Aseveljeys: saksalaiset ja suomalaiset Itä-Lapissa 1941-1944

By Pentti Airio

Totuus Suomen ja Saksan yhteistyöstä jatkosodassa 1941–1944!Saksa lähetti sotilaita puolustamaan Itä-Lappia jatkosodassa, vaikka sodan päättymisen jälkeen liittolaisuudesta ei paljonkaan hiiskuttu. Suomella oli kuitenkin selkeät syyt sopimuksen tekemiseen Hitlerin kanssa aina pitkästä itärajasta alkaen. Koska Ruotsista ei ollut turvaamaan Suomea Neuvostoliittoa vastaan, oli löydettävä toinen liittolainen. Myöhemmin arkistoista sensuroitiin materiaalia, joka kertoi, miten Saksa ja Suomi todella tekivät yhteistyötä. Prikaatikenraali Pentti Airion kirjoittama teos perustuu niin aiempiin tutkimuksiin kuin eri maiden arkistoihinkin. Myös majuri Gösta von Stedingkin keskeiset, Helsingissä tekemät raportit on huomioitu. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 26, 2022
• ISBN: 9788728425367

Book preview

Pentti Airio

Aseveljeys

Saksalaiset ja suomalaiset Itä-Lapissa 1941-1944

SAGA Egmont

Aseveljeys: saksalaiset ja suomalaiset Itä-Lapissa 1941-1944

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2014, 2022 Pentti Airio and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425367

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ASEVELJEYS

6. divisioonan lotille ja sotureille kunniaa tehden

SAATESANAT

Seitsemänkymmentä vuotta – kolme sukupolvea – muotoilee asioiden tärkeysjärjestyksen uudelleen. Tarina elää ja sisältö sulautuu ajan henkeen. Uskotaan todeksi kerrottu asia, joka kuitenkin on elänyt kertojan mielikuvituksessa hänen haluamaansa suuntaan sekä muiden ulkopuolisten vaikuttajien johdosta muuttunut erilaiseksi kuin mitä asiakirjat kertovat. Vanhemmalla väellä talvisodan ja jatkosodanaikaiset tapahtumat menevät helposti sekaisin. Esimerkiksi saksalaisten sotilaiden tulo muistetaan hyvin Itä-Lapissa, mutta heidän olonsa alueella vuosina 1941–1944 on muistikuvissa muuttunut ehkä toisenlaiseksi. Kaikki muistavat, että rinnakkaiselo sujui suhteellisen hyvin, vierailijoiden sotilasmuona oli parempaa kuin suomalaisten ja että vaihtokauppa toimi. Lopuksi entiset aseveljet tuhosivat kaiken, mitä olivat rakentaneet. Samalla hävitettiin suomalainenkin omaisuus ja asennettiin kymmeniätuhansia miinoja. Monet muistavat myös sen, että vaihtoehtoina oli joko Neuvostoliiton tai Saksan sotaväki, sillä oma asevoima ei olisi riittänyt, vaikka Suomi lähes kaksinkertaisti kenttäarmeijansa vahvuuden talvi- ja jatkosodan välisenä aikana. Pohjois-Suomen puolustamista varten oli perustettu V armeijakunta, johon kuuluivat lappilainen 6. divisioona ja vyötärön alueen miehistä perustettu 3. divisioona. Armeijakunnan komentajalle, kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuolle oli selvää, että hänen joukkonsa eivät kykenisi torjumaan puna-armeijan mahdollista hyökkäystä Pohjois- ja Etelä-Suomen erottamiseksi toisistaan, mikäli samanaikaisesti käytäisiin sotaa Etelä-Suomessa. Hän otti huojentuneena vastaan vihjeet, joita tuleva aseveli, eversti Erich Buschenhagen hänelle kertoi helmikuussa 1941. Saksan ja Suomen tuleva aseveljeys alkoi saada konkreettisia muotoja.

