Rukajärveltä siviiliin: Kivääri vaihtuu pokasahaan

By Bruno Ahveninen

Kun Jatkosodan sankarit palaavat kotikylälleen Pielisjärvelle, on uuden elämän alku kaukana sankarillisesta. Monella on edessä paluu savotalle, ja kodin lämmöstä sekä rakkaudesta vain unelmoidaan. Toisilla haaveissa on oma tupa ja perunamaa, toisten tavoitteet ovat seuraavassa tilissä ja hauskanpidossa. Ahvenisen kirjassa esiintyy monenmoista kaveria, joiden kohtaloihin on helppo vielä nykypäivänäkin samaistua. Kirjassa tutustutaan muun muassa Viljoon, riuskaan työmieheen, joka ihastuu lähitalon tyttöön, Jussiin, joka antaa pitkät houkutuksille tuhlata rahojaan tilin tullen sekä Kekkoseen, joka toteuttaa sinnikkäästi unelmiaan hankalasta lankomiehestä ja omapäisestä anopista huolimatta, ja moneen, moneen muuhun. Historiasta kiinnostuneen lukijan iloksi Ahveninen liittää kertomuksen taitavasti aikansa historiallisiin faktoihin.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 28, 2018
• ISBN: 9789528054665

Bruno Ahveninen

Bruno Ahveninen on eläkkeellä oleva historianopettaja, ensimmäiseltä ammatiltaan metsätyömies. Ahveninen on syntynyt vuonna 1933 Pielisjärvellä. Hän harrastaa edelleen metsänhoitoa pokasaha kaverinaan sekä luonnossa liikkumista ja marjastusta.

Book preview

Sisällysluettelo

Prologi

Luku I

Luku II

Luku III

Luku IV

Luku V

Luku VI

Luku VII

Luku VIII

Luku IX

Luku X

Luku XI

Luku XII

Luku XIII

Luku XIV

Luku XV

Luku XVI

Luku XVII

Luku XVIII

Luku XIX

Prologi

Levottoman Välirauhan aikana Suomen valtakunnan johto yritti luoda niin tehokasta strategiaa, että sen avulla maa voitaisiin luotsata onnellisesti edessä uhkaavalta näyttävien myllerrysten yli. Talvisodan tappio Neuvostoliitolle ja sodan aikana tyhjiin huvenneet länsimaiden avuntarjoukset vaikuttivat suuresti Suomen ulkopoliittisiin ja puolustuksellisiin ratkaisuihin. Toisaalta natsi-Saksan menestyksekäs salamasotataktiikka loi illuusion kolmannen valtakunnan aseiden ylivoimaisuudesta. Niitä ei näyttänyt voivan pysäyttää mikään mahti. Saksan sotavoimien alkumenestys sokaisi myös Suomen puolustusjohdon.

Kun Neuvostoliitto koettiin, varsinkin Suomen oikeistossa, pelottavaksi uhkaksi, yritettiin löytää liittolaisia ja keinoja, ettei suursodan mahdollisessa leviämisessä Suomeen saakka jouduttaisi jälleen yksin kuten talvisodassa oli käynyt. Siihen olisikin ollut tarjolla muutamia mahdollisuuksia, jos ne olisi käytetty hyväksi.

Norjan taholta ehdotettiin Suomelle yhteistyötä Pohjois-Norjan rannikoiden puolustamisessa, niin etteivät Hitlerin joukot pääsisi pureutumaan sinne, mutta tämä mahdollisuus menetettiin suomalaisten epäröinnin vuoksi. Sen sijaan annettiin Saksalle lupa kuljettaa sotilaita ja sotamateriaalia Suomen alueen kautta Lappiin. Se oli askel kohti liittoutumista Hitlerin kanssa.

Ruotsin kanssa suunniteltiin valtioliittoa. Neuvotteluissa päästiinkin niin pitkälle, että valtiosopimus saatiin allekirjoitusta vaille valmiiksi. Mutta siinä tilanteessa Hitlerin Barbarossa- suunnitelman aikaistaminen antoi Suomen valtiojohdolle tilaisuuden lähteä taistelemaan natsi-Saksan rinnalla hakemaan revanssia talvisodan tappiolle ja luomaan Suur-Suomea. Ruotsin ja Suomen valtiosopimus hautautui sen alle, kun maa vietiin sotaan.

Liittoutumalla natsi-Saksan kanssa Suomella uskottiin olevan erinomaiset mahdollisuudet korjata talvisodan vääryys. Mutta korostettiin kuitenkin sitä, että osallistuessaan tähän retkeen Suomi kävisi erillissotaa, jonka tarkoituksena ei olisi ollut toteuttaa akselivaltojen tavoitteita. Mutta kuitenkin, kun hyökkäys eteni sekä helposti että nopeasti, siitä tuli riemusotaa. Ja niinpä alettiin toteuttaa vuosisataista kansallista unelmaa Suur—Suomesta. Tavoitteeksi tuli luoda suomalainen kansallisvaltio siirtämällä valtakunnan itärajaa Vienanmereltä Suomenlahteen kolmen kannaksen kautta. Näin tulisivat Itä—Karjalan heimoveljet yhdistetyksi Suomeen.

Kun Petsamo liitettiin Tarton rauhassa Suomeen vuonna 1920, ei voitu aavistaa, mikä merkitys sillä tulisi olemaan Suomen kohtaloon parikymmentä vuotta myöhemmin. Petsamon maaperässä piili näet erittäin rikas malmiesiintymä, jossa oli paljon nikkeliä. Sitä havittelivat hallintaansa Englanti, Saksa ja Neuvostoliitto.

***

Antti Hietalahti on tutkimuksessaan Talvisodan salainen strategia (2016) selvittänyt, miten suuri merkitys Petsamon nikkelillä oli aseteollisuuden raaka—aineena toisen maailmansodan kulkuun varsinkin natsi—Saksan kannalta.

Hietalahden mukaan saksalaistenkin tiedossa oli jo vuoden 1930 Petsamon nikkeliesiintymä. Siitä alkoi peitellysti taistelu nikkelitoimiluvasta. Ruotsi toimitti Saksalle elintärkeitä rautamalmeja, eikä pitkäaikaista sotaa voitu käydä ilman Ruotsin toimittamia raaka—aineita. Näihin kuului myös kolme Suomesta saatavaa aseteollisuudessa tarvittavaa metallia: nikkeli, kupari ja molybdeeni. Nikkeliä ja kuparia saatiin Petsamosta ja Nivalasta, molybdeeniä Pielisjärven Mätäsvaaran kaivoksesta. Myös Outokumpu Oy toimitti Saksaan kuparia ja molybdeeniä.

Nikkelin saannin jatkuminen ulkomailta oli Saksan sodankäynnin kannalta välttämätöntä Puolan luhistumisen jälkeen. Jos Englanti olisi suostunut rauhaan (...) Saksan kauppasaarto olisi purkautunut ja Saksa olisi alkanut jälleen saada nikkeliä Kanadasta. Kun näin ei tapahtunut, Saksan nikkelihuolto oli turvattavissa vain Petsamon avulla.

Kun Suomi ei ollut kumonnut brittiyhtiön oikeuksia Petsamon nikkeliin, Saksan ainoa keino saada tämä nikkeli käyttöönsä oli luovuttaa Suomi Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa Neuvostoliiton intressipiiriin. Näin ollen Suomen tuli siis taipua Moskovan neuvotteluissa Neuvostoliiton vaatimuksiin ja jäädä odottamaan hetkeä, jolloin Saksa kääntyisi Neuvostoliittoa vastaan.

Talvella 1940 saksalaiset painostivat Suomea rauhaan, koska Saksalle on välttämätöntä saada rauha aikaan Suomessa sotataloudellisten syiden vuoksi (…) että Suomi voisi saada malmitoimitustensa vastikkeeksi rauhassa luovutettavat alueet myöhemmin takaisin. Suomen hallituksen rauhanohjelma oli sama kuin joulukuussa. Saksalaiset painostivat Suomea hyväksymään Neuvostoliiton vaatimukset Suomenlahdella ja Karjalassa niin pitkälle kuin mahdollista, kunhan vain Suomi saisi Petsamon takaisin.

Suomi taipui Moskovan rauhanneuvotteluissa 1940 Neuvostoliiton alkuperäisiin vaatimuksiin sekä lisäaineisiin, mutta sai Petsamon takaisin ja Saksa haltioitui Petsamon palautuksesta.

