyen. Toisin sanoen hallitus on nyt vapaa selvittämään kyseisen suurfirman salaperäisen johtajan henkilöllisyyden.

– Hänhän maksaa veroja? Eikö se tarkoita, että teidän pitäisi tietää, kenestä on kyse?

– Valtion rahankeruuvirastona meitä ei kiinnosta, kuka missäkin yrityksessä maksaa verot, kunhan ne maksetaan. Lain mukaan kuka tahansa voi pysytellä poissa veroluettelosta, mikäli hänen palkastaan pidätetään riittävän suuri osuus, kymmenen ylimääräistä prosenttia siis, ennen loppurahojen antamista.

– Pankkitili? Corath yritti vielä.

– Ei auta. Nykyisin jokainen tilin perustava joutuu tunnistautumaan. Ennen se ei ollut pakollista. Ja ennen kuin kysyt, kyseistä lainsäädäntöä ei voi ulottaa taannehtivasti ennen lain voimaantuloa avattuihin tileihin. Niitä on jonkin verran, joskin niiden määrästä lähtee muutama prosentti joka vuosi tilinhaltijan kuollessa.

– Ihan uteliaisuudesta, millaisia tällaiset tilit perustaneet ovat olleet?

– Vanhimmissa tileissä kyse on ollut lähinnä aatelisista ja varakkaista kauppiaista. Heidänkään keskuudessaan tilimuoto ei ollut kovin suosittua, koska jokaisella tilin peruskirjassa mainitulla henkilöllä oli oikeus nostaa haluamansa määrä rahaa. Jopa tyhjentää koko tili.

– Ymmärrän. Näettekö te, ketkä ovat tilin haltijoita?

– Emme. Voit kokeilla onneasi lähimmässä pankissa, mutten usko menestykseesi.

– Tehän olette viranomaisia? Kai olette pyytäneet pankeilta selvitystä tilitiedoista?

– Totta kai. Se oli edeltäjäni ensimmäisiä tehtäviä hänen selvitellessään RUT:n pääjohtajan nimeä.

– Ja? Corath jatkoi kyselyään ihmetellen luuristaan kuuluvaa naurua.

– Pitää mennä. Myöhästyn kohta kokouksestani. Kun menet pankkiin, ymmärrät varmasti huvittuneisuuteni. Jos haluat vielä kysellä jotain, soita sihteerilleni ja sovi tapaamisesta.

Chrowan Magnin suljettua puhelimensa Corath jäi hetkeksi raapimaan päätään. Hän oli tiennyt kaiken Magnin sanoman, mutta oli halunnut vahvistuksen aiemmin lukemansa raportin tiedoille.

RUT olisi pian entinen suuryritys. Pilkkomisen jälkeen ihmiset saisivat halutessaan ostaa sen osakkeita. Valtion verotulojen kannalta parikymmentä pienempää firmaa olisi turvallisempi vaihtoehto kuin yksi jättimäinen, joskaan kukaan hallituksessa ei uskonut hyvin porskuttavan monikansallisen konsernin konkurssiin.

Se mitä Magn ei ollut maininnut, oli RUT:n jo vuosia vetämä tulevien johtajien koulutusohjelma. Yliopistoista rekrytoidut parhaat opiskelijat jatkoivat palkallisina suoraa urapolkuaan RUT:n palasten johtoon. Vähintään kolme nuorta per tehdas ohjattaisiin nykyisten RUT:n johtajien alaisiksi oppimaan uutta ja soveltamaan yliopistoissa saamaansa koulutusta käytäntöön.

Koska kyse oli vähintään kymmenien, useimmiten satojen miljoonien tai jopa miljardien liikevaihtoa tuottavista yrityksistä, RUT oli ennen yhteyden ottamista valitsemaansa oppilaaseen pyytänyt turvallisuuspoliittisen lausunnon tästä. Vasta viranomaisten puollon jälkeen yritys oli esittänyt tarjouksensa kyseiselle henkilölle. Suurin osa kohteista oli hyväksynyt saamansa tilaisuuden.

Tilitiedot. Corath palasi todennäköisimpänä pitämäänsä tapaan suoriutua tehtävästään. Pankit eivät antaisi niitä koskevia tietoja edes viranomaisille ilman oikeuden päätöstä. Se taas vaatisi rikosta tai vakavaa epäilyä sellaisesta. RUT käytti, niin kuin oli jo tullut selväksi, parhaita tilitoimistoja ja antoi kaiken liiketoimintaansa koskevan tiedon verottajalle. Vuosittain siis.

