Miekkojen mahti

By Juha Rahkonen

Miekkojen mahdin Juha aloitti nimellä Kultaisen miekan salaisuus jo vuonna 2001, mutta käsikirjoitus ei kuitenkaan päätynyt kirjaksi ennen kuin nyt 2017 ekirjaksi. Se ilmestyi nyt kaksiosaisena. Nimet ovat hyvin yksinkertaiset: Miekkojen mahti I & Miekkojen mahti II. Kyseessä ovat Kahdeksas ja yhdeksäs ekirjani.

Miekkojen mahti kertoo tarinan entisestä ritarista, Alexander Lovystä, joka löytää itsensä virumasta vankilasta. Samalla kun hän suunnittelee pakoaan, pimeyden ruhtinaat havittelevat itselleen maailman herruutta. Legenda miekkojen mahdista on hyvin vahvasti läsnä tässä sodassa. Ken saattaa kultaisen ja hopeisen miekan yhteen, saa legendan mukaan kuolemattomuuden. Miekat ovat olleet erillään ja nyt niistä toinen joutuu pimeyden ruhtinaan, Zorobodomin haltuun.

Alkaa Kohtalon sota, jossa vihollisen käydessä liian mahtavaksi, muutamien sankareiden täytyy astua esiin. Heillä ei ole edessään helppo tehtävä. Ainoa keino pelastaa maailma on tuhota miekkojen mahdin miekat. Tuleeko Alexanderista se suuri sankari, joka lyö pahuuden vai tuhoutuuko koko maailma?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 20, 2019
• ISBN: 9789515680655

Juha Rahkonen

Juha Rahkonen on vuonna 1983 syntynyt fantasian, scifin ja kauhun mestari. Muita hänen sci-fi-teoksiaan ovat Octorania, Alien Cover ja Mekwierl-projekti Tuhon äärellä-trilogia tulee sisältämään osat: Virus X, Emilia X ja Evoluutio Z. Juhalle on runsaasti fantasiateoksia.

Book preview

Miekkojen mahti

MIEKKOJEN MAHTI

Prologi

1. Seikkailu alkakoon

2. Yksi mies

3. Toivon kipinä

4. Onni loppuu lyhyeen

5. Uusi loistava pakosuunnitelma

6. Pako

7. Mökki rannalla

8. Ulos Anzlukdaryniasta

9. Novalynia

10. Matka Sweneyyn

11. Matka jatkuu

12. Vanhan ystävän salaisuus

13. Pako kuolemaa uhmaten

14. Väijytys

15. Katala juoni

16. Kuningatar ja miekka kadoksissa

17. Shanahin taival

18. Sotimista kaikkialla

19. Kohtaamisia pimeyden laaksossa

20. Gobilyjen hyökkäys

21. Tunnelin vaarat

22. Valtaan astuu Domequak

23. Shergylonynia sekaisin

24. Wazgyl urhoollinen

25. Monigyyn matka käy

26. Yllättäviä kohtaamisia

27. Malgufarin leiri

28. Monigyn hiljaisuudessa

29. Taisto vapaudesta ja miekasta

30. Surun päivät

31. Monigyn tuho

32. Pelastusko?

33. Pohjoisen toivot

34. Malgufarin paluu

35. Sitkeät takaa-ajajat

36. Taistelu aukiolla

37. Ozewarin muurit, teurastaja

38. Kuninkaan puheille

39. Vampyyriarmeija

40. Elämää turvallisessa Ozewarissa, ahdistelijat

41. Tiedustelijat, sodan käänteet

42. Ozewar valmiina

43. Miehittämistä Shergylonyniassa

44. Kuninkaan luona

45. Yllätyshyökkäys

46. Satamassa

47. Laivamatka itään

48. Amazalan pelastus

49. Saapuminen Kinmyyn

50. Hyökkäys Tio’natsiin

51. Rakasta vihollistasi!

52. Viidakon uumenissa

53. Demoniruhtinas

54. Nio’naifin taistelut

55. Harmagurydom

56. Mirozkylin huijaus

57. Vihollisen etsintää

58. Lohikäärmeratsastajat

59. Maahansyöksy ja leiri aukiolla

60. Kuningas vankina

61. Kuningasta pelastamaan

62. Kahden miehen koitos

63. Eläväkuollut Zorobod, Droimort yllättää

64. Riemukas kotiin paluu

Epilogi

Valmistusmerkinnät

MIEKKOJEN MAHTI

Prologi

Miekkojen taisto, tuo kahden miehen koitos, ratkaista voi kaiken

Kauan sitten eräs ritari taisteli yksin ylivoimaista pimeyden ruhtinaiden armeijaa vastaan. Kukaan ei pystynyt häntä vahingoittamaan. Vaikka kaikki muut sotilaat olivat kuolleet tai paenneet, tämä yksi vain taisteli ja taisteli, eikä hänessä näkynyt heikkenemisen tai väsymyksen merkkejä. Hänen hallussaan oli kultainen miekka, joka oli yhdistynyt hopeiseen miekkaan. Siksi ritari oli saanut mahtavat voimat, joiden varassa tuho ja pelastuminen kamppailivat keskenään. Lopulta hän voitti sodan, mutta siinä loppuvaiheilla muuan suuri ruhtinas onnistuikin yllättämään hänet ja tappamaan. Se piilotti kultaisen miekan Waque-järven läheisyydessä olevaan luolaan ja hopeisen miekan se vei kauas tästä luolasta, ettei kukaan saisi niitä molempia. Ruhtinas lavasti suuren ritarin kuoleman itsemurhaksi, ettei kukaan saisi tietää miekasta. Miekka piti sisällään kammottavia taikavoimia. Toisen miekan se vei kauaksi Novalynian mantereelle, jossa se pysyi pitkään.

Sota oli ohi ja kaikki palasi normaaliin malliinsa. Silloin oli vuosi 27 jälkeen Guasiksen. Tämä suuri soturi oli nimeltään Azmyr Frakyliyn poika. Azmyrin suku oli jo pitkään ollut mahtava ja arvovaltainen. Hänen sukuunsa syntyi aina taitavia ritareita ja muutamia hallitsijoitakin. Näitä miehiä maailma jumaloi, heidän tekojaan, urheuttaan ja rohkeuttaan. Toki mukaan mahtui muutama vihattukin mies.

Pimeyden ruhtinaat palasivat pimeyteen, ja siellä ne alkoivat kehitellä uusia suunnitelmia maiden valtaamiseksi. Ne halusivat hävittää ihmisen koko maailmasta tuhannessa vuodessa. Niiden sotajoukko oli kadonnut maan uumeniin, eikä niillä ollut mitään mahdollisuutta pärjätä miekkojen mahdille. Jos suuri pimeyden ruhtinas, pahuuden ruumiillistuma Mirozkyl aikoinaan olisi saanut miekat itselleen, olisi voitto ollut hänelle murskaava. Tappion saivat kärsiä pimeyden ruhtinaat vuonna 27, mutta ne antaisivat ajan kulua, kunnes armeija olisi riittävän suuri, jotta se pystyisi päihittämään ihmiskunnan. Tarun mukaan Mirozkylin aave lentelisi ikuisesti maailman yllä ja katsoisi ihmisiä, toivoen, että hänet herätettäisiin henkiin ja hänen ruumiinsa palaisi helvetistä. Hän tulisi kostamaan kaikille. Samaisen tarun mukaan Mirozkylin ruumis olisi edelleenkin Harmagurydomin uumenissa, jossa hän kohtasi loppunsa aikoinaan. Hänellä oli ollut oma ratsu, lohikäärme Erqulour, joka lepäsi samassa valtavassa kammiossa, jossa tulinen sula laava virtaisi ikuisesti.

Mirozkyl, oi Mirozkyl, sinua me pelkäämme,

Mutta silti tuhoon tuomitsemme valtakuntasi,

Armeijasi, joka helvetin tulissa käristyköön

Monet kulkijat olivat väittäneet, että Mirozkyl kuiskaisi heidän korvaansa jotain tämäntapaista:

"Iske miekka sydämeesi, silloin minä sinulle aarteen annan, mutta tapa ensin kaikki ystäväsi tai käske heidän hirttäytyä. Minä olen tulossa, kuolkaa ennen sitä, ettei kärsimyksiä tarvitse kestää. Tuo minulle kuolemattomuuden miekka, jota ei voida sulattaa kun vain suuren Harmagurydomin uumenissa."