Ennen Hitlerin hyökkäystä Neuvostoliittoon Saksa ja Neuvostoliitto kävivät kauppaa keskenään. Kun Petsamo jäi Moskovan rauhassa Suomelle, syntyi ongelma, kuka saa käyttöönsä Petsamon nikkelin. Saksa ja Neuvostoliitto kirjoittivat helmikuussa laajan kauppasopimuksen, jonka mukaan NL sitoutui toimittamaan mm. kuparia, nikkeliä ja molybdeeniä Saksaan. Kun näiden metallien toimitus tuotti (NL:lle) vaikeuksia, sen toteuttamiseen tarvittiin myös Petsamon nikkeliä. Niinpä heinäkuussa 1940 Suomi ja Saksa hyväksyivät sopimuksen, jolla varmistettiin Kolosjoen (Petsamon) alkavasta tuotannosta 60 prosenttia Saksan käyttöön. Rytin hallitus vahvisti päätöksen 31. heinäkuuta 1940.

Kun Saksa hyökkäsi 1939 Puolaan, alkoi pitkä ja näännyttävä sota. Hitlerin tavoitteena oli ollut alusta alkaen välttää kahden rintaman sota. Ensin oli valloitettava Ranska ja sitten lyötävä Englanti ja vasta sen jälkeen suunnattava aseet Neuvostoliittoa vastaan elintilan (Lebensraum) hankkimiseksi. Tähän yritykseen täytyi saada myös Suomi mukaan.

Hietalahden mukaan: Hitler kehotti Göringiä toimimaan salaisessa asiassa sopimuksen solmimiseksi Suomen kanssa (...) Wehrmachtin johto kauhisteli yhtäaikaista sotaa Englantia ja Neuvostoliittoa vastaan, mutta Hitler laskeskeli, että hyökkäämällä itään hän voisi poistaa pelistä Englannin ainoan mahdollisen liittolaisen ja näin vältyttäisiin kahden rintaman sodalta, koska briteiltä puuttuisivat voimavarat Englannin kanaalin ylittämiseksi.

Niinpä: Tavattuaan Kivimäen Hitler kehotti 21.7.1940 maa- ja merivoimien ylipäälliköitä valmistelemaan hyökkäystä Neuvostoliittoon. Hän määritteli ensimmäisen kerran idän sotaretken poliittiset ja maantieteelliset kohteet, jotka olivat Ukraina, Baltian maat, Suomi ja Valko-Venäjä. Suomi ja Saksa hyväksyivät kaksi päivää myöhemmin valtiollisella kirjeenvaihdolla sopimuksen, joka varmisti Kolosjoen kaivoksen aikanaan alkavasta tuotannosta 60 prosenttia Saksan käyttöön. Rytin hallitus vahvisti päätöksen 31. heinäkuuta. Hitler käynnisti Barbarossa-suunnitelman 22. heinäkuuta 1941...

Hietalahden mukaan Petsamon nikkelin ja Barbarossan kihlaus näkyi myöhemmin. Kun Suomi ja Saksa pääsivät 18.8. (1940) periaatteelliseen yksimielisyyteen ase- ja nikkelitoimituksista sekä saksalaisjoukkojen kauttakulusta Pohjois-Norjaan Petsamon varalta, sotatalous- ja varusteluvirasto huomautti saksalaisessa raportissaan, että Suomesta tulee eurooppalainen nikkelin toimittaja Saksalle.

Nikkeli oli kumminkin niin tärkeä raaka-aine Saksan aseteollisuudelle, että sen saamisen varmistamiseksi Saksa halusi nikkelin toimiluvan itselleen. Ongelmana oli vain se, että toimilupa oli englantilaisen Mondin hallussa. Kaivostoimintaa toteutti Petsamon Nikkeli Oy, jonka kaikki osakkeet olivat Mondin omistuksessa. Rauhan oloissa toimiluvan peruuttaminen olisi ollut vaikeaa, koska Suomessa ei ollut Välirauhan aikana sotatilaa! Hietalahti: Ryti ja Tanner tiesivät täsmällisesti, että sotatila oli jätetty voimaan talvisodan päätyttyä brittiyhtiön nikkelikonsenssin peruuttamiseksi ja tuotannon suuntaamiseksi Saksaan. Näin suunnitelmallinen menettely vahvistaa tulkinnan, että Rytin valtuuttama Tanner antoi Tukholmassa lupauksen Petsamon nikkelitoimituksista Saksalle.

Kun Barbarossa-operaatio alkaa, sota vuodesta vuoteen jatkuu, niin Petsamon nikkelin merkitys entisestään korostuu: Saksan aseteollisuus on lähes täysin siitä riippuvainen. Hietalahden mukaan:

(... ) Barbarossa-operaation aikana Petsamon tuotannon merkitys korostui jatkuvasti. Kolosjoen kaivoksesta louhittiin 74 377 tonnia nikkelimalmia eli 2900 tonnia puhdasta nikkeliä vuosina 1940-1942 pääosin Saksan käyttöön. Petsamon toimitusten osuus (Saksan) kokonaiskulutuksesta oli 73 prosenttia vuonna 1943 ja seuraavana vuonna 87 prosenttia. Hitler muistutti, että Kolosjoen nikkelikaivoksella on ratkaiseva merkitys Saksan sodankäynnille, eikä se valjennut hänelle vasta maailmansodan kuluessa. Saksan sotatalousviranomaiset olivat jo 1930 -luvun alussa selvillä Petsamon nikkelin suuresta merkityksestä Saksalle siinä tapauksessa, että Englanti julistaisi sodan ja kauppasaarron.

Tästä herää kysymyksiä: Jos Neuvostoliitto ei olisi palauttanut Petsamoa Suomelle Moskovan rauhassa, niin miten Saksa olisi selvinnyt asevarustelustaan? Olisiko Hitler rohjennut lähteä Barbarossa - retkelle 1941, ja olisiko Suomi näin välttynyt jatkosodalta? Tai olisiko Hitler Puolan kukistuttua hyökännyt ensin Neuvostoliittoon ja yrittänyt valloittaa Petsamon sotatoimin ennen Barbarossa - operaatiota? Nämä ovat kysymyksiä, joihin historia ei anna vastauksia. Mutta ne ovat hypoteeseja, joihin voidaan ehkä saada vastauksia jatkotutkimuksilla kaikkien arkistojen auettua ja siten lisäselvyyttä toisen maailmansodan tapahtumiin.

Hietalahden mukaan: Talvisodan lopulla pohdittiin hallituksessa: jatketaanko sotimista vai taivutaanko rauhaan. Oikeusministeri Söderhjelm oli sitä mieltä, että sotaan oli jouduttu siinä mielessä, että koettaisirnme kestää, kunnes kansainvälinen tilanne auttaisi meitä. Ulkoministeri Tanner antoi ymmärtää: hyväuskoisuus ja erehdys olivat johtaneet siihen. Myöhemmin Ryti sanoi, että Suomi joutui sotaan traagillisesta väärinkäsityksestä. Saksan lähettiläs Blucherin mukaan erehdyksessä ja väärinkäsityksessä oli kysymys siitä, että suomalaispoliitikot laskelmoivat Saksan intressien Suomeen olevan niin suuret, että se estää laajamittaisen sodan, kunhan Suomi antaa Saksalle lupauksia raaka-ainehuollosta. Edelleen: jos sota syttyisi, Blucherin kanta oli, että Saksa ei saa ottaa ensimmäiseksi haltuun Suomen alueita, sillä se pakottaisi Suomen ja Saksan eri leireihin. Mutta jos Neuvostoliitto alkaisi miehittää Suomen alueita, suomalaisten yleinen mielipide kääntyisi hyökkääjää vastaan. Näin ollen Suomen asettaminen Neuvostoliiton uhkaamaksi koituisi lopulta Saksan eduksi." Näin toteutettaisiin Hitlerin toive.

Syksyllä toisen maailmansodan alettua Suomen poliittinen johto yritti kuumeisesti luoda strategiaa, miten maa voitaisiin luotsata parhaalla tavalla karikoiden läpi joutumatta myrskyyn mukaan. Silloin oli pelättävissä sekä Saksan että Neuvostoliiton hyökkäys. Hietalahtea lainaten: Jos Saksa hyökkäisi, Suomi jännittäisi voimavaransa äärimmilleen ja seurauksena voisi olla pohjoismaisen blokin muodostuminen (...) Saksaa vastaan. Torjuessaan Hankoniemen tukikohdan luovuttamista Erkko toimi sen puolesta, että punaarmeijasta tulee (hyökkääjänä) aloitteentekijä.

