Hitlerin salamurha­yritys

By Maailman historia

Vuoden 1944 heinäkuussa Hitler ei aavista, että hänen selkänsä takana vehkeillään. Claus von Stauffenbergin on määrä kuljettaa Sudenpesään kaksi pommia ja räjäyttää ne Hitlerin, Himmlerin sekä Göringin läheisyydessä, jotta natsihallinnolla ei olisi enää johtajia.Legendaarista salamurhayritystä on kutsuttu myös nimellä operaatio Valkyyria, ja se on ainutlaatuinen vallankaappausyritys natsihallinnon historiassa, vaikka Hitleriin kohdistuikin yhteensä 40 murhayritystä. Istahda aitiopaikalle seuraamaan toisen maailmansodan kiinnostavimpia hetkiä ja koe, kuinka silminnäkijöiden kertomukset elävöittävät piinaavan jännittäviä tapahtumia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 12, 2022
• ISBN: 9788728117729

Book preview

Hitlerin vastustajat

1. Kauhua ja terroria saksassa

Vuonna 1944 Gestapon terrori koetteli koko Saksaa. Hitlerin murhaa suunnitelleet upseerit elivät maassa, missä jo Führeristä kerrottu kasku, huokaus sodan kulusta tai vain vääränlainen kampaus saattoi kiinnittää salaisen poliisin huomion. Gestapo oli 10 vuodessa levittänyt silmänsä ja korvansa kaikkialle.

Teksti: Else Christensen

Prinz-Albrecht-Strasse Berliinissä oli saanut nimensä Preussin prinssi Albrechtin mukaan, joka vuonna 1830 muutti yhteen kadun upeista palatseista. Vuonna 1944 katu oli yhä kuninkaallisen loistokas. Sunnuntaisin berliiniläiset kävelivät siellä nauttimassa avaran puistokadun istutuksista tai pistäytyivät johonkin sen hienojen julkisivujen taakse kätkeytyvistä museoista.

Päällisin puolin Prinz-Albrecht-Strasse vaikutti silkalta idylliltä, mutta tosiasiassa 1930-luvun lopulta alkaen yhä harvemmat halusivat kävellä siellä, sillä natsihallinnon pelottavimmat laitokset olivat muuttaneet sen keskeisille paikoille. Natsit hallitsivat sieltä SS:ää, keskitysleirejä ja tiedustelupalvelua. Ja taidemuseoiden, kansatieteellisten kokoelmien ja itsensä prinssi Albrechtin vanhan palatsin vierellä piti majaansa Gestapo – natsien salainen poliisi.

Berliiniläiset puhuivat enää kuiskaten osoitteesta Prinz-Albrecht-Strasse 8. Ne rohkeat, jotka uskaltautuivat rakennuksen lähelle, kertoivat kauhusta väristen kuulleensa niiden ihmisparkojen huutoja, jotka olivat rikkoneet diktatuurin lakeja sokeasta kuuliaisuudesta ja ehdottomasta uhrautuvuudesta. Gestapo, Hitlerin salainen poliisi, hallitsi saksalaisia kovalla kädellä vuodesta 1933 natsien kukistumiseen vuoteen 1945. Jokainen, joka ilmaisi kritiikkiä tai edes epäilyjä natsijohtajia tai natsi-ideologiaa kohtaan, oli vaarassa joutua kuulusteltavaksi, vangittavaksi ja rangaistavaksi. Sotaonnen heiketessä Gestapo vain kiristi otettaan. Pila, nokkela huomautus tai vain tietynlainen vaate tai poikkeava kampaus riitti vuonna 1944 oikeuttamaan kidutuksen, keskitysleirin ja jopa kuoleman.

Gestapo lain yläpuolella

Gestapon siemen kylvettiin vuonna 1933 heti natsien valtaannousun jälkeen. Tuolloin Hitler nimitti Hermann Göringin, Saksan tuolloisen valtiopäivien puhemiehen, Preussin sisäministeriksi.

Preussi oli Saksan suurin ja tärkein osavaltio, joka muodosti kaksi kolmasosaa maasta ja johon kuului pääkaupunki Berliini. Sisäministerinä Göring sai alaisuuteensa poliisin, ja hän ryhtyi heti toimeen. Yhtenä ensimmäisistä tehtävistään uudessa virassaan hän kielsi poliisia valvomasta Hitlerin Sturmabteilungia, joka tunnetaan myös nimellä SA tai ruskeapaidat. SA oli 1920-luvulta riehunut kaduilla ja mukiloinut poliittisia vastustajia. Seuraavaksi Göring erotti poliisivoimista kaikki, jotka eivät tukeneet natseja, ja korvasi heidät 50 000 kuuliaisella miehellä. Avustavat rivijäsenet saivat laajan toimivallan. Vaikka heillä ei ollut kokemusta eikä koulutusta poliisiksi, he saattoivat pidättää ihmisiä, jos he pitivät näiden käytöstä epäilyttävänä.