Muutamat olivat todella hirttäytyneet, mutta monet eivät uskoneet korviaan. Tämä ääni todella yritti ottaa heidät hallintaansa, saadakseen heidät kuolemaan oman kätensä kautta. Äänessä oli ihmeellinen voima. Mirozkylin oli aina uskottu kummittelevan aaveviidakossa. Siitä kyseinen viidakko saikin nimensä. Kukaan ei mennyt sinne. Vain harvat uskaltautuivat. Toiset eivät uskoneet moisiin hölynpölyihin ollenkaan.

Yleisen uskomuksen mukaan oli olemassa vain kaksi miekkaa: kultainen miekka ja hopeinen miekka, mutta oli olemassa myös kolmas miekka: pronssinen miekka. Miekkojen nimet olivat Kulzaar, Hopeerd ja Pronsgyyr. Mirozkyl kantoi aina mukanaan pronssista miekkaa, sillä tavallinen miekka ei olisi voinut käydä noiden kahden miekan mahtia vastaan hajoamatta. Joidenkin mielestä, jotka yrittivät etsiä noita miekkoja, kolmas miekka oli kadonnut iäksi, eikä kukaan tiennyt enää sen sijaintia. Kahden miekan mahti oli mahtava, mutta kaikki kolme yhdessä se olisi vielä paljon enemmän. Silloin kun kaikki miekat tulisivat yhdeksi, kokonaisesta armeijasta tulisi kuolematon. Sellaista mahtia ei pystyisi käsittelemään kuka tahansa, eikä niitä tulisi koskaan luovuttaa pahan käsiin. Ehkäpä pian koittaisi se aika, jolloin taistelu noista miekoista kävisi vaarallisemmaksi ja julmemmaksi kuin koskaan aikaisemmin niiden historiassa, joka ulottui aina aikaan ennen ihmistä.

Aaveviidakko on Mirozkylin, kirottu se paikka on,

Älköön kukaan sinne eksykö,

Muutoin sielunne tämän maailman jättää

Voima on pahuuden se, jonka korva kuulee ja silmä näkee

Pahuus kykenee leijumaan tuulen ja ilmavirran kanssa käsi käden

Urheus ja pahan tuhoaminen ovat merkki miehen rohkeudesta ja pelosta

Pelko on se jännityksen tila, joka saa pahan kukistumaan

Uteliaisuus saa astumaan syvälle pahuuden kentille,

Jonka ansiosta hyvä voittaa pahan

1. Seikkailu alkakoon

Suurten miesten uroteot ja kaikki se, mitä he saavat aikaan eläessään, haihtuu, mutta legenda elää ikuisesti

Legendaarinen tarina sai alkunsa eräästä vanhasta ja isosta linnasta nimeltään Wouglinf, joka sijaisi Anzlukdarynian kaupungissa. Anzlukdarynia oli suuri keskiaikainen kaupunki, jossa asui hieman yli kaksituhatta ihmistä. Kaupunki sijaitsi suuren saaren laitamilla olevalla pienoisella saarella, jota ympäröi ääretön Bergylogin meri. Elettiin vuotta 1044 jälkeen Guasiksen (jGx). Guasis oli suuren ilmojenjumalan Resudiuksen poika, joka poltettiin elävältä suuren ihmisjoukon katsoessa. Syynä tähän pidettiin sitä, että Guasis paransi ihmisiä ja pystyi vahingoittamaan pahoja ihmisiä ajatuksen voimalla. Häntä syytettiin noituudesta. Ennen ajanlaskun alkua ei maailmassa nähty juuri mitään taikuutta, siihen aikaan saatettiin tuomita kuolemaan yksinkertaisestakin syystä. Vaikka Guasis tarkoittikin hyvää, niin silti häntä rangaistiin. Niin syntyi usko, nimeltään Guaxuksen usko. Tämä usko oli kaikkein yleisin tällä mantereella. Guasiksen tarina oli hieman samankaltainen kuin Jeesuksen, johon uskottiin kaukana täältä, hyvin kaukana, maailman toisella laidalla.

Kirjat kertovat kaukaisista ajoista, mutta hieman erilailla

Kirjat kertovat jumalasta ja siitä,

Miten pahuus pimeyteen tuomitaan

Kaukana täältä oli kirjoitettu kirja nimeltään raamattu, mutta täällä sen korvasi Tuzmany, kirja joka kertoi elämästä ja tämän maailman aiemmasta elämästä. Se elämä alkoi ennen ajan alkua. Molemmat uskonnot kertoivat samasta jumalasta eri tavoin. Raamatun mukaan Jumala loi maailman kuudessa päivässä ja seitsemäntenä hän lepäsi työstään. Kun taas Tuzmanyn mukaan Jumala loi ensin maailmankaikkeuden, elinkelpoisen pallon, jossa tulisi olemaan elämää. Hän loi ihmisen, jolle antoi tehtäväksi maapallon hallitsemisen. Hän loi päivän ja yön, valon ja pimeyden. Jumala ei huomannutkaan, miten pimeyteen syntyi pahuus. Kristinuskon mukaan nyt oli vuosi 976 jKr. Paljoa ne eivät vuosissa eronneet. Näiden uskontojen välillä ei ollut kovin suuria kiistoja, mutta oli toki ollut muutamia sotia kauan sitten. Viimeisin oli neljäsataayhdeksänkymmentäkolme vuotta sitten. Moni mies kaatui silloin ja siitä riittikin suremista moneksi sadaksi vuodeksi. Paljon oli verta vuodatettu pelkän uskon vuoksi. Viimeaikoina olivat ihmiset tulleet järkiinsä ja uskon vuoksi sotimisia oli pystytty vähentämään, vaikkei sotia koskaan voisikaan kokonaan lopettaa.

Tämä manner oli nimeltään Bygloryoklyania, joka oli maailman suurimpia ja salaperäisimpiä kolkkia. Siellä asui kaikenlaisia ihmisiä ja muita yhtä älykkäitä olentoja, mutta myös niin sanottuja ei älykkäitä olentoja, joiden ilo oli toisten kiduttaminen ja tappaminen, sekä jotkut keittivät isoissa kattiloissa kyläänsä eksyneitä kulkijoita. Anzlukdarynian kaupunki sijaitsi Pohjois-Bygloryoklyanian rannikolla, Alaklydarunian kuningaskunnassa.

Mantereella oli kaiken kaikkiaan neljä kuningaskuntaa, Alaklydarunia, Mazlynilogia, Zergandia ja Shergylonynia. Anzlukdarynian kaupungista pääsi pois nostosiltojen kautta. Nostosiltoja oli kaksi, toinen johti pohjoista rannikkoa pitkin kohti länttä. Toinen johti sisämaahan päin. Niiden ansiosta kaupunkiin olisi vihollisten erittäin vaikea hyökätä, varsinkin linnaan. Sisämaahan päin vei suuri päätie, nimeltään Kinkdufg, kuninkaan valtatie. Toinen tie oli nimeltään Qulahups, kuningattaren tie, mutta se oli paljon kapeampi ja lyhkäisempi kuin päätie. Siinä mahtui tuskin hevoskärryillä liikkumaan.

