Normandian maihinnousu

By Maailman historia

Saksalaissotilaat odottavat peloissaan vihollisen hyökkäystä Ranskassa vuonna 1944. He tietävät, että liittoutuneet hyökkäävät vielä jonakin päivänä, mutta on vielä arvoitus milloin ja minne. Lopulta Normandiassa, Ranskan pohjoisrannikolla alkaa tapahtua. Kuudentena kesäkuuta näkyviin lipuu satojen pienten maihinnousualusten joukko, ja taaempana siintää taistelu- ja kuljetuslaivoja, tykkejä sekä panssarivaunuja. Alkaa Normandian maihinnousu, yksi toisen maailmansodan verisimmistä ja keskeisimmistä taisteluista.Teos kuuluu Eurooppa liekeissä -sarjaan. Tutustu toisen maailmansodan tapahtumiin viimeisten elossa olevien silminnäkijöiden kertomusten, koskettavien kirjeiden ja mielenkiintoisten asiantuntijahaastatteluiden avulla.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2021
• ISBN: 9788728021620

Book preview

Valtaus alkoi ilmasta

1. Hyökkäys kahdelle sillalle

Myöhään illalla 5. kesäkuuta 1944 kuuteen liitokoneeseen nousi Etelä-Englannissa 181 sotilasta. Brittien piti valloittaa kaksi kriittisen tärkeää siltaa Normandiassa. Onnistuminen takaisi sen, etteivät saksalaiset saisi tuotua vahvistuksia maihinnousun käynnistyessä. Epäonnistuminen vaarantaisi koko operaation.

Teksti: Henrik Nordskilde

Myöhään illalla 5. kesäkuuta 1944 yksitoistavuotias Alain Doix istui ikkunan vieressä tuijottamassa pimeää yötaivasta. Ranskalaispoika oli herännyt juuri ilmatorjuntatykkien ryskeeseen Caenin kaupungissa parin kilometrin päässä. Hän katseli pienessä Bénouvillen kylässä huoneestaan saksalaisten valonheittimien välkettä, kun ne pyyhkivät taivasta etsien liittoutuneiden pommikoneita. Valonsäteet heijastuivat sängyn messinkikoristeista, kun poika riensi ikkunalta samassa huoneessa nukkuneen isoäidin luokse.

Herää. Mummi, herää jo! Luulen, että nyt on jotakin meneillään.

Samalla hetkellä Alainin isä René asteli makuuhuoneeseen. Ranskalaiskolmikko katseli yhdessä talostaan näkymää yhdessä Normandian monista maalaiskylistä. Kohtalo oli määrännyt Doix’n perheen asumaan juuri siellä, missä Normandian maihinnousu käynnistettiin pimeänä kesäkuisena yönä: lähellä kahta siltaa, jotka ylittivät Caenin kanavan ja Ornejoen. Perhe pääsi noina sekunteina todistamaan maailmanhistorian merkittävimpiin kuuluvan tapauksen alkuhetkiä. Doixit eivät tosin voineet mitenkään tietää sitä, kun he näkivät lentokoneen liitävän matalalla peltojen yllä. Caenin suunnasta kuului ilmatorjuntatykkien tulitusta, mutta ikkunan ulkopuolella tummat siluetit liikkuivat ääneti.

Voi luoja, eivät ne ole lentokoneita, René Doix huudahti ja jatkoi: Se oli liitokone!

Maihinnousu alkoi äänettä

Öisen taivaan tapahtumat kellon ohitettua juuri puolenyön olivat johdanto maailmanhistorian suurimmalle maihinnousulle. Se oli saanut juuri alkunsa, ja yhdentoista kuukauden kuluttua yhdysvaltalaiset ja brittiläiset joukot olivat jo pakottaneet Hitlerin aiemmin niin mahtavat sotavoimat takaisin Saksan alueelle niin, että natsit antautuivat ja toinen maailmansota päättyi Euroopassa. Tämä kaikki käynnistettiin kuudella 20 metrin mittaisella liitokoneella, jotka liitivät tummina hahmoina äänettä Saksan ilmatorjunta-asemien ohi kyydissään 181 brittiläistä sotilasta.