RUT paitsi tarjosi työntekijöilleen hyvän palkan ja runsaat edut niin myös suhtautui hyvin tuomitsevasti epätoivottavaan käytökseen kuten tietojen ja tuotteiden varastamiseen. Käytännössä vahva epäilykin riitti torppaamaan uran yrityksessä.

Vanhoja arkistoja tutkivien henkilöiden mukaan RUT oli noudattanut samaa politiikkaa alusta asti. Kyse oli ollut poikkeuksellisesta menettelystä, koska yhtiön perustamisajankohtana ja hyvin pitkälle sen jälkeen nepotismi ja kohtuulliset varkaudet olivat olleet enemmän kuin sääntö kuin poikkeus.

Kenties RUT:lla oli osansa hadaldalaisten syystäkin kuuluisassa rehellisyydessä? Corath hymyili ensin ajatukselle mutta vakavoitui tajutessaan, että siinä saattoi olla totuuttakin takana. Esimerkillä oli voimaa. Varsinkin niin pitkään kestäneellä.

3

Peseytyminen järvessä oli ja ei ollut Arcan mielipuuhaa. Maastoretkilllä ei aina ollut kunnon mahdollisuutta hien ja kaivuutöissä tarttuneen kuran kuuraamiseen vaatteista ja iholta. Jokainen tilaisuus piti siis käyttää hyväksi sekä henkilökohtaisesta hygieniasta että varusteista huolehtimiseen vesivarastojen täydentämisestä puhumattakaan.

Oli kuitenkin melkoinen ero, oliko vesi uimalämpöistä vai vain muutaman asteen nollan yläpuolella. Toisaalta pohjoisesta löytyi myös maita, joissa järvet olivat talvisin umpijäässä puolen metrin matkalta ennen hyistä helvettiä. Onneksi arkeologisten kaivausten tekeminen oli sen verran hankalaa lumisissa ja routaisissa olosuhteissa, ettei retkikuntia lähetetty moisiin olosuhteisiin jäädyttämään itseään.

Kuivattuaan itsensä Arca pukeutui, vilkaisi hädin tuskin vastarannan puiden latvojen tasalle kohonnutta aurinkoa ja siirtyi sitten jo puretulle teltalleen. Toinen riukuloista oli ehditty peittää, ja toinenkin hoidettaisiin ennen retkikunnan lähtöä. Mihin menisi, Arca katseli arvioivasti ympärilleen, vajaa tunti.

– Yritetäänkö kerralla perille?

Arca kääntyi katsomaan huomaamatta viereensä ilmestynyttä naista ja pyöritti päätään.

– Tässä maastossa ei taatusti onnistu. Hyvällä tuurilla, eikun kartan lukemisella, saatamme päästä puoleen väliin.

– Voisimme mennä etukäteen kahdestaan?

– Leann, Arca huokaisi, lopuilla on päiväpalkka. Luuletko tosiaan heidän kiirehtivän perässämme?

– Tietysti. He olisivat perillä mahdollisesti jo puolen vuoden kuluttua. Tai ainakin jo viikon kuluessa siitä, kun heidän vakoilijansa on todennut meidän hoitaneen kaikki kaivaustyöt heidän puolestaan.

– Meidän? Minä olen retkikunnan johtaja enkä likaa käsiäni lapioon.

– Jättäisit siis kaiken raatamisen minulle?

– Minä kannan vastuun tästä retkestä, Arca puolustautui.

– Paskanmarjat, Leann Ito pärskähti.

– Tämä oli jo etukäteen tuomittu matka. Instituutin horiskot lähettivät meidät tänne vain päästäkseen eroon meistä ja vaikuttaakseen tekevänsä jotain palkkansa eteen.

– Saammehan mekin jotain. Raitista ilmaa ja liikuntaa siis.

– Ottaisin ne molemmat mieluummin rahana. Millaisen reittisuunnitelman kehittelit?

– Uitamme ensin retkikuntamme tuosta järven poikki, nousemme vastarannan jyrkimmän kalliorinteen ja jatkamme siitä sitten eteenpäin.

– Sinulle ei tullut mieleenkään kiertää kumpaakaan estettä?

– Miksi? Mies menee läpi vaikka harmaan kiven. Tuo lätäkkö ei edes hidasta meitä. Kovin paljoa.

– Constance. Me olemme naisia.

– Mitä siitä?