Kuninkaan valtatie mutkitteli aivan etelärannikolle saakka. Se oli niin leveä ja suuri tie, että siinä mahtuisi kävelemään vaikka kymmenen hevosta vierekkäin. Tie jatkui, kunnes se päättyi risteykseen nimeltään Mustylyfisk eli mustekalaristeys, jossa tie jakautui viiteen pienempään tiehen. Näiden teiden nimet olivat Shertye, Domwo, Wergy, Klanik ja Misdang. Anzlukdarynian päässä oli rakennettu tien laidoille neljän kyynärän korkuiset muurit, jotka jatkuivat kolmen virstan matkan mentäessä pois kaupungista. Muureissa oli hieno kuviointi, niissä oli miekkoja, kaiverruksia, muinaisaikojen kirjoituksia, hieroglyfejä, joita eivät monet ymmärtäneet. Vain viisaimmat ja vanhimmat tajusivat niiden merkityksen. Lisäksi niiden ulkoreunoilla kasvoi hyvin kauniita sypressipuita. Tätä runoa moni kulkija lausui tai lauloi kulkiessaan tietä pitkin:

Kuninkaan valtatie, se tie vie etelään

Tie, jota pitkin kuninkaat kulkee

Sitä ei voi kukaan jäädä huomaamatta,

Mutta kaikki rosvot sitä välttää

Mantereen keskellä oli yli puolitoistatuhatta syliä eli melkein kaksi virstaa korkea Qualzalin vuoristo. Vuoriston keskellä oli pimeä laakso, jossa oli paljon metsikköä. Laaksoa kutsuttiin nimellä Egyt’de’gylk. Toinen vähän yleisemmin käytetty nimi oli Pimeyden laakso. Tämä nimi tuli siitä, että korkea Qualzalin vuoristo esti valon pääsyn laaksoon lähes kokonaan. Vain muutamat auringonsäteet pääsivät tunkeutumaan sinne pariksi tunniksi päivän aikana. Laakson keskellä oli pieni järvi, nimeltään Waque, jossa väitettiin asustavan Piragult-nimisiä tappavia kaloja, piraijojen kaltaisia. Laaksosta pohjoiseen päin mentäessä sijaitsi eräs neljä kertaa isompi järvi nimeltään Thaltigja. Uskomuksien ja myyttien mukaan pimeyden laaksossa asusti pahuus, eikä juuri kukaan ollut uskaltautunut siellä käymään. Kaikki eivät kuitenkaan edes tienneet koko laaksosta yhtikäs mitään.

Länsi-Bygloryoklyaniassa sijaitsi laaja Batsraquenin aavikko, jossa mikään ei elänyt. Siellä oli vain muutamia kohtia, joissa oli kasvillisuutta, mutta se oli hyvin niukkaa, kaktuksia siellä täällä. Pieniä vesilammikoita saattoi olla paikoin. Jos ei olisi vettä mukana, siellä kuolisi hetkessä paahtavaan kuumuuteen. Joitakin vihreitä alueita oli, mutta ne olivat hyvin, hyvin harvassa. Siellä ei sadetta nähty juuri ollenkaan, vain pari kertaa vuodessa. Siitä oli olemassa runokin ja se meni näin:

Batsraquenin aavikko on paikka, josta ei ole paluuta

Siellä ei elä kukaan kauaa, mutta vesi pitää hengissä vähän aikaa

Siellä kuihtuu, ei voi hengittää, ei ole vettä loputtomiin saatavilla

Ei pelastajaa, ei toivoakaan päästä pois

Paahtava kuumuus tekee lopun miehestä kuin naisestakin

Qualzalin vuoristossa oli vain muutamia kohtia, joissa korkeus laski alle tuhannen sylin, niistäkin kohdista teki tiukkaa päästä yli. Sinne johti useita jyrkkiä ja pikkuhiljaa nousevia polkuja. Yli puolitoistatuhatta syliä korkeista kohdista olisi aivan tyhmää yrittää yli ja siellä kuolisi todella nopeasti, parissa päivässä. Korkeimmat vuorten huiput yltivät noin kolmentuhannen sylin korkeuteen. Toiseksi korkein vuori mantereella oli yli neljätuhatta syliä korkea ja sen nimi oli Glimzuohyrt. Sen huipulta lähti laskemaan joki, nimeltään Glimza, ja se virtasi Batsraquenin aavikon halki ja laski Bergylogin mereen, länsirannikolle.

Noin viidensadan sylin korkeudessa vuorilla asusti ilkeä hirviökansa nimeltään Harmloykyr. Ne heittivät aina sinne eksyneet kulkijat isoon pataan ja söivät suihinsa. Eivät kuitenkaan aina. Kulkijoita usein myös kidutettiin tai heidät ryöstettiin. Ne olivat melkein kaksisylisiä villejä sotureita, joilla oli aseenaan terävillä piikeillä varustetut nuijat. Niistä käytettiin nimitystä Gangybals eli kannibaalit, ihmissyöjät.

Qualzalin vuoristo ulottui pitkin mannerta, aina Bygloryoklyanian etelä-rannikolle asti, mutta pimeyden laaksolla oli pituutta vain reilut kymmenen peninkulmaa ja leveyttä melkein saman verran.

Harmloykyr Galgybals keittävät kulkijat suuressa kattilassaan

He syövät suihinsa miehen kuin miehen

Kaikkein korkein vuori tällä mantereella oli Harmagurydom. Sen korkeutta ei kukaan tiennyt. Ainakin se oli niin korkea, ettei ihminen pystyisi mitenkään kiipeämään sen huipulle, eivätkä muutkaan olennot. Olivat sinne monet hullut yrittäneet ja olivat joko pudonneet alas tai jäätyneet hengiltä. Tarinoiden mukaan sillä vuorella asui pahuuden jumala Ftudequra, joka pystyi hallitsemaan tuulia ja teki niistä kauheita pyörremyrskyjä. Harmagurydom oli myös toimiva tulivuori, mutta sen edellisestä purkautumisesta oli kulunut jo yli viisisataa vuotta. Sinä aikana vuoren alaosiin oli kertynyt paljon kasvillisuutta, eikä se ollut jäänyt tuhkaiseksi ja karuksi. Näytti siltä, ettei vuori purkaantuisi enää koskaan, mutta kukapa siitäkään voisi niin varma olla. Etelä-Bygloryoklyaniassa vallitsi trooppinen ilmasto, siksi siellä kasvoi palmuja ja oli aina kuumaa kesät talvet. Tarinoiden mukaan vuoren alla, jossa laavavirrat virtaavat, asuisi kymmenen lohikäärmettä, jotka vapautuessaan sieltä saisivat aikaan kauheita tuhoja kylissä ja kaupungeissa. Luultavasti demoniruhtinas Mirozkylin ratsu, Erqulour olisi yksi noista lohikäärmeistä.

Mantereen suurin joki oli Swinzki, joka mutkitteli kiertäen Harmagurydomin ja laski etelässä Bergylogin mereen. Se alkoi Mitchs-järvestä. Toisiksi suurin joki oli Monfals. Kolmanneksi suurin oli Kilivici, joka lähti liikkeelle Zerowitch-järvestä ja laski Bergylogin mereen idässä. Niiden lisäksi oli lukuisia pienempiä jokia, kuten Foyll, joka lähti Mitchs-järvestä ja päättyi mereen idässä. Ja Mont, joka virtasi Harmagurydomin takana, laskien itä-rannikolle, aivan Fra’qyin kylän vierestä. Ni’wyil-niminen joki laski Harmagurydomin huipulta.

Bygloryoklyanian mannerta ympäröi kahdeksan erikokoista saarta, Anzlukdarynian kaupunkisaarta lukuun ottamatta. Saaret olivat etelä- ja itärannikoilla. Niiden kahdeksan saaren nimet olivat Sqeasis, Smotslaw, Tsix, Magaraz, Lynzgomts, Pronzyl, Danwetyfyer ja Watsep. Saaret Sqeasis ja Smotslaw olivat melkein tutkimattomia, niistä ei tiedetty juuri mitään. Näillä kahdella saarella asusti pahamaineisia Niklynttejä, ne olivat noin parin sylin pituisia, apinoita muistuttavia hirviöitä, joilla oli aina pahat mielessään. Siksi ne karkotettiin mantereelta kauan sitten. Ne pakotettiin aina mereen asti. Suurin osa niistä hukkui ja pieni osa pääsi maihin, jossa ne lisääntyivät ja elelivät yhä. Tosin kaikki eivät uskoneet niiden selvinneen. Tästä karkotuksesta oli kulunut jo kaksisataa vuotta.