Kun Saksa ja NL sopivat raja- ja ystävyyssopimuksen syyskuun lopulla 1939, ulkoministeriössä oletettiin, että seurauksena voi olla Suomen joutuminen Saksan vaikutuspiiriin. Ulkoministeri (Erkko) päätteli siis, että Mondin toimiluvan voimassa pitäminen on saanut Saksan luovuttamaan Suomen NL:n etupiiriin, mikä johtaisi sitten Suomen orientoitumaan Saksaan. (...) Näin Rytin selviytymisstrategia toimi, mutta suomalaisten kannalta tuskastuttavan myöhään".

Hietalahti jatkaa: Kun talvisota syttyi, Suomen poliittinen johto odotustensa vastaisesti koki vaikean ongelman sodan lopettamiseksi. Rauhanehdot olivat talvella 1940 tuntuvasti raskaammat kuin syksyllä 1939. Kun sotaan lähdettäessä oli kansalaisille vakuutettu, ettei tuumaakaan anneta isänmaata vapaaehtoisesti, Ryti ja Tanner joutuivat viheliäiseen oravanpyörään. Sotaa oli jatkettava epätoivoisesti voimavarojen loppuun saakka, kunnes suomalaiset saattoivat hyväksyä ankarat Moskovan rauhanehdot.

Suomi sai maksaa talvisodasta raskaan hinnan. Mutta poliittiset päätöksentekijät uskottelivat, ettei ollut muuta vaihtoehtoa välttää Suomen joutumista sotaan.

Hietalahdenkin mukaan Suomella olisi ollut muitakin vaihtoehtoja: Saksalaiset tekivät toistuvasti selväksi, että Suomi saa olla rauhassa, jos se suostuu (…) Englannin saartopolitiikan estämiseksi (...) noudattamaan ehdotonta puolueettomuutta (…) hyväksymällä Hitlerin hyökkäämättömyyssopimuksen. Suomi olisi näin välttynyt joutumasta NL:n etupiiriin (…) Samoin Suomella olisi ollut mahdollisuus jäädä suursodan ulkopuolelle, kunhan se vain antaisi sitovan lupauksen Mondin toimiluvan mitätöimisestä ja Kolosjoen kaivoksen tulevan tuotannon suuntaamisesta Saksaan (…) Näin brittiyhtiön konsession peruminen olisi estänyt talvisodan (…) "Saksalaiset viestivät vielä (ennen talvisotaa, että Suomen kannattaisi hyväksyä Neuvostoliiton ehdottamat aluejärjestelyt Hankoniemi mukaan luettuna, sillä se saisi menetyksensä takaisin, kun Saksa ryhtyisi aikanaan idän uudelleen järjestelyyn (...).

Hietalahti: Suur-Suorni oli edelleen Ragnar Nordströmin mielessä, kun hän syksyllä 1939 edusti erittäin tiukkaa kantaa Neuvostoliiton aluevaatimuksiin (…) missään tapauksessa ei saanut antaa periksi, vaan pahimmassa tapauksessa antaa tilanteen johtaa sotaan, vaikka armeija olikin huonosti varustettu. Niinpä poliittiset päätöksentekijät toimivat siten, ettei mitään myönnytyksiä tehty Moskovassa.

Hietalahden mukaan: Pitkäaikainen odotus Suur-Suomen muodostamisessa Suur-Saksan kylkiäisenä purkautui mahtipontisena esiintymisenä jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana. Se onkin sikäli ymmärrettävää, kun Suomelle luvattiin paljon, ainakin heimoveljien asuinalueet mutta myös Kuola. Kuolaa kyllä kaavailtiin liitettäväksi myös Suur-Norjaan, että Suur-Saksaan, eikä NL: kaan tahtonut siitä luopua, koska siellä oli nikkeliä. Myös Suur-Suomen synnyn mahdollisuus sai monet runoilijat sekä sotapäälliköt yltiöpäisiin tunnepurkauksiin. Mutta Ryti ja Tanner olivat pragmaattisia poliitikkoja, joiden taustalla ei ole juuri nähty heimoaatteellisia vaikuttimia. Saksan suhteita alettiin kuitenkin rakentaa jo talvisodan alkuvaiheessa, mikä osoittaa, että aluelaajennusehdotukset Itä-Karjalan Suomeen liittämiseksi Saksan avulla vahvistuivat jo ennen talvisotaa.

Hietalahden mukaan Saksan menestys länsirintamalla sai puheet Suomen aluelaajennuksista käynnistymään heti. Operaatio Barbarossan lähestyessä ryhdyttiin avoimiin Suur-Suomen valmistelutöihin. Ryti laaditutti Itä- Karjalan karttoja ja Kivimäki hankki muita todisteita Suomen muinaisista rajoista Itä-Karjalassa Suomen poliittista johtoa sekä saksalaisia varten. Ryti värväsi Eino Jutikkalan Suur-Suomen hahmotteluun. Tämän johdosta laadittiin teos Finnlands Lebensraum Saksassa julkaistavaksi. Samoin julkaistiin myös teos Die Ostfrage Finnlands. Se oli selitys Suomen itärajasta.

Hietalahtea lainaten: Hitler kirjoitti Rytille Barbarossa - hyökkäyksen alkaessa (...) Saksa ei jätä Suomea pulaan. (... ) Saksan Mittel-Eurooppa -politiikan sisäistänyt Ryti arveli, että Suomella oli paremmat mahdollisuudet kuin ehkä kertaakaan ennen onnistua Suur-Suomen muodostamisessa. Ryti ja Tanner olivat samaa mieltä siitä, että Moskovan rauhan raja oli siirrettävä idemmäksi. Tanner kuitenkin kritikoi jo marraskuussa vanhan rajan ylitystä, koska hän alkoi epäillä, ettei Saksan voitto ollutkaan pelkkä läpihuutojuttu. Hyökkäyksen itään käynnistyttyä Hitler puhui (...) kansallissosialistien neuvottelussa, että suomalaiset haluavat Itä-Karjalan, mutta Kuolan niemimaan oli tultava Saksalle nikkeliesiintymän vuoksi. Hän aikoi lyödä Leningradin maan tasalle ja antaa alueen suomalaisille."

Hietalahden mukaan ennen talvisotaa Nordströmin ja Mannerheimin mielipide-erot NL:n aluevaatimuksiin nähden paljastivat sen, että Nordström kannatti sotaa, mutta Mannerheim vaati kaikkein voimakkaimmin Neuvostoliiton ehtoihin suostumista.

Tanner oli saanut Ruotsin ulkoministeriltä Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen kopion. Sen mukaan Neuvostoliitolla oli Suomessa oikeus maa- alueisiin Viipuriin asti, ja ellei se saisi niitä rauhanomaisesti, sillä olisi oikeus ottaa ne sodalla, jos NL ottaisi enemmän, Saksalle lankeaisi oikeus joihinkin alueisiin Lounais- Suomessa ja Ahvenanmaalla. Nämä salaiset artiklat voidaan ymmärtää siksi, että Saksa niiden avulla saisi jalansijaa Suomessa Petsamon nikkelin vuoksi".

Kenraaliluutnantti Öhqvist antoi Viitteitä (...) että Suomen poliittinen johto luotti Saksan toimivan jarruttavana tekijänä punaarmeijan operaatiolle (...) Puna-armeija ei tähdännyt ratkaisuun rajulla voimankäytöllä offensiivin alussa Tämä osoittaa, että NL kävi aluksi näennäissotaa. Mutta kun puna-armeijan offensiivi käynnistyi 11. helmikuuta suomalaisten puolustus murtui Summassa heti seuraavana päivänä, mutta neuvostojoukot eivät pyrkineet käyttämään tilannetta täysimääräisesti hyväkseen (…).