– Että me olemme järkevämpiä. Ymmärräthän, että kiertämällä mainitsemasi esteet etenemme paljon nopeammin. Siitä puhumattakaan, että vähintään puolet työntekijöistämme ja hevosistamme hukkuu tuohon järveen. Loppujen kaakkien nostaminen vinttureilla kallion päälle kestää sekin hetken, eikä taatusti onnistu uhreitta.

– Sinä siis oikeasti haluat vältellä paria pientä hankaluutta? suu auki keskustelukumppaniaan tuijottava Arca ihmetteli.

Halmar Getzinin käytyä ilmoittamassa kaiken olevan valmista lähtöön Arca loi pettyneen katseen lähimpään alaiseensa ja noudatti tämän aiempaa pyyntöä järven kiertämisestä. Samalla vaivalla hän johdatti pitkänä jonona etenevän retkikunnan suunnilleen oikeaan suuntaan menevään laaksoon.

Moisen joukon eteneminen oli hidasta. Kukkulan huipulle päässyt Arca katseli tuskastuneena kaukana alhaalla kiermurtelevaa saattuetta ja päätti pitää tauon. Hevoset, varsinkin kuormasellaiset, tarvitsivat lepoa. Hänen arvionsa mukaan he olivat linnuntietä mitattuna edenneet parikymmentä kilometriä. Koska heillä ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä perille tänään, kaakkien liiallinen rasittaminen olisi typerää.

– Minusta maasto muuttuu turhan vaikeaksi tuolla, kaukoputkea käyttänyt Ito tokaisi osoittaen suoraksi ojentamallaan kädellä tarkoittamaansa suuntaa.

– Ehdotuksia?

– Kartan mukaan oikeanpuoleinen kiertoreitti on parempi. Tosin se on muutaman kilometrin pidempi.

– Se voi myös olla nopeampi. Halmarin mainitseman kuormahevosen ontuminen tuskin on loppunut. Jos aiomme pitää sen konin mukanamme, niin helpompi reitti lienee järkevämpi ratkaisu.

– Luultavasti. Paitsi jos tarkoituksemme on saada täydennystä ruokavarastoomme.

– Kokin mukaan meillä on vielä kuukaudeksi muonaa. Voimme myös tarvittaessa kalastaa ja metsästää.

– Tai lähettää muutaman alaisemme lähimpään kauppaan.

– Loistava idea, Leann, Arca kehaisi alaistaan.

– Haluatko sinä ratsastaa edestakaisin muutaman ylimääräisen kaakin kera?

– No en todellakaan. Lähin suurempi asutuskeskus on lännessä vajaan sadan kilometrin päässä. Pienempiä kartalle merkittyjä kaupungihkoja tosin löytyy lähempääkin.

– Tämä on viljavaa seutua, Arca käänteli katsettaan.

– Asukkaita on silti vain kourallinen.

– Pohjoisempana maa on vieläkin parempaa. Ja loppujen lopuksi ihmiset asettuvat sinne, missä on helpointa elää. Suurin osa siis.

– Se lienee ymmärrettävää, Ito myönsi, mutta sitten herää kysymys, että miksi tämä seutu oli silloin joskus suosittu asuinpaikka?

– Turvallisuus? Historiankirjoitusten mukaan ennen Joleuksen aikaa täällä vallitsi pitkä rauha silloinkin, kun naapurimaat lähettivät joukkojaan milloin minnekin suuntaan. Ihmiset halusivat varmasti asua paikassa, jossa heidän ei tarvinnut pelätä ja uhrata nuorukaisiaan parhaimmillaankin puoli elämää vievään asepalvelukseen.

– Dirmelin maine rauhanomaisena valtiona oli levinnyt laajalle. Itse asiassa jopa muiden mantereiden historioitsijoilta löytyy siitä tekstiä.

– Tiedän. Meidän pitänee karauttaa alas ja ohjata karavaani oikeaan suuntaan, ennen kuin he ehtivät aloittaa kapuamisen tänne, Leann Ito muistutti retkikunnan johtajaa heidän syystään tulla kukkulan huipulle.

– Mennään, ratsaille seuralaisensa tavoin noussut Arca kehotti tätä vilkaistuaan vielä kerran joka suuntaan.

– Eikä sitten mitään kilpailua. En halua haudata kumpaakaan meistä tänne kaakin kompastumisen takia.

– Miten ajattelit haudata itsesi katkaistuasi niskasi?

– Otan lapion, kaivan montun, hyppään pohjalle ja heittelen irtomaan päälleni?