Eliittisotilaiden piti vallata yllätyksen turvin kaksi strategisesti tärkeää siltaa, jotka ylittivät Ornejoen ja sen viereisen kanavan, joka yhdisti Caenin kaupungin Englannin kanaaliin. Kahden sillan valtaaminen kahdeksan kilometrin päässä rannikosta johtaisi siihen, että Saksan joukkojen – varsinkin panssariosastojen – olisi hankala liikkua idästä länteen. Se keventäisi liittoutuneiden urakkaa, kun ne muutaman tunnin päästä pudottautuisivat laskuvarjoilla ja nousisivat maihin varhain aamulla 6. kesäkuuta.

Liittoutuneet tarvitsivat itsekin siltoja etenemiseensä. Siksi sillat piti saada vallattua niin äkillisesti, etteivät saksalaiset ehtisi räjäyttää niitä. Ensi vaiheessa tärkein tehtävä oli kunkin liitokoneen kahdella lentäjällä: toinen piteli ohjaussauvaa ja toinen tarkkaili korkeusmittaria, kompassia, sekuntikelloa ja nopeutta.

Miehet olivat harjoitelleet tätä hetkeä kuukausia. 16 lentäjää – kaksi joka koneeseen ja neljä varamiehinä – oli käynyt läpi ankaran koulutuksen, jossa opeteltiin lähestyminen ja laskeutuminen hyvin rajalliselle alueelle lähes sokkona missä tahansa säässä. He harjoittelivat pimeässä ja käyttivät tehtävän simulointiin myös näköä heikentäviä tummasävyisiä laseja. Nyt liitokoneet lähestyivät Ranskan maaperää.

Lentäjät paiskautuivat ulos

Liitokoneisiin ahtaasti pakkautuneet sotilaat olivat hekin käyneet läpi rankan harjoitusjakson. He kuuluivat laskuvarjojoukkoihin ja tarkemmin Oxfordshire & Buckinghamshire -rykmentin kevyeen jalkaväkeen. Heidät oli koulutettu käyttämään laskuvarjoja ja hyökkäämään äänettä liitokoneesta, mutta sotilaiden vatsoja väänsi silti yläilmoissa, kun ohut puurunko korosti jokaista tuulenpuuskaa. Pahan olon lievitykseksi sotilaat olivat syöneet vähärasvaisen aterian ennen lähtöä kello 22.45 Bournemouthin lähistöltä. Heitä komennettiin myös laulamaan. Niinpä It’s A Long Way To Tipperary raikasi, kun lentäjä Jim Wallwork ohjasi Horsa 1 -konetta kohti maalia: Tunnelma oli kuin rugbyjoukkueen pukukopissa vitseineen ja lauluineen. Sitten kuulimme 6 000 jalan korkeudessa käskyn ’irrota’, ja kaikki vaikenivat, Jim Wallwork kertoi myöhemmin käskystä, jolla liitokone määrättiin irrottautumaan vetokoneesta, joka oli vienyt Horsa 1:n Ranskan ylle.