Viime sodista on julkaistu niin suuri määrä kirjoja, että herää kysymys, onko tilaa vielä yhdelle. Tässä tutkimuksessa on haluttu tarkastella asiaa Itä-Lapin näkökulmasta. Kemijärvi ja Salla olivat keskeiset väylät sekä Alakurtin että Kiestingin ja Uhtuan suunnan joukoille aina siihen asti, kun Hyrynsalmelta valmistui kenttärata Kuusamoon. Puna-armeijan partisaani toiminta kohdistui asutuskeskusten ulkopuolella asuneeseen väestöön, ja asukkaat tunsivat luonnollisesti turvattomuutta. Vaikka kirjassa käsitellään asioita liittämällä ne laajempiin yhteyksiin, ennen kaikkea pyritään keskittymään teema-alueen tapahtumiin. Vuosina 2012 ja 2013 haastateltiin noin 60 jatkosodan vuosina Itä-Lapissa ollutta veteraania, lottaa tai nuorempaa väkeä. Haastattelujen tuloksena voidaan todeta, että heistä tuskin kellään oli katkeria muistoja saksalaisista. Haastattelumuistoja on tallennettu Itä-Lapin kuntayhtymän tuottamalle DVD-elokuvalle Jatkosodan vuodet Itä-Lapissa (2013). Haastattelumateriaali on kokonaisuudessaan tallennettuna mm. Sallan Sota- ja jälleenrakennusajan museossa. Itä-Lapin kuntayhtymä on myöntänyt luvan liittää kyseinen DVD-elokuva kirjan takakanteen, mistä heille kiitos.

Saksalaisten mielenkiinnon lisääntyminen Pohjois-Suomea ja ennen kaikkea Petsamon nikkelimalmia kohtaan rauhoitti suomalaisia. Elokuussa 1940 alkanut tapahtumaketju eteni vääjäämättömästi kohti saksalaisjoukkojen vahvuuden kasvua kymmeniksituhansiksi sotilaiksi kesäkuuhun 1941 mennessä. Saksalaisjoukkojen komentajana toimi kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst. Armee-Oberkommando Norwegen (AOK Norwegen) jatkoi edelleen Norjan rannikon puolustamista, mutta hänen vastuullaan oli myös hyökkäys Pohjois-Suomesta kohti Murmanskin (Muurmannin) rataa. Alueen suomalaiset joukot alistettiin käytyjen neuvottelujen seurauksena saksalaiskomentoon ennen sotatoimien alkua. Hyökkäysjoukot jakautuivat kolmeen armeijakuntaan. Pohjoisimman armeijakunnan muodosti vuoristojoukkojen kenraali Eduard Dietlin komentama, kaksi divisioonaa käsittänyt Gebirgs-Armeekorps Norwegen (Vuor.AK Norwegen). Sallan suunnalle keskitettiin ratsuväenkenraali Hans Feigen komentama Höheres Kommando XXXVI (XXXVI AK). Siihen kuuluivat saksalaisina yhtyminä 169. jalkaväkidivisioona ja prikaatin vahvuinen moottoroitu SS-Kampfgruppe Nord (melko pian vahvistettuna SS-divisioona Nordiksi) ja suomalainen 6. divisioona. Kuusamon ja Kuhmon suunnalla toimi kenraalimajuri Siilasvuon komentama, alkuvaiheessa vain suomalaisista joukoista koostunut III armeijakunta (III AK), jonka runkona oli 3. divisioona. Tässä tutkimuksessa keskitytään Sallasta kohti Kantalahtea tehtyyn hyökkäykseen ja sen jälkeiseen aikaan.

AOK Norwegenin Suomen-suunnalla taistelleet saksalaisyhtymät erotettiin von Falkenhorstin alaisuudesta alkuvuonna 1942. Johtoportaan nimeksi tuli ensin AOK Lappland ja kesällä 20. vuoristoarmeija (20.Vuor.A). Uudeksi komentajaksi nimitettiin Narvikin sankari Eduard Dietl. Nimenmuutos oli yksi tyypillinen esimerkki Adolf Hitlerin halusta yrittää kohottaa joukkojen itsetuntoa komealta kalskahtavin nimin ja erikoisjoukkotunnuksin. Karu totuus on, että Sallasta Vermanjoelle hyökänneistä joukoista SS-divisioona Nord ja 163. jalkaväkidivisioona olivat Berliinin tuntumassa varttuneita brandenburgilaisia ja 169. divisioona ylimalkaan Frankfurt am Mainin itä- ja pohjoispuolisilta alueilta eli hesseniläis-thüringeniläisiä. Yhteistä heille kaikille oli se, että Lapin metsät, suot ja erämaat olivat heille perin juurin vierasta aluetta. Toinen yhdistävä tekijä oli se, että lähes kaikki saksalaiset sotilaat saivat todellisen tulikasteensa tässä vieraassa ympäristössä heinäkuun 1. päivänä 1941. Tuolloin he olivat vielä itsetietoisia muukalaisia oudossa ympäristössä, mutta syksyllä 1944 jo asiansa hallitsevia, karaistuneita korpisotureita. Suomalaiset joukot koostuivat Pohjois-Suomen miehistä, joskin upseeritäydennystä tuli Etelä-Suomesta. Suomalaisilla oli rintamakokemusta talvisodan taisteluista ja vankka kotikenttäetu. Puna-armeijan joukoilla oli sotakokemusta talvisodan ajalta ja ne olivat jo tottuneet pohjoisen alueen olosuhteisiin.

