Flac 2

By Teuvo Virén

Kaikki tietävät, mitä tapahtui kauan sitten kaukaisessa galaksissa. Harva kuitenkin tietää, mitä vielä kauempana tapahtui, lähempänä nykyaikaa.

Flacellaanit toteuttavat päätöksensä vetäytyä tähdistä pelätessään joutuvansa galaksia nyt hallitsevan julman rodun uhriksi. Avaruusaikojen muistelu kielletään, väestö hajasijoitetaan ja kaupungit ja kaikki muut aiemmasta teknisestä tasosta juoruavat rakennelmat puretaan. Vanhoja tietoja ja taitoja ylläpitämään perustetaan Valitut, joidentehtävänä on huoltaa kätkettyjä avaruusaluksia ja muita teknisiä laitteita sekä pitää tavalliset flacellaanit niin kehittymättöminä kuin mahdollista odottamassa aikaa, jolloin paluu avaruuteen olisi turvallista.

Kolmetuhatta vuotta myöhemmin jatkuvasti kasvaneet erimielisyydet avaruudessa väijyvän rodun uhmaamista ja piileskelyn jatkamista kannattavien Valittujen välillä eskaloituvat planeetanlaajuiseksi sodaksi. Kumpikaan osapuolista ei tiennyt heidän kiistansa kohteen olevan jo Flacilla.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 22, 2016
• ISBN: 9789523308626

Teuvo Virén

..................................................

Book preview

2

TAANTUMA

1

Pian entinen flacellaanien avaruuslaivaston komentaja Celmar Vacalai huoahti ja näpäytti sormellaan taas yhden aiemmin keräämistään ja toisessa kädessään pitämistään pienistä kivistä vieressään virtaavaan jokeen. Muutaman metrin päähän lentänyt graniitinkappale piti pienen mulpsahduksen kadotessaan pinnan alle. Mies hymähti. Kumpikin, sekä kivi että flacellaanien loistava tulevaisuus avaruudessa matkustavana rotuna, olivat hävinneet näkyvistä suunnilleen yhtä nopeasti. Ensimmäinen oli kadonnut sameana virtaavaan veteen, ja toinen Flacin hallituksen aiemmin tekemään päätökseen.

Celmar nojautui penkin puista selkänojaa vasten ja nosti katseensa taivaalle. Kaksi ilta-auringon valossa kiiltävää pistettä ilmakehän ulkopuolella tarkoitti kahta pian omiin kätköpaikkoihinsa laskeutuvaa taistelualusta. Jos Priur oli ennustuksessaan oikeassa, ne lentäisivät vielä jonain päivänä kaukaisessa tulevaisuudessa. Molemmille aluksille oli varattuna valmiit säilytyspaikat syvällä Flacin pinnan alla. Ne ja muutama kymmenen muuta näistä Flacin teknologian kirjaimellisesti suurimmista taidonnäytteistä säilytettäisiin eri puolille planeettaa kaivetuissa luolissa, ja loput aluksista romutettaisiin mahdollisimman pian.

Lähes kaikki elossa olevat flacellaanit tiesivät tähän mennessä, että heidän aluksensa piilotettaisiin tai purettaisiin. Sen sijaan Valitut, ja vain muutama tuhat heistäkin, tiesivät paremmin. Viisi tarkan karsinnan läpäissyttä alusta lähetettäisiin kiertämään kaukaista, huolellisesti valikoitua aurinkoa, jonka luona ne odottaisivat joko ne takaisin kutsuvaa viestiä tai ennalta määrätyn ajan täyttymistä. Kyseisellä tähdellä, jonka luokse alusryhmä oli menossa, ei ollut yhtään kiertolaista, eikä sen lähiavaruudesta löytynyt mitään muutakaan, joka olisi houkuttanut jotain rotua lähettämään sinne aluksiaan.

Jopa Ziv Op oli joutunut tyytymään erittäin summittaiseen arvioon yhdensuuntaisen matkan kestosta. Viidestäkymmenestä sataan vuotta. Sinänsä sillä ei ollut väliä. Muutamaa alussa ja lopussa hereillä olevaa päällystön jäsentä lukuun ottamatta jokaisen aluksen kaikki matkustajat olisivat staasissa koko matkan ajan, ja alusten navigointiautomatiikka huolehtisi hyppyjen kartoittamisesta ja niiden suorittamisesta.

Jokainen matkalle ilmoittautunut tiesi jättävänsä kaiken tuntemansa lopullisesti taakseen. Kun he palaisivat, jos palaisivat, jokainen heidän tuntemansa henkilö olisi ollut kuolleena tuhansia vuosia. Yhteiskunta Flacilla olisi varmasti erilainen kuin nykyään. Pahimmassa tapauksessa näiden viiden aluksen miehistöt olisivat rotunsa viimeiset edustajat. Parhaimmassakin tapauksessa he olisivat kummajaisia, jotka toisivat tullessaan joko tuulahduksen menneisyydestä tai jotka yrittäisivät nostaa taantuneen rotunsa takaisin avaruuteen. Sitäkään vaihtoehtoa ei voinut unohtaa, että jos takaisin tulijat huomattaisiin, he saattaisivat saada nykyisen tai kenties kätkössä oloaikana ilmestyneen uuden vihollisen kiinnostumaan Flacista.

Perillä määränpääksi valitussa aurinkokunnassa, maattuaan lähes koko matkan ajan staasikammioissa, alusten päällystöt varmistaisivat kohteen turvallisuuden ja palaisivat uneen. Ensimmäisen aluksen koko miehistön oli tarkoitus herätä viidentuhannen vuoden kuluttua. Kukaan ei voinut taata, että alus tai sen staasikammiot toimisivat ylläpitorobottien uurastuksesta huolimatta vielä silloinkin. Todennäköisesti ainakin muutama säiliöistä olisi siihen mennessä hajonnut, ja jokainen tiesi, millainen kohtalo odottaisi rikkoutuneessa tankissa ollutta.

Säiliöistä ensimmäisenä noussut miehistö tarkistaisi ja korjaisi oman aluksensa. Sen jälkeen he vilkaisisivat muita avaruusvaltansa jäänteitä ja lähtisivät pitkälle matkalle kohti Flacia. Loput miehistöistä heräisivät porrastetusti viidensadan vuoden välein, paitsi viimeinen, jonka ajastettu paluu unesta oli siirretty kymmenentuhannen vuoden päähän. Aika ei ollut sattumanvaraisesti valittu. Simulaatioiden perusteella suunnilleen kahdentoistatuhannen vuoden jälkeen ilman telakalla tapahtuvaa huoltoa alusten koneiden ja muiden laitteiden hajoamisriski kasvaisi nopeasti. Aiemmin heränneet miehistöt voisivat tarvittaessa kunnostaa jäljelle jääviä aluksia ja niiden laitteita, mutta vaativiin korjauksiin heillä ei olisi mahdollisuuksia.

Staasilaitteistojen kestävyydestä voitiin esittää vain valistuneita arvailuja. Todennäköisesti ainakin kolmannes, mahdollisesti jopa puolet niissä makaavista olisi kymmenentuhannen vuoden kuluttua kuolleita säiliöiden tai niistä huolehtivien laitteistojen hajottua. Aiemmin heräävillä muiden alusten miehistöillä riski olisi selvästi pienempi muttei olematon. Jotkut pariskunnat olivat halunneet säiliönsä kytkettäviksi yhteen. Jos toisen kammio pettäisi, toinenkin kuolisi. Vain alusten kapteenit ja korkein upseeristo saisivat juuri ennen perillä tapahtuvaa pidempää staasautumista tietää mukanaan kuljettamistaan, koko matkan sinetöityinä olevista ohjeista oman aluksensa heräämisvuoron.

Puisella penkillä istuva Celmar vaihtoi asentoa, nosti vasemman kätensä polvelleen ja aukaisi rannetietoimensa. Niin kuin hän oli arvellutkin, toinen taivaalla näkyvistä, kätkemisvuoroaan odottavista aluksista oli Jwyceroggh Pjo. Aina siitä lähtien, kun hän oli siirtänyt Marna Laceen sieltä Varcoyn hävittäjälentäjäksi, Jwycerogg Pjo oli herättänyt hänessä kahdenlaisia tunteita. Toisaalta hän arvosti taistelualuksen voimaa, toisaalta hän ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan Laceeta lentämässä yksipaikkaisellaan suuremman aluksen lävitse. Kyseinen temppu oli maksanut naiselle tämän työn hävittäjälentäjänä. Celmarin järjestämä siirto Varcoylle oli pelastanut yhteysaluksen kuljettajaksi alennetun Laceen tylsistymästä kuoliaaksi.