Huhtikuun 26. päivänä Göring perusti salaisen valtionpoliisin (saksaksi Die Geheime Staatspolizei), jonka oli määrä toimia natsihallinnon pitkänä käsivartena. Lyhenne Gestapo syntyi ilmeisesti niin, että berliiniläisen postitoimiston työntekijä kyllästyi pitkään nimeen, joka ei mahtunut postilaitoksen kumileimasimiin. Koska leimasimissa oli tilaa seitsemälle kirjaimelle, järjestön nimi lyhennettiin Gestapoksi.

Saksalaisille kävi pian selväksi, että Gestapoa ei ollut perustettu lain ja oikeuden valvojaksi. Pian vankilat olivat tulvillaan ihmisiä. Väitettiin, että näitä rikollisia piti suojella kunnon asukkaiden vihalta. Kesän 1933 kääntyessä syksyksi noin 100 000 saksalaista oli vangittu kevään ja kesän aikana ja 500–600 oli teloitettu tai kuollut kidutuksen seurauksena.

Helmikuun 10. päivänä 1936 natsien valtiopäivät teki järjestöstä koko maan laajuisen niin sanotulla Gestapo-lailla. Samalla valtiopäivät hyväksyi määräyksen, jonka mukaan Gestapon laatimia ohjeita tai sen suorittamia tekoja ei voida alistaa hallinnollisten oikeuslaitosten käsiteltäväksi. Määräys tarkoitti käytännössä sitä, että Gestapo oli lain yläpuolella ja sen upseereilla ja agenteilla oli vapaat kädet toimia. Halutessaan he saattoivat pidättää ja kuulustella ihmisiä ilman oikeuden päätöstä sekä lähettää heidät keskitysleirille tai teloittaa heidät saman tien ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä.

Radionkuuntelu rangaistiin kuolemalla

Sotavuosina Gestapo oli hyvin voideltu koneisto, jota johti kylmäkiskoinen byrokraatti Heinrich Müller, kansan suussa Gestapo Müller. Osastoja oli kaikkialla Saksassa. Järjestön työntekijöillä riittikin tarkkailtavaa. Kun sotaonni vuosina 1943–1944 kääntyi pahasti saksalaisia vastaan, osassa väestöä alkoi kyteä vastarinta. Samalla ulkoinen paine sai natsijohdon iskemään ankarasti kaikkeen poikkeavaan.

Yksi niistä, jotka saivat tuntea nahoissaan Gestapon kynnet, oli Adolf Jentzen. Hän työskenteli sorvarina Buckau R. Wolf AG -konetehtaalla Magdeburgissa. Ensimmäisessä maailmansodassa Jentzen oli taistellut Ranskassa, ja taistelukenttien massamurha oli saanut hänet kammoamaan sotaa. Suureksi harmikseen Jentzen joutui vuonna 1939 valmistamaan aseita, kun tehdas muunnettiin sotatuotannon käyttöön. Ammattitaitoinen sorvari sai tehtäväkseen opettaa ranskalaisia ja neuvostoliittolaisia sotavankeja, joita sodan alkuvuosina tuotiin tehtaaseen pakkotyöhön.

Jentzen sääli vankeja ja alkoi salakuljettaa heille pieniä ruoka- ja tarvikepaketteja. Hän alkoi myös muutaman työtoverin kanssa kuunnella Lontoon ja Moskovan radioita. Molempiin toimiin liittyi suuri vaara; jo ulkomaisten radioasemien kuuntelusta saattoi saada kuolemantuomion. Jentzen jatkoi kuitenkin sitkeästi, ja vuonna 1943 hän saattoi iloisena kertoa sotavangeille, että Kolmannen valtakunnan joukot olivat ahdingossa kaikilla rintamilla. Yhtenä päivänä sitten kaikki meni pieleen, muisteli tytär Elisabeth Zacharias, joka tuolloin oli 16-vuotias:

"Isäni kertoi, että jotkut ryhmästä oli pidätetty. Sitten isäni sanoi: ’Huomenna en mene työhön. Minut on kutsuttu kuulusteltavaksi.’ Emme olleet ajatelleet, että niin voisi käydä, mutta hän ei palannut. Jotakin kautta äitini sai tietää isän olinpaikan, tämä oli poliisin huostassa.