Hietalahti jatkaa: Göring piti kansallissosialistien kymmenvuosipäivänä 31.1.1943 radiopuheen, jossa hän kuvaili neuvostojoukkojen suoritusta talvisodassa maailmanhistorian suurimmaksi naamioinniksi (...) Suomessa tätä puhetta pidettiin loukkaavana, niinpä kenraali Talvela lähetettiin Berliiniin vaatimaan anteeksipyyntöä, mutta Göring kiisti perustelluin sanakääntein loukanneensa suomalaisten urhoollisuutta. Kiista hämäyssodasta kuitenkin jatkui. Hietalahti: Suomalaiset taistelivat talvisodassa urhoollisesti (…) mutta suurvaltapoliittinen asetelma vaikutti lopputulokseen ratkaisevasti (...) Hitlerin vakuutus, että hän olisi asettanut rajoituksia puna-armeijan hyökkäykselle, vaikuttaa hyvin uskottavalta. Sitä paitsi Stalin tiesi, että liian pitkälle menevä hyökkäys saa Saksan puuttumaan tapahtumiin Suomessa."

Vuosikymmeniä on Suomessa väitelty siitä, millainen sopimus Saksalla ja Suomella oli hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Taisteliko Suomi liitossa (im Bunde) kuten Hitler sanoi, vai oliko kysymyksessä kanssasotiminen vai pelkkä veljeys.

Hietalahden mukaan Hitler totesi päivää ennen Barbarossan käynnistymistä 21.6. 1941 Rytille (…) kirjeessään, että Suomen on yhdessä kestettävä vaikea kamppailu, mutta mitä tahansa tapahtuukin Saksa ei jätä Suomea pulaan (...). Ryti vastasi Hitlerille, että Suomessa tunnettiin sillä hetkellä voimakkaammin kuin koskaan kohtalonyhteyttä Saksan kanssa. Mutta Arvi Korhonen piti sopimusta vain aseveljeytenä. Pekka Visurin mielipide oli, että kysymys oli liittosuhteen aloittamisesta sotilaallisesti painottuneilla ja erittäin salaisilla sopimuksilla. Hietalahti päättelee: Kun yhteinen tavoite oli olemassa Suomi ei käynyt ainoastaan erillissotaa eikä ollut vain Saksan aseveli ja kanssasotija, vaan siitä tuli Välirauhan aikana aste asteelta yhä enemmän Saksan liittolainen. Kun Hitler teki päätöksiä Barbarossasta ja Suomi hyväksyi samanaikaisesti Petsamon nikkelitoimitukset Saksalle hyökkäyksen Neuvostoliittoon onnistumiseksi.

Tieteellisen tutkimuksen tarkoituksena on päästä lopulliseen totuuteen, vaikkei siihen koskaan päästäisikään. Näin myös historiallisessa tutkimuksessa. Kun tutkija joutuu joskus tekemään päätelmiä puutteellisten lähteiden perusteella, kuvaukseen voi syntyä myyttejä. Myyttejä syntyy myös siksi, että salaillaan tai unohdetaan tutkittavaan tapahtumaan kuuluvaa lähdeaineistoa ja tehdään näin virheellistä totuutta. Lopulliseen totuuteen pyrkivän tutkijan tehtävänä on rikkoa virheelliset myytit ja esittää tutkimuksessaan koko tapahtumasta entistä todellisempi kuva. Suuri yleisö pitää kumminkin arvostetun pioneeritutkijan esitystä ehdottomana totuutena ja myyttien rikkojaa historian vääristelijänä ja historian muuttajana. Tätä ilmiötä kutsutaan polkuriippuvuudeksi. Jos myöhäisemmät tutkijat hyväksyvät perustulkinnan, Virheellinen kuvaus jää voimaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Hietalahti kirjoittaa: Poliitikoilla on erityisesti kriisiaikoina voimakas motiivi antaa kansalaisille vaikutelma, että he ovat tehneet valintoja, joille ei ole ollut varteenotettavia vaihtoehtoisia ratkaisumalleja. Sen osoittamiseksi otetaan propaganda ja sensuuri käyttöön (...). Näin tapahtui syksyllä 1939. Kansalaisilta pimitettiin se, että Suomen poliittinen johto pelasi Petsamon kortilla (…). Ryti piti erittäin tärkeänä, ettei Suomen ja Saksan talvisodan aikana käyttämästä yhteisymmärryksestä leviäisi tietoa sisäpiirin ulkopuolelle. Alkukesällä 1940 (…). Rytin mukaan Suomen ja Saksan välillä ei ollut sopimuksia, vaan Suomi oli myöntänyt vain pakon sanelemana Saksalle kauttakulkusopimuksen (...). Ryti jätti kertomatta, että Hitler oli luovuttanut Suomen Neuvostoliiton etupiiriin painostaakseen Suomen antamaan lupauksia Petsamon nikkeliesiintymästä Saksalle (...) Ryti myönsi Saksan antaneen suullisen lupauksen menetettyjen alueiden takaisin saamisesta (...). Saksan hyökkäyksen jouduttua vaikeuksiin 1941 itärintamalla Suomen propaganda sai tehtäväkseen painottaa, että Suomella ei ollut valinnanvaraa (sotaan liittymisestä). Sitten alettiin kehittää ajopuuteoriaa. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Ryti väitti, että Suomi vedettiin omasta puolueettomuuspolitiikastaan huolimatta suurvaltojen politiikan pyörteisiin" (...). Vaarallisesta asemastaan huolimatta Suomi pyrki pysymään erillään suurvaltaryhmittymästä ja ylläpitämään puolueettomuutta vailla mitään revanssiajatuksia.

Hietalahden mukaan vuonna 1948 New Yorkissa julkaistiin teos Finland and the World War II. Sen käsikirjoituksen oli laatinut Helsingin yliopiston historian professori Arvi Korhonen. Pian löytyi sattumalta käsikirjoitus Menneet vuodet. Se osoittautui edellä mainitun englanninkielisen teoksen suomenkieliseksi versioksi, jonka oli laatinut Risto Ryti! Hietalahti: Ryti antoi ymmärtää, että Suomi joutui kuin Virran tempaisemana ajopuuna talvisotaan, mutta myöhemmin ajopuuteorialla on tarkoitettu tulkintaa Suomen ajautumisesta jatkosotaan. Se tuli suomalaisille tutuksi Korhosen Barbarossa-suunnitelma ja Suomi- teoksesta. (…) Korhonen teki Rytin puolustuspuheen mukaisia harhaanjohtavia tulkintoja Petsamon nikkelikysymyksestä (…) Hän väitti Saksan kiinnostuneen nikkelistä vasta elokuun lopussa (1940).

Hietalahti jatkaa: Samaan aikaan kun sotavuosien ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin poliitikko Risto Ryti kirjoitti historiaa vikasuuntaan, vastuunalaisilla paikoilla toimineet päätöksentekijät ryhtyivät tuhoamaan ja pimittämään arkistoja massoittaan. (...) Eljas Erkko tunnusti kuljettaneensa vuonna 1940-1941 Ruotsiin kolme kollia ulkoministerikautensa asiakirjoja (...). Arkistoja kätkettiin tai tuhottiin polttamalla Suomessa kolmekymmenluvulta alkaen.

Hietalahti kirjoittaa: Petsamon nikkelikysymyksen ympärillä on vallinnut pitkään mykkyyden ja salailun ilmapiiri. Se on johtanut siihen, ettei tämän kysymyksen selvittämisessä ole ollut mahdollisuus päästä käsiksi kaikkiin asiakirjoihin. (...). Ohto Mannisen mukaan vasta talvisodan jälkeen Saksaa alkoivat kiinnostaa Petsamon nikkelikaivoksen tuotteet samoin kuin Neuvostoliittoakin. NL painosti Suomea antamaan sille hallitsevan aseman kaivosyhtiön hallituksessa. Kun Suomen hallitus yritti suosia Saksaa neuvostovaikutuksen vastapainoksi, se johti Paasikiven eroon Moskovan lähettilään tehtävästä. Mutta Hietalahden mukaan: Saksan tavaton kiinnostus nikkeliin jo ennen talvisotaa on asia, joka muuttaa erittäin suuresti kuvaa Suomen poliittisen johdon tekemisistä syksystä 1939 jatkosotaan asti (...). Suomen poliittinen johto teki 1939-1941 monia valintoja, joilla se asetti maansa valtiollisen olemassaolon vaakalaudalle. Kun harjoitettu politiikka johti katastrofaaliseen epäonnistumiseen, vastuunalaisilla paikoilla toimineet ymmärsivät, että arkaluontoiset paperit tarvitsivat yhtä työvälineitä: tulitikkua (...). Kaiken kaikkiaan Suomen sotavuosien 1939-1945 historia lepää pettävällä pohjalla (...). Sen vuoksi se pitäisi Hietalahden mukaan kirjoittaa uudestaan.