Vuosina 1942 ja 1943 pääosa suomalaisista joukoista irrotettiin saksalaisten alaisuudesta ja siirrettiin Oulujoki-linjan eteläpuolelle. Saksalaiset vastasivat keväällä 1944 itärajan pohjoispuolisen rintamapuolikkaan puolustamisesta lähes yksinään. Saksalaisten punaarmeijaa vastaan käydyt irtautumistaistelut varsinkin Petsamon ja Inarin alueilla olivat syksyllä 1944 erittäin kiivaat. Tappioita tuli lähes yhtä paljon kuin vuoden 1941 hyökkäystaisteluissa. Tämä on jäänyt suomalaisessa kirjallisuudessa paljolti käsittelemättä. Stalinin käskyllä kenraalieversti Kirill Meretskovin oli pysäytettävä eteneminen Moskovan rauhan rajalle syyskuun lopulla 1944, vaikka Sallan suunnalla olleilla viidellä divisioonallaan hän olisi ollut lokakuun kuluessa jo Torniossa. Stalinin päätös pelasti Pohjois-Suomen miehitykseltä, kuten jo maaliskuussa 1940.

Kirjaa lukevalle voi muistuttaa sodanjälkeisestä epävarmuuden ajasta ja vuosina 1945–1946 järjestetyn sotasyyllisyysoikeudenkäynnin syyttäjän, silloisen oikeuskanslerin Toivo Tarjanteen, tekstilainauksesta istunnossa 11.1.1946: Tämä tiedusteluja muut aikaisemmin esiintuomani näkökohdat osoittavat, ettei Neuvostoliiton taholta voinut olla pyrkimystä välien katkaisemiseen. Suomen taholta sitä vastoin ei millään tavalla pyritty konfliktin rauhanomaiseen järjestelyyn, mitä olisi ollut odotettava, jos tarkoituksena olisi ollut pysyttää Suomi sodasta erillään. Lainaus on muistutus siitä, että tarkoituksenmukaisuus meni oikeudenmukaisuuden edelle käsiteltäessä jatkosodan aikoja. Oikeusneuvosmies Onni Petäys johti tutkijalautakuntaa, joka valmisteli syytteet. Vajaa kuukausi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomioiden julistamisen jälkeen Petäys ampui itsensä maaliskuun 17. päivänä 1946. Oikeudenkäynnin asiakirjoja valmistellessaan hänet lienee pakotettu kirjoittamaan sellaista, mikä loukkasi hänen kunniantuntoaan. Painostajina olivat olleet bolševikit, mutta oliko kaikkien suomalaistenkaan omatunto puhdas? Viisi sotavuotta ja sen jälkeen solmittu aselepo Neuvostoliiton ja Brittiläisen Kansainyhteisön kanssa muutti eräiden korkeassa asemassa olleiden tai sinne kohonneiden oikeusoppineiden ja virkaansa sodan jälkeen astuneiden ministerien käsityksen historiatutkimuksen peruskysymyksestä tarkoituksenmukaiseksi poliittiseksi tulkinnaksi. Maan tulevaisuuden ja Neuvostoliiton suhteiden kannalta se saattoi olla oikein. Sotasyyllisiä ja asekätkijöitä istutettiin pitkään tutkintovankeudessa. Toisaalta on sanottava, että syytettynä olleet pyrkivät salaamaan kaikkea sellaista aineistoa, joka olisi ollut raskauttavaa jollekin syytetylle tai mahdollisesti syylliseksi nostettavalle. Sodanaikaisia asiakirjoja hävitettiin ja siirrettiin pois maasta syksyllä 1944. Sodan jälkeen on oltu epätietoisia siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut ja miksi?

