Sodan synkimmät puolet

By Maailman historia

Kun Japani hyökkäsi joulukuussa 1941 Pearl Harboriin, 120 000 japanilaistaustaista yhdysvaltalaista päätyi piikkilankojen taakse. Internoinnin virallinen syy oli se, että he olisivat voineet vakoilla Japanin hyväksi ja hankkia tietoja Yhdysvaltoihin tehtävää hyökkäystä varten. Tosiasiassa päätöksen taustalla oli rotusyrjintä. Ennakkoluuloiset rotuteoriat olivat myös muiden rikosten takana, kun vallanpitäjät sortivat ryhmiä, joita pidettiin ali-ihmisinä. Kolmannen valtakunnan keskitysleireillä lääkärit tekivät vangeille irvokkaita kokeita, vammaisia lapsia tapettiin järjestelmällisesti, ja miljoonia itäalueiden asukkaita pakotettiin Saksaan tekemään orjatyötä. MAAILMA SODASSA -kirjasarjan 17. osa käsittelee rikoksia, joista monet sivuutettiin sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 15, 2020
• ISBN: 9788726383706

Book preview

lukuhetkiä!

1. Stalin teloitti puolalaisia upseereita

Keväällä 1940 täpötäydet junanvaunut ja kuorma-autot kuljettivat vangittuja Puolan upseereita Neuvostoliiton halki Katynin metsään. Pian puiden lomassa kaikuivat neuvostopyöveleiden pistoolinlaukaukset. Kolmen vuoden kuluttua saksalaiset huomasivat sattumalta, että Katynin maahan oli kätketty kasoittain ihmisluita.

Adam Solski pystyi tuskin liikkumaan junanvaunussa, joka oli sullottu täyteen puolalaisia upseereita. Siitä asti, kun puolalaiset oli puolitoista vuorokautta aikaisemmin haettu pois Neuvostoliiton vankileiriltä Kozelskista, vangit olivat istuneet tiiviisti vieri vieressä. Vain harvat olivat saaneet nukuttua yöllä, kun juna oli seissyt asemalaiturilla Gnjozdovossa Smolenskin alueella.

Kellon lähestyessä viittä aamulla 9. huhtikuuta 1940 neuvostosotilaat hakkasivat vaunujen ovia merkiksi siitä, että puolalaisupseerien tuli valmistautua poistumaan junasta.

Kuljetus jatkuu kuorma-autoilla. Mitä sitten tapahtuu? kirjoitti 45-vuotias majuri Adam Solski kyhäämäänsä pieneen päiväkirjaan, jonka hän kätki huolellisesti takkinsa alle. Ketjut kolisivat irti vaunujen salvoista, ja majuri sekä noin sata muuta puolalaista hoippuivat jäykin jaloin kuorma-autorivistön luo. Neuvostosotilaat työnsivät vangit yksitellen lavoille pieniin koppeihin. Selkä kyyryssä puolalaiset poukkoilivat häkeissä, kun kuorma-autot ajoivat jokusen kilometrin kuoppaisia sorateitä pitkin metsään, jossa näkyi vain yksittäisiä rakennuksia puiden lomassa.

Päivä oli outo aamuvarhaisesta alkaen… He veivät meidät metsään paikkaan, jossa olisi voinut lomailla, ja tutkivat meidät läpikotaisin. He veivät kelloni, joka näytti aikaa 6.30, utelivat vihkisormuksestani ja ottivat myös sen sekä ruplat, vyön ja linkkuveitsen.

Sanat jäivät viimeisiksi, jotka Solski kirjoitti päiväkirjaansa, koska majuria ei ollut tuotu lomalle. Pian metsään saapumisen jälkeen neuvostopyöveli painoi pistoolin puolalaisen niskaan ja ampui 7,65 mm:n luodin Solskin pään läpi.