Kaksi saarta, Pronzyl ja Danwetyfyer kuuluivat Mazlynilogialle. Niiden lähellä oleva Watsepin saari kuului kuitenkin eri maahan, Taqulonyklinian kuningaskuntaan, joka sijaitsi merellä, noin kymmenen peninkulman päässä idässä. Se kuului Bygloryoklyanian mannerta lähes puolelta pienempään Novalynian mantereeseen. Länsirannikolla olevista neljästä saaresta yksi kuului Shergylonynialle. Loput kolme saarta eivät kuuluneet kenelläkään, sillä ne olivat Niklyttien vallassa. Niklytit eivät koskaan nimenneet asuinalueitaan.

2. Yksi mies

Yksi mies oli lukittu pimeään vankilaan, jossa vain rottia oli hänen seuranaan ja muutama saastainen murhamies. Vankila piti sisällään syyttömän miehen, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa. Vankilassa oli hänen lisäkseen kolmekymmentäyksi vankia. Vartiointi oli tehokasta niin vankilassa kuin koko linnassakin. Vankila sijaitsi linnan alla, kellarissa, kuten yleensä. Suurin osa vartijoista oli puolitoistasylisiä Gulaplyhetyejä, joilla oli paljon voimaa, niille eivät vangit pärjänneet. Kaikki pakoa yrittäneet vangit olivat kuolleet niiden käsittelyssä. Aseenaan niillä oli aina puunuijat tai keihäät, yleisin oli nuija. Ne olivat ihmiskuninkaalleen uskollisia, tosin niin sanotusti pakkotyössä. Linnasta niitä ei päästetty pois, mutta eivät ne siitä välittäneet.

Linnaa ympäröi mahtava vallihauta, jonka yli linnasta pääsi vain yhden nostosillan kautta. Vallihauta oli yhteydessä mereen, se oli kaivettu siihen jo monta tuhatta vuotta sitten. Linnan takana oli jyrkänne, jonka alapuolella meren aallot huuhtoivat kivikkoa. Linna kohosi korkealle noin kolmenkymmenenviiden sylin korkeuteen. Siinä oli neljä suurta tornia, joissa kaikissa oli paljon sotilaita tarkkailemassa linnan lähistöä ja tietysti koko ajan valmiina lähtemään jos heille annettaisiin käsky. Sotilaat eivät saaneet kysellä mitään, vaan joko he lähtivät tai eivät. Joskus tottelemattomuudesta rangaistiin kuolemalla.

Linna on kaupunkien puolustaja, jossa kuningas käskyjä jakaa

Käskyt suuria ovat kuninkaan, helppo se on sotakin julistaa

Linnasta pakeneminen olisi miltei mahdotonta, mutta kuitenkin mahdollista. Mies oli ollut siellä jo kuusi vuotta aivan turhaan. Hän oli kokenut ritari, joka oli ollut mukana monissa taisteluissa, voittamassa ja häviämässä sotia. Hänen nimensä oli Alexander Alegylin poika, jolla oli ikää kolmekymmentäneljä vuotta. Ennen sinne joutumistaan hän oli palvellut kuninkaan armeijassa uskollisesti yhdeksän vuotta.

Hän oli ollut todella legendaarinen ritari ja olisi edelleenkin, mutta häneltä riistettiin vapaus väärin perustein. Häntä syytettiin kaikenlaisista rikkomuksista. Niinpä kuningas käski vangita hänet loppuelämäkseen tähän oksettavan sontaiseen tyrmään, johon kukaan ei astunut jalallakaan. Vain sen verran, että tuotiin ruokaa, joka oli kuin sontaa olisi syönyt. Vaikka kuningas tiesi miehen aikaisemmista saavutuksista, niin silti hänestäkin oli täysin selvää, että tämä mies sen teki. Hän uskoi, että hyvä mies oli poikennut kaidalta tieltä ja sortunut rikokseen. Onneksi Alexanderia ei tuomittu kuolemaan, sitä kuningas ei hyväksynyt. Tämän verran kuningas vielä luotti mieheen, että antoi tämän sentään jäädä eloon.

Alexanderilla oli Anzlukdaryniassa muutamia kavereita, jotka eivät voineet unohtaa häntä, he jopa saattaisivat joku kaunis päivä tulla vapauttamaan hänet tästä helvetillisestä läävästä. Sitä hän oli odottanut jo kuusi pitkää vuotta. Ritarin taidot eivät olleet päässeet ruostumaan. Hän oli pitkään ajatellut pakoa, mutta tuntui liian vaaralliselta yrittää sitä. Kuningas Towerd Tedyvyfin poika oli jo vanha mies, jonka kuoltua asettuisi tilalle uusi kuningas. Towerdin pojasta Gufariuksesta tulisi uusi kuningas, joka varmasti tapattaisi kaikki vangit. Hän oli paha mies, jonka Alexander sattui tuntemaan, mutta ei yhtä tämän salaisuutta, jonka varmasti saisi vielä joskus tietää. Ei mies jäisi tähän tyrmään niin pitkäksi aikaa kuitenkaan odottamaan, vaan keksisi vielä varmasti jonkun keinon päästäkseen pois sieltä.

Yksi hänen parhaista pakomahdollisuuksistaan olisi ruoka-aikaan vartijoiden tuodessa vangeille ruokaa tyrmiin. Tyrmiä oli kaksikymmentä. Joissakin tyrmissä oli monta miestä ja muutamat olivat tyhjillään. Alexander oli paennut ennenkin, muttei näin hyvin vartioidusta paikasta. Se ei ollut vankila, vaan erään rosvojoukon vankileiri.

Yhden sylin pituisena miehenä hän olisi kuitenkin vain kääpiö melkein puolitoistasylisen Gulaplyhetyen rinnalla. Gulaplyhetyeiden iho oli tumman vihreää ja paksua. Ihmisen olisi todella vaikea pärjätä niille. Alexander oli päättänyt odottaa sopivaa hetkeä paolleen. Hän luopui vanhasta pakosuunnitelmastaan ja ryhtyi suunnittelemaan uutta kyllästyneenä tyrmässä oloon. Sinne tämä mies viimeisenä kuuluisi. Ei ollut vaivauduttu tekemään tarkempia tutkimuksia asian tiimoilta. Syyttömillä ei ollut mahdollisuutta yrittää kertoa totuutta. Kaikkia vankien selityksiä pidettiin valheina ja niille vain naurettiin.

Alexander joutui nuoruusvuosinaan erään rosvojoukon leiriin, jossa ne pitivät vankeina ihmisiä, jotka olivat kaapanneet yöaikaan. Tämä nuori mies oli pukeutunut yhdeksi rosvoista ja oli silloin vasta yhdeksäntoistavuotias. Eräs hänen vanha ystävänsä Guhmaz Guhremin poika oli pyytänyt häntä pelastamaan tämän kaksi veljeä, jotka olivat joutuneet rosvojen vangeiksi vähän aikaa sitten. Alexander suostui tähän. Muutamassa päivässä juoni kuitenkin paljastui ja Alexander vangittiin. Alexanderin ystävät William Hawybin poika ja Paul Bruguksen poika hyökkäsivät muutaman muun miehen kanssa rosvojoukon kimppuun ja luovuttivat nämä kuninkaan armeijalle, joka tuomitsi rosvot vankilaan loppuelämäkseen.

Tyrmässä ei ole ystäviä

Hyvää tuuria vaatinee sieltä ystävän saaminen

Viereisessä tyrmässä oli eräs vähän vanhempi mies, jonka kanssa Alexander oli keskustellut aina välillä seinässä olleen pienen reiän kautta. Vartijat eivät koskaan peittäneet reikää, vaan antoivat näille vangeille mahdollisuuden keskustella keskenään, mahtoivatkohan edes pistää sitä merkille? Miehen nimi oli Lobado Plagylin poika, joka oli tuomittu kahden vihamiehensä murhasta. Se oli ollut itsepuolustusta, sillä miehet hyökkäsivät kimppuun syyttä suotta. Lobado oli myös suunnitellut pakoa sieltä jo pitkään. Hän oli viettänyt siellä yli kymmenen vuotta. Kerran Lobado oli lyönyt vartijaa, joka toi hänelle ruokaa ja syöksynyt käytävälle, mutta toinen vartija olikin lyönyt häneltä tajun kankaalle. Lobado oli ensimmäisinä vuosinaan yrittänyt tosissaan paeta, mutta nyt kun ikää alkoi olla jo miltei neljäkymmentäviisi vuotta, ei mies enää jaksanut yrittää.