Hietalahden loppukaneetti: On epäiltävissä, että Petsamon merkityksestä Suomen ja Saksan tulevissa suhteissa vuoti tietoa liian laajoille piireille, mikä saattoi johtaa sitten Vähän ennen talvisotaa petsamolaisten joukkopidätyksiin vakoilusta. Ryti ja Tanner toivat julkisuuteen puolustusliittosuunnitelman Ruotsin kanssa talvisodan rauhan yhteydessä todennäköisesti siinä tarkoituksessa, että Saksa kaataa sen Moskovan avulla, eihän puolustusliitto sopinut Suomen ja Saksan yhteistoimintakuvioon. Ryti jarrutti pika-asutusta ja korvausten maksamista (1940) siirtoväelle, olisihan se peräti typerää toimintaa, kun siirtoväki saisi kuitenkin palata pian kotiseudulleen. Lähdeaineistossa on merkkejä myös siitä, että Rytin hallitus salli ystävyysseuran perustamisen (Neuvostoliiton kanssa) ja antoi lietsoa sen mielenosoituksia, jotta se saisi siitä aiheen väittää, että Neuvostoliitto yrittää aikaansaada sisäisen kumouksen Baltian maiden tapaan. Suomen poliittinen johto käytti ystävyysseuraa apuvälineenä saksalaissuuntauksen voimistamiseen.

***

Saksan hyökättyä 1.9.1939 Puolaan Englanti ja Ranska julistivat sodan Saksalle, koska ne olivat taanneet Puolan koskemattomuuden. Näin alkoi sitkeä, tuhoisa toinen maailmansota. Hitlerin tarkoitus oli lyödä ensin länsiliittoutuneet ja hankkia sen jälkeen elintilaa idästä. Mutta kun Ison- Britannian lyöminen osoittautui kolmannen valtakunnan sotakoneistolle ylivoimaiseksi tehtäväksi, Hitler menetti malttinsa ja päätti aloittaa Barbarossa -suunnitelman toteutuksen ennen Britannian luhistumista. Kun tämä Hitlerin päätös tuli Suomen puolustusjohdolle tietoon, oli vain ajan kysymys, milloin Suomikin sidottaisiin sotaan mukaan.

Barbarossa-suunnitelman tavoitteena oli alusta alkaen ollut hankkia idästä elintilaa (Lebensraum), mutta nyt myös tilanteen muututtua elintarvikkeita sekä öljyä. Niistäkin oli Saksalla huutava puute samoin kuin nikkelistä, kuparista ja molybdeenista. Kun Hitler julisti sodan Neuvostoliitolle 22.6.1941, hän liitti samalla Suomen mukaan hyökkäykseen käyttämällä sanontaa liitossa Suomen kanssa (im Bunde). Neuvostoliitto tulkitsi sen myös Suomen sodanjulistukseksi ja alkoi heti pommittaa Suomen strategisia puolustuskohteita kuten Saksa Neuvostoliiton alueita. Näin ollen voitiin jälleen väittää, että Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan. Tästä alkoi kamppailu, jolla on monta nimeä: jatkosota, hyvityssota, riemusota. Riemusota siksi, että suomalaisten eteneminen sujui aluksi helposti ja nopeasti. Saksasta oli saatu tehokkaita aseita varsinkin panssareiden torjuntaa varten mutta joukossa oli myös italialaisia Ternikiväärejä, joita majuri Pertti Viitasen mukaan ei käytetty rintamalla vaan rintaman takana esimerkiksi huoltojoukoissa, koska ne olivat epävarmoja. (Sellainen ase oli myös tätini miehellä Väinö Kolehmaisella, joka oli autonkuljettajana Rukajärven tiellä. Kun tällä yritettiin ampua pilkkaan, niin osuminen oli sattumanvaraista.)

Koko välirauhan aika oli ollut Suomessa hyvin jännittynyttä. Ilmassa oli vallalla paljon revanssimieltä, mutta vastapainoksi esiintyi myös rauhanaktivistien toimintaa, joten poliittinen ilmasto oli hyvin ristiriitainen. Maanpuolustussuunnitelma oli kuitenkin ponnekkaasti laadittu ja itärajan tuntumaan rakennettu puolustuslinjoja. Maa varautui koko ajan tulevaan sotaan.

Kun Hitler päätti ristiretken aloittamisesta kommunismia vastaan, hän halusi siihen mukaan liittolaisekseen myös Suomen, koska Suomesta oli saatavana elintärkeitä aseteollisuuden raakaaineita. Tähän yritykseen lähti innolla myös Suomen puolustusjohto. Kun Suomi oli taistellut talvisodassa yksin ylivoimaista vihollista vastaan, niin nyt näytti olevan rinnalla vielä mahtavampi liittolainen. Ja toisekseen nyt oli vastassa paljon heikompi vihollinen kuin talvisodassa. Nyt taisteltiin mies miestä vastaan, koska tuhansia kilometrejä pitkä NL:n ja Saksan rintama sitoi pääosan vihollisen sotajoukoista. Ase- ja elintarvikehuolto toimi joten kuten Saksan avulla. Nämä olivat seikkoja, joiden avulla uskottiin retkestä tulevan menestyksekäs yritys, koska kolmannen vm valtakunnan sotakoneistolle ei kukaan näyttänyt mahtavan mitään. Näin tästä retkestä tuli Suomelle hyvityssota, jonka seurauksena menetetyt alueet palautettaisiin valtakuntaan ja rohkeimpien tavoitteiden mukaan luotaisiin Suur-Suomi. Kaikki tapahtuisi salamasotataktiikan mukaisesti nopeasti ja tehokkaasti. Mutamassa viikossa tulisi idän savijaloilla seisova jättiläinen perusteellisesti lyödyksi ja sen orjuuttamat kansat vapautetuiksi sekä heimoveljet niiden mukana. Näin luvattiin rivisotilaille.

Sodanjohdon optimismi tarttui myös rivimiehiin. Kun reserviläisille tuli palvelukseenastumiskäsky kesäkuun puolivälin jälkeen, monet tuumivat: Täytyyhän sitä lähtee, kun isänmaa kutsuu. Monet ilmoittautuivat myös vapaaehtoisina palvelukseen niin nuoret miehet kuin nuoret naisetkin.

Einari Mutanen ja Viljo Partinen olivat hakkaamassa propseja eräällä Kutsetin työmaalla Hatunkylässä, kun käsky kävi. Se sai nuoret miehet apealle mielelle.

- Taetaapa tulla toas kusinen urakka, Einari tokaisi Viljolle, kun sai palvelukseenastumiskortin kouraansa.

- Onneksi nyt on kumminnii kesä, niin ei tarvihe pakkasessa kärvistellä niin kun talavisovassa, Viljo yritti keventää tunnelmaa.

- Vaen voepipa tulla hiki, ennen kun ollaan heinäpellolla.ja pokasaha voepi ruostuu, ennen kun sitä toas tarvitaan... jos ennää koskaan tarvitaan.

- Elähän sano, kun sakut ovat kaverina, niin ei siinä kaavan kytistä, kun tämmöset pikkurähinät on selevitetty.

Kirjailija Antti Tuuri on kuvannut Rukajärven suunnan taisteluja teoksessaan Rukajärven tie: Rukajärven suunnan sotatoimien toteuttaminen annettiin 14. Divisioonan tehtäväksi. Se oli perustettu Maaselän sotilaspiirin alueella. Puolustusvoimien Pääesikunta käski keskittää sen joukot kesäkuun alussa 1941 itärajan tuntumaan sektorille Nurmes-Kuhmo-Nurmijärvi-Hattuvaara-Lieksa. 14.D alistettiin suoraan ylipäällikölle.

14. Divisioonan sektori oli III-VII armeijakunnan saumassa. Sen puolustusryhmitys oli valmis jo kesäkuun 22. päivänä 1941 eli samana päivänä, jolloin Hitler julisti sodan Neuvostoliitolle samalla liittosuhteella Suomen kanssa. Osa joukoista oli ryhmitetty lähelle rajaa siten, että ne voisivat lähteä heti puolustuksesta hyökkäykseen. Kun Suomi joutui näin sotaan, 14. D:n hyökkäyskäsky annettiin 25. kesäkuuta 1941. Sen tehtäväksi tuli niin. Lentieran ja Repolan

kylien valtaaminen.