Kuudes ja viimeinen tauko. Constance Arca nosti leveäliereisen hatun aamulla vallattomilta ja nyt pitkin päätä matelevilta hikisiltä kutreiltaan. Vaihtoehtona oli ollut jäädä laaksoon tai kiivetä ylös. Moni oli halunnut jättää kapuamisen seuraavaan aamuun, mutta Getzinin palopuhe oli saanut päivän rasituksista väsyneet kaivajat kallistumaan illan viimeisen ponnistelun puolelle. He jatkaisivat tauon jälkeen seuraavan noin kolmen kilometrin päässä odottavan järven luokse.

Sikäli kuin Arca oli oikeassa, he olivat edenneet suunnilleen sen, minkä hän oli olettanut parhaaksi päivämatkaksi. Pari kohtaa oli ollut hankalia, mutta vastaavasti he olivat päässeet hyvää vauhtia pitkät pätkät.

– Pidetäänkö pidempi tauko vai haukkaamme ainoastaan hetken happea?

Getzinin kysymys sai Arcan siirtämään katseensa ympäristöstä kantajien esimieheen.

– Päätä sinä. Osaat paremmin arvioida henkilöstön ja hevosten kunnon.

– Muutama kuormakaakki näyttää varsin väsyneeltä. Toisaalta liian pitkä tauko tarkoittaa lihasten viilentymistä. Sanoisin, että annetaan eläimille juotavaa ja annetaan niiden laiduntaa hetki. Ei kuitenkaan liian pitkään.

– Eli?

– Vartti. Maksimissaan puoli tuntia. Ai niin, se yksi hevonen ontuu entistä pahemmin. Minulle sanottiin, että kyse on liikarasituksesta, ja että jalka paranee itsestään.

– Kestääkö se huomisen kävelyn?

– En tiedä, Getzin vaaputti kättään epäröivästi.

– Ainakin se pitää laittaa kävelemään ilman kuormaa. Itse asiassa kaikki kaakkimme kaipaavat lepoa tämän matkan jälkeen.

– Meidän on tarkoitus jakaantua perillä, Arca informoi kaivajien esimiestä Iton kanssa tekemästään päätöksestä.

– Kymmenen teistä tulee kanssani ja yksitoista jää Iton seuraksi. Meillä on rahaa yhteen kunnolliseen tai kahteen puolittaiseen tutkimukseen.

– Miksi jakaannumme?

– Valitsimme kaksi kohdetta. Ikävä kyllä niiden välimatka on kolmisenkymmentä kilometriä, Arca aloitti ja hiljeni tajuttuaan aiemmin huomaamatta jääneen virheensä.

– Unohda. Tutkimme määränpäämme pinnallisesti koko porukalla. Ellemme löydä syytä jäädä, jatkamme seuraavaan kohteeseen. Sieltä otamme nopeimman reitin kotia kohti.

– En suosittelisi.

– Miten niin?

– Koska Leann näytti minulle molemmat valitsemanne kohteet. Jälkimmäisen ja rautatien välissä on joki. Ikävä kyllä siinä on muutama koski, joita kukaan tervejärkinen ei laske lautalla eikä millään muullakaan vempeleellä. Suosittelen lämpimästi kiertotietä ja hevosten käyttöä terveydellisistä syistä.

– Oliko vielä muuta? Arca tiedusteli epäillessään, ettei toinen ollut sanonut kaikkea.

– Minusta meidän kannattaa suunnistaa lähimmälle ohitusraiteelle. Junassa tuskin on tyhjiä karjavaunuja hevosillemme, ja joka tapauksessa pidempiaikainen pysähtyminen raiteille tarkoittaa tai ainakin saattaa tarkoittaa koko junaliikenteen pysähtymistä.

– Ymmärrän. Ehdotuksia?

– Meidän on pysäytettävä jokin juna ja pyydettävä siinä olevia välittämään viesti lähimmälle asemalle. Tarvitsemme luultavasti kaksi junaa. Ensimmäinen niistä voi jättää karjavaunut, jos siis näyttää siltä, ettemme kävelytä kaakkejamme riittävän nopeasti niihin, pistoraiteelle. Seuraava veturi voi ottaa ne siitä mukaansa. Jos tiedämme tarkan ajan, milloin hevostemme pitää olla lastattuina, meidän ei tarvitse pitää niitä vaunuissa koko ajan.

– Aikataulut saa varmaan kuskeilta, Arca arveli.

– Voimme tietysti laittaa tähystäjän lähimmälle kukkulalle.

– Se ei ehkä ole hyvä idea, Getzin virnisti.

– Emme välttämättä ehdi sulloa kaikki hevosia kyytiin ennen junan saapumista. Ei vaikka lastaisimme kaikki tavarat etukäteen.