Syyttömyys on kuin synti, josta liian hyviä rangaistaan

Kieroilijat elämästä helvettiä tekevät ja saavat nauraa toisen vankilaan

Tyrmään joutuivat syyttömätkin miehet, eikä siitä välitetty ollenkaan. Kuningas Towerd Tedyvyfin poika ei edes ajatellut koko vankilaa, joka haisi hänen mahtavan linnansa alla. Joskus aina Towerdilla oli käynyt mielessä vankilan siirtäminen muualle, saadakseen kellarin muuhun käyttöön, esimerkiksi asevarastoksi. Linna oli todella korkea ja suuri. Vartiotornit olivat korkeat ja muurit todella paksut ja kestävät. Linnasta ulottui pieniä käytäviä syvälle maan uumeniin. Niistä eivät monet tienneet. Oikeastaan niistä tienneet olivat kuolleet jo ajat sitten. Monia salaisuuksia mahtuisi vielä maailmaan, joista eivät kirjoitukset ja perimätiedot kertoneet. Hengenvaarallista saattoi olla maanalaisiin käytäviin meneminen, mutta kukapa siellä piilevistä vaaroista tietäisi? Jatkuva pimeys siellä asusti, ja varmasti sitä pimeyttä pelkäisi myös sellainen, joka ei tavallista yöllistä pimeyttä pelännyt.

Vangeilla ei ollut mahdollisuutta peseytyä kovin usein, vain pari kertaa kuukaudessa. Vangeilla, jotka käyttäytyivät kohtuullisen hyvin, oli mahdollisuus käydä peseytymässä käytävän päässä olevassa pesutilassa, jossa sai käydä rauhassa, vartijat odottivat ulkopuolella. Törkeästi käyttäytyvät vangit joutuivat tyytymään pelkkään puoleen tynnyrilliseen vettä, eikä se ollut mitään puhtainta mahdollista. Vesi nakeltiin vankien päälle pienissä erissä ja siinä sai itse vähän käsillään yrittää hangata jollain vaatteenkappaleella itsestään pois enimmät paskat. Käymälöitä ei tietenkään ollut ollenkaan. Tyrmien perällä oli vain lattiassa reikä, josta vankien piti ulostaa. Ja voi sitä hajua, mikä vankilassa oli – sitä oli kestettävä syyttömienkin miesten. Pahimmassa tapauksessa elämänsä loppuun asti, tajuamatta enää ollenkaan, että miltä tuntui ulkoilma. Joskus vankien oli pakko lähteä pakkotyöhön kaivokselle. Kaivoksen luona oli vartiointi todella tarkkaa, eikä se ollut ihmekään kun vangit olivat ulkona ilman kaltereita. Silloin olisi ehkäpä vieläkin parempi mahdollisuus paolle, mutta sitä yrittäneet olivat useimmiten menettäneet henkensä. Gulaplyhetyeille näytti olevan tappaminen parasta. Ne kuitenkin elivät ihmisten kanssa sovussa.

Taival on suuri, mutta niin lyhyt ihmisen

Nuoruus se kaikkein koettelevin aika on,

Jolloin elämä opettaa kasvamaan kohti miehuutta

Alexanderin taival tässä maailmassa alkoi vuonna 1010 jGs. Silloin Alaklydaruniaa hallitsi kuningas Towerdin edeltäjä, hänen isänsä Tedyvyf Rakumadyn poika, joka oli kunnon mies ja viisas kuin pukki. Silloin olikin asioiden laita paljon parempi koko Alaklydaruniassa. Silloin pyrittiin välttämään sotia parhaan mukanaan. Alexander syntyi juuri rauhaisimpaan aikaan, pienessä mökissä Zemliwyzissä, jossa hän asusti isänsä, Alegyl Hamfulyn pojan ja äitinsä, Marikyt Gasioksen tyttären kanssa. Molemmat olivat todella ylpeitä pojastaan, josta varttui hyvä mies, suorastaan sankari, kuten hänen esi-isänsä, mutta varmasti paljon viisaampi. Alexander asui vanhempiensa kanssa neljätoistavuotiaaksi asti, kunnes hänen äitinsä Marikyt kuoli erääseen tappavaan tautiin, jota isä ja poika eivät tahtoneet millään hyväksyä. Olihan se kova pala miehelle menettää vaimonsa, jota rakasti paljon ja pojalle menettää äitinsä jo nuorena.

Isä neuvoi häntä lähtemään ja etsiskelemään elämää jostain muualta. Alegyl oli tuolloin jo vanha mies, joka ei kauaa pystynyt Alexanderia elättämään. Alegyl teki pojalleen tämän ensimmäisen miekan hänen ollessaan kahdeksanvuotias. Alexander harjoitteli monesti miekalla puihin ja joskus muutamien muiden poikien kanssa. Pian sen jälkeen hänen isänsä kuolikin yhden salamurhaajan nuoleen. Tämä salamurhaaja kuitenkin löydettiin ja hänet hirtettiin.

Nuorena miehenä Alexander surmasi monia konnia, jotka olisivat pian koituneet kohtaloksi hänelle ja muillekin lähistöllä asuville. Monet konnat olivat aina vainonneet Alexanderin sukua. Jokaisen oli osattava puolustautua vihamiehiään vastaan tai muuten kävisi ohraisesti. Alexanderilla ei ollut silloin ystäviä kovin montaa, ei juuri muita kuin Guhmaz, Paul ja William, mutta se riitti hänelle.

Masennus saa nuoren miehen elämän kaatumaan

Mutta se myös kasvattaa kyvyn palata masennuksen syövereistä ennalleen

Niin Alegylin poika vaipui masennukseen, jonka syövereistä lopulta muutaman vuoden jälkeen palasi takaisin maanpinnalle. Monet itkut hän itki ja paini vihan kanssa pitkään. Viimein tajuttuaan, ettei kuolleita mikään mahti toisi takaisin, hän siirtyi Zemliwyzistä Anzlukdarynian kaupunkiin lähemmäksi kuningasta. Siellä ei niin paljoa murhamiehet kimpussa häärineet kuin hänen syntyseudullaan. Hän hakeutui armeijaan ritariksi, oltuaan ensin aseenkantajana muutamissa turnajaisissa, kunnes pääsi itse osallistumaan niihin. Siinä sivussa kun ei paljon sotia ollut, hän viljeli maata ja tienasi sillä leipänsä, sekä kauppasi hedelmiä ja vihanneksia kaupungilla jos oli saanut hyvän sadon.

Pian hän pääsikin kuningas Tedyvyfin suosioon uroteoillaan ja näin hän pääsi ritariksi, jolle myönnettiin useita urhoollisuusmitaleja. Linnan turnajaisissa Alexander oli lääninherrojen ja muidenkin suuressa suosiossa. Monet linnanneidot ihastuivat häneen. Hänen mahtavaan taitoonsa pudottaa toisia ritareita peitsellä eli tylpällä keihäällä hevosen selästä, mutta hänen vahvin lajinsa oli miekkailu, jossa oli melkoinen haka. Monet suuretkaan ritarit eivät pärjänneet hänelle.

Kerran Alexander pelasti kaksi naista rosvojoukon käydessä heidän kimppuunsa. Hän sattui ratsastamaan lähistöllä aivan yksinään. Silloin hän vielä oli arvostettu ritari, joka palveli kuningasta ja maataan. Hän laskeutui hevosensa selästä ja sanoi:

Lurjukset, jättäkää neidot rauhaan, tai muuten…

Tai muuten mitä?, rosvot kysyivät, jättivät neidot taka-alalle ja lähestyivät häntä.

Minä annan teille opetuksen, jota ette koskaan unohda, Alexander vastasi heille haluamatta käyttää väkivaltaa, mutta eivät nämä rosvot näyttäneet antavan muuta mahdollisuutta.

Entä jos me annammekin sen opetuksen sinulle, lyhyin rosvoista virnisti.