Sitten neuvostosotilaat pudottivat ruumiin ja piilotetun päiväkirjan hautaan. Teloitus ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen. Stalinin määräämä puolalaisupseerien joukkomurha Katynissa, 400 kilometriä Moskovan länsipuolella, oli vasta alkanut.

15 000 Puolalaista lähetettiin leireihin

Kahdeksan kuukautta ennen kuin neuvostosotilaat teloittivat Adam Solskin Katynin metsässä, Saksan joukot olivat hyökänneet Puolaan. Hyökkäys 1. syyskuuta 1939 tehtiin yhteisymmärryksessä Stalinin kanssa, sillä Saksa ja Neuvostoliitto olivat hieman aikaisemmin solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen ja sopineet jakavansa Puolan keskenään. Saksalaisille sopi siis täysin, että puna-armeija vyöryi 17. syyskuuta Puolan ja Neuvostoliiton rajan yli saadakseen osuutensa maasta. Stalin julisti maailmalle, että hyökkäys on välttämätön turvallisuussyistä, ja vallanpitäjät Pariisissa ja Lontoossa hyväksyivät neuvostojohtajan perustelun. Sillä välin T-34-panssarivaunut jyrisivät vauhdilla eteenpäin ja pakottivat muutamassa viikossa puolalaiset laskemaan aseet.

Adam Solski suuntasi monien muiden puolalaissotilaiden lailla kohti Unkaria, jotta ei joutuisi puna-armeijan käsiin. Pakomatka kuitenkin katkesi, ja majuri ja muut paossa epäonnistuneet joutuivat Neuvostoliiton sotilaskuorma-autojen lavalle ja leireihin itään. Neuvostoliittolaiset ottivat yli 100 000 sotavankia mutta vapauttivat lähes kaikki rivisotilaat, kun leirin johto oli todennut, että sotilailla ei ollut upseerin arvoa. Puolalaisia upseereita Stalin piti sitä vastoin vaarallisina, joten heidät lähetettiin edelleen kolmeen erikoisleiriin Kozelskiin, Starobilskiin ja Ostaškoviin. Pelätty Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi NKVD hallinnoi leirejä. Säiden kylmetessä marraskuussa 1939 vankikuljetuksia pidätettyine upseereineen virtasi päivittäin piikkilanka-aitojen sisäpuolelle. Yli 8 000 upseeria – puolet Puolan koko upseeri-kunnasta – päätyi erikoisleireihin, mutta monet upseerit kuuluivat itse asiassa reserviin ja olivat jo vuosia toimineet siviilissä opettajina, asianajajina, professoreina ja pappeina. Vangitsemalla reservin upseerit NKVD sai pidettyä Puolan älymystön ja yhteiskuntaeliitin kurissa ja vähennettyä riskiä vastarinnasta ja kapinasta kommunisteja vastaan. Korkea-arvoisia virkamiehiä ja tuhansia puolalaispoliiseja vietiin myös erikoisleireihin, joissa syksyllä 1939 oli kaikkiaan lähes 15 000 henkilöä. Elämä leirissä oli kovaa.

Kolmetoista tuntia keskipäivästä yhteen yöllä seisoimme jonossa, kun meidät rekisteröitiin… He veivät meidät suureen rakennukseen, joka oli täynnä ihmisiä. Sen meluun, hälyyn ja tunkkaiseen ilmaan sijoitettiin 500 meistä, kirjoitti vanki Kozelskin leirissä, jossa myös Adam Solski virui. Puolalaisvankeja ei pantu pakkotyöhön, sillä neuvostosotilaat noudattivat erikoisleireissä kansainvälisiä sääntöjä, joiden mukaan upseerien ei tullut tehdä raskasta työtä vankeudessa. Aluksi vangit saivat kohtuullisia ruoka-annoksia ja luvan kirjoittaa kirjeitä kotiin, vaikkakin postia sensuroitiin, mutta purevien pakkasten alettua elämästä leirissä tuli todella hankalaa.

