Stalingradin taistelu

By Maailman historia

Kesällä 1942 Saksan ja sen liittolaisten panssarivaunut tunkeutuvat Stalingradiin. Saksa haluaa Stalingradin, sillä kaupunki on Neuvostoliiton tärkeimpiä teollisuuskeskittymiä ja sen kautta kulkee reitti öljyn luo. Niin Hitlerillä kuin Stalinillakin on paljon pelissä Stalingradin taistelussa. Kumpi vie voiton kamppailussa elintärkeistä resursseista ja millä hinnalla?Stalingradin taistelu oli yksi kaikkien aikojen verisimmistä taisteluista, ja siihen osallistui jopa viisi miljoonaa sotilasta. Koe käänteentekevät historialliset tapahtumat ja lue silminnäkijöiden kertomukset, jotka havainnollistavat taistelun etenemistä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 12, 2022
• ISBN: 9788728117712

Book preview

1. Rynnäkön kohteena stalingrad

Vuonna 1942 natsi-Saksa oli valmis uuteen suurhyökkäykseen Neuvostoliittoon. Itärintaman eteläosassa eteni 1,2 miljoonaa Saksan sotilasta, ja panssarijoukot edellä Wehrmacht vyöryi arojen yli. Suuntana olivat Neuvostoliiton öljykentät, mutta äkkiä Hitlerin sokaisi uusi kohde: Stalingradin teollisuuskaupunki.

Teksti: Troels Ussing

Adolf Hitler tähysi vuoden 1942 kevääseen optimistisena. Hän oli toipunut talven suuresta pettymyksestä itärintamalla Wehrmachtin sotilaiden törmättyä lujaan Neuvostoliiton muuriin operaatio Barbarossassa. Laaja hyökkäys oli alkanut kesällä 1941 lupaavasti edeten 650 kilometriä vain kahden viikon aikana mutta päättynyt nöyryyttävään tappioon Moskovan kaupungin rajoilla ja vetäytymiseen kohti länttä.

Nyt kesä oli jälleen ovella, ja Hitler joukkoineen haaveili murtavansa Neuvostoliiton puolustuksen ja varmistavansa Saksalle suuren voiton itärintamalla. Etenemisellään natsit kuitenkin havittelivat ensisijaisesti Kaukasuksen vauraita öljykenttiä Neuvostoliiton eteläosassa. Jos kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan, Führer saisi kaivattua polttoainetta riutuneelle sotakoneistolleen ja samalla hänen perivihollisensa Josif Stalin ei pääsisi enää käsiksi öljyvarastoihin, mikä lamaannuttaisi hänen joukkonsa ja pakottaisi hänet nöyryyttävään antautumiseen.

Hitler uskoi edelleen järkähtämättä, että Saksan armeija ja ilmavoimat murskaisivat Neuvostoliiton helposti. Idän jättivaltio ei kuitenkaan ollut vain laho talo, joka kaatuu itsestään, kun etuoveen potkaistaan, kuten Hitler oli vakuuttanut kenraaleilleen ennen Barbarossaa. Nyt Führer oli kuitenkin varma, että Stalin ja hänen bolševikkisakkinsa katkeaisivat kuin tikut, jos natsit vain lataisivat kunnon potkun Neuvostoliiton oveen kiiltävillä nahkasaappaillaan.

Vihollinen on kärsinyt vakavia tappioita ihmishenkinä ja kalustona. Yrittäessään hyödyntää satunnaisia voittoja siellä täällä Neuvostoliitto on talven mittaan menettänyt valtaosan reserveistään, jotka oli varattu myöhempiin operaatioihin. Kunhan sää ja maasto-olot sallivat, voimme jälleen astua johtoon, ja johtajuudellamme ja Saksan sotilaiden ylivertaisuudella saamme vastustajan taipumaan tahtoomme. Tavoitteemme on tuhota Neuvostoliiton jäljellä olevat puolustusvarannot, Hitler julisti voitonvarmana huhtikuussa 1942.