Minä odotan, lyön teidät vaikka silmät kiinni, hän sanoi ja hymyili rosvoille salaperäisesti.

Mikä sinä luulet olevasi? Olet vain mies kuten mekin. Sinulle käy hassusti, eräs toinen rosvo sanoi. Alexander ei vastannut, oli vain hiljaa ja käsi tavoitteli jo miekan kahvaa huotrassa.

Rosvot hyökkäsivät tikareiden ja nuijien kanssa hänen kimppuunsa paria sekuntia myöhemmin. Heitä oli viisi miestä. Alexander vetäisi miekkansa esille. Ensimmäinen mies hyökkäsi nopeasti, mutta hän kolautti miekan perällä tätä suoraan otsaan. Mieheltä lähti taju totaalisesti. Muut neljä hyökkäsivät samanaikaisesti. Hän torjui hyökkäykset miekalla ja potkaisi yhtä miehistä. Hetkessä yksi mies makasi maassa, eikä voinut nousta, koska Alexander piti miekkaansa terää tämän kurkkua vasten. Muut kaksi tajuissaan ollutta miestä seisoivat hetken paikoillaan. Miehet näyttivät pelkäävän tätä ritaria ja hyvä niin.

Ehkä teidän olisi parasta häipyä ja olla tästä eteenpäin ihmisiksi. Muuten saatte miekasta, Alexander sanoi hieman hymyillen. Silloin miehet pudottivat tikarinsa ja juoksivat pirun kyytiä käpälämäkeen. Kolmas mies nousi maasta ja suuntasi juoksunsa muiden perään. Loput kaksi miestä uinuivat vielä kuin pikkulapset sängyissään.

Suurkiitokset sinulle, komea ritari, naiset sanoivat hänelle.

Kuulkaas, nuoret ja kauniit naiset, teidän ei pitäisi liikkua täällä yksin, ainakaan tähän aikaan illasta. Menkää kotiinne, teitä varmaan odotetaan, hän sanoi naisille kohteliaasti.

Olimme vain pienellä kävelyllä kun nuo rosvot tulivat ahdistelemaan. Olette oikeassa, meidän pitäisi lähteä tästä kotiin. Pitkää ikää sinulle, suuri ritari, pidä huoli itsestäsi ja suojele muitakin naisia ja pulassa olevia, toinen naisista vielä totesi lopuksi.

Suojelen ilman muuta jos vain satun paikalle oikealla hetkellä, niin kuin nyt kävi. Eläkää tekin pitkään ja löytäkää itsellenne miehet jostakin. Minä tästä lähdenkin vähän ratsastamaan ennen kuin palaan kuninkaani luokse, Alexander sanoi ja lähti pimeään miettimään vähän asioita. Hän tykkäsi välillä olla alttiina kaikille vaaroilla. Siinä pimeydessä eivät ainakaan ihmiset nähneet juuri mitään. Silloin hän oli vasta kaksikymmentäkolmevuotias ja palvellut kuningasta neljä vuotta.

3. Toivon kipinä

Aina on toivoa, niin kauan kuin elämää riittää

Yrittää voi elämänsä pelastaa

Kerron nyt teille tarinan elämäni suurimmasta seikkailusta, jota en ole kyennyt unhoittamaan. Minulle se oli todella jännittävää aikaa, mutta en halua paljastaa liikaa vielä myöhemmistä – ratkaisevista vaiheista. Helppoa sotiminen ei koskaan ollut, eikä mikään yleensä mennyt suunnitelmien mukaan. Sankaruus oli kuitenkin asia, johon yritin pyrkiä parhaani mukaan. Nyt palaan kuitenkin viisitoista vuotta ajassa taaksepäin, suurenmoisen seikkailuni alkuvaiheisiin.

Alexander Alegylin poika

Minä venyttelin kovalla kivisellä sängylläni helvetissä ja hivuttauduin lähelle seinää jutellakseni kaverini Lobadon kanssa. Lobado kuorsasi voimakkaasti, eikä reagoinut sanoihini: Lobado kuuletko vai nukutko?

Gulaplyhetyet kävelivät hermostuneina pitkin käytävää ja tarkkailivat vankejaan. Lopulta yksi gulaplyhetyeistä pysähtyi minun tyrmäni kohdalle ja sanoi:

Suuri kuninkaamme Towerd kuoli tänä aamuna ja hänen poikansa Gufarius Towerdin poika on ottanut vallan omiin käsiinsä. Se tarkoittaa sitä, että kaikki vangit täällä tapetaan viikon kuluessa, osa hirtetään ja osa poltetaan elävältä niin kuin noidat. Sinut hirtetään ja ruumiisi poltetaan vähän aikaisemmin, koska Gufarius tuntee sinut ja haluaa katsoa sinun kuolemasi.

Niinkö, kylläpä pelottaa. Se ei tule onnistumaan, etkö tajua, että Gufarius on petturi? Hän ei voi hallita tätä maata. Hän lavasti minut murhaajaksi kuusi vuotta sitten, eikä kukaan edes kuunnellut minua silloin, minä sanoin hermostuneeseen äänensävyyn.

Hiljaa, saastainen vanki, sinulle ei ole mitään oikeuksia syyttää kuningasta mistään, ja sitä paitsi kansa valitsi hänet kuninkaaksi tänään asiaankuuluvasti, kukaan ei epäröinyt. Sitä vastustaneet surmattiin, Gulaplyhetye sanoi, jonka nimi oli Domazu Zosmarin poika. Gulaplyhetyeiden oli pakko vartioida vankeja, eivätkä he päässeet itsekään ulos sieltä. Lobado oli kuullut tämän keskustelun. Hän jatkoi kuuntelua edelleen hyvin tarkkaavaisena ja kiinnostuneena.

Etkö vieläkään tajua sitä, että kuningas Towerdin surmasi hänen oma poikansa, lavastaen sen luonnolliseksi kuolemaksi? Towerd olisi varmasti vahvana miehenä elänyt vielä useita vuosia. Entäs sinä, Domazuko se oli? Sinullahan ei ole mahdollisuutta poistua linnasta koskaan, olet täällä tavallaan pakkotyössä. Vapauta minut, niin lupaan viedä sinut aivan toisenlaiseen paikkaan, ei tarvitse olla paskanhajussa koko elämäänsä, minä puhuin hänelle odottaen myönteistä vastausta, jota ei kuitenkaan tullut, ei vielä, mutta minä jaksoin sinnikkäästi yrittää.

Vapauta minut ja pakene kanssani vuorille, niin voimme molemmat päästä muualle, kauaksi täältä, jonne kuningas Gufarius ei löydä. Sen sanon, että Gufarius on murhamies ja maanpetturi, minä tunsin hänet. Hän surmasi rakkaani ja aiheutti minulle paljon kärsimyksiä. Haluan saada elämäni takaisin, haluan nähdä itseni täyttämässä kolmekymmentäviisi vuotta ja perustamassa perheen, minä selitin pitkästi. Muut vartijat olivat tulossa, joten en voinut jutella Domazun kanssa sen enempää. Olisihan minulla vielä kuusi päivää aikaa yrittää käännyttää häntä puolelleni.

Kylläpäs sinä olet sitkeä vanki, voisit vähän rauhoittua ja olla hiljaa, etteivät muut vartijat kuule tästä. Jos kuulevat minun käy kalpaten, minä lupaan pohtia asiaa ja tulen varmasti kertomaan lopputulokseni ennen hirttämistäsi, Domazu sipisi ja lähti kävelemään pois minun tyrmäni luota. Sain sanottua hänelle totuuden, jota hän varmasti miettisi. Domazun ilmeestä näki, että hän uskoi ainakin osan siitä, mitä hänelle sanoin. Domazu ei olisi katsonut minua sillä tavalla jos ei olisi uskonut.

Mitäs tuo oli olevinaan, yritätkö todella käännyttää tuon puolellesi?, Lobado kuiskasi pienestä seinässä olevasta aukosta.

Sinä siis kuulit äskeisen? Aion yrittää sitä, koska sitä en ole kokeillut koskaan ennen, minä sanoin Lobadon nyökätessä.

Kuulinpa tietysti. Minä jään tänne mätänemään ilman kaveria, vai?