14. D:n joukkojen tehtävä määrättiin siten, että osasto Partisen piti hyökätä Kuotti-Inari-Lentiera -tien suunnassa (...). Pääesikunnan antama hyökkäyskäsky oli joukoilla 28.6.1941. Kaikkien osastojen päätavoitteeksi tuli Rukajärvi.

"Osasto Partisen joukot lähtivät hyökkäyskäskyn mukaisesti marssimaan heinäkuun 2. päivä 1941 Kuotista kohti valtakunnan rajaa. Majuri Partisen johtama pataljoonan kärki tuli 3.7. Inariin valtakunnan rajalle. Siinä Partinen sanoi:

- Käännetäänpäs tämä puomi pois ja kolme miestä lähtee tunnustelemaan; täältä lohkaistaan nyt pojille maata, eikä reissu kestä kuin kaksi viikkoa ja sitten on Neuvostoliitto selvä.

Eräs sotamiehistä sanoi vähän huumorimielessä:

- Mahetaankohan saaha lohkastuksi muuta, kun selän sija hiekkasta kangasta.

Kuitenkin monet miehet lähtivät hyökkäykseen innolla mukaan, mutta jotkut mutisivat rajaa ylitettäessä, että nyt taidetaan tehdä Virhe. Kun oli marssittu sata metriä, eräs mies astui miinaan, rnutta vihollista ei vielä rajalla kohdattu."

Vaikka suomalaisten eteneminen Rukajärveä kohti tapahtui ripeästi, ei se kuitenkaan ollut paraatimarssia. Välillä jouduttiin vaikeassa maastossa kiivaisiin taisteluihin. Moni kaatui ja vain selän mittainen pala maata tuli hankituksi. Vielä useampi haavoittui ja vammautui koko loppuelämänsä ajaksi. Mutta Tuurin mukaan suomalaiset valtasivat Rukajärven jo 11. syyskuuta 1941.

Tuuri jatkaa: Suomalaisten eteneminen Rukajärven suunnalla pysäytettiin ylipäällikkö Mannerheimin käskystä 16.9.1941. Kenraalimajuri Raappanan johtama 14. Divisioona ryhmittyi puolustusasemiin linjalle Ontajärvi-Ontajoki-Uukajärvi-Nuokkajärvi. Tällä sektorilla alkoi suomalaisten ja venäläisten joukkojen välillä asemasotavaihe Moskovan välirauhan tekoon saakka.

I

Moskovan Välirauhan sopimus allekirjoitettiin syyskuun 19. päivänä 1944 — melkein päivälleen kolme vuotta aikaisemmin 14. Divisioonan joukot olivat edenneet lakipisteeseensä Rukajärven suunnalla — sen mukaan suomalaisten oli vedettävä joukkonsa 24. 9. - 3. 10. Moskovan rauhan rajan taakse, vaikkei vihollinen ollut sitä edes ylittänyt. Se tuntui monesta suomalaisesta perin kummalliselta.

Moskovan välirauhan ehtojen ymmärtäminen oli monelle suomalaiselle mahdoton. Eihän maata ollut vielä lyöty. Siksi näiden kummastelijoiden mielestä olisi taistelua pitänyt jatkaa eikä antautua näin helposti... Olihan Suomen sotamenestys ollut suurenmoinen: Ensin oli vallattu takaisin talvisodassa menetetyt alueet ja sen jälkeen edetty syvälle Neuvostoliiton maaperälle heimoveljien asuinalueille. Se oli ollut pelkkää voittokulkua. Suur-Suomi -tavoitteen toteuttaminen oli ollut jo aivan veitsenterällä... ja sitten Suomelle asetetaan käsittämättömältä tuntuvia vaatimuksia. Mutta mitä lopullinen rauha toisi tullessaan? Tulisiko sen mukana huojennuksia vai lisämenetyksiä, se oli vielä arvoitus.

Stalinin rauhanehdot tulisivat olemaan todella ankarat, näin ounasteltiin, vaikkeivät Suomen rauhanvaltuuskunnan jäsenetkään niistä vielä tienneet juuri muuta varmaa kuin sen, että Suomi säilyttäisi itsenäisyytensä eikä maata miehitettäisi... olihan Churchill esittänyt Stalinille kolmen suuren neuvotteluissa sellaisen toivomuksen, että Suomeen jäisi jonkin verran suvereniteettia. Suomesta tulikin sitten ainoa akselivaltojen puolella taistellut valtio, jota ei miehitetty. Miten paljon sitten länsiliittoutuneiden mielipiteet lienevät vaikuttaneet Neuvostoliiton päätöksiin?

Välirauhan ehtojen mukaisesti aseet vaikenivat pitkän ja uuvuttavan sodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton rintamalla 4. syyskuuta 1944.

Suomen eduskunta hyväksyi Neuvostoliiton asettamat rauhanehdot syyskuun 19. päivä 1944 suurella enemmistöllä (108-45), mikä oli osoituksena maanpuolustuskyvyn heikentymisestä. Suomen voimavarat oli kulutettu loppuun eikä Saksan apuunkaan enää voitu luottaa.

Vaikka sotatoimet nyt päättyivät Suomen ja Neuvostoliiton välillä, niin kaikki suomalaissotilaat eivät vielä päässeet rauhantoimiin, koska välirauhanehtoihin kuului suomalaisten kannalta yksi hyvin kiusallinen pykälä. Suomen puolustusvoimien oli internoitava eli riisuttava aseista ja vangittava kaikki maassa olevat saksalaisjoukot. Niitä oli Lapin rintamalla noin 200 000 miestä, jotka olivat hyvin koulutettuja ja aseistettuja alppijääkäreitä. Jos Suomi ei pystyisi tätä operaatiota yksin suorittamaan, Neuvostoliitto tulisi apuun. Siihen tilanteeseen ei Suomen puolustusjohto halunnut maan joutuvan, että Suomen maaperälle tulisi neuvostosotilaita.

Saksalaisjoukkojen internointi ei ollut kuitenkaan mikään läpihuutojuttu. Sitä toteuttamaan komennettiin nuorimpia ikäluokkia, joita vastassa oli sinnikkäästi taisteleva entinen aseveli. Kamppailusta kehkeytyikin laimean alkutunnustelun jälkeen täysimittainen sota. Saksalaiset käyttivät peräytyessään poltetun maan taktiikkaa tuhoten muun muassa Sallan radan, maantiesillat sekä asumukset. Rovaniemen kauppalakin raunioitui täysin. Pakoreittinsä tiet vihollinen miinoitti. Moni suomalaispoika haavoittui tai menetti henkensä vihollisen tulituksessa tai miinoissa tässä koko talven kestäneessä sodassa. Vielä vuosia rauhan palattua moni suomalainen siviilikin koki kohtalonsa saksalaisten miinakentillä.

Kun aseet vihdoin vaikenivat 14. Divisioonan sektorillakin, alkoi pitkä marssi Rukajärveltä valtakunnan rajaa kohti. Välirauhanehtojen mukaan vetäytymiseen oli aikaa lokakuun 3. päivään saakka oli kymmenen päivää, joten aikataulu oli erittäin tiukka, kun matka oli lähes 200 kilometriä.

Vuonna 1941 heinäkuussa hyökkäykseen lähteneet Partisen osaston jäljellä olevat sotilaat marssivat komppanioittain ilman tahtia Rukajärveltä Ontrosenvaaran, Omelian ja Repolan kautta Lentieraan ja siitä valtakunnan rajalle Inariin huonoa tietä tuhottujen kylien kautta. Silloin sotaan lähteneistä miehistä eivät kaikki elävinä palanneet. Monet olivat kaatuneet, monet vammautuneet pysyvästi, eikä sekään uhri ollut vähäinen. Lievimpiä henkisiä ja fyysisiä vammoja oli vielä useammalla. Harventuneita rivejä oli jouduttu usein sodan aikana täydentämään uusilla miehillä, joten nyt kotiin marssivan armeijan joukon ikäjakauma oli toinen kuin silloin alussa. Jotkut reserviläisistä olivat olleet yhtäjaksoisesti sotahommissa yli viisi vuotta, jotkut vajaan vuoden.