– Saatat olla oikeassa. Juna taitaa kuitenkin olla paras vaihtoehto?

– Ehdottomasti. Paitsi jos välttämättä haluat istua satulassa vähintään viikon ylimääräistä.

– Tämä riittää, kiitos. Jätän siirtämisemme pistoraiteelta perille leveille hartioillesi, Halmar. Ei. Et saa lisää palkkaa. Älä edes kysy.

Vastalauseitaan varsin äänekkäästi mutisevan Getzinin kadottua jakelemaan ohjeita yksi kerrallaan tilapäiselle leiripaikalle laahustaville ja hevostaan suitsista kiskoville naisille ja miehille Acra silmäili ympärilleen löytääkseen istuimeksi sopivan kiven.

Hitto, Arca huoahti kulautellessaan viimeisiä pisaroita jo pitkään tyhjältä kuulostaneesta vesileilistään. Sinänsä retkikunnan jakamissuunnitelma oli ollut toimiva, mutta sekä häneltä itseltään että Leannelta oli kokonaan mennyt ohitse yksi pieni asia. Nimittäin se, että jos alkuperäinen kaivuupaikka osoittautuisi jatkotutkimusten arvoiseksi, matkaa jatkaneiden olisi taivallettava takaisin.

Edelle lähetetty, näkyvällä paikalla matkaansa jatkanutta retkikuntaa vastassa oleva tiedustelija ohjasi sen valitsemaansa kohteeseen. Tulijoiden etsittyä parhaat telttapaikat puolet heistä keskittyivät leirin rakentamiseen ja loput hevosiin. Kuormien purkamisen jälkeen eläimet vietiin juomaan ja laskettiin pikaisesti köysillä rajatulle ruohikkoalueelle, josta niitä haettiin yksi kerrallaan tarkastettavaksi ja hierottavaksi.

Constance Arca väisti polttopuita kantavaa miestä ja tunsi jo aiemmin olemassaolostaan ilmoittaneen alustavan nälän keränneen voimiaan. Etsittyään seurueen kokkina toimivan naisen Arca tiesi saavansa ruokaa vasta parin tunnin kuluttua. Retkikunnan johtaja huokaisi raskaasti, sai kokilta paljonpuhuvan silmien pyörityksen ja palan eiliseltä jäänyttä jo vähän kovettunutta leipää marmatuksen kera.

– Et sitten malttanut pitää suutasi kiinni?

Arca nielaisi suussaan olevan käntynpalasen ennen kuin käänsi katseensa omenaa järsivään Itoon.

– Olisi hänellä voinut olla tuoreempaakin leipää.

– Missähän välissä hän olisi ehtinyt leipoa?

– Ei hänen silti olisi tarvinnut käyttää moista kieltä.

– Olisit iloinen, että hänellä oli muutakin tekemistä, Ito nauroi. – Pääsit vähällä. Viime kerralla sinun piti hakea tukkasi puolen päivämatkan päästä.

– Sen naisen pitää tehdä jotain luonteelleen, Arca tuhahti.

– Hän ei ikinä saa puolisoa, jos hän karkottaa heidät kielellään.

– Ai ei vai? Hänen ympärillään pyörii enemmän miehiä kuin meillä kaikilla muilla yhteensä.

– Et kai ole katkera?

– En. Minulle riittää yksi. Jos vain löytäisin hänet.

Iltauimisen jälkeen yöpuulle valmistautuva Arca mittaili sormillaan heidän tänään etenemäänsä matkaan ja vertaili sitä heitä vielä odottavaan. Kolmisenkymmentä tänään. Huomiseksi jäi enää viitisentoista. Maastokaan ei näyttänyt pahalta. Tosin se ei ollut mikään tae sen kulkukelpoisuudesta, koska kartat olivat ennenkin osoittautuneet sytykkeen arvoisiksi.

Kerran pohjoisessa, ei tosin jäämerelle asti tehdyllä arkeologisella retkellä, käynyt Arca kaipasi silloin kokemaansa loputonta päivää. Hän oli kyennyt lukemaan ympäri vuorokauden ilman kynttilää. Nukkuminen oli tietysti ollut vaikeata valoisuuden takia. Se kuitenkaan ollut ollut pahinta. Loputtomat sakeat hyttyslautat olivat imeneet retkikunnasta litrakaupalla verta ja saaneet tuulettomat päivät tuntumaan painajaisilta. Pahinta oli silti ollut lähdön viivästyminen ja satojen kilometrien kiireinen pako talven alta rannikolla odottaneiden laivojen luokse.