Komentaja oli naisen tietämättä seurannut tämän toimia uudessa asemapaikassaan. Jos muutama uhkarohkea lentonäytös unohdettiin, niin siirretty oli käyttäytynyt kohtalaisen hyvin. Itse asiassa tämän lentotaidot olivat saaneet muut, omaan tasoonsa siihen asti tyytyväiset lentäjät harjoittelemaan selvästi entistä enemmän tavoittaakseen Marna Laceen kyvyt. Loppujen lopuksi kaikki olivat hyötyneet. Muutaman kuukauden ylimääräisen harjoittelun jälkeen Varcoyn hävittäjälentäjät olivat keskimäärin selvästi etevämpiä kuin muiden alusten kollegansa, ja Laceenkin piti jatkuvasti kehittyä pysyäkseen parhaimpana.

Jwyceroggh Pjon ajatteleminen sai Celmarin muistelemaan Flacin laivastoa parhaimmillaan. Sodat cal'lazeita, oderiaaneja ja muinaisia vastaan olivat kutistaneet sen murto-osaan mahdikkaimmasta ajastaan, eikä laivasto enää koskaan tai ainakaan näkyvissä olevassa tulevaisuudessa palautuisi entiselleen. Pelkkä uhka sodat voittaneen osapuolen hyökkäyksestä riitti saamaan kaikki sivistyneet rodut vapaaehtoiseen taantumaan, koska yksikään niistä ei halunnut ottaa riskiä, että tuo viimeisin ja pahin vitsaus kiinnittäisi huomionsa juuri heihin. Sota avaruutta nyt hallitsevia vastaan oli täysin mahdoton ajatus. Darbit, elvaanit, clutheriinit ja flacellaanit eivät yhdessäkään pystyisi kuin pieneen kiusantekoon näiden hirvittävää, muinaiset ja heidän tunnistamattomat liittolaisensa yhdessä ainoassa taistelussa tuhonnutta sotakoneistoa vastaan.

Viiden aluksen lähettäminen kauas Flacilta oli epätoivoinen yritys välttää lopullinen vajoaminen barbaarisuuteen. Ennusteiden mukaan oli kohtalaisen suuri todennäköisyys, ettei suunnitelma Valittujen perustamisesta huolehtimaan nykyajan teknologian säilymisestä tulevaisuuteen toimisi. Liian suuri Valittujen määrä estäisi valtaväestöä unohtamasta menneisyyttä ja hyväksymästä neuvoston kehittämää vaihtoehtohistoriaa.

Kukaan ei voinut taata, etteikö joku Valittu puhuisi joskus sivu suunsa. Sen jälkeen mikään ei estäisi huhujen leviämistä. Nytkin tarvittaisiin useita sukupolvia tällä hetkellä elossa olevien jälkeen, jotta muistot avaruusajasta haihtuisivat kansalaisten muistista tai ainakin muuttuisivat epämääräisiksi taruiksi. Liian pieni Valittujen määrä taas estäisi nykyisen tiedon säilymisen. Heitä olisi oltava riittävästi, jotta he voisivat opettaa toisiaan. Kyky ja mahdollisuus tallennetun informaation oppimiseen ei ollut tarpeeksi. Tämän pienen erityisryhmän jäsenten olisi huolehdittava kaikesta säilytettävästä teknologiasta ja kyettävä tarvittaessa valmistamaan rikki menneitä osia tai laitteita salaa tavallisilta kansalaisilta samalla, kun he näennäisesti olisivat osa normaalia yhteiskuntaa.

Viimeinen kohta Valittujen tulevassa toimenkuvassa herätti neuvostossa melkoista väittelyä. Joidenkin mielestä Valituista olisi tehtävä etuoikeutettu yhteiskuntaluokka. Toiset taas pitivät varmana, että moinen suunnitelma aiheuttaisi diktatuurimaisen järjestelmän ja luultavasti verisen vallankumouksen joskus myöhemmin.

Yhteyslaitteen pärähdys keskeytti Celmarin muistelmat viimeisestä neuvoston kokouksesta. Vastoin tapojaan komenta- ja päätti ottaa Drician soiton vastaan hologrammitilassa. Celmar asetti laitteen viereensä penkille, painoi paria sen pinnalla olevista napeista, nousi ylös ja astui kaksi askelta taaksepäin. Puolentoista metrin mittainen Dricia ilmestyi yhteyslaitteen päälle. Vain kokoero ja holon aavistuksenomainen värähtely paljastivat, ettei hänen siskonsa todellisuudessa seisonut siinä.

– Terve, Cel, Dricia aukaisi suunsa ja tiedusteli saman tien, missä hänen veljensä maleksi.

– Muutaman sadan metrin päässä neuvoston tiloista uudessa puistossa. Kyllästyin kuuntelemaan niiden puupäiden väittelyä Valittujen tulevasta asemasta.

– He jatkavat vieläkin? nainen purskahti nauruun.

– Luulin heidän jo lopettaneen.

– Kun he saavat kokouspalkkion lisäksi tuntipalkan? Kuvittelet vain. Luultavasti he jatkavat vähintään keskiyöhön asti.

– Onko heillä edes oikeasti aikomusta päästä johonkin ratkaisuun?

– Varmaankin, muttei mitään erityistä kiirettä. Tarvittaessa he pystyvät välttelemään päätöksen tekoa siihen asti, kunnes viimeinenkin alus on joko sijoitettu hautaansa tai romutettu.

– Eivät kai he sentään niin kauan väittele Valituista? Dricia puuskahti epäuskoisena veljeään tuijottaen.

– Ei sitä tiedä, Celmar vastasi ja kohautti samalla harteitaan.

– Muistanet, että he käyttivät yli kymmenen vuotta sen neuvoston rakennuksen edessä törröttävän patsasrumiluksen sijainnin pohtimiseen. Eikä kyseessä ollut kuin kuuden metrin päässä toisistaan sijaitsevat kaksi vaihtoehtoa.

– Oli siinä kyse muustakin, Dricia korjasi huvittuneena.

– Patsaan värivaihtoehtoina oli sentään kolme mahdollisuutta.

– Joita ei erota toistaan paljaalla silmällä.

Kaksikko räjähti nauramaan Celmarin sarkastisen kommentin jälkeen. Kauempana kävellyt pariskunta vilkaisi kummeksuen holon kanssa nauravaa komentajaa, ennen kuin jatkoi päitään pyöritellen matkaansa.

Suljettuaan tietoimensa muutamaa minuuttia myöhemmin komentaja oli paljon paremmalla tuulella. Ennen clutheriineja, darbeja ja elvaaneja oli näkynyt kohtalaisen usein. Enää muiden rotujen edustajia ei juurikaan ollut Flacilla. Eri rotujen ylimpien viranomaisten päätöksillä kaikki heidän kansalaisensa oli kutsuttu omille planeetoilleen. Määräyksestä, sillä sellainen se todellisuudessa oli, huolimatta kaikki eivät tietystikään olleet noudattaneet käskyä. Sijaintiplaneettojen viranomaiset olivat pidättäneet suurin joukoin palaamisesta kieltäytyneitä vieraiden rotujen edustajia ja lähettäneet nämä kotiinsa. Joitain jäi totta kai löytämättä. Joko heitä suojeltiin tai sitten he olivat löytäneet turvapaikan omin voimin. Karkulaiset tavoitettaisiin varmasti joskus. Jos se tapahtuisi vasta tähtialusten romutuksen tai hautauksen jälkeen, piileskelijät joutuisivat jäämään nykyisille sijaintiplaneetoilleen loppuiäkseen.

Tilanne oli synnyttänyt kiivaan väittelyn paenneiden kohtelusta Flacilla, ja luultavasti sama oli tapahtunut muillakin planeetoilla. Jotkut neuvoston jäsenet vaativat paluukäskyä uhmanneiden teloittamista. Toiset halusivat karkulaisten pakkosterilointia. Molempien ryhmien pelkona oli, että vieraan rodun edustajien löytyminen saisi avaruudessa väijyvän vitsauksen tajuamaan, että Flac oli tulevasta kehittymättömyydestään huolimatta joskus ollut avaruusvalta. Se oli uhka, jota nämä korkeaarvoiset henkilöt, ja totuuden nimessä kymmenet miljoonat muutkaan, eivät olleet halukkaita ottamaan. Vastaväitteitä tietysti kuului. Todennäköisesti vieraat tiesivät jo flacellaanien teknologisesta tasosta havaittuaan Flacin alukset avaruudessa.