Jäseniäni särkee niin kovasti, etten pysty edes makaamaan vuoteessa, kirjoitti yksi Kozelskin vangeista. Toinen vanki valitti, että leirin sianruoka saa melkein purskahtamaan itkuun, ja kolmas kertoi marraskuun lopulla ensimmäisestä kuolemantapauksesta: Eilen eräässä toisessa parakissa mies hirttäytyi. Hän oli vänrikki. Hän ei ilmeisesti vain kestänyt tätä enää, luki yhden vangin päiväkirjassa.

Kaikesta huolimassa Solskilla ja hänen vankitovereillaan oli koko ajan tunne, että jossain vaiheessa heidät kyllä vapautettaisiin tautien ja nälän riivaamasta Kozelskista. Neuvostoliittolaisilla oli kuitenkin aivan toisenlainen suunnitelma.

Stalinin oikea käsi ehdotti surmia

NKVD:n ylin johtaja, Lavrenti Berija, oli vuonna 1939 toivonut, että puolalaiset sotavangit voitaisiin uudelleenkouluttaa leireissä ja heihin voitaisiin iskostaa neuvostoajattelua. Siksi puolalaisille näytettiin päivittäin propagandaelokuvia, mutta maaliskuussa 1940 Berija äkkiä luopui käännytysaikeista. Sen sijaan turvallisuuspäällikkö totesi, että kaikki puolalaiset sotavangit vain odottivat vapautumistaan päästäkseen toden teolla taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan. Määrätkää heille kovin rangaistus: ampuminen, kehotti Berija muistiossa Stalinille 5. maaliskuuta, ja neuvostojohtaja luotti turvallisuuspäällikön arviointikykyyn.

Stalinin hyväksynnällä lähes 15 000 puolalaista Kozelskissa, Starobilskissa ja Ostaškovissa sai kuolemantuomion.

Lisäksi yli 7 000 puolalaista Valko-Venäjän ja Ukrainan vankiloissa joutui Berijan tappolistalle. Pois pääsi vain muutama sata vankia, joilla oli venäläinen tai ulkomaalainen tausta.

Kozelskissa Solski ei aavistanut neuvostojohdon aikeita, vaikka esikunnasta käytiin epätavallisen paljon tarkistamassa leirien käytäntöjä. Jotkut vartijat olivat yhtäkkiä ystävällisempiä, mutta puolalaiset tulkitsivat käytöksen yritykseksi jättää hyvä vaikutelma, ennen kuin vangit lähetettäisiin kotiin: Jotain on tapahtumassa. Jos hyvin käy, niin näemme pian, rakas, kirjoitti puolalainen vaimolleen 26. maaliskuuta 1940, ja kahdeksan päivän kuluttua vankien mieliala kohosi lisää.

Viimein alkoi tapahtua. Tänään lähtivät ensimmäiset kuljetukset, kirjoitti puolalainen ja lisäsi seuraavana päivänä: Uusi ryhmä lähti pois. Kaikki ovat hilpeällä tuulella.

Huhtikuun 7. päivänä noin 700 Kozelskin leirin 4 500 vangista oli viety pois, ja majuri Solski sai odotetun ilmoituksen: Pakatkaa tavaranne. Ennen lähtöä puolalaisille tuotiin paperiin käärityt kolme silliä ja pala leipää matkalle. Hetken kuluttua Solski kuvaili lähtöä: Kello 14.55 jätimme Kozelskin leirin muurit ja piikkilangat taaksemme. Kello 16.55 meidät pantiin vankivaunuihin Kozelskin rautatieasemalla.

Upseerit teurastettiin kylmäverisesti

Toivo kotimaan jälleennäkemisestä kuitenkin ehtyi, kun vankeja olivat Gnjozdovossa vastassa haukkuvat koirat ja neuvostosotilaat pistimet kivääreissä.