4

Nuorehko pankkivirkailija pyöritteli tuskastuttavan pitkään Corathin ojentamaa henkilökorttia käsissään ennen kuin pyysi toisen henkilökunnan jäsenen avukseen. Kolmen minuutin, usean Meeliin luodun katseen, ahkeran supattelun ja kahden lyhyen soiton jälkeen ensimmäinen virkailija nousi tiskinsä takaa ja pyysi erikoistutkijaa seuraamaan itseään.

Leveät käytävät olivat kohtalaisen koristelemattomia. Monista muista valtion omistamista rakennuksista tuttuja paksuja mattoja ei näkynyt kivilattian päällä. Hissin vietyä kaksikon neljänteen kerrokseen Corathille näytettiin kolmatta ovea oikealla.

Kiitettyään saattajaansa Corath kohotti kätensä painaakseen ovielloa ja hätkähti uksen auetessa ennen kuin hän oli ehtinyt koskettaa nappia.

– Corath? Tulkaa sisään, olkaa hyvä.

Meel noudatti hänelle selän kääntäneen miehen kehotusta ja istahti tämän osoittamalle tuolille.

– Gazmir Ruun, keskimittainen ja siististi pukeutunut pankinjohtaja esittäytyi ojentaen samalla kätensä pöydän ylitse.

– Kuinka voin auttaa hallituksen erityistutkijaa?

– Pahoittelen yllättävää saapumistani, mutta kaipaisin tietoa.

– Aha. Millaista?

– Haluaisin tietää RUT:n pääjohtajan nimen. Käsittääkseni hänellä on tili teillä.

Ruunin kasvoille noussut hymy muistutti Corathia Magnin reaktiosta vastaavaan kysymykseen. Veropäällikkö oli tosin nauranut avoimesti.

– Kyseisellä henkilöllä on tietääkseni tili jokaisessa Hadaldan vähänkään suuremmassa pankissa. Luultavasti vastaava järjestely on voimassa myös jos ei kaikissa niin ainakin hyvin monessa muussa maassa. Kaipaamasi nimen osalta en kuitenkaan voi auttaa sinua.

– Mikset? Pankkisalaisuus?

– Sekin. Varsinainen syy on se, etten tiedä sitä.

– Siis että teillä on tili, jonka omistajasta ei ole tietoa?

– Suunnilleen. Paitsi että tiedämme, kuka hän on. Tai siis että tiedämme hänen asemansa mutta emme hänen nimeään.

– Miten hän voi käyttää tiliään?

– Pankki- ja luottokortilla. RUT:n keksintöjä nekin, Magn hymyili vinosti.

– Aina joskus mietin, tulivatko ne markkinoille antaakseen firman pääjohtajalle tilaisuuden käyttää rahojaan ilman henkilökohtaista käyntiä pankissa. Toisaalta kyseiset kortit ovat jo moneen kertaan todistaneet hyödyllisyytensä.

– Eli että RUT:n salaperäinen pääjohtaja käy lähimmällä automaatilla nostamassa tarvitsemansa rahat?

– Ehkä. Varsinaisesti hän kuitenkin hallinnoi tileillään olevaa valuuttaa. Maksaa laskujaan, sijoittaa, ostaa pienempiä yrityksiä ja huolehtii erilaisista avustuksista vähäosaisia auttaville järjestöille.

– Luulin hänen alaistensa huolehtivan tuosta viimeisestä?

– Niin he tekevätkin, Magn myönsi, mutta aina joskus pääjohtaja haluaa itse tehdä päätöksiä huolenpitonsa kohteesta.

– Toisin sanoen te ette tiedä kyseisestä miehestä tai naisesta oikeastaan mitään muuta kuin hänen tilinsä saldon?

– Voimme seurata hänen osto- ja nostopaikkojaan. Käytännössä seurata häntä vähän jälkijunassa. Tässä maassa hän viettää, luultavasti, suurimman osan ajastaan Recrissa. Hän käy vähintään kerran vuodessa jokaisessa vähänkään suuremmassa kaupungissamme. Todennäköisesti aina välillä ulkomaillakin. Tai sitten hän laittaa jonkun muun käyttämään korttiaan hämätäkseen meitä.

Corathista RUT:n pääjohtajan henkilöllisyyden selvittäminen muuttui koko ajan hankalammaksi. Toisaalta Ruun oli juuri sanonut jotain, josta voisi olla hyötyä.

– Mikäli kyseinen henkilö matkustelee paljon, rajaviranomaisilla lienee tietoa hänestä?