Liitokoneen kyydissä oli 30 sotilaan lisäksi vain kiväärien, konepistoolin, kevyiden konekiväärien ja kranaatinheittimien kaltaisia keveitä aseita, mutta se oli silti lastattu kantokykynsä äärirajoille. Horsa 1:n miesten piti kahden muun liitokoneen sotilaiden kanssa vallata Caenin kanavan silta, kun muut ryhmät iskisivät Ornejoen sillalle. Kohteita oli kaksi, mutta kummankin iskuryhmän piti laskeutua samaan paikkaan: 500 metriä leveälle maakaistaleelle, joka erotti Caenin kanavan ja Ornejoen toisistaan. Kaistale kuului hetken koko Euroopan strategisesti tärkeimpiin paikkoihin. Laskeutumisalueelta sotilaiden piti iskeä sekä kanavan että joen sillalle ja ottaa ne haltuun. Halifax-pommikoneiden vetäessä liitokoneita kohteeseen niissä kuului koko ajan ujeltava ääni. Ääni syntyi tuulen piiskatessa Horsan puurunkoa peittäneen kankaan repeämiä ja viiltoja. Ujellusta voimisti vielä se, että ovi oli avattu valmiiksi, jotta miehet pääsisivät nopeasti ulos. Liitokoneiden irrottauduttua Halifax-koneista ne etenivät äänettä, ja pommikoneet jatkoivat kohti tehtäväänsä, jonka piti harhauttaa vihollinen kauemmaksi elintärkeiltä silloilta.

Jyrkkä syöksy kuului suunnitelmaan

Horsa 1 sukelsi syöksyyn heti, kun Halifax-vetokoneen köysi irrotettiin. Tarkoitus oli sekä viedä liitokone pois pommikoneita ampuneiden ilmatorjuntatykkien tulilinjalta että tuoda se niin matalalle, että laskeutuminen onnistuisi. Liian korkealta lähestyessään lentäjän pitäisi kaarrella ennen laskeutumista ja riskinä olisi alas ampuminen. Syöksymisen toivottiin myös hämäävän saksalaiset uskomaan, että kyseessä olisi osuman saanut pommikone, joka oli jo syöksymässä maahan.

Jim Wallwork aloitti lähestymisen, ja hänen Horsa-koneensa laskeutui hiljalleen kohti kohdetta – kiilamaista 500 metriä pitkää kaistaletta, joka kapeni kohti sillan eteläpäätä. Lentäjät näkivät saksalaisten valonheittimet ja ilmatorjuntatykkien ammusten räjähdykset Caenin yläpuolella Halifax-pommikoneiden suorittaessa hämäystehtäväänsä. Laskeutumisaluetta ei aiemmin juuri näkynyt, mutta sitten pilvet hälvenivät ja lentäjä Wallwork näki ensi kertaa maakaistaleen, jolle laskeutumista oli harjoiteltu kuukausia:

Näin sen kaiken. Joen ja kanavan. Ne olivat kuin hopealankoja kuunkajossa.

Wallwork huojentui nähdessään, että hän lähestyi laskeutumisaluetta täsmälleen oikeasta suunnasta. 150 kilometriä tunnissa oli kuitenkin suunniteltua nopeampi vauhti, joten Wallwork määräsi perämies John Ainsworthin laukaisemaan jarruvarjon seitsemän tonnin painoisen ja 20 metrin pituisen liitokoneen matkanteon hidastamiseksi. Ainsworth painoi hermostuneena laukaisinta päänsä päällä. Jarruvarjo oli hätäratkaisu, jota ei ollut testattu kunnolla, mutta D-komppanian päällikkö John Howard oli suostunut keventämään liitokoneen lastia vain kahden sotilaan verran. Hän ei halunnut luopua mistään ammuksista, joten Wallwork tiesi ohjaimissa hermoillessaan liiankin hyvin jarruvarjon merkityksen:

Jarruvarjo kohotti koneen perää ja pakotti sen nokkaa alas. Vauhti hidastui selvästi. Kahden sekunnin kuluttua varjon laukaisusta nopeutta oli enää tasan sata kilometriä tunnissa. Nokkapyörä hajosi laskeutumisessa, kuten myös ohjaamon pleksilasit. Paiskauduimme kumpikin koneesta ulos pitkällemme. Päädyin itse mahalleni. Olimme hetken avuttomia. Ainsworth oli jäänyt puristuksiin ja vaikutti kokeneen kovia. Kysyin häneltä: ’Pystytkö ryömimään?’ Hän ei kyennyt, mutta kysyin, pääsisikö hän irti, jos yrittäisin nostaa liitokonetta. Minusta tuntui kuin olisin nostanut ilmaan koko koneen, vaikka se nousi varmasti vain hitusen – nostaessani tuntui siltä, kuin minulla olisi ollut kolmenkymmenen miehen voimat, ja hän pääsi ryömimään koneen alta.