Itse asiassa, Celmar hymähti, koko taantuma yksinkertaiseksi maatalousyhteiskunnaksi perustui yhdelle oletukselle. Jos se osoittautuisi vääräksi, clutheriinit, darbit, elvaanit ja flacellaanit olisivat tehneet uhrauksensa turhaan. Toisaalta, päinvastaisessa tapauksessa jokainen näistä roduista säästyisi täydelliseltä tuholta. Tosin se ei ollut aivan varmaa, mutta kaikkien käytettävissä olevien tietojen mukaan oderiaanit, cal'lazeit ja muinaiset olivat olleet hyökkäämättä esiavaruudellisten sivilisaatioiden kimppuun. Oli vain toivottava, että sodan voittanut osapuoli noudattaisi näiden esimerkkiä.

Komentaja ei viitsinyt pohtia asiaa sen enempää. Sodat oli sodittu ja hävitty. Oli tehtävä se, mikä oli mahdollista ja välttämätöntä, eli taantua. Valittujen asemaan löytyisi varmasti ratkaisu viimeistään pakon edessä. Oli olemassa niitäkin, joiden mielestä koko ryhmää ei saisi perustaa. Olisi parempi unohtaa koko avaruusaika ja nousta satojen tai tuhansien vuosien kuluttua luonnollista tietä tieteiden kehittyessä takaisin tähtiin. Siinä tapauksessa tulevaisuuden arkeologeilla riittäisi varmasti ihmettelemistä, kun joku kätketyistä aluksista löytyisi. Komenta- ja virnisti ajatukselleen. Moinen tapahtuma saisi virallisesta historiankirjoituksesta vastaavat sekaisin viimeistään silloin, kun paljastuisi, etteivät maahan kaivetut alukset olleet minkään vieraan rodun teollisuuden tuotteita.

Itsekseen naureskeleva komentaja suunnisti kohti kauempana sijaitsevaa parkkipaikkaa. Aurinkoisina päivinä sen sijainti puolen kilometrin päässä neuvoston rakennuksesta ja parinsadan metrin päässä hänen nykyisestä olinpaikastaan ei ollut ongelma. Sadepäivinä jokainen neuvoston jäsen haettiin pysäköintialueelta liiturilla työpaikalleen. Ilman taantumaa ylimmät viranhaltijat olisivat jonain päivänä kyllästyneet pelleilyyn, kävelleet arkkitehtiviraston ylitse ja rakennuttaneet parkkikerroksen työpaikkansa ylimpään kerrokseen.

Celmarilla muutamalla muulla ja kaikilla neuvoston jäsenillä oli yhteinen, vain heidän käyttöönsä varattu parkkipaikka. Kulkuneuvon keskusyksikköön liitetty tunnistin reagoi komentajan mukanaan kantamaan tietoimeen viidenkymmenen metrin päästä ja käynnisti lentolaitteen maalipinnan välkkytoiminnon. Epätahtiin punaisena vilkkuvaa liituria ei voinut olla huomaamatta edes kirkkaassa auringonvalossa. Celmarin tullessa viiden metrin päähän ajokistaan sen tuikkutoiminto sammui automaattisesti.

Liiturin tavallista voimakkaampi moottori piti hädin tuskin kuultavan äänen komentajan polkaistessa kaasun pohjaan. Kaksipaikkainen, solakka ilma-alus singahti taivaalle. Celmar pusertui turvakehikon pehmusteita vasten ajokin jarruttaessa voimakkaasti lähimmän ilmavalvontayksikön otettua liiturin hallinnan itselleen. Läheltä yläpuolelta viuhahtava miehittämätön lastinkuljetin sai pienemmässä aluksessa olevan miehen irvistämään. Ilman automatiikkaa törmäys olisi ollut lähellä. Celmarin ajoneuvo kääntyi vaakatasoon ja sen ohjauksen hallinta palautui kuljettajalle.

Onneksi Dricia ei ollut näkemässä tilannetta, komentaja ajatteli lentäessään tasaisella vauhdilla ilmatietä jonkun paranteleman urheilumallin ja kaksikymmenpaikkaisen henkilökuljettimen välissä. Tarkemmin katsoen edellä menevä sporttivaunu ei ehkä ollutkaan paranneltu vaan pilattu malli. Epämääräisen muotoinen, aivan liian suuri takaspoileri sai aluksen näyttämään lentävältä pyykkitelineeltä, eivätkä ylimääräiset, taatusti tarpeettomat ilmanottoaukot mitenkään erityisesti lisänneet vempeleen viehättyvyyttä Celmarin silmissä. Tyypillinen teinivaunu, oli komentajan tuomio. Todennäköisesti siitä löytyisivät myös nuorison suosimat järjettömän tehokkaat musiikkivehkeet, erityinen moottorin ääntä korostava lisälaite, väriusvakone ja pinnan erikoisvalaistus näyttäviä lähtöjä varten.

Muutaman kymmenen kilometrin, ajassa kahdeksan minuutin, kuluttua Celmar kääntyi alaspäin viettävälle rampille ja irtaantui kokonaan moottoritiejärjestelmästä. Vanhasta tottumuksesta komentaja kokeili hallintalaitteiden toimivuuden ja kiihdytti sitten kulkuneuvonsa vauhdin äärimmilleen.

Äkillinen, suunnittelematon suunnanmuutos nytkäytti pahasti komentajan niskaa. Aluksen havaitsin oli reagoinut kolmensadan metrin päässä metsästä nousseeseen zplatparveen ja kääntänyt liiturin pois törmäyskurssilta. Samalla turvalaitteisto oli nostanut etuikkunan korkeammaksi. Celmar huokaisi, hiljensi vauhtia ja muutti aluksensa avomallista katetuksi. Osuminen yksittäiseenkin zplatiin tai johonkin muuhun lintuun olisi hänen aiemmin käyttämällään nopeudella ollut tappavan vaarallista.

Pari äänikomentoa myöhemmin liiturin keula kääntyi jonkin verran oikealle. Lähes huomaamaton, pitkä kiihdytys nosti aluksen nopeuden matkavauhtiin. Kuljettaja sääti istuimensa lepoasentoon ja kytki automaattiohjauksen päälle. Celmar sääti hytin ilman hieman nykyistä lämpimämmäksi ja sulki silmänsä.

2

Celmarin määränpäässä Dricia vilkaisi syödessään parin metrin päässä sängyssä makaavaa vauvaansa. Tuttu tuhina kertoi pienokaisen aikomuksesta jatkaa uniaan. Nainen hymyili hellästi ja jatkoi ateriansa tuhoamista katsahtaen aina välillä jälkeläistään.

Tuntia myöhemmin, vauvan herättyä ja syötyä, Dricia ajatteli veljeään, jonka lyhyt ja loistelias ura tulisi pian päätökseensä. Molemmista heistä tulisi Valittuja, samoin kuin useimmista sotilaista. Kaikille asepalveluksessa oleville oli tarjottu mahdollisuutta Valituksi, mutta jotkut heistä olivat ilmoittaneet luopuvansa etuoikeutetusta asemastaan eri syistä. Neuvostossa esitetyissä ehdotuksissa tämän erityisryhmän jäsenten lopullisesta määrästä oli suuriakin eroja. Ensimmäisessä ryhmässä heitä olisi pakosti paljon, aivan liikaa tulevaisuutta ajatellen, mutta kyse oli paitsi alussa tarvittavasta työvoimasta niin myös yhteiskunnan vakaudesta. Pellolle komennettu tyytymätön sotilasjoukko voisi helposti päättää, ettei moinen työ sopinut heidän arvolleen. Sellainen mielenilmaus lähtisi helposti käsistä, ja neuvostolla saattaisi pian olla edessään vallankumousyritys.

Valittujen määrä supistuisi jokaisen sukupolven myötä. Suurin pudotus tulisi heti seuraavien Valittujen kohdalla. Jatkossa heidän määränsä vähenisi, kunnes lopullinen ryhmäkoko olisi saavutettu. Joidenkin neuvoston jäsenten mielestä tietty prosenttimäärä kansalaisista pitäisi olla Valittuja. Driciasta kyseinen ajatus oli yksinkertaisesti typerä. Menneisyyttä säilyttävään joukkoon pitäisi hänen omasta mielestään kuulua tehtävään vaadittava määrä henkilöitä, mikä ei mitenkään riippuisi koko planeetan väkiluvusta.