Tämän komppanian miehistä useimmat olivat Kainuun tai Pohjois-Karjalan poikia, pitkäselkäisiä ja persjalkaisia miehiä kuten eräs helsinkiläissyntyinen upseeri 14. Divisioonan sotilaita luonnehti. Mutta joukossa oli myös miehiä lähes kaikkialta Suomesta. Varsinkin upseereista suuri osa oli Etelä—Suomen kaupungeista. Komppanian marssi eteni sitä tietä pitkin, jota myöten Rukajärven joukkoja oli sodan aikana pääosin huollettu. Huonosti rakennettu mutkainen ja mäkinen tie polveili sodan runteleman maaston halki. Soiden kohdilla sitä oli paikkailtava raiteisiin asetetuilla riu'uilla ja risuilla, jotta kuormasto pääsi yli pahojen paikkojen.

Kuorma-autoja oli myös niukalti tällä sektorilla, koska niitä tarvittiin enemmän Laatokan-Karjalan suunnalla, josta oli myös siviiliväestö evakuoitava. Vähän väliä autot vajosivat mutaan akseleitaan myöten, joten niiden kulku huonojen paikkojen kohdalla oli toivottoman hidasta. Kun muutenkin loppuun kuluneet kuormurit kulkivat häkäpöntön avulla, niiden teho oli niin heikko, että miesten piti työntää niitä ylämäissä ja kosteikoissa eteenpäin. Matkantekoa hidasti vielä sekin, että syksy 1944 oli hyvin sateinen, minkä vuoksi tiet vettyivät paikoitellen lähes kulkukelvottomiksi.

Jos autot vajosivat mutaan ja niitä oli miesten autettava eteenpäin, niin jätkät sen kun porskuttelivat. Monille sotilaille, entisille tukkijätkille, tällaiset tiet ja taivaltaminen oli savotoilta tuttua. Mutta hauskaa se ei ollut. Sade kasteli vaatteet ja risaiset jalkineet läpimäriksi. Niitä oli vaikea saada telttamajoituksessa kuiviksi. Se oli omiaan lisäämään tappiomielialaa. Ruokakin oli huonoa ja sitä oli niukalti. Etupäässä miehille annettiin laihaa hernesoppaa ja näkkileipää, ja sillä oli pärjättävä. Kenttäkeittiö seurasi komppanian mukana. Kun määräaika vetäytymiselle oli tiukka, marssietapit olivat pitkiä ja raskaita. Kivääri painoi vielä olkaa ja rikkinäiset saappaat hieroivat kantapäätä. Miesten ärtymys lisääntyi päivä päivältä. Se sai aikaan purnausta ja kiroilua. Kun kerran pidettiin Ontrosenvaarassa lepo- ja ruokailutauko, sotamies Partinen sanoi keittiömiehelle, kun tämä ammensi hänelle ruokaa pakkiin:

- No tätä ei oo, perkele, lihalla pilattu.

- Kohta ei pilata herneilläkää, keittiöpossu lohdutti Partista.

- Kyllä ne herrat laulo sillon, kun piti remmiin lähtee, jotta isänmaa pitää huolta pojistaan, vaan nyt tapetaan näläkään, kun iivana ei siihen pystynnä, Mutanen ärähti jo vähän haalistunutta soppaa lusikoidessaan.

- Mistähän sitä leipee ruvetaan nyt saamaan ja leivän päälle särvintä, kun se Saksan apukin loppu? sotamies Rönkkö sanoi.

- No kyllä se Staliini meille vilijoo antaa niinkun Välirauhan aikanakii, Myyry vakuutteli.

- Mistäs se sitä antasi, kun näläkee ne kuulemma näkee itekii, sotamies Kosonen epäili.

- Luvattiinhan sitä muutakii hyvee, kun leveempää leipää, maatakii kaikille niille, jotka olivat sitä vailla, vaan nyt taitaa mennä konnut niiltäkii, jotka on sitä perintönä saanu, kun kerran pitää nämä vallatut alueet luovuttoo, Myyry sanoi.

- Onhan sitä kuulunu semmosiikii huhuja, jotta kaikki suomalaiset siirretään Alaskaan iivanoijen jaloista, sotamies Laatunen sanoi.

- Mistäs sinä semmosta juttuu oot kuullu? Kosonen kysyi.

- Ka Tiltuhan se kuuluu niin sanoneen.

- No se on sitten vaen sitä Tiltun ropakantoo, Kosonen arveli.

- Vaen kyllä se leivänsoanti tuloo olemaan joka tapauksessa vaekeeta, kun se Kannas pitää luovuttoo noapurille eikä länsimaestakaa soaha Vilijoo, Partinen sanoi.

- Eipä siinä sitten muu avita, kun kiristee vain suolivyötä niin kun ennennii ja alakoo jyrsiä pettuu... sehän se on jätkän osa ollu aena ja tuloo olemaan vastakii, Myyry sanoi.

- Vaen mitenkäs ne talonjussit ja herrat pärjee, kun koko moan talous on rapakunnossa ja naapurillekii pitää maksoo jättikorvauksii, Mutanen pohdiskeli.

- No jätkät pannaan hakkuuhommiin näläkäpalakalla kolomekymmenluvun malliin... ja verotusta kiristetään... sehän se on kapitalistin keino. Kyllä ne herrat pärjää ja talonjussitkii, kun vaan nostaa potun hintaa.

- Nyt taitas olla jätkän kannalta parempi, jos sitä rajaa siirrettäsiin kertaheitolla Pohjanlahteen asti Myyry filosofoi.

- Komppania valmistautuu marssijärjestykseen! kuului komento.

- Marssitaan, perkele, vaikka Vaasaan asti, Partinen sanoi.

Nyt marssittiin vain käskyn mukaan etappi etapilta päivä päivältä Suomen rajaa kohti. Armeijan johto piti siitä huolen, että aikataulussa pysyttiin. Päivämarssin tuli olla 25-30 kilometriä, kun matkaa rajalle oli lähes 200 kilometriä. Välillä oli ruokailu- ja lepotaukoja. Iltaisin pystytettiin teltat ja ruokailun jälkeen levättiin niin hyvin kuin voitiin. Vartiovuorot vain rikkoivat levotonta unta. Aamulla jälleen matka jatkui toista toisen eteen -tahtiin.

Marssi Rukajärveltä Omeliaan kesti kolme päivää. Omelia oli tullut monelle komppanian miehelle tutuksi hyökkäysvaiheen aikana. Tässä sitä oli helevetisti savuu ja tulta, kun tätä vallattiin, Mutanen sanoi vieressään marssivalle Partiselle. No se oli sinun onnesi, minä vaan en päässyt siitä osalliseksi, Partinen vinoili. Maastossa näkyivät vielä selvästi taistelun jäljet. Mutta poltetusta, mustasta maankamarasta alkoi kohota ja ruohokasveja sekä marjanvarsia. Se oli merkki elämän jatkumisesta.

Lokakuun 1. päivänä komppania valmistautui Lentierasta lähtöön. Suuntana oli Vihdoin Inari, siis valtakunnanraja ja Suomi. Tässä sodan runtelemassa kylässä, joka oli 20-30 -luvulla tullut tutuksi monelle suomalaiselle metsätyömiehelle, oli yövytty telttamajoituksessa. Illalla oli saunottu. Se oli piristänyt vähän mielialaa. Mutta kun aamu oli jälleen sateinen ja kolea, miesten hyvä tuuli oli tipotiessään. Ärtymys palasi.

- Milloinkahan tämä perkeleen marssi viimein loppuu? sotamies Hampinen kiroili hammasta purren.

- No illalla sitä taijetaan olla jo kotikylässä, alikersantti Salolainen hihkaisi.

- No sinä oot sitten onnenpekka, kun astelet pian kotikartanollasi... vaan minulla sitä on vielä matkoo kotiin satoja kilometrejä, jos sinne saakka pitää marssia, Heikki Hampinen jupisi.

- No mistäs sinä sitten oot kotosin?

- Ka Sotkamosta. Hampisen ämmän poikii, vaan isästä en oo ihan varma...

Monet komppanian miehistä olivat juuri Kainuusta monet eri puolilta Pielisen Karjalaa. Heikki Kosonen, Arska Laatunen, Eero Meriläinen, Einari Mutanen sekä Viljo Partinen olivat syntyperäisiä lieksalaisia. Atte Kinnari, Viljami Myyry ja Olli Rönkkö olivat Pielisjärven poikia. Näille kaikille oli yhteistä se, että he olivat ennen sotia saaneet toimeentulonsa pääasiallisesti metsätöistä. He olivat siis tukkijätkiä. Niin olivat myös monet muutkin Rukajärven suunnan soturit.