Tutkimus suomalaisten ja saksalaisten kanssasotijoiden oloista Itä-Lapissa eli aseveljeyden ajasta perustuu kummankin maan arkistolähteisiin, aiemmin julkaistuihin tutkimuksiin ja kirjoituksiin sekä niitä täydentäviin aikalaisten muistikuviin. Esiin on nostettu ne asiat, jotka tutkijan mielestä ovat olleet merkityksellisiä ja muistamisen arvoisia. Mielenkiintoista sensuroimatonta aineistoa aseveljeyden syntyvaiheilta löytyi mm. Ruotsin sota-arkistosta. Kirjan tietoja ei ole merkitty viittein, koska asiat on yleensä jo kerrottu jossakin kirjallisessa lähteessä. Sen sijaan tekstiin on sijoitettu eräitä keskeisiksi katsottuja lähteitä, joista lukija voi halutessaan laajentaa tietämystään. Tutkimuksen rungon muodostaa laajahko kirjo aiheeseen liittyviä ansiokkaita tutkimuksia, kirjoja sekä artikkeleita. Tietoja on tarkistettu alkuperäisasiakirjoista Suomen, Saksan ja Ruotsin arkistoissa.

Suomalaisista perustutkimuksista on nostettava esiin professori Mauno Jokipiin Jatkosodan synty (Otava 1987) ja ulkomaisista tutkimuksista professori Earl F. Ziemken Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1941–1945 (WSOY 1963). Välirauhanaikainen aseveljeyden syntyminen ja kehittymimen poliittisena tapahtumasarjana on esitetty erinomaisesti ministeri Paavo Rantasen kirjassa Suomi kaltevalla pinnalla (Atena 2012). Arkistomateriaalin pääosa on löytynyt Helsingissä sijaitsevasta kansallisarkistosta, jossa säilytetään entistä sota-arkiston materiaalia ja Yhdysvalloista hankittuja, saksalaisdokumenteista otettuja mikrofilmejä. Saksalaisaineistoa on täydennetty Saksan sota-arkistossa Freiburgissa. Ruotsin Helsinginsotilasasiamiehen raporteista löytyi uutta tietoa suomalais-saksalaisten suhteiden muotoutumisesta keväällä 1941. Erityisen kiinnostavia olivat Tukholman sota-arkistosta löytyvät handbrevet-asiakirjat, joita sekä majuri Gösta von Stedingk että Berliinissä toiminut eversti Curt Juhlin-Dannfelt olivat lähettäneet tiedusteluosaston päällikölle Tukholmaan.

Jos lukija haluaa saada yksityiskohtaisempaa tietoa suomalaisjoukkojen toiminnasta etenemisvaiheen aikana, on syytä tutustua Eino Pohjamon kirjaan Jänkäjääkärit (Karisto 1979) ja Jukka Tyrkön teokseen Sallan savotta -41 (WSOY 1971). Suomen Sotahistoriallinen Seura on julkaissut sivustoillaan Kansa taisteli -miehet kertovat lehdet. Esimerkiksi lehdessä 2/1957 on kesän 1941 yhteistoiminnasta kertova Veli Arrelan artikkeli Lasikantinen sanakirja.

Sotamuseolle on lahjoitettu sodanaikaisia yksityishenkilöiden kuva-albumeja. Kirjan kuvituksessa on pyritty käyttämään mahdollisimman paljon aiemmin julkaisematonta kuvamateriaalia. Karttojen valmistamisessa on auttanut Esko Puikko, mistä esitän hänelle kiitokset. Kiitokset myös DVD-työryhmän vetäjälle FT Kaisa Hytöselle ja Salla-seuran puheenjohtajalle Pekka Moilaselle. Tutkimustyön tekemistä ovat tukeneet Sotavahinkosäätiö, Suomen tietokirjailijat ry ja Kaatuneiden muistosäätiö. Esitän kyseisille lahjoittajille parhaimmat kiitokseni.