En aio jättää sinua tänne kuolemaan, meillä on toivoa päästä yhdessä pois täältä. Sitten asuisimme Qualzalin vuoristossa muutaman vuoden, jonka jälkeen meitä ei enää tunnettaisi.

Puhut asiaa, mutta nukutaan nyt, että jaksaisimme paeta jos siihen Domazuun on yhtään luottamista. Vuoristossa en kyllä talvea mistään hinnasta viettäisi, en ikinä, Lobado sanoi minulle, ja me molemmat asetuimme makuullemme ja minä nukahdin viidessä minuutissa.

Mielen tuottama painajainen on viesti pimeyden,

Jonka nukkuessaan kohdata saa aina joskus

Yhtäkkiä olin juoksemassa Gualzalin vuoristossa pahasti haavoittuneena, vaatteeni olivat veressä kauttaaltaan ja repeilleet. Perässäni juoksi monta sataa sotilasta, joista osa oli kuninkaan armeijaa. Kaikki heistä näyttivät eläviltä kuolleilta, jotka jahtasivat minua verenhimoinen ilme kasvoillaan. Se joukko saavutti minua, enkä jaksaisi enää kauaa juosta, minun täytyisi taistella ylivoimaista armeijaa vastaan, eikä minulla ollut mitään aseita. Jalkani tuntuivat painavilta, kuin niihin olisi kiinnitetty kahleita tai niissä olisi nuolia. Käänsin katseeni vasemmalle puolelleni ja huomasin siellä Lobadon ja Domazun juoksemassa ja vanhoja ystäviäni, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. Hekin olivat haavoittuneita.

Hetkeä myöhemmin jalkani tuntuivat liikkuvan keveämmin ja sotajoukko jäi kauas taakseni ja niin jäivät ystävänikin. Sotajoukko saavutti ystäväni ja silpoi heidät miekoillaan. Minä järkytyin ja jatkoin epätoivoista juoksuani. Sotajoukon vauhti kiihtyi ja minua kohti lenteli nuolia. Väistelin niitä ja pimeyden laakso oli suoraan edessäni. Ihmettelin, että miten olin voinut jaksaa juosta linnasta asti, viikkojen matkan pysähtymättä. Se kuitenkin oli totta. Silloin huomasin mahassani valtavan verta vuotavan haavan, joka oli tehty miekalla. En tiedä mitä oli tapahtunut, olin varmasti menettänyt muistini. Ainakin olin paennut vankilasta. Taivas muuttui muutamassa minuutissa mustaksi ja alkoi sataa vettä kaatamalla. Sääkin oli todella viileä, eikä minulla ollut vaatteita tarpeeksi. Nekin mitkä minulla olivat yllä, olivat ihan märkiä verestäni.

Saavuttuani pimeyden laaksoon kompastuin ruumiiseen, joka makasi keskellä tietä. Lensin kahden sylin päähän siitä ja näin sen nousevan ylös. Sade oli lakannut. Sotajoukko pysähtyi vain kuuden sylin päähän minusta. Hahmo, johon kompastuin, käänsi hupun pois päästään, joka peitti hänen kasvojaan. Hupun alta paljastuivat kiiltävät punaiset silmät, joita säikähdin, mutta pysyin istuallani maassa, tiellä, joka oli keskellä metsikköä. Hän näytti viikatemieheltä, joka oli tullut hakemaan minua helvettiin. Pelottava mieshahmo käänsi katseensa sotajoukkoon, joka alkoi nauraa kovasti minulle. Erotin miehellä valkoiset hiukset, jotka olivat samanlaiset kuin kuningas Towerdilla. Hän käänsi katseensa minuun ja hänen kasvonsa olivat tuhoutuneet. Toisella puolella kasvoja paistoi pääkallo ja toisella puolella oli vielä ihokudosta jäljellä jonkin verran.

Minä katselin ihmeissäni ympärilleni ja Towerd nauroi minulle niin pirullisesti kuin itse langennut enkeli, pimeyden ruhtinas, paholainen. Joka puolelle ilmestyi tulimyrskyjä, jotka lähestyvät minua hävittäen kaiken maan tasalle, minä kuolisin pian ja ilmeisesti maailmanloppu tulisi nyt. Towerd ja hänen sotajoukkonsa lensi taivaalle ja katosi nauraen. Kauheat tulivallit ympäröivät minut ja lohikäärme ilmestyi eteeni, syöksi tulta kohti minua, suljin silmäni. Olin hetken niin sekaisin, etten tiennyt olinko kuollut vai elossa. Sitten kaikki pimeni.

Kului vähän aikaa kun heräsin, huomasin olevani vankilassa, mutta missä olin vankina? Nousin ylös ikkunan luokse, jossa ei ollutkaan kaltereita. Näin miten meren sijasta alhaalla virtasi suuret laavavirrat ja kuumat olivat oltavat. Missään ei näyttänyt olevan pakotietä, eikä maata näkynyt. Vain pirut tanssivat ja kiduttivat syntisiä sieluja laavan yllä. Viikatemiehet vaelsivat siellä täällä. Taivasta ei ollut, josta päättelinkin, että olin joutunut helvettiin.

Yhtäkkiä tyrmän seinä avautui ja sieltä ilmestyi kolme luurankoa, joilla oli miekat käsissään. Minä yritin tehdä jotain pysäyttääkseni ne, mutta ne iskivät miekkansa sisääni. Verta valui joka paikkaan. Se tuntui todelliselta ja kuoleminen tuntui aivan kauhealta, jolloin heräsin huutaen Eiih.

Painajainen päättyessään tuo tajunnan takaisin todellisuuteen

Se kaikki olikin vain unta, painajaista, luojalle kiitos! En edes olisi uskonut siihen, lohikäärmeeseen, tulimyrskyihin, niin ei voisi oikeasti tapahtua. Muutama vanki heräsi huutooni, ainakin Lobado ja minä kerroin hänelle nähneeni painajaisen, mutta ei sitten tiennyt oliko se enneuni, no ei ainakaan se vankila helvetissä. Ainakin se olisi mahdollista, että paetessa vain minä selviäisin ja lopulta kuolisin. Rauhoituin uudelleen nukkumaan, enkä tällä kertaa nähnyt painajaisia, hyvä niin. Ei olisi ihmekään, vaikkei täällä näkisi kuin pelkkiä painajaisia näin helvetillisessä paikassa. Painajaiset kiusasivat minua aina joskus ja aina melkein kuolin. Siksi hieman pelkäsinkin kuolemaa. Kaikki varmasti pelkäävät sen hetken lähestyessä.

Minä näin usein vastaavanlaisia painajaisia. Joissakin menin naimisiin jonkun täydellisen kauniin naisen kanssa, joka murhattiin aina eri tavalla, aina vain uudelleen ja uudelleen. Minä koetin napata ne, jotka tekivät sen, mutta niitä en koskaan löytynyt. Eivätkä ne joutuneet vankilaan, ja unen loppuvaiheessa huomasin aina olevani hirtettävänä. Ne olivat vain unia, jotka oli vain kestettävä. En niinkään pelännyt uniani, mutta aina ne tuntuivat niin todelliselta.

Minulla oli kerran ollut rakastava nainen, jonka kanssa olisimme menneet naimisiin. Sen naisen nimi oli Julia Saran tytär, joka oli oikein kaunis nimi. Seurustelin hänen kanssaan noin seitsemän vuotta sitten, jolloin lähdin sotimaan yksiä sotahulluja villi-ihmisiä vastaan, jotka surmasivat kaikki tielleen sattuneet ohikulkijat. Siinä ei ollut mitään järkeä, ettei kukaan saanut kulkea rauhassa, vaan joutui hyökkäyksen kohteeksi. Niinpä kuningas Towerd julisti sodan heitä vastaan. Se sota kesti kolme kuukautta, jonka jälkeen palasin takaisin rakkaan Juliani luokse. Suurin osa villi-ihmistä pakeni vuorille ja osa kuoli. Kuningas Towerdin armeijan menetykset olivat pienet. Sotahulluja ihmisiä oli vähän alle tuhat. Niitä oli vaikea löytää metsästä, koska monet niistä osasivat piiloutua hyvin puihin, josta sitten yllättivät monet kuninkaan miehistä. Minutkin yllätettiin, mutta pärjäsin niille ja olin varuillani jatkuvasti. Sinä iltana me söimme maittavan illallisen ja rakastelimme kiihkeästi.