Vauvallekin pitäisi keksiä nimi, nuori nainen huokaisi kuultuaan pientä liikettä. Pienokaisen ajattelu käänsi Drician mietteet Gedeliin ja sai kyyneleet tulvehtimaan tuoreen äidin silmiin. Hän ei ollut toipunut, eikä luultavasti koskaan kunnolla toipuisikaan, yllättävästä ja lopullisesta erosta puolisostaan.

Päätös kaiken avaruusmatkailun äkillisestä lopettamisesta oli tullut yllätyksenä lähes kaikille. Totta kai tiedossa oli ollut, että matkustusta vähintäänkin rajoitettaisiin reilusti, mutta flacellaanien, darbien, elvaanien ja clutheriinien korkeimpien päätöselimien ratkaisu oli tarkoittanut, että jokainen näiden rotujen alus palaisi välittömästi lähtöpaikkaansa. Vieraat karkotettiin planeetoilleen omilla avaruusaluksillaan. Eri rotujen jäsenten vierailu toisilla planeetoilla muuttui mahdottomaksi. Samalla meni Drician ja Gedelin mahdollisuus päättää tuleva asuinympäristönsä.

Dricia tiesi, että virallisista tiedoista huolimatta kunkin rodun edustajien lähettämiseksi omalle planeetalleen joidenkin, yleensä tiedemiesten ja -naisten tai muiden loppuelämän asuinpaikalleen hyödyllisten ammattien edustajien, oleskelua katsottiin joka paikassa läpi sormien. Tietysti heidät pidettäisiin poissa yleisön ja uuden, avaruudessa väijyvän ja vitsauksista pahimman edustajien silmistä. Mikään ei kuitenkaan poistaisi sitä tosiseikkaa, että he olisivat koko elinaikansa todisteita aiemmin suoritetuista avaruusmatkoista.

Vacalai-Dres. Minkäköhän Gedel antaisi lapsensa etunimeksi? Useita vaihtoehtoja kävi naisen mielessä. Joistain niistä he olivat keskustelleet. Dricia tiesi, ettei hän ikinä saisi tietää miehensä lapselleen antamaa etunimeä. Dricia hymähti. Hän ajatteli aina puolisoaan miehenä, vaikka tämä edustikin sukupuoletonta rotua.

Pian naisen ajatukset palasivat aiempaan. Viestiyhteydet eri sivilisaatioiden välillä oli jo katkaistu, eikä niitä avattaisi, ennen kuin tuntemattomien muodostama uhka olisi ohitse. Sitä, milloin katastrofi olisi vältetty, ei tiennyt, eikä voinut tietää, kukaan. Ainakaan se ei tapahtuisi hänen omana elinaikanaan. Hän ei ikinä näkisi nähdä Gedelia tai tämän lasta. Heidän perheensä ei koskaan yhdistyisi.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin Drailana käväisi huoneen ovella. Dricia ei huomannut tulijaa, eikä tämä häirinnyt synkkiin ajatuksiinsa vaipunutta tytärtään. Drailana palasi puolisonsa luokse olohuoneeseen, istahti sohvalle ja komensi talon keskustietoimen aukaisemaan hänen seuraamansa hömppäsarjan uusimman jakson holona huoneen takaseinän eteen. Joskus hän katsoi sitä kaksiulotteisena versiona miehensä suureksi huviksi.

– Vieläkö te katsotte tuota roskaa?

– Tarkoitit kai laatuviihdettä? Drailana korjasi taakseen vilkaisematta tyttärensä erehdyksen.

– Tuo on uusinnan uusinnan uusinta, Dricia huokaisi.

– Ainakin. Tosin se on niin vanha sarja, että se on saattanut tulla joskus aikaisemminkin.

Vermalin hekotus sai molemmat naiset katsomaan tätä.

– Muistan nähneeni osan tästä sarjasta nuoruudessani, mies selitti huvittuneisuuttaan.

– Tosin se taisi jo silloinkin olla uusinta.

– Olkaa nyt molemmat hetki hiljaa. Jakso loppuu ihan kohta, enkä halua menettää mitään hölösuisuutenne takia, Drailana komensi ja piti silmänsä tiukasti ohjelmassa.

– Moneltako Celmarin pitäisi olla täällä? Dricia tiedusteli äidiltään jakson päätyttyä. Nuorempi nainen tiesi veljen saapuvan illan aikana, mutta tarkka tuloaika oli hakusassa. Entinen diplomaatti nolostui hieman tajutessaan unohtaneensa kysyä asiasta Celmarilta itseltään puhuessaan tämän kanssa edellisen kerran.

– Ei aavistustakaan. Neuvoston kokouksen päättymisajankohdasta matka-aika tänne minimissään, Vermal päätteli lopulta.

– Eli varhaisin mahdollinen aika on piakkoin, Drailana tokaisi. Hän aikoi sanoa jotain muutakin, kun talon keskustietoimen ulkoanturit huomasivat niiden kantomatkan sisälle ilmestyneen liiturin, ja laite antoi ennakko-ilmoituksen Celmarin tulosta. Hetkistä myöhemmin toisesta huoneesta kuului epämääräinen äännähdys.

Vauhdikas laskeutuminen tulo pelmautti parkkipaikan vieressä kasvavan pensaan lehtiä. Liituri oli tuskin ehtinyt pysähtyä, kun sen kuljettaja oli jo hypännyt lentolaitteen kyydistä. Ovelle asti hän ei kuitenkaan ehtinyt, ennen kuin se aukeni ja neljä sisällä ollutta saapuivat vastaanottamaan tulijaa. Celmar tervehti lyhyesti kolmea aikuista ja katsoi hieman pidempään äitinsä sylissä nuokahtelevaa vauvaa. Komentaja katsoi parhaaksi olla häiritsemättä kiljukaulaa. Dricia hymyili. Hän tiesi veljensä tunteista nyyttiä kohtaan, mutta ymmärsi, miksei tämä napannut sitä tapansa mukaan syliinsä. Väsyneenä otus oli varsin kärttyisä ja kesken uniensa herätettynä äksy. Ympäristön kannalta oli parempi, etteivät molemmat tapahtuisi yhtä aikaa.

– Mikä siellä neuvoston kokouksessa tällä kertaa oli aiheena?

Celmar katsoi suu täynnä leivonnaista puhunutta isäänsä. Nuoren miehen mieleen muistuivat lukemattomat kerrat, jolloin häntä itseään oli kielletty tekemästä samaa.

– Valituista käytiin samaa väittelyä kuin aiemminkin. Muutama jäsenistä tosin oli vaihtanut mieltään ja siirtynyt suuren määrän puoltajista minimimäärän kannattajien ryhmään. Viiden kulttuurinsäilytysaluksen lopulliset miehistöt on karsittu vapaaehtoisista. Kaikki heistä ovat joko perheettömiä tai pariskuntia. Cezzr Van kapteeniksi lähtee Bam U'de, Oireen Hara Vander, Refian Karab Tgur ja Cararin Jibb Bahgj.

– Tuossa oli vasta neljä alusta, Drailana muistutti poikaansa.

– Dazorin kapteenin ja samalla koko laivueen komentajan paikka on vielä auki.

– Onko sitä tarjottu sinulle?

– Kieltämättä minulta on muutaman kerran tiedusteltu halukkuuttani jättää kaikki taakseni, Celmar tunnusti.

– En kuitenkaan ole kiinnostunut.

– Mitä mieltä Ziv on?

– Hän saattaisi lähteäkin, jos hän ei tuntisi erästä harvinaisen komeaa ja älykästä upseeria.

– Milloin te erositte ja missä hän tapasi sellaisen laatu-uroksen? Dricia tiedusteli ja yritti pitää naamansa peruslukemilla veljeään kiusoitellessaan. Tämä jätti siskonsa murjaisun omaan arvoonsa.

– Minuakin on kysytty pariin kertaan.

Entisen diplomaatin sanat saivat muut vilkaisemaan häntä yllättyneinä. Kaikki tiesivät, että neuvosto tiedusteli, ja jossain määrin jopa painosti sopiviksi katsomiaan henkilöitä. Suoranaista pakottamista se ei sentään harrastanut.

– En aio lähteä, jos sitä pelkäätte. Tai toivotte.

Yleisen nauramisen päätyttyä Drailana katosi keittiöön ja heilautti kutsuvasti kättään miehelleen. Palatessaan hänellä oli tarjottimellinen purtavaa. Vermal löntysti hänen perässään neljän mukin ja mehukannun kanssa väärinymmärretyn ja orjuutetun ilme kasvoillaan. Se ei kuitenkaan estänyt häntä rohmuamasta suurinta annosta herkuista ja juomasta puolta kannullista.