– Ehkä. Luulen kuitenkin, että koska hän ei pidä mekkalaa itsestään ja asemastaan, hänen tunnistamisensa on varmasti vaikeaa, pankinjohtaja toppuutteli vieraansa intoa.

– Miten hänellä voi olla tili, jos kerran sen tiedoissa ei mainita hänen nimeään?

– Koska tilin perustamisajankohtana kaikki eivät halunneet yhdistyä pankin toimintaan. Virkailijat tunsivat henkilökohtaisesti arvohenkilöt. Valtio halusi rahat liikkeelle kirstujen pohjalla kituuttamisen puolesta. Rikkaat siirsivät osan varallisuudestaan pankeille ja saivat paitsi korkotuloja niin myös säästivät vartiointikustannuksia.

– Entä tilin alkuperäisen haltijan kuollessa? Rikkaudet siirtyivät hänen omaisilleen?

– Yleensä. Joskus osa niistä meni joillekin hyville ystäville tai yksinäisyyteen lohtua tuoneille naisille. Joissain tapauksissa miehille. Käytännössä virkailijat tiesivät, kuka hallinnoi tiliä edellisen haltijan poismenon jälkeen, eli oikeastaan mikään ei muuttunut. Erinäisten petosten, enemmän ja vähemmän onnistuneiden, jälkeen tileille nimettiin omistaja tai omistajat.

– Eli voin selvittää RUT:n pääomistajan nimen ottamalla yhteyttä sukututkimusta hoitaviin tahoihin?

– Se olisi turhaa, Ruun palautti ideastaan innostuneen Corathin maan pinnalle.

– Kyseistä tiliä ei ole koskaan siirretty eteenpäin suvussa tai muuten. Tiukasti tulkittuna sen omistaja on yhä sama kuin sitä perustettaessa. Tietysti hän on maannut kuolleena hyvin kauan, mutta lakiteknisesti asia on niin. Todennäköisesti tili on siirtynyt henkilöltä toiselle ilman virallista vahvistusta.

– Onko se pakollinen?

– Ei. Virkavalta astuu pelin vasta jonkun tehtyä rikosilmoituksen. Ennen tilinomistajan selvittämistä ilmoituksen jättäjän on todistettava oikeutensa tiliin tai sen osaan.

– Yrittäjiä lienee ollut, koska kyse on melkoisista rahoista?

– Totta kai. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut todistamaan oikeuttaan tiliin. Ellei tuomio ole hakijan hyväksi, tämä menettää etukäteen panttimaksuksi antamansa summan.

– Onko tuo laillista? Periaatteessahan kyse on rikosilmoituksen tekemisestä, eikä se saa maksaa?

– Kyllä ja kyllä, Magn levitteli käsiään.

– Kyse on poikkeuksesta normaalissa lakiasiassa. Panttimaksu otettiin käyttöön sen takia, että yhdessä vaiheessa suunnilleen jokainen laittoi huvikseen hakemuksen päästä osalliseksi johonkin näistä nimettömillä tileillä olevista rahoista. Oikeuslaitos tietysti ruuhkautui, ja hallituksen oli joko pakko lopettaa nimettömät tilit tai laittaa minimisummat tutkimustakuille. Lienee tarpeetonta sanoa, mikä RUT:n kanta heidän pääjohtajansa henkilöllisyyden suojaamiseen oli?

– Osaan arvata. Monellako muulla kyseisen yhtiön johtajalla on nimetön tili?

– Ei kellään. Ainakaan meidän pankissamme, Ruun tarkensi.

– Venytän jo vähän pankkisalaisuutta, joten toivoisin, ettet kysy enempää aiheesta. Jos jollain olisi ollut tili, en olisi voinut kertoa hänen nimeään.

– Ymmärrän. Olisiko sinulla kenties ehdotusta, miten saisin selvitettyä pääjohtajan nimen?

– En usko. Monet rikkaat elävät leveästi. He antavat varakkuutensa näkyä ja toisinaan myös kuulua. Henkilökohtaisesti en ole ikinä kuullut kenestäkään, joka tuntisi pääjohtajan. Hän ei osallistu juhliin. Kukaan ei tunnu tuntevan häntä. Toisin sanoen hän ei käsittääkseni halua olla ihmisten tuijoteltavana. Jos pitäisi arvata, hän elelee jossain tavallisen ihmisen tavoin. Mahdollisesti omakotitalossa, joskaan en sulkisi pois kerrostaloa asumisvaihtoehdoista. Ja vaikka hän onkin usein Recrissa, se ei tarkoita, että hän välttämättä asuu täällä.