Minuuttia aiemmin kello 00.15 Jim Wallwork oli huutanut käskyn tarttukaa käsikoukkuun, ja sotilaat ottivat toisiaan kiinni kainaloista ja kohottivat jalkansa ilmaan vähentääkseen vammautumisen vaaraa todennäköisesti rajussa laskeutumisessa.

Yksi Horsa 1:n laskeutumisen luissaan ja ytimissään tuntenut oli sotamies Denis Edwards: "Jännitimme kaikkia lihaksia ja pidimme aseista lujasti kiinni. Ensin kuului pieni pamahdus, sitten tuntui nykäisy, ja seuraavaksi pamahti rajummin koneen koskettaessa maata – mutta vain hetken. Kone nousi taas nykäisten ilmaan sekunniksi tai kahdeksi, ja sitten pompimme epätasaisella maalla kuin villihevosen selässä. Sotilaat paiskautuivat ylös ja alas puisilla istuimillaan.

Ulkona kipinät sinkoilivat pimeässä, kun liitokoneen pyörä hajosi ja se liukui laskutelineen varassa kivisellä maalla. Sitten kuulosti siltä kuin paksua kangasta olisi revitty halki. Se peittyi pian ukkosen jylinää muistuttavaan pamaukseen, ja keho tuntui liikkuvan joka suuntaan samaan aikaan. Vaurioitunut kone liukui kuoppien ja töyssyjen läpi ja pysähtyi sitten. Havahduin siihen, että istuin kovin kummallisessa asennossa."

Sotilaiden piti murjoa itsensä ulos

Hiljaisuus laskeutumisen jälkeen oli hurja vastakohta sille ryminälle ja paukkeelle, jota oli juuri koettu liitokoneessa. Koneesta kuului vain kovia kokeneiden sotilaiden pidäteltyä vaikerrusta. Kukaan ei puhunut mitään tai liikkunut. Sitten kuului huuto mennään, pojat, ja sotilaat valpastuivat puristaen aseitaan – myös sotamies Denis Edwards:

"Istuin aivan oven vieressä, mutta rungosta irti vääntynyt puunsäle ja kangas peittivät oviaukkoa. Puu piti hakata irti kiväärinperillä, jotta pääsimme ulos. Näin sillan kookkaan metallirakenteen heti edessäni. Lentäjät olivat onnistuneet erinomaisesti. Vaurioitunut kone oli päätynyt hurjasta laskeutumisesta huolimatta alle 70 metrin päähän sillasta, joka oli tehtävän kohteena.

Lähdin etenemään mutta vilkaisin vielä liitokonetta ja näin, että koko nokka oli painunut kokoon – lähes siipiin saakka. Olin ollut onnekas, mutta luulin tuolloin, että minua edempänä istuneiden oli täytynyt ruhjoutua pahasti tai kuolla."

Kaikki kyydissä olleet selvisivät kuitenkin laskeutumisesta hengissä, ja osa sotilaista kömpi ulos kasaan painuneen nokan kautta käyttämättä lainkaan ovea. Brittisotilaiden rynnistäessä kohti siltaa saksalaisten puolustusjoukot – jotka koostuivat pääasiassa palvelukseen määrätyistä itäeurooppalaisista – tajusivat, mitä oli juuri tapahtunut.

17-vuotias Helmut Römer oli yksi vartiomiehistä, jotka partioivat edestakaisin 58 metriä pitkällä Caenin kanavan ylittävällä sillalla. Strategisesti tärkeä maali oli suojattu konekivääreillä ja panssarintorjuntatykillä, joka tosin oli sinä yönä miehittämätön. Römer