Illempana, jäätyään kahden lasten mentyä takapihalle katsomaan taivaalla näkyviä, hautausvuoroaan odottavia aluksia Vermal ja Drailana saivat aikaa pohtia jälkeläisilleen tehtyjä tarjouksia.

– En todellakaan pidä neuvoston Drille ja Celille tekemistä ehdotuksista.

– Ei minuakaan juuri innosta ajatus, että he lähtisivät ja jättäisivät kaiken taakseen, Vermal murahti.

– Jos pitäisi arvata, veikkaisin Celmarin olevan lähempänä lähtöä.

– Tiedän. Meitä, Zivia ja ystäviään lukuun ottamatta häntä ei taida pidätellä mikään täällä. Oikeastaan Zivia ei voi edes laskea poikamme lähtöä estäväksi tekijäksi.

– Eipä kai, Drailana huokaisi.

– En hämmästyisi, jos se nuori nainen lähtisi Celin mukaan, mikäli tämä päättäisi mennä Dazorin komentajaksi.

– Dricialla sentään on paljon enemmän syitä jäädä tänne, Vermal lohdutti vaimoaan, joka näytti poikansa aiemmista sanoista huolimatta epäilevän, että tämä saattaisi hyvinkin liittyä kulttuurinsäilytyslaivastoon. Drailanan ilme kirkastui. Hänkään ei osannut kuvitella tyttärensä hylkäävän lapsensa, vanhempansa ja koko elämänsä Flacilla. Ainut, joka saattaisi saada hänen mielensä muuttumaan, oli Celmar. Toisaalta lähteville aluksille ei hyväksytty mukaan lapsia, joten todellista vaaraa Drin lähtemisestä ei ollut. Loogisesti ajatellen kummallakaan lapsista ei ollut yhtäkään syytä edes harkita lähtöä. Jostain syystä molemmat vanhemmat olivat silti huolissaan, vaikka yrittivätkin peittää järjettömiltä tuntuvat ajatuksensa toisiltaan.

Drailana ja Vermal olisivat kumpikin rauhoittuneet, jos olisivat kuulleet samaan aikaan pihalla käydyn sananvaihdon. Dricia ja Celmar olivat molemmat päätyneet siihen ajatukseen, ettei kumpikaan lähtisi. Neuvosto saisi painostaa heitä aivan niin paljon kuin halusi. Dazorin miehistöön he eivät liittyisi.

– Jos sinusta ei tulisi Valittua, minkä ammatin valitsisit? Celmar joutui tunnustamaan, ettei ollut pohtinut asiaa aiemmin. Flacin laivaston komentajana toimiminen ja nyt sivilisaation alasajo olivat vaatineet häneltä niin paljon aikaa, ettei hän ollut miettinyt tulevaisuuttaan. Siskon ilmeestä näki, että tämä miltei osasi lukea veljensä ajatuksia.

– Voisin olla maanviljelijä, Celmar sanoi ensimmäisen mieleensä tulleen vaihtoehdon.

– Aika hankala kuvitella sinua maajussina, Dricia virnuili toisen tiedusteltua lyhyen keskustelun jälkeen, mikä on kuokka.

– Se on sellainen vanha kaivuväline. Maan pintakerros käännetään sillä, jotta saadaan multa esille ruohon ja muun kasvuston seasta. Oletko ihan varma, että haluat viettää kuukauden joka kevät pellolla heiluttamassa tätä aika raskasta, vanhanaikaista työkalua?

– En, Celmar tyrskähti ajateltuaan asiaa tarkemmin.

– Ehkä siirryn sittenkin eläinten kasvattajaksi.

Drician pyristellessä ollakseen nauramatta hän huomasi liikettä vähän matkan päässä kasvavan pensaan vierestä.

– Näetkö tuon pienen eläimen tuolla kahdeksan metrin päässä? diplomaatti tiedusteli osoittaen suuntaa kädellään. Celmar nousi tuolistaan ja siirtyi katsomaan lähempää Drician tarkoittamaa kymmenen sentin pituista, karvaista, pitkäjalkaista ja varsin äänekkäästi tuhisevaa otusta. Mieleenpainuvin osa siinä oli kuono, joka oli kaksi kertaa eläimen ruumiin pituinen ja laahasi maata sen takajalkojen välissä.

– Tunnistatko sen?

– En, Flacin laivaston komentaja tunnusti kiemurtelematta.

– Olen nähnyt noita aina silloin tällöin viime vuosina, mutten ole koskaan jaksanut selvittää lajia.

– Se on nenäin. Nimensä se on saanut arvaat varmaan mistä. Sen ruokalistalle kuuluu sekä hyönteisiä että tiettyjä kasveja. Sitä tarhataan, koska monien mielestä nenäimen turkki on maailman paras. Eläintä ei kuitenkaan tapeta, ja sen kasvattajat pyrkivät luomaan sille mahdollisimman hyvät oltavat. Stressaantuneen nenäimen turkista katoaa sille ominainen kiilto. Jokainen kaltoin kohdeltu eläin tuottaa kohtalaisen kokoisen tappion hyvinvoivaan otukseen verrattuna, joten niiden turkkeja myyvillä on melkoinen kannustin tehdä hoidokkiensa elämästä mahdollisimman hyvä.

– Minkä ikäisinä ne teurastetaan?

– Itse asiassa niitä ei päästetä päiviltä, Dricia virnisti.

– Vanhojen eläinten turkki on paljon tiheämpi kuin nuorten ja siksi arvokkaampi. Lisäksi tuo himmeä kiilto minkä näet nyt, muuttuu paljon kirkkaammaksi eläimen kuoltua. Luonnossa tietysti vain joksikin aikaa, mutta mikäli henkensä heittänyt nenäin nyljetään samana päivänä, kiilto säilyy ja lisää lopputuotteen arvoa.

– Toisin sanoen mitä vanhemmaksi ja tyytyväisempänä nenäin elää, sen enemmän sen turkista saa rahaa?

– Niin. Mutta ennen kuin aloitat niiden kasvattamisen, suosittelisin tutustumaan alan kirjallisuuteen. Tuo kyseinen elukka on varsin kranttu ympäristönsä suhteen. Sitä paitsi, Dricia tokaisi tultuaan ajatelleeksi jotain, joutuisit hoitamaan niitä käsipelillä. Kaikki korkeampi teknologiahan jätetään piakkoin pois käytöstä. Toivottavasti pidät kuolleiden eläinten nylkemisestä ja niiden turkkien muokkaamisesta myyntikuntoon. Kai sinä olet nähnyt museossa vanhanaikaisia puukkoja? Drician oli pakko kysyä nähtyään neuvottoman ilmeen veljensä kasvoilla.

3

Korwel Nanzig puri hampaansa yhteen ja sulki silmänsä. Avattuaan ne taas hän kierrätti katsettaan muissa neuvoston jäsenissä. Osa näytti tyrmistyneiltä, osa syyllisiltä. Joidenkin ilmettä oli vaikea tulkita, mutta ainakin muutaman kasvoilla oli havaittavissa selvää helpotusta puheenjohtajan otettua viikkojen kiertelyn ja henkilökohtaisten maanittelujen ja kärttämisen jälkeen asian julkisesti esille. Nanzig vastasi tyynesti Qarhagin katseeseen. Oli uudehko puheenjohtaja muuten mitä vain, niin ainakaan rohkeuden puutteesta häntä ei voinut moittia. Tämän tyyli- ja tilannetajusta ei sen sijaan yleisesti ottaen oltu kovinkaan varmoja.

– Haluaako joku kommentoida ehdotustani? Nanzig? Puhuteltu rykäisi, kokosi hetken ajatuksiaan ja sai aikaan naurunhörähdyksen ensimmäisillä sanoillaan.

– Minusta se on aivan ahterista. Ensinnäkin jo tähän mennessä käyttämäsi painostus on ollut kyseenalaista ja joiltain osin jopa suoraan sanoen törkeää. Celmar on moneen kertaan sanonut, ettei ole kiinnostunut Dazorin kapteeniudesta ja koko alusryhmän komentajuudesta. Dricialla on lapsi, ja olit itse laatimassa sääntöjä, joiden mukaan yksikään alaikäinen ei voi lähteä alusten mukaan. Onko tarkoituksesi kenties muuttaa määräyksiä vai pakottaa Dricia eroamaan pienokaisestaan?

Korwel Nanzigin kasvoille levisi hymy, aivan kuin hän olisi odottanutkin juuri noita sanoja. Ja miksei olisi, olivathan he kaksi käyneet kahden kesken näitä samoja väittelyitä jo aiemminkin.