– Eli että seuraava kohteeni on rajaviraston päällikkö?

– Suoraan sanoen en usko sinun onnistuvan siellä yhtään paremmin kuin täällä, Gazmir Ruun arveli pahoittelevasti hymyillen.

– Kuka RUT:n pääjohtaja onkaan, ei varmasti julista sitä rajaa ylittäessään. Todennäköisesti hän myös pukeutuu aivan tavallisesti.

– Tämä on kuin aavetta metsästäisi, Corath tuhahti noustessaan tuolista.

– Toistaiseksi minulla ei ole mitään faktaa kyseisestä henkilöstä.

– On sinulla jotain. Pääjohtajan ikä lienee vähintään kolmekymmentä, koska hänellä on oltava koulutusta ja kokemusta. Ei kukaan anna RinnakkaisUniversumin Tuotteita ala-asteikäisen vastuulle. Varsinkaan nyt, kun yritystä ollaan pilkkomassa.

– Neljä- tai viisikymmentä, minimi-ikä siis, hallituksen erityistutkija päätteli pikaisen pohdintansa päätteeksi.

– Jos rajavirastolla on esittää jonkinlaisia matkustajakohtaisia tilastoja, saatan kyetä rajaamaan mahdollisia johtajaehdokkaita. – Ehkä. En nimittäin usko, että kyseinen mies tai nainen tunnustaa asian, vaikka kysyisitkin sitä suoraan.

– Voin yhdistellä erilaisia rekistereitä, Corath virnisti.

– Näen niistä heti, ketkä eivät voi olla pääjohtajia. Jäljelle jääneet pitää ottaa tarkempaan syyniin.

– Tämä ei kuulune minulle, mutta miksi hallitus haluaa selvittää pääjohtajan nimen?

– Ei aavistustakaan. Ehkä he ovat kyllästyneet uusia keksintöjä suoltavaan multineroon, jota kukaan ei tunne. Tai sitten he haluavat puhua tämän kanssa kuuhun lähetettävän raketin valmistuksesta.

– Jos joku voi tuossa viimeisessä auttaa, niin etsimäsi henkilö, vieraansa sanoista huvittunut Ruut tokaisi.

– Aiotko mennä RUT:n auton julkistamiskilpailuun?

– En tiedä. Sinänsä haluaisin nähdä sekä kyseisen kotteron että autoja nykyisin valmistavien ilmeet. Jos menneisyys on tae tulevaisuudesta, muut tehtaat ovat pian konkurssin partaalla.

– Minä ajattelin mennä. Sekä henkilökohtaisista syistä että siksi, että kilpailuissa saattaa olla mahdollisuus päästä juttelemaan RUT:n ja muiden tehtaiden edustajien kanssa pankkini tarjoamista palveluista.

– Saattaa olla, että minäkin tulen. Jos satun olemaan kaupungissa siis, Corath harkitsi asiaa uudestaan ja käveli ovelle.

– Kiitos ajastasi. Käyn jättämässä pomolleni suullisen raportin etenemisestäni ja yritän soittaa rajavartiolaitoksen päällikölle.

Toistaiseksi tulos oli ollut jonkin matkaa kävelyä ja vesiperä, Meel Corath arvioi suoritustaan istuessaan nelisen tuntia myöhemmin kotonaan. Soitto rajavartiostoon Mizle Rauanille oli paljastanut lähinnä sen, ettei kukaan ollut esittäytynyt hänen etsimäkseen henkilöksi. Toisaalta Rauan oli luvannut lähettää hänen toimistoonsa listan viimeisen viiden vuoden aikana rajan ylittäneistä, joten hän pääsisi piakkoin tutkimaan kyseistä dataa ja yhdistelemään sitä erilaisiin rekistereihin.

RinnakkaisUniversumin Tuotteita. Maailman suurimman yrityksen nimi oli kummallinen. Jos kerran fyysikot olivat vasta viime aikoina alkaneet keskustella rinnakkaisuniversumiteoriasta, mistä iät ja ajat toiminut firma oli repinyt nimensä?

Corath pohti asiaa pitkään keksimättä ratkaisua. Kenties kyse oli tosiaan pelkästä jonkun ajat sitten eläneen älynväläyksestä. Kuka tyyppi oli ollutkin, tällä oli kuitenkin ollut jotain käsitystä maailmankaikkeudesta.

Hallituksen nimittämä erikoistutkija aukaisi tietokoneensa ja etsi planeettanetistä RUT:n historian. Tämä hänen olisi pitänyt tehdä heti