Nyt pakkanen laski, lumi suli ja auringonsäteet paahtoivat kevään mutaista maastoa päivä päivältä kovemmaksi alustaksi. Loppukeväästä Neuvostoliiton maa oli taas kovaa kuin betoni, ja Saksan ajoneuvot jyrisivät eteenpäin kuljettaen kaivattuja huoltovarusteita itärintaman kärsineille joukoille.

Taistelumieliala kohosi jälleen, kertoi Saksan panssarivaunupataljoonan komentaja Bernd Freytag von Loringhoven. Olimme taas jaloillamme.

Yhtäkkiä monet Saksan sotilaat sekä Hitler olivat työntäneet mielestään menneiden kuukausien piinat ja apeuden tilalle nousi armoton taisteluhenki.

Pääkohde oli Stalinin musta kulta

Kesäkuuhun 1942 asti Hitler ja hänen kenraalinsa hioivat kesähyökkäyksen suunnitelmia. Rintamalinja Neuvostoliitossa kaareutui 2 700 kilometriä pitkänä Suomenlahdelta pohjoisessa Asovanmerelle etelässä. Toisin kuin Barbarossassa Saksa aikoi vuonna 1942 keskittyä lähinnä etelärintamaan hyökkäyksessään, joka sai koodinimen Fall Blau, operaatio Sininen.

Kaikki käytettävissä olevat joukot keskitetään tärkeimpiin operaatioihin etelälohkolla tavoitteena tuhota vihollinen Donin etupuolella, jotta voimme varmistaa saavamme haltuun Kaukasian öljykentät ja Kaukasusvuorten solat, luki Führerin käskyssä numero 51, jossa natsijohtaja myös korosti, että kaikki armeijan ja Luftwaffen saatavilla olevat yksiköt ovat valmiina toimimaan valtavalla voimalla saavuttaakseen pikaista ja ratkaisevaa menestystä.

Hyökkäyksestä vastanneeseen Etelän armeijaryhmään kuului yli 1,2 miljoonaa saksalaista sotilasta.

Lisäksi armeijaryhmän komentajalla, sotamarsalkka Fedor von Bockilla, oli käytettävissään 300 000 italialaista, unkarilaista ja romanialaista sotilasta. Rintamajoukkojen piti suunnitelmien mukaan kerääntyä kaarevalle linjalle Ukrainan itäosaan ja lähteä sieltä hyökkäämään kohti Donia. Sen jälkeen joukkojen tuli jatkaa kohti 3 500 kilometriä pitkää Volgaa, joka oli neuvostoliittolaisten tärkein kuljetusväylä. Alueen ottaminen hallintaan silloiselta rintamalinjalta Itä-Ukrainassa eteenpäin Volgan varrelle 700 kilometrin päähän muodosti operaatio Sinisen ensimmäisen vaiheen.

Toinen vaihe sisälsi kesähyökkäyksen suurimman kohteen: Kaukasuksen öljykentät. Hitler oli iskenyt silmänsä Neuvostoliiton eteläisimmän osan mustaan kultaan vuoden 1942 aikana ja innostunut öljystä niin paljon, että hän luki henkilökohtaisesti kirjoista, miten raaka-ainetta porattiin ja jalostettiin. Hitlerin tavatessa johtavia kenraaleitaan 1. kesäkuuta Etelän armeijaryhmän päämajassa Keski-Ukrainassa lähellä Poltavaa, hän keskittyi öljykenttiin, jotka sijaitsivat Kaukasuksella suurten kaupunkien lähellä.

Ellemme valtaa Maikopia ja Groznyia, minun on lopetettava sota, Führer ilmoitti kokouksessa.