– En halua, enkä voi pakottaa Driciaa jättämään lastaan. En kuitenkaan kiellä, ettenkö haluaisi häntä kulttuurialuksiin veljensä kanssa. Kaikki teistä tietävät heidän kykynsä, puheenjohtaja vetosi muihin kääntäessään katseensa heihin.

– Molemmat ovat osoittaneet olevansa parhaimpia omilla asemapaikoillaan. Kummallakaan ei edes ole vakavasti otettavaa kilpailijaa. Ette voine moittia minua siitä, että tilanteessa, jossa koko rotumme tulevaisuus on vaakalaudalla, haluaisin parhaat ammattilaisemme mukaan turvaan lähetettäviin aluksiin.

– Heilläkin on oikeus päättää, haluavatko he jättää kaiken taakseen, Nanzig keskeytti Qarhagin.

– Kaikki muut lähtijät ovat vapaaehtoisia. Emme voi tuosta vain pakottaa näitä kahta lähtemään ja hylkäämään elämäänsä täällä.

– Tiedän, mutta voimme suostutella heitä.

– Milloinkahan ahkerasti käyttämäsi suostuttelu muuttuu suoranaisiksi käskyiksi?

Utle Qarhagin ilme happani hänen kuullessaan vastustajansa sanat, ja kesti hetken, ennen kuin puheenjohtaja sai punnerrettua hymyn kasvoilleen.

– Ei koskaan, arvoisa neuvoston jäsen. En ymmärrä, miksi oletat minun käyttäneen äärimmäistä painostusta kyseistä kaksikkoa kohtaan. Vakuutan kuitenkin, että jos he eivät halua lähteä, heillä on siihen oikeus. Tulen hyväksymään heidän päätöksensä, oli se mikä tahansa.

Korwel Nanzig tuijotti epäluuloisena toista, eikä uskonut tämän puhuneen totta. Miehellä oli pakkomielle saada Celmar ja Dricia Vacalai kulttuurinsäilytysaluksiin. Nanzig ymmärsi vastustajansa perustelut, mutta Vacalaiden perhetuttuna hän tiesi, ettei kumpikaan puheenjohtajan haluamasta kaksikosta olisi lähdössä ilman suoranaista neuvoston käskyä, eikä luultavasti lähtisi, vaikka sellainen tulisikin. Nanzig tiesi ainakin kolmen muun edustajan olevan ehdottomasti pakottamista vastaan. Tässä tapauksessa Flacin korkeimman johdon tulisi olla yksimielinen, eikä sellainen tulisi kysymykseenkään. Vaikka muut pyörtäisivätkin päätöksensä, hän itse tulisi vastustamaan Driciaa ja Celmaria koskevaa käskyä loppuun asti. Nanzigin molemmat varamiehet, tai itse asiassa naiset, tiesivät hänen kantansa ja äänestäisivät määräystä vastaan, jos joutuisivat jostain syystä osallistumaan neuvoston kokoukseen hänen sijastaan. Qarhagilla ei ollut mitään mahdollisuutta saada tahtoaan lävitse. Tämä kuitenkin jatkoi jääräpäisesti asiansa ajamista. Nanzig ei pitänyt tilanteesta. Kaikista puutteistaan huolimatta puheenjohtaja oli aina aiemmin luopunut liikaa vastustusta kohdanneista ideoistaan, mutta tällä kertaa tämä oli näköjään päättänyt taistella loppuun asti. Korwel Nanzig ei voinut välttyä ajatukselta, että hänen vastustajansa tiesi jotain, josta hänestä itsellään ei ollut aavistustakaan.

– Kerrataanpa nykyinen tilanne, puheenjohtaja keskeytti Nanzigin pohdinnan. Tällä kertaa Qarhag ei katsonut kiistakumppaniaan vaan kohdisti huomionsa muihin suuren pöydän ääressä olijoihin.

– Cezzr Va ja Refia ovat käytännössä valmiita lähtemään. Cararin moottoreiden tarkistus on lähes tehty. Oiree on vielä matkalla tänne ja saapuu ylihuomenna. Arvio sen tekniikan tarkistamiseen ja tarvittavien staasisäiliöiden asentamiseen on yhdeksän päivää. U'de, Vander ja Tugra ovat valmiita lähtöön milloin vain. Jibb Bahgjilta menee pari päivää asioidensa hoitoon, mutta häntä ei tarvita Cararilla aluksen valmistamisen aikana. Dazor, jonka miehistöön olen toivonut Celmar ja Dricia Vacalain liittyvän, on valmis lähtöön viiden päivän kuluttua. Suurin osa matkalle lähtijöistä on edelleen Flacilla ja arviolta parisataa heistä on vuorollaan tutustumassa tulevaan sijoituspaikka-alukseensa.

– Miksi he kaikki eivät ole avaruudessa? Eikö salaisuuden vuotaminen ole paljon todennäköisempää nyt, kun kuka tahansa heistä saattaa aukaista suunsa väärässä paikassa?

Ajatuksiinsa uppoutunut Nanzig ei ehtinyt nähdä, kuka vakinaisten neuvoston jäsenten varajäsenistä oli esittänyt kysymyksen. Hän ei myöskään pystynyt sanomaan, kelle vierekkäin istuvista sijaisista Qarhag kohdisti vastauksensa.

– Viidelle alukselle lähtee keskimäärin kolme ja puolituhatta henkilöä, puheenjohtaja aloitti ja piti äänensä huolellisesti neutraalina. Ilmeisesti tämä halusi pitää kannattajansa, eikä aikonut menettää näitä äksyilemällä typeriin kysymyksiin, Nanzig päätteli ja tunnusti itselleen, että olisi luultavasti itse tiedustellut kysymyksen esittäjältä, miten sellaisen määrän suut tukitaan.

– Normaalistihan moista määrää ei aluksiin voi kukaan edes ajatella tunkevansa, mutta staasisäiliöiden käyttö antaa meille mahdollisuuden hyödyntää käytettävissä olevat tilat täysimääräisesti. Joka tapauksessa, vastauksena kysymykseen, varmistuaksemme salaisuuden pysymisestä meidän pitäisi koota kukin miehistö alukseensa, estää heitä poistumasta ja pimentää kaikki yhteydet Flacille tai muihin aluksiin. Se olisi teoriassa mahdollista, mutta käsittääkseni suurin osa lähtijöistä haluaa viettää viimeiset päivänsä Flacilla mieluummin juhlien ja näkemällä läheisiään kuin makaamalla kuolleiden kaltaisina koteloissaan. Heidän vangitsemisensa aluksille saattaisi saada monet pohtimaan uudestaan suostumistaan tehtävään.

– Eivätkö ainakin jotkut näistä juhlijoista tule puhumaan ohi suunsa? sama kysyjä kuin aiemminkin tiedusteli. Nanzig kirosi mielessään. Hän ei taaskaan ollut nähnyt, kuka kitansa aukaissut oli.

– Niin tulee väistämättä käymään, ellei ole jo tapahtunut, Qarhag tunnusti.

– Teemme kuitenkin parhaamme joko hiljentääksemme mahdollisen vuodon, tehdäksemme esitetyn ajatuksen naurettavaksi tai liioitellaksemme sen aivan järjettömäksi. Emme pysty estämään salaliittointoilijoita keksimästä typeriä teorioitaan. Ainut mahdollisuutemme on piilottaa todellinen suunnitelmamme kymmenien, kenties satojen, erilaisten huhujen ja tarinoiden joukkoon. Yhden tai muutaman aluksen lähettämiseen suuri yleisö voisi uskoakin. Kun kyseessä on tuhansien evakuointialusten laivasto, kenties jopa koko planeetan asukkaiden siirtäminen turvaan, kukaan ei usko sitä. Liioittelu, ystäväiseni, on tehnyt enemmän salaliittoteorioita naurettavaksi kuin mikään määrä kieltämistä.

Viimeisen lauseensa Utle Qarhag osoitti kysymyksen esittäjälle, vaikka olikin sitä ennen kierrättänyt katsettaan jokaisessa osallistujassa. Tällä kertaa Nanzig näki, kenestä oli kysymys. Laiha, pitkähkö nainen, jota hän ei muistanut koskaan nähneensä. Ei mikään varsinainen kaunotar, mutta ei myöskään tyhmä. Ei voinut olla. Jokainen neuvoston jäsen valitsi huolellisesti varajäsenensä, ja tämän piti olla kykenevä näkemään korkeimmassa hallituselimessä aina vellovien juonien lävitse. Ainakin alkeellisimpien. Jokainen tuli joskus harhautetuksi, eikä siinä ollut mitään häpeämistä. Joskus piti esittää tulleensa huijatuksi. Toisinaan taas näyttäminen ansaan pudonneelta sai alkuperäisen juonen tehneen taidokkaampaan loukkuun. Toisaalta sekin saattoi olla vain esitystä. Nanzig huokaisi huomaamatta sitä itse. Joskus hänestä tuntui, että neuvostossa käytettiin enemmän aikaa toisten hämäämiseen kuin varsinaisten asioiden hoitoon.