Jonkin aikaa, 8 tai 14 päivää, äitini kävi isän luona ja vei puhtaita vaatteita. Viimeisellä kerralla poliisi kuitenkin sanoi, ettei hänen tarvitse tulla seuraavalla viikolla, koska isä ei olisi siellä. Tätä viestiä äiti pohdiskeli kovasti. Saattoiko se merkitä sitä, että isä vapautettaisiin?

Sitten kuitenkin äitini sai selville, että isä oli Gestapon huostassa – kellarissa. Sen hän sai tietää isäni veljeltä, joka oli SS-mies. Vastaavaa sattui saksalaisissa perheissä useasti siihen aikaan.

Setäni ei ollut mikään fanaatikko, mutta hän oli liittynyt SS:ään,koska hän oli työtön ja sitä kautta hän sai jotain tekemistä. Hän otti asiakseen selvittää, minne isäni oli viety ja millainen hänen vointinsa oli. Setäni meni Gestapon luo ja kysyi asiaa sihteeriltä. Hän sanoi sihteerille myös, että isäni oli kunnon ihminen ja ettei hän voinut kuvitella, että tämä olisi tehnyt jotain väärää. Sedälleni vastattiin, että hänen piti olla puuttumatta asiaan tai muuten hän myös itse joutuisi vangituksi."

Usean päivän raastavan epätietoisuuden jälkeen perhe sai lopulta pelätyn viestin:

Isäni oli joutunut sairaalaan. Sen saimme tietää naapurilta, joka oli nähnyt hänet siellä. Hän makasi samassa tuvassa kuin perheenjäsen, jonka luona naapuri oli käynyt. Tiedon saatuaan äitini meni tietenkin heti sairaalaan. Isä ei ollut enää samassa tuvassa, vaan hän oli saanut oman huoneen. Hänen huulensa olivat aivan turvonneet, ja koko keho oli siteissä. Äitini saattoi vaihtaa hänen kanssaan vain muutaman sanan. Viimeiset isän sanat olivat ’älä kerro mitään’. Sen hän sanoi yrittäessään nousta ylös. Luulen, että hän tiesi jotain, mitä Gestapo yritti puristaa irti hänestä. Sen oli täytynyt olla syynä siihen, että häntä oli pahoinpidelty. Hän ei ollut sanonut sitä, ja nyt hän pelkäsi, että Gestapo tulisi noutamaan äitiäni. Äitini itki tullessaan kotiin. Emme enää pääse näkemään isää, äiti sanoi. Pian sen jälkeen sairaalasta tuli sähke. Siinä sanottiin, että hän oli kuollut.

Hauskanpito oli ankarasti kielletty

Adolf Jentzenin oli paljastanut ryhmään soluttautunut ilmiantaja. Tapaus ei ollut epätavallinen. Gestapon varsinaisten työntekijöiden määrä ei koskaan ollut erityisen suuri. Vuonna 1944 järjestön palkkalistoilla oli 32 000 työntekijää jakautuneena koko maahan, ja heistä vain 18 500 oli upseereita, jotka tekivät varsinaista poliisityötä. Loput olivat toimistotyöntekijöitä tai heidän työnsä liittyi muulla tavalla hallintoon.

Järjestön käsi ulottui silti valtavan laajalle. Kaikki Gestapo-agentit olivat rakentaneet vakoojien ja ilmiantajien verkostoja, jotka levittyivät kuin hämähäkinverkot yhteiskunnan joka alueelle. Ilmiantajat työskentelivät salassa ja tunkeutuivat kaikkialle, missä saksalaisia liikkui. Ystävällinen vanha naapuri, pankkivirkailija, maidonkuljettaja tai opettaja – aivan kuka tahansa saattoi olla Gestapon kätyri.

Yksikään rikkomus ei ollut niin pieni, ettei siitä olisi kannattanut tiedottaa eteenpäin. Sen sai kokea pappi Joseph Müller pienessä Groß Düngenin kaupungissa Ala-Saksissa, kun hän vuonna 1944 kävi erään seurakuntalaisensa luona. Tämä oli sairaana vuoteessa, ja potilasta piristääkseen Müller kertoi kaskun. Se kertoi vakavasti haavoittuneesta sotilaasta, joka rintamalla pyysi lääkäriä näyttämään hänelle ihmiset, joiden edestä annan henkeni. Lääkäri asetti pian Hermann Göringin ja Adolf Hitlerin kuvat sotilaan vuoteen molemmin puolin. Nyt Te kuolette kuin Jeesus Kristus – kahden rikollisen välissä, totesi lääkäri ironisesti viitaten Raamatun kertomukseen Jeesuksesta, joka riippui