Kaukasian öljy oli tärkeää myös Neuvostoliitolle ja Stalinille, koska kolme suurinta öljykenttää, Maikop, Groznyi ja Baku, olivat vahvasti mukana pitämässä Neuvostoliiton tuotantokoneistoa käynnissä täydellä voimalla. Jos Hitler pääsisi käsiksi tärkeään raaka-aineeseen etelässä, hän iskisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Hän heikentäisi vihollista ja antaisi samalla Saksalle kaivattua mustaa lääkettä, joka parantaisi tuskallisesti hiipuvaa tuotantoa. Neuvostoliiton rintaman suurilla etäisyyksillä Kaukasuksen öljy voisi myös vakauttaa panssaridivisioonien etenemistä.

Stalingrad sijaitsi Volgan varrella mutta ei tuolloin ollut vielä Hitlerin tähtäimessä. Führerin määräyksen mukaan kaupunkiin tuli vain suunnata raskasta tykistötulta, jotta siitä ei enää ole mitään hyötyä teollisuuden tai viestinnän keskuksena.

Poltavan kokouksessa Hitler oli niin keskittynyt öljyyn, että panssarikenraali Ewald von Kleistin mukaan Führer tuskin mainitsi Stalingradia.

Stalingrad ei ollut niin tärkeä kuin pääkohde. Kaupungilla oli merkitystä vain sopivana paikkana Donin ja Volgan välillä, mistä käsin voisimme estää neuvostojoukkoja tekemästä idästä iskuja sivustoihimme. Alussa Stalingrad ei ollut muuta kuin nimi kartalla, panssarikenraali kertoi.

Kun Wehrmacht 28. kesäkuuta hyökkäsi etelärintamalla, Stalingrad oli vain kaupunki, jota ei mietitty sen enempää. Saksan sotilaiden mielessä oli vain yksi asia: hyökkäys vihollista vastaan täydellä teholla. Pian Stalinin nimeä kantava teollisuuskaupunki kuitenkin herätti Führerin kiinnostuksen.

Panssarivaunuilla Ukrainan halki

Panssarivaunujen V12-moottoreiden jylinä täytti ilman ensimmäisenä pitkin rintamaa Itä-Ukrainassa aamulla 28. kesäkuuta 1942. Pian kaikkien kolmen panssaridivisioonan tankit vyöryivät eteenpäin noin 150 kilometriä leveällä linjalla samaan aikaan kuin 20 muun divisioonan sotilaat tarpoivat verkkaiseen tahtiin telaketjujen jättämiä jälkiä pitkin.

Neuvostoliiton vastarinnan voimakkuus vaihteli, mutta puna-armeijan oli lähes kaikkialla luovuttava saksalaisten estämisyrityksistä. Kenraali Friedrich Pauluksen 6. armeija, joka 250 000 sotilaallaan oli Saksan armeijoista suurin ja vahvin, kohtasi kuitenkin aluksi kiivasta vastarintaa joukkojen rynnätessä hyökkäykseen tammimetsästä 30. kesäkuuta. Puna-armeijan T-34:t ja panssarintorjuntatykit oli kaivettu alueelle ja naamioitu armeijanvihreillä verkoilla piiloon. Monia Saksan panssariajoneuvoja pysäytettiin tehokkaasti, mutta lopulta neuvostojoukot olivat voimattomia, huomautti 6. armeijan kannoilla seurannut sotakirjeenvaihtaja Clemens Podewils:

Yksittäisissä paikoissa hyökkäyksemme juuttuu paikoilleen ja syntyy kaksintaisteluita, mutta vastustajat alkavat myös liikkua. He perääntyvät, ja heidän kranaattejaan räjähtelee ympärillämme yhä harvenevin välein. Neuvostoliittolaisia panssarivaunuja kömpii esiin piiloistaan ja yrittää päästä pakoon ajamalla siksakkia. Joistakin roikkuu vielä maastoverkkoja kuin vihreitä peruukkeja.