Kokouksen päätyttyä Nanzig käveli ripeästi hissiin. Alaaulassa hän huomasi uuden, ulko-oven yläpuolelle sijoitetun taideteoksen. Kooltaan se oli jättimäinen, eikä hän yrityksistään huolimatta kyennyt sanomaan, mitä se esitti. Tekele ei neuvoston jäsenestä edes ollut kaunis, vaan suoraan sanoen järkyttävä. Värejä siinä oli enemmän kuin keskikokoisen maalikaupan perusvärien valikoimassa. Jos seinäpintaan maalattujen läiskien oli tarkoitus muodostaa jonkinlainen kuvio, ainakaan hän ei havainnut sitä. Nanzigin oli pian käännettävä katseensa lattiaan pahoinvointia aiheuttavasta taideteoksesta. Juuri ennen suurikokoista ovea neuvoston jäsen vilkaisi vielä ylöspäin. Luomukseen kuuluvat kolmiulotteiset osat näyttivät kuin olisivat putoamaisillaan katsojan päälle. Nanzig siirsi nopeasti katseensa eteenpäin ja kiirehti askeleitaan.

Vieno tuulenvire ja avoin tila hänen ympärillään saivat neuvoston jäsenen olon pian normaaliksi. Nanzig onnistui vastustamaan kiusausta katsoa taakseen. Hän ei kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä, kuka moisen teoksen oli hyväksynyt seinälle laitettavaksi. Hintalappu oli varmasti kuusi-, ellei seitsemännumeroinen. Korwel ei ollut mikään taideasiantuntija, eikä hän olettanutkaan kaikkien töiden kuuluvan esittävän taiteen luokkaan, mutta hänestä kyseisen hirvityksen ripustaminen julkiseen tilaan kaikkien katsottavaksi oli lähinnä joukkokidutusta. Nurkan takana odottavasta taantumisesta oli jotain hyötyäkin. Rakennus purettaisiin pian, ja lyhytikäiseksi jäävä painajaismainen teos saisi samalla ansaitsemansa lopun.

Korwel Nanzig pohti parkkipaikkaa kohti kävellessään omaa tulevaisuuttaan. Hän ei kantanut huolta siitä, että joutuisi opettelemaan jonkin uuden, entisaikoina harjoitetun ammatin. Joskus hän oli huvitellut kuvittelemalla itsensä sepäksi ja todennut pian, ettei mitenkään jaksaisi heilutella vanhoissa tallenteissa näkyvää moukaria tunnista toiseen. Kotiseutumuseon kokoelmissa olevaa vastaavaa välinettä sai kuka tahansa pienellä maksulla kokeilla, ja tietysti hän oli itsekin vuosia sitten ottanut tuon raskaan työkalun käteensä vain todetakseen sen olleen vieläkin painavampi kuin hän oli kuvitellut.

Päivittäisen taonnan vaatiman raadannan määrän ajattelu sai neuvoston jäsenen värähtämään. Hänelle oli tuottanut suuria hankaluuksia edes nostaa moukari yhdellä kädellä. Joku lihaksikkaampi pystyisi kenties heiluttamaan sitä tarkasti, mutta häneltä itseltään se jäisi varmasti vain haaveeksi. Maanviljely oli vaikuttanut fyysisesti kevyeltä vaihtoehdolta uudeksi aluksi. Sitten hän oli tajunnut, ettei edes tunnistanut tavallisimpia viljelykasveja niiden kasvaessa pellolla. Eläinten pidosta Nanzig ei ollut edes haaveillut. Näytti pahasti, onneksi, siltä että hänen oli jäätävä Valituksi.

Kolmekymmentäkaksi vuotta, Korwel Nanzig huokaisi ääneti liu'uttaessaan kättään pitkin museoikäisen liiturinsa pintaa. Sen verran hänen alunperin uutena ostamansa kulkuväline oli ollut hänen hallussaan. Viimeistään kolmen vuoden kuluttua se olisi romutettu kaikkien muiden ajoneuvojen tapaan. Tilalle tulisivat kantotuolit ja käsin, trakkareilla tai muilla eläimillä vedettävät kärryt. Hyvästi vauhti. Hyvästi turvallisuus. Hyvästi ilmastointi.

Idea lentolaitteen piilottamisesta ja sen käyttämisestä öisin käväisi Korwel Nanzigin mielessä ja katosi saman tien. Rikkomukseen suhtauduttaisiin erittäin ankarasti, eikä asema Flacin ylimmässä lakia laativassa elimessä auttaisi häntä välttämään rangaistusta. Päin vastoin se luultavasti luettaisiin hänelle lisäsynniksi tulevassa oikeudenkäynnissä. Ellei Valittujen haltuun jäävää teknologiaa laskettu, kaikki vähänkään korkeampi tekniikka hävitettäisiin, ja sellaiseksi laskettaisiin myös hänen uskollinen ajoneuvonsa. Siihen asti hän nauttisi sen tarjoamasta rouheasta kyydistä.

Puolisen tuntia myöhemmin Korwel Nanzig laskeutui kotitalonsa parkkitasolle. Kuudennessa kerroksessa sijaitseva, koko talon lävitse ulottuva liitureiden ja muiden yhtä suurten tai pienempien lentolaitteiden säilyttämiseen tarkoitettu tila oli siisti ja hyvin järjestetty. Kullekin ajoneuvolle oli oma paikkansa, ja talon jokaisella sivustalla sijaitsevat ovet, yhteensä kahdeksan, avautuivat ja sulkeutuivat automaattisesti. Kullakin neljällä sivulla oli kaksi ovea. Lähteminen ja tuleminen tapahtuivat aina suojanpuoleiselta seinustalta. Vaaratilanteita ei juuri sattunut, koska vasemmanpuoleisesta ovesta tultiin aina sisään ja oikealla olevasta mentiin ulos. Talon sääantureihin kytketyt valokyltit parkkihallissa ja seinällä kertoivat kuskeille kulloinkin käytettävän seinän.

Nanzig sai kävellä kenenkään häiritsemättä ensin hissille ja sitten kotiovelleen, ennen kuin näki pari kerrosta alempana asuvan urheiluhullun nuorukaisen kipuavan portaita keuhkot vinkuen. Tämä heilautti väsyneesti kättään neuvoston jäsenelle ja katosi muutamassa sekunnissa näkyvistä. Ilmeisesti tällä oli taas menossa jonkin fyysisen harjoittelurupeaman loppuvaihe, koska Nanzig oli nähnyt tämän juoksevan rappusia ennenkin ja paljon nopeammin kuin se laahustus, jolla tämä hetki sitten edennyt.

Kotona Korwel viskasi takkinsa olohuoneen lepotuolin selkänojalle ja heittäytyi selälleen sohvalle. Itsekseen mutisten hän kaivoi altaan ikävästi painaneen, torkkupeiton alle jääneen holokirjan. Pikainen tarkistus osoitti sen toimivuuden. Neuvoston jäsen menetti kiinnostuksensa kirjaan ja nakkasi sen vähän liian huolimattomasti pöydän kulmalle. Muutaman ärräpään päästellyt Nanzig ei jaksanut poimia laitetta lattialta, vaan jätti sen sinne lojumaan ja odottamaan parempia aikoja.

Varttia myöhemmin asunnon omistaja nousi ylös, pyöräytti pari kertaa päätään ravistaakseen väsymyksen jäänteet pois ja suunnisti keittiöön. Palatessaan hänellä oli mukanaan puoliksi juotu lasi. Mies vilkaisi sitä, harkitsi vakavasti toisen lasillisen hakemista ja hylkäsi ajatuksen pikaisesti. Vielä jäljellä oleva juoma katosi hänen kurkkuunsa parilla kulauksella.

Hetken Nanzig harkitsi holokirjan nostamista, mutta jätti sen sitten lattialle. Todennäköisesti hän unohtaisi sen lojuvan siellä ja kolhaisisi siihen varpaansa viimeistään aamulla. Korwel kohautti olkapäitään. Maailma oli täynnä muitakin hengenvaarallisia asioita. Säpsähtäen mies käänsi katseensa alaspäin. Kuvitteliko hän vai oliko holokirja liikkunut? Flacin neuvoston varttunut jäsen tuijotti epäluuloisesti alaspäin ja mittaili pöydän jalan ja kirjan välistä välimatkaa. Hänestä näytti aivan kuin tuo kirottu tekniikan ihme olisi väijynyt hänen varpaitaan. Korwel mulkaisi laitetta ja heristi sille sormeaan.