Tukkijätkät olivat miehiä, joilla ei ollut suuria mahdollisuuksia vaikuttaa sosiaaliseen asemaansa. Varsinkin vanhempien miesten koulutustaso oli heikko, vain vuosi pari kansakoulua ja sitten propsimetsään aina silloin, kun työtä oli saatavilla. Heidän sivistystasoaan luonnehdittiin: rippikoulun käynyt, rokotettu, nauttii kansalaisluottamusta ja halpaa tikkuviinaa, lähin omainen poliisiviranomainen. Kansakoulussa he olivat oppineet sen verran, että osasivat lukea ja kirjoittaa tukin pituutta osoittavat numerot pölkyn latvapäähän, koska se oli tämän ammatin harjoittamisen kannalta välttämätöntä. Fiksuimmat hallitsivat myös joten kuten neljä laskutapaa. Tosin joukossa oli myös niitä, jotka olivat kansakoulun läpi käyneitä. Olihan myös niitä, jotka harrastivat lukemista ja poliittista toimintaa, joten heidän yleiset tietonsa saattoivat olla hyvinkin korkeat. Ne, joiden kansakouluopinnot olivat osuneet 1920-luvulle ja 30-luvun alkuun, olivat saaneet vähiten koulusivistystä, koska nälkä oli pakottanut jättämään opinnot kesken. Vanhimmat näistä jätkistä olivat kokeneet 1930-luvun kuristavan laman. 1930-luvun loppupuoli oli kuitenkin työläisten kannalta valoisaa aikaa: työtä oli tarjolla ja palkatkin olivat kohtalaiset. Jätkäkin hankki niin, ettei tarvinnut suoranaista nälkää nähdä. Sitten seurasivat synkät sotavuodet. Monen etsikkoaika paremman ammatin hankkimiseen tai perheen perustamiseen hupeni sotavuosina.

Ennen sotaa oli kuljettu metsätöissä rajaseudun laajoilla salomailla. 1930-luvun loppupuolella työllisyys oli ollut hyvä, mutta jätkän taloudellinen asema ei paljon parantunut. Yleensä jouduttiin elämään kädestä suuhun. Raskas ruumiillinen työ vaati paljon ravintoa. Vaatteet ja jalkineet kuluivat nopeasti. Asunnon ja työpaikan välinen matka oli useimmiten pitkä, joten kotona käymiseenkin kului paljon aikaa ja rahaa. Varsinkin perheellisten miesten elintaso jäi vaatimattomaksi. Useimpien poikamiesten elämäntavat olivat taas sellaiset, ettei säästöjä jäänyt. Monen alkoholinkäyttö oli niin rajua, että usein hankkeet juotiin jo ennakolta.

Marssittuaan Lentierasta noin 15 kilometriä Inariin komppania komennettiin ruokailuun. Miehet olivat nälkäisiä, väsyneitä ja pahantuulisia:

- Minkähän perkeleen takia tätä kiväärin sohloakii pitää raahata vielä mukanaan, kun on kerran aselepo, Partinen manaili.

- Jospa ne sotaherrat pelekää, jotta aselepo on vain pluhvia ja jotta vanjat panoo meijät mottiin, Meriläinen aprikoi.

- Tuskin ne nyt rupeis meitä motittamaan, kun ne tarvii kaikki ukkosa Saksan rintamalla, alikersantti Salolainen, joka oli ollut komppanian päällikön lähettina Majewskin joukoissa, arveli.

- Vaan jospa Suomen armeija lahjottaa nämä kiväärintorrakot meille muistoksi... ikään kuin sotasaaliiksi, Arska Laatunen vitsaili.

- Mitäs perkelettä myö niillä tehtäsiin, kun sitä ampumistakii on harrastettu jo ihan tarpeeksi, ainakii minun osaltani, Kosonen sanoi.

- Olis se hyvä olemassa... sillä voisi posautella salaa hirviä ja muutakii melänriistoo suurempaan näläkääsä, kun se ruokahomma näyttää menneen tässä rakkaassa isänmaassa ihan perseelleen, Atte Kinnari sanoi.

- Ei ne kapitalistit uskalla aseita jätkille autoo, ne pelekää, jotta myö voitas panna uusiksi se vuojen 18 yritys... ja sehän ei herroja naarattasi, Myyry epäili.

- No siitä eijoo ainakaa mitään pelekoo... näkyhän se jo kolokytyheksän syksyllä, kun ne kommunistit tekivät sen Kuusisen hallituksen kaapatakseen vallan, vaan kivillehän se sekii Suomen puolustuksen hajotus meni, Kosonen järkeili.

- Vaan Kajaanissapa on soltut murtautuneet viinakauppaan ja ryöstäneet sen... niin jotta kyllä sitä kapinahenkeekii tuntuu ilimassa olevan, Myyry intti.

- Huomio! Komppania valmistautuu marssijärjestykseen.

Marssi jatkui. Vihdoin saavuttiin valtakunnanrajalle. Se oli vain metsään hakattu linja rajapaaluineen: suomalaisten sinivalkoraitaiset, venäläisten punavihreät. Niiden maali oli jo rapistunut, koska niitä ei ollut kolmeen vuoteen kunnostettu... ei siksi, koska niiden olemassaolokin näytti jatkossa olevan tarpeeton, kuten tämä rajalinjakin... mutta vaikka ne olivat rapistuneetkin, niin jotain pyhää tai pelottavaa niissä tuntui olevan. Olihan vuosikymmeniä opetettu, että raja on pyhä eikä sitä saa loukata... muuten korpi oli samanlaista Suomen ja Neuvostoliiton puolella.

Monen komppanian soturin mieleen palasivat ne lupaukset, joita hyökkäysvaiheessa rajaa ylitettäessä oli annettu. Nyt niiltä tuntui pudonneen pohja pois... mutta se toi vähän lohtua, että oltiin jälleen pitkästä aikaa Suomessa. Sota oli ohi.

Inarissa majoituttiin taas telttoihin yöksi. Komppaniassa oli paljon Lieksan ja Pielisjärven miehiä, jotka olivat olleet ennen sotia täällä metsätöissä. Kun raja ylitettiin, heistä tuntui, kuin oltaisiin jo kotona.

Sotamiehet Einari Mutanen ja Viljo Partinen olivat syntyperäisiä lieksalaisia. Leskeksi jääneellä Partisen äidillä oli pikku mökki köyhälistön asuinalueella Lieksassa. Hänen alkoholisoitunut miehensä oli kuollut jo pulakauden alettua. Niinpä äiti oli joutunut huoltamaan yksin poikaansa tämän Viimeisinä kouluvuosina. Päästyään kansakoulusta Viljo yritti saada kauppalasta työtä, mutta sitä oli niukalti tarjolla. Jo kouluaikanaan hän oli alkanut harrastaa nyrkkeilyä, joka oli siihen aikaan Lieksan poikien suuressa suosiossa. Mutta kun pysyvää työtä ei kauppalasta löytynyt, Viljokin joutui turvautumaan metsätöihin. Siksi lupaava nyrkkeilyharrastuskin supistui viikonloppuihin ja työttömyysjaksoihin. Se masensi innokasta urheilijaa. Lohtua oli otettava viinasta. Viljon oli asuttava äitinsä luona silloin, kun ei ollut savotoita. Töissä ollessaan hän kävi parin viikon välein kotonaan. Hän antoi vähän rahaa äidilleen mutta suurin osa hänen ansioistaan kului viinaan, tupakkaan ja muihin huvituksiin.

Einari Mutasesta oli tullut lentojätkä. Hänellä ei ollut mitään asuntoa kotikunnassaan Lieksassa. Siellä käydessään hän majaili viikonlopun jonkun tuttunsa luona. Hänen kotinsa oli se metsäkämppä, missä hän kulloinkin työskenteli. Einari oli Viljoa puolikymmentä vuotta vanhempi. Hän oli ehtinyt koluta ennen sotaa jo monet savotat Pielisjärven rajaseudulla. Monen muun tukkijätkän tapaan hän vietti huoletonta tai paremminkin holtitonta elämää. Kaikki ansaitut rahat hupenivat läpi sormien parissa päivässä tilikauden jälkeen. Mutta sitten hän rakastui ja meni naimisiin. Hän otti avioliiton tosissaan ja alkoi vakiintua. Ryyppääminenkin muuttui kohtuulliseksi. Mutta onnea ei kestänyt