Pian saksalaiset panssarivaunut saivat jyristellä lähes keskeytyksittä Itä-Ukrainan loputtomien vilja- ja auringonkukkapeltojen halki. Panssarivaunujen komentajat nostivat aika ajoin päänsä ulos vaununsa tornista ja heiluttivat voitonriemuisesti komppanioilleen maiseman vaihtuessa matkalla kohti Donia viljavista pelloista karuihin aromaihin.

Niin kauas kuin katse kantaa kohti horisonttia, arojen yli vyöryy Saksan panssarivaunuja ja muita telaketjuajoneuvoja. Liput lepattavat iltapäivän väreilevässä ilmassa sulaen melkein yhteen niin, että ne muistuttavat maan halki liikkuvaa muuria, saksalainen Podewils kirjoitti sotakuvauksissaan.

Saksalaisten eteneminen helpottui entisestään, kun neuvostojoukot joutuivat keskelle viestintäkaaosta. Neuvostoliiton esikuntaupseereiden oli lennettävä kaksitasokoneella ympäriinsä saadakseen yleiskuvan joukkojensa sijainnista maan pinnalla. Lennot tehtiin kuitenkin heidän henkensä uhalla. Joka kerta, kun upseerit kohosivat siiville, Saksan joukkoja saattaneet Messerschmitt-hävittäjäkoneet ilmestyivät taivaalle kuin helppoa saalista jahtaavat petolinnut.

Alle viikossa Pauluksen 6. armeija toteutti panssariarmeijansa kanssa pihtiliikkeen Donilta länteen.

Saksalaiset piirittivät ja vangitsivat 30 000 neuvostoliittolaista. Kenraali Paulus nautti menestyksestä, vaikka hänen poikansa Ernst Alexander haavoittui panssarivaunussaan. Kun Paulus myöhemmin tapasi haavoittuneen poikansa, hän sai kuitenkin kertoa rohkaisevia uutisia. Saksan onnistuminen näytti horjuttaneen puna-armeijan lounaisen rintaman komentajan Semjon Timošenkon uskoa.

Olet nähnyt, miten panssarivaunusi vaikuttaa neuvostosotilaisiin, Paulus sanoi haavoittuneelle pojalleen. "Suuri määrä heidän panssarivaunujaan on ammuttu hajalle taistelukentällä. Yksi vangiksi otetuista neuvostoupseereista kertoi Timošenkon seuranneen panssaritaistelua tähystyspaikalta. Kun Timošenko oli nähnyt, miten monet hänen panssarivaunuistaan ammuttiin kirjaimellisesti

palasiksi, hän oli kalvennut ja poistunut paikalta mutisten: ’Hirveää, hirveää, hirveää.’"

Kesähyökkäyksen alkuvaiheessa saksalaiset kokivat todellista voitonhuumaa. Aina kun joukot ohittivat palaneita T-34-panssarivaunuja, sotilaiden itsetunto nousi kohisten. Saksan panssarivaunumiehistöillä syntyi jopa keskinäinen kisa siitä, kuka keräsi eniten merkintöjä tilastoihin, kun uhreja laskettiin.

Joka kerran, kun vihollisen panssarivaunuun osuttiin, kaikki meikäläiset väittivät hoitaneensa sen pois pelistä, kertoi 22. panssaridivisioonan 19-vuotias panssarivaunuajaja Henry Metelmann.

Menestyksen huumaamat ja hyvää vauhtia – jopa 10 kilometriä tunnissa, Podewils kirjoitti 5. heinäkuuta – arojen halki ajaneet Saksan joukot totesivat pian, ettei maasto suosinut ketään. Aroilla kärsivät kaikki, niin saksalaiset kuin neuvostoliittolaisetkin.

Kuumuus, pöly ja jano piinasivat

Saksan moottoroitujen ajoneuvojen jyristäessä kohti itää jalkaväki- ja tykistösotilaat kiiruhtivat perässä läpimärkinä hiestä, jota puski joka huokosesta. Saksalaisilla