4

Muiden nukkuessa Celmar kärsi unettomuudesta ja pohti tilannetta. Flacin avaruuslaivaston komentajaa vedettiin kahteen suuntaan, eikä hän tiennyt, kumpi niistä olisi oikea. Dricia, vanhemmat ja kulttuurinsäilytysaluksista tietävät ystävät toivoivat hänen jäävän kotiin. Qarhag ja osa neuvostosta halusi välttämättä lähettää hänet tulevaisuuteen. Sanamuoto ei ehkä ollut aivan oikein, Celmar hymähti ja nolostui tajutessaan, ettei ääni jäänytkään ainoastaan hänen korviensa väliin.

Tulevaisuuteen siirtyminen ei tarkoittanut mitään tieteiskirjallisuuteen kuuluvaa aikahyppyä. Sellainen oli mahdotonta, tai ainakin se vaati jonkin muun tavan. Aiempi käsitys ajan kiertymisestä taaksepäin valonnopeuden ylityttyä oli osoittautunut perusteettomaksi ensimmäisen yliavaruushypyn myötä. Ylivalonnopeudessa aika ei pyörinyt takaperin. Se ei edes pysähtynyt, vaan liikkui normaalia vauhtia. Valon nopeus näytti olevan jonkinlainen kynnys. Sitä lähestyttäessä subjektiivinen aika hidastui, mutta heti rajan tullessa ylitetyksi se jatkoi tavallista kulkuaan.

Ikivanhojen teorioiden mukainen paradoksi, jossa jotain tapahtui, ja joku liikkui valoa nopeammin estääkseen sen oli myös osoittautunut roskaksi. Informaatio asiasta liikkui normaalisti valon nopeudella, mutta oli myös olemassa sitä nopeampia havainnointilaitteistoja. Riittävän kaukaa sellaisella havaittu tapahtuma laukaisi ylivalonnopeusviestin lähettämisen takaisin testipaikalle. Aiemman teorian mukaan koe olisi sanoman vastaanottamisen jälkeen pitänyt olla estettävissä. Ei ollut. Vaikka tieto testistä oli vasta lähdössä, ilmiö oli silti tapahtunut. Varsinainen tuho teorialle oli kuitenkin aiheutunut clutheriinien hyppymoottoreista. Muutaman testin jälkeen oli käynyt selväksi, ettei mitään tapahtunutta voinut muuttaa riippumatta siitä, milloin informaatio asiasta saavutti jonkun.

Teoriassa lähes ikuinen elämä oli mahdollista saavuttaa vauhdin ollessa tarkalleen valon nopeus. Käytännössä yritys oli toivoton. Yksikään alus ei kestäisi edes avaruudessa olevien vetyatomien osumia mistään suuremmista murusista puhumattakaan. Törmääminen valon nopeudella mihin tahansa kiinteään kappaleeseen tuottaisi astronomista luokkaa olevan räjähdyksen. Yliavaruushypytkin olivat mahdollisia vain siksi, että loikkaava alus käytännössä siirtyi yliavaruuteen ja sieltä pois ilman pitkää kiihdytystä tai jarrutusta. Samat hiukkaset ja suuremmat normaaliavaruuden kiinteät kappaleet olivat olemassa myös yliavaruudessa. Teoriassa törmääminen ylivalonnopeudella pieneen sellaiseen tuhoaisi siihen osuvan aluksen. Jostain syystä näin ei kuitenkaan ollut käynyt kertaakaan. Erilaisia teorioita oli esitetty, mutta todisteita minkään tueksi ei oltu saatu. Joka tapauksessa vaikutti siltä, ettei pienistä murusista ja kivenkappaleista ollut vaaraa yliavaruuden kautta siirtyville aluksille. Joidenkin mielestä Krotwan seurana olleen elvaanialuksen tuhoutuminen oli ollut pelkkää epäonnea, mutta yksikään komentaja tai kapteeni ei jättänyt siirtymävektorin etukäteiskartoitusta tekemättä muuta kuin äärimmäisessä hädässä.

Itse asiassa eliniän lisääminen pysymällä nopeasti liikkuvalla aluksella oli järjetön ajatus. Saavuttaakseen mitään merkittävää hyötyä pitäisi aluksella viipyä kymmeniä vuosia. Todennäköisesti sellaisiakin hulluja löytyisi. Tai olisi löytynyt. Enää asialla ei ollut merkitystä. Pian ei olisi yhtään alusta, jolla moisen kokeen voisi tehdä. Ellei, Celmar pohti, joku upporikas ollut onnistunut piilottamaan yksityisalustaan. Tarkemmin ajatellen se oli mahdotonta. Valmistusvaiheessa kaikki alukset oli rekisteröity ja jokainen niistä oli takavarikoitu ennen taantumapäätöksen julistamista. Ainut vaihtoehto, hyvin kyseenalainen sellainen, oli, että joku näistä rikkaista olisi jotenkin onnistunut rakennuttamaan salaa oman aluksen ja lähtisi sillä liikkeelle vasta kaikkien säilytettävien sota-alusten tultua haudatuksi Flacin uumeniin.

Kumpi vaihtoehto oli oikea? Jäädä vai lähteä? Molemmissa oli etunsa. Jos hän pysyisi Flacilla, hänen elämänsä jatkuisi normaalisti. Siirtyminen Dazorille antaisi mahdollisuuden flacellaanien kulttuurin nostamiseen tuhansien vuosien kuluttua. Saattaisi myös olla, ettei yksikään lähtijöistä palaisi koskaan. Ehkä heidät huomattaisiin matkalla määränpäähänsä ja tuhottaisiin. Ehkä staasautumisessa tai alusten tekniikassa menisi jotain pieleen. Tehtävässä oli lukemattomia josseja, eikä pienin niistä ollut se mahdollisuus, että vaikka lähtijät pääsisivätkin takaisin, he saattaisivat tulla kehittyneempään yhteiskuntaan kuin mistä he olivat poistuneet. Kenties hän päätyisi lähtiessään jonkinlaiseksi tulevaisuuden muinaisjäänteeksi. Mielikuva hänestä itsestään museon vetonaulana sai Celmarin hymyilemään. Sankaruuden ja typeryyden ero ei ollut kovinkaan suuri, eikä hän Dazorin komentajuuden hyväksyessään voisi itse mitenkään vaikuttaa siihen, kumpana häntä tulevaisuudessa pidettäisiin.

Jossain vaiheessa Celmar oli ilmeisesti nukahtanut, koska hänen avatessaan silmänsä oli jo aamu. Tarkemmin ajatellen, auringon asemasta päätellen kyseessä taisi olla keskipäivä. Oli miten oli, Flacin avaruuslaivaston entinen komentaja ei muistanut nukkuneensa näin pitkään sitten lapsuutensa. Celmar nousi ylös ja puki univormunsa. Hän ei oikein käsittänyt nykyistä asemaansa. Flacin laivastosta oli jäljellä enää rippeet, eikä entistä virkaa enää virallisesti ollut, mutta neuvosto kohteli häntä edelleen komentajana ja vaati häntä pukeutumaan ja käyttäytymään aiemman asemansa mukaisesti.

Olohuoneessa lukevan Drician ilmeestä päätellen tämän veljen oli jo ollut aikakin herätä. Celmar tallusti samaa vauhtia keittiöön ja valmisti itselleen pienen aamiaisen. Muut olivat varmasti jo syöneet, joten hänen ei tarvitsisi odottaa heitä.

– Oli sitten ihan pakko tulla siihen mässyttämään? Sohvalle Drician viereen ruokineen palannut komentaja otti siskonsa moitteen vastaan ilmeenkään värähtämättä. Laskettuaan tarjottimensa pöydälle Celmar otti lähinnä olevan leivänpalan, nuuhkaisi nautinnollisesti, avasi suunsa ja haukkasi lisukkeilla lastatusta siivusta palasen.

– Oli.

– Pidät melkoista ääntä.

– Enkä! mies kielsi pontevasti ja haali kasvoilleen hämmästyneen ilmeen.

– Kylläpäs, Dricia intti.

– Kuulostat erehdyttävästi stingustilta. Aiheuttamasi meteli kuuluu luultavasti Clutheille asti. Tuo melu, mitä aiheutat