Helsingissä 15. kesäkuuta 2014

Pentti Airio

I KOHTI UUTTA SOTAA

Talvisodan päättyminen – välirauha

Pohjoismaat – Tanska, Ruotsi, Norja ja Suomi – valitsivat 1930-luvun puolivälissä puolueettomuuden poliittiseksi linjakseen. Euroopan mahtimiehet Stalin ja Hitler aavistivat keskinäisen välienselvittelyn olevan edessä. Syksyllä 1939 Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus oli solmittu tavallaan vain toistaiseksi, sillä Euroopan valtaamista havitellut Hitler ei halunnut samanaikaista kahden rintaman sotaa. Hän tarvitsi myös sotateollisuuttaan varten paljon ulkomaisia raaka-aineita. Rautamalmia hankittiin Ruotsista ja nikkeliä Suomesta, ja niiden jatkuva saanti sotateollisuuden tarpeisiin tuli olla turvattu. Saksa kävi Neuvostoliiton kanssa kauppaa aivan sodan puhkeamiseen asti. Tulevan suurhyökkäyksen alkaminen haluttiin ehdottomasti salata.

Pohjoisia sotatoimia tarkasteltaessa on muistettava, että Hitler pelkäsi jatkuvasti englantilaisten maihinnousua Norjan rannikolle. Ison-Britannian ja Ranskan kevättalvella 1940 tarjoama apu Suomelle nähtiin Saksassa vain pyrkimyksenä päästä hallitsemaan Pohjois-Ruotsin malmikenttiä. Stalin halusi professori Juri Kilinin mukaan ensisijaisesti saada Skandinavian niemimaan haltuunsa, jotta Euroopan vastainen raja lyhenisi tuhansia kilometrejä, sillä Petsamosta Odessaan oli huomattavasti pidempi matka kuin Danzigista (nykyisin Gdańsk) Odessaan. Pohjolan valtaamalla Neuvostoliitto olisi saanut Itämeren sisämerekseen ja Pohjois-Norjasta suoran yhteyden Atlantin valtamerelle. Tanskan salmet tulisivat senkaltaisissa kaavailuissa säilymään Itämeren meriliikenteen arkana kohtana.

Puolan jaon jälkeen Baltian maat luopuivat suvereenisuudestaan, kun sen sijaan Suomi ajautui talvisotaan. Kolmen kuukauden mittainen sota päättyi maaliskuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittuun Moskovan rauhaan. Sodan jälkeen virallista rauhantilaa ryhdyttiin kansan keskuudessa kutsumaan välirauhaksi, sillä Moskovan rauha oli molempien allekirjoittajaosapuolien mielestä vain tilapäisjärjestely. Sekä Suomen että Neuvostoliiton kannalta katsottuna lopputuloksessa oli toivomisen varaa. Suomi halusi saada mielestään oikeudettomasti menettämänsä alueet takaisin ja Neuvostoliiton oli pitänyt keskeyttää valloitussota, kun Stalin pelkäsi joutuvansa Skandinaviaan avustusretkeä suunnitelevien Ranskan ja Englannin kanssa sotaan. Rauhantilasta huolimatta sotamarsalkka Mannerheim jatkoi sotaväen ylipäällikkönä. Kansan keskuudessa talvisodan aikana syntynyt yhteishenki pysyi lujana, vaikka vasemmisto yritti sitä murtaa. Äärioikeiston intoilulta oli pudonnut pohja, kun Saksa oli solminut Neuvostoliiton kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen, joka oli voimassa aina 22. kesäkuuta 1941 asti.