En ole koskaan rakastanut ketään tällä tavalla, minä sanoin onnellisena yöllisen nautintomme jälkeen.

Voi Alexander, sinunlaista miestä ei ole toista maailmassa, rakastan sinua ikuisesti, Julia sanoi. Minä elin Julian kanssa puolivuotta onnellisena. Mutta valitettavasti onnellisuus loppui aikanaan. Todella paskamaisesti loppui minun kohdallani. Kerronpa siitä seuraavaksi, mutta se ei ole mitään lasten kuultavaa, mutta eipä sitä lapset kuulekaan.

4. Onni loppuu lyhyeen

Elämä voi ottaa pois jotain aivan ihanaa

Ja lisäksi johtaa helvetilliseen paikkaan

Eräänä kauniina päivänä vuotta myöhemmin palatessani sotaretkeltäni Julian luokse, kuulin sisältä, yhteisestä talostamme huutoa ja kamppailun ääniä. Rukoilin mielessäni Jumalaa, ettei Julialle olisi sattunut mitään pahaa, mutta se ei hyödyttänyt. Juoksin sisälle ja tempaisin miekkani huotrastani, joka oli silloin selässäni. Yläkerrasta kuului huutamista, se oli Julian ääni, jonka kuullessani säikähdin ja kauhu hiipi ajatuksiini.

Alexander, autaaa, minä kuolen, nyyh!, kuului makuuhuoneesta, joka oli yläkerrassa.

Sinua ei mikään Alexander pelasta, narttu!, miesääni huusi huoneessa, se oli Gufariuksen ääni. Minä juoksin portaat ylös ja siellä seisoi kolme miestä miekat käsissään. Valtava paniikki valtasi minut, mutta en pelännyt mitään sisälleni kasvaneen vihan ansiosta. Miehet huomasivat minut.

Tapa se äkkiä, ettei tämä rakastaja saa sitä pelastettua!, yksi heistä huusi.

Te hullut saatte maksaa tästä, minä leikkaan teiltä päät irti!, minä huusin raivostuneena ja lähestyin heitä miekka ojossa. Molemmat käteni puristivat miekkaa kovasti. Miehet piirittivät minut ja vetäydyin taakse hitaasti etsien sopivaa kohtaa, jossa minulla olisi mahdollisuus pärjätä kolmelle viholliselle. Silloin ovi aukesi ja oviaukkoon ilmestyi mies verinen miekka kädessään ja Julian huudot olivat lakanneet. Mies oli Gufarius ja tämä oli juuri tappanut rakastamani naisen, hän ei saisi sitä koskaan anteeksi, olisin mennyt pian naimisiin ja se perkele tuli ja tappoi Juliani! Sen ajattelu nostatti jälkeenpäin ihoni kananlihalle, enkä voi ikinä unohtaa sitä, mutta ei siinä ollut kaikki.

Ilon ottaminen toisen kärsimyksestä on teko, joka kostautuu myöhemmin

Gufarius käveli ohitseni naureskellen ja sanoi: Hah, enää et saa naista elämäsi aikana, hoidelkaa hänet ja hävittäkää ruumis ja sen naisen myös.

Gufarius laskeutui portaat alas ja sen jälkeen katosi, enkä nähnyt häntä sen koommin. Miten maan kävisikään nyt kun Gufarius oli päässyt kuninkaaksi Towerdin paikalle? Kierous valtaisi koko maan ja kaikista vääryyksistä hirtettäisiin, jopa valehtelusta tai pieksämisestä. Minun täytyisi paeta estääkseni sen aatteen toteutuminen. Siihen minun täytyisi löytää sotureita, joihin voisin luottaa. Kuningas Towerdin kuoltua, koko maata hallitsisivat kierot petturit, joita ei voitaisi koskaan paljastaa korkeimman asemansa ansiosta. Jos muutama sitä yrittäisi, Gufariuksen ei tarvitsisi kuin kättä heilauttaa, niin armeija tekisi heistä selvän. Mutta palaan vielä tuohon aikaan jolloin hän tappoi rakkaani. Sitä aikaa en voi koskaan unohtaa, olihan se niin kauheaa.

Katsoin Gufariusta tarkasti, enkä aikonut unohtaa niitä kasvoja. Hänelle olisi pakko kostaa se mitä hän teki, hän ansaitsisi näyttävän kuoleman. Hänen lähdettyään ne kolme miestä hyökkäsivät kohti minua, mutta minä väistin ja huitaisin yhtä heistä kurkkuun. Loput kaksi taistelivat kovasti miekoillaan minua vastaan. Jos olisin hetkeksikään keskittynyt johonkin muuhun, olisin päässyt hengestäni, jolloin ei olisi ketään, joka tietäisi nykyisen kuninkaan salaisuuden. Kaaduin portaat alas, mutta en loukkaantunut. Miehet juoksivat minua kohti, enkä jaksanut miekkailla, vaan heitin miekkani suoraan toisen miehen vatsaan ja tämä kaatui kuolleena maahan. Nyt minulla ei ollut miekkaa, jolla taistella viimeistä miestä vastaan.

Väistelin hänen miekkansa iskuja ja jouduin heittelemään häntä tuoleilla. Kun en jaksanut heitellä niillä, hyökkäsin häntä kohti ja torjuin miekan iskun tuolin jalalla ja otin miekan tyvestä kiinni. Jouduin kamppailemaan kovasti hänen kanssaan miekasta. Vähän ajan päästä huomasin vihollisellani omituisen ilmeen ja tajusin miekan uponneen hänen mahaansa. Lattia oli täyttynyt verestä, joka ei ollut minun. Tein sen taas, tapoin miehen. Tapoin sillä periaatteella, että muuten olisin itse kuollut. Se oli ihan selvää itsepuolustusta. Juliaa en kuitenkaan ehtinyt pelastaa. Huomasin, että miehillä oli yllään tutunnäköiset varusteet ja vaatteet, ne olivat kuninkaan armeijan vakiovarusteita.

Pian taivaisiin nousevan viisaat sanat talteen ottaa kannattaa,

Sillä niitä elämässään tarvitsee

Otin miekkani toisen miehen ruumiista ja suuntasin suoraan ylös portaita. Astuin makuuhuoneeseen, jossa olimme Julian kanssa useita kertoja rakastelleet. Verta oli joka puolella ja Julia makasi elottomana sängyssä. Olin kauhuissani, enkä voinut olla itkemättä.

Julia!, huusin ja otin hänet nopeasti syliini. Julia hengitti vielä ja pystyi sanomaan:

Rakastan sinua ikuisesti, kosta niille tämä murheesi, odotan sinua taivaassa. Älä syytä itseäsi… Siihen päättyi kaikki onnellisuus, verisesti. Ne sanat jäivät kummittelemaan aaveen lailla mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Se vähän helpotti kun hän sanoi, ettei minun kannattaisi syyttää itseäni. Ajoitusta syytin, mutta kohtalo määräsi minun kestettäväkseni tämän synkän taakan.

Olen niin pahoillani, kunpa en olisi lähtenyt siihen kirottuun sotaan, sehän olisi voitettu ilman minuakin! Olisin ollut täällä ja suojellut sinua!, minä sanoin ääneen, vaikka tiesin, ettei Julia sitä enää kuullut. Silti uskoin, että hän kuulisi sen ollessaan matkalla pois ruumiistaan. Uskoin entistä paremmin parempaan paikkaan, johon Julia pääsi, mutta kostaisin sen vielä.

Kuninkaan sotilaita ilmestyi siihen taloon ja he huusivat minulle:

Murhaaja, tapoit neljä ihmistä suotta! Se oli helppo päätellä, koska alhaalla oli kaksi miehen veristä ruumista, ylhäällä yksi mies, kurkku viilletty auki ja minä, verinen miekka kädessäni ja rakastamani Julian ruumis sylissäni. Pidin