Puna-armeijan ylivoimainen hyökkäysjoukko oli kyetty pysäyttämään Pelkosenniemellä ja Joutsijärvellä joulukuussa 1939. Rintamatilanne vakiintui Märkäjärven alueelle, missä ruotsalaisvapaaehtoiset ottivat rintamavastuun helmikuun puolivälin jälkeen. Alueella aiemmin olleet viisi pataljoonaa ja patteristo siirrettiin Viipurinlahden torjuntataisteluihin. Maaliskuun alkupäivinä 1940 puna-armeija oli keskittänyt Kantalahden ja Sallan väliselle alueelle siellä olleiden kahden divisioonan lisäksi kolme uutta neuvostodivisioonaa. Hyökkäys oli suunniteltu käynnistettäväksi kohti Ruotsin rajaa 15. maaliskuuta eli pari päivää Moskovan rauhan solmimisen jälkeen. Hyökkäysvalmistelut olivat olleet täydessä käynnissä, ja esimerkiksi 13. maaliskuuta puna-armeijan tykistökeskitykset aiheuttivat Märkäjärvellä ruotsalaisille merkittäviä tappioita ja Kemijärveä ja Rovaniemeä oli pommitettu alkavaan hyökkäykseen liittyen. Saijan kylän alueella oli käynnissä kova sota maaston kautta koukanneita puna-armeijan sotilaita vastaan.

Tilanne oli todella kriittinen Viipurinlahden länsirannalla, sillä Viipurin ja Haminan välinen tie oli katkaistu, ja oli uhkana, että Kannaksella taistelevat joukot jäisivät saarroksiin. Puolustuksen todennäköisen romahtamisen jälkeen tie olisi ollut auki Helsinkiin. Maan poliittinen ja sotilaallinen johto tiesi tilanteen ongelmallisuuden. Ruotsi saattoi edelleen jatkaa tasapainoilua muodollisesti puolueettomana maana ja torjua jyrkästi ranskalais-brittiläisten asevoimien läpimarssin malmirataa myöten. Tuottoisaa ja Saksan sotavarusteteollisuuden kannalta tärkeää kauppaa ei haluttu vaarantaa.

Suunnitellun hyökkäyksen toteutus Sallan suunnalla ja rintaman todennäköinen murtuminen olisi saattanut Ruotsin aseman uuteen valoon. Spekulatiivisesti voidaankin kysyä, olisiko se kyennyt jatkamaan edelleen puolueettomuuttaan. Märkäjärvellä ollut vajaan prikaatin suuruinen vapaaehtoisjoukko SFK – Svenska Frivilligkåren – olisi kaiken todennäköisyyden mukaan lyöty hajalle. Se olisi kärsinyt ehkä tuhannen miehen tappiot, ja otaksuttavasti ennen huhtikuun alkua neuvostojoukot olisivat saavuttaneet Tornion, jolloin Suomi olisi jaettu kahteen osaan. Puna-armeija olisi saattanut jatkaa kohti Ruotsin malmikenttiä, sillä sen liittolainen mutta todellisuudessa pahin vihollinen Saksa miehitti huhtikuussa 1940 Tanskan ja Norjan estääkseen muita ottamasta haltuunsa malmivaroja. Ruotsi jopa painosti Suomea solmimaan rauhan, sillä se aavisti, että sen Pohjois-Ruotsiin sijoitettu armeijakunta ei kykenisi torjumaan puna-armeijan hyökkäystä. On kerrottu Ruotsin ulkoministeri Christian Güntherin tuolloin tuhahtaneen tuskastuneena: Eivätkö ne suomalaiset tajua, että he leikittelevät Ruotsin turvallisuudella?

Rauha Neuvostoliiton ja Suomen välillä solmittiin varsin lyhyiden neuvottelujen jälkeen ja siksi se oli ylimalkainen, samoin kuin kartalle piirretty rajaviiva, joka oli käytännössä neljän kilometrin levyinen maastokaistale. Neuvostoliitto sai haluamansa laajemman suojavyöhykkeen Leningradin itäpuolelle, kun taas suomalaiset menettivät puolustustaistelulle edullisen Karjalankannaksen. Uusi raja oli vaikeammin puolustettavissa ja siltä avautui runsas tiestö Suomen sisämaahan. Sallan ja Kuusamon kuntien itäosista irrotetut maa-alueet muodostivat turvallisuusvyöhykkeen strategisesti tärkeälle Murmanskin radalle, mutta samalla kapeni suomalaisten puolustusalue. Suomi velvoitettiin rakentamaan rautatie Kemijärveltä uudelle rajalle. Se palvelisi tilanteen niin kehittyessä puna-armeijan Pohjois-Ruotsiin suuntaaman hyökkäyksen huoltotienä. Petsamossa oli luovutettava Kalastajasaarennon länsiosa. Sieltä kyettiin tarvittaessa estämään laivaliikenne Petsamon satamaan. Hankoniemen vuokra-alue oli hyvä hyökkäyksen lähtökohta kohti maan pääkaupunkia. Lisäksi Hangon ja Viron rannikon tykistöaseilla kyettiin tarvittaessa sulkemaan Suomenlahti ja estämään kauppamerenkulku Helsingistä Itämerelle.

Menetetty Sallan alue

Suomi menetti Sallan pitäjän puolikkaan Neuvostoliitolle. Sallan ja Kuusamon alueet liitettiin talvisodan jälkeen muodostettuun Karjalaissuomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan sen pohjoisimpana osana. Tasavalta perustettiin Karjalan autonomiseen neuvostotasavaltaan liittämällä siihen Suomen itärajaltaan menettämät alueet lukuun ottamatta Kalastajasaarennon osaa, joka liitettiin Murmanskin alueeseen (oblast).

Uusi tasavalta perustettiin 30. maaliskuuta 1940 siis korvaamaan talvisodan ajan toiminut Otto Ville Kuusisen johtama Suomen kansantasavalta. Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta liitettiin vuonna 1956 takaisin Neuvostoliittoon sen autonomiseksi alueeksi. Sodan aikana saksalaisten Itä-Lapissa valtaama alue oli pääosin eri hallintoaluetta kuin Kantalahti. Koska vanhan Sallan alue muodosti kiusallisen pohjoiseen suuntautuvan nipukan, Salla, Alakurtti ja Vuorijärvi liitettiin Murmanskin alueeseen. Uusi Murmanskin alueen hallinnollinen raja kulkee nykyään linjalla Kallunki–Iso-Sieminkijärvi.

Tilanne Suomessa jatkui epävarmana. Pohjois-Suomen uusi raja oli turvattava nopeasti sen jälkeen, kun ruotsalainen vapaaehtoisjoukko kotiutettiin. Lappiin siirrettiin Viipurinlahdella ja Kuhmossa taistelleita joukkoja. Lehdistössä kirjoitettiin yleisesti siitä, että mahdolliset uudet voimainponnistukset ovat vielä edessä. Toukokuussa 1940 perustettu Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (SNS) lisäsi osaltaan epävarmuutta.

Suomi joutui rauhan voimaanastumisen jälkeen palauttamaan menettämältään alueelta samoin kuin Hangon vuokra-alueelta evakuoimansa teollisuus- ym. laitosten koneet ja laitteet. Rajan kulku Enson kohdalla oli kiistanalainen. Neuvostoliitto tarvitsi huomattavasti kipeämmin kuin silloin tiedettiin selluloosaa sotateollisuuttaan varten. Ensosta poissiirretyt koneet piti palauttaa ja saattaa tehdas toimintakuntoon. Suomen ja Neuvostoliiton molemminpuolinen epäluottamus jatkui rauhan tilasta huolimatta. Sotatillain voimassaolo antoi sotilaille tavanomaiseen rauhan tilaan verrattuna enemmän valtaa ja se vaikeutti vuosien 1940–1941 aikana Saksan suhteiden hoitamista ohi normaalin rauhanaikaisen parlamentaarisen käytännön.

Sodan aikana tuhoutuneen ja rajan taakse jääneen omaisuuden korvaaminen oli valtiolle suuri menoerä. Vuoden 1940 loppuun mennessä menetetyiltä alueilta poissiirtyneet noin 400 000 evakkoa saatiin asutettua. Itä-Lapin asuntokanta oli jo ennen sotia ollut vähäinen. Lapsirunsauden vuoksi asunnoissa oli ahtautta. Liian monet rakennukset olivat kylmiä, hataria, epähygieenisiä ja nykyisen mittapuun mukaan asumiskelvottomia. Sallalaisen asuttaminen lähipitäjiin tuotti vaikeuksia, sillä sodan melskeessä Suomen puolelle jääneillä alueilla asuntokanta oli osin tuhoutunut tai vaurioitunut. Kotinsa menettäneitä majoitettiin Kemijärvelle noin 4 000, Pelkosenniemelle 800 ja Savukoskelle 1 600 henkeä. Vallitsi kuitenkin yhteenkuuluvaisuuden henki ja kaikille pyrittiin järjestämään lämmin makuupaikka. Kesällä 1940 pellot piti kyntää