Sotaonni kääntyy

By Maailman historia

Saksaa ja sen liittolaista Japania oli pidetty voittamattomina. Sodan alusta lähtien akselivallat olivat kulkeneet voitosta voittoon, mutta syksyllä 1942 tilanne kääntyi. Tyynenmeren pienellä Guadalcanalin saarella Yhdysvallat ajoi japanilaiset viidakosta ja valtasi takaisin tärkeän lentokentän. Itärintamalla Hitlerin sotaretki juuttui Stalingradiin, missä puna-armeija puolusti sitkeästi joka ikistä katua ja sai mahtavaksi liittolaisekseen Venäjän hyisen talven.Neljäs vuosi muutti sodan raaemmaksi. Osapuolet yrittivät tuhota siviiliväestön taisteluhengen tauottomilla pommituksilla suurkaupunkeihin, ja natsit rikkoivat kansainvälisiä sopimuksia näännyttäessään neuvostoliittolaisia sotavankeja nälkään.MAAILMA SODASSA -kirjasarjan viides osa seuraa sotaonnen kääntymistä hitaasti pois akselivalloilta liittoutuneiden hyväksi.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 6, 2020
• ISBN: 9788726383829

Book preview

lukuhetkiä!

1. Yhdysvallat yritti pysäyttää japanin

Yhdysvaltain armeija lähti 19 000 merijalkaväen sotilaan voimin valloittamaan takaisin Guadalcanalin saarta Tyynellämerellä. Japanin eteneminen Kaukoidässä oli pysäytettävä, ja keisarikunnan hyökkäys Australiaan oli estettävä. Kun yhdysvaltalaiset kuitenkin nousivat maihin pienellä tropiikin saarella, heitä odotti suuri yllätys.

Useita satoja merijalkaväen sotilaita seisoi valmiina USS American Legionin tyyrpuurin puoleisen reelingin ääressä. Viime päivien jatkuva pulina kihlatuista ja naisvalloituksista oli vaiennut. Kuului vain veden kohina laivan kylkeä vasten.

Vahvoilla kiikareilla eversti LeRoy Hunt ja merijalkaväen sotilaat tarkastelivat Tyynellämerellä sijaitsevan Guadalcanalin saaren mustien vuorenhuippujen rosoista ääriviivaa, jonka aamuhämärässä saattoi juuri ja juuri aavistaa. Miesten sydämet pamppailivat, mutta outoa kyllä vihollisen rannikkopattereista ei kaikunut ainuttakaan laukausta.

Oli elokuun 7. päivä. Ensimmäinen kranaatti rikkoi hiljaisuuden kello 6.14, kun Yhdysvaltain hävittäjäalus alkoi tulittaa japanilaisten puolustusasemia. Ammusryöppy toisensa jälkeen sinkoutui kohti Guadalcanalia. Liittoutuneiden ammukset valaisivat välähdyksinä trooppiset rannat ja helpottivat mereltä lentotukialuksilta Guadalcanalia kohti suunnanneiden Dauntless-lentokoneiden osuutta pommituksista. Paratiisirannasta tuli liekehtivä helvetti.

USS American Legionilla moottorit oli sammutettu, ja sotilaat laskivat kitisevillä nostureilla neljä maihinnousuvenettä veteen. Aamu oli valjennut, kun ensimmäiset verkot heitettiin reelingin yli ja merijalkaväen sotilaat laskeutuivat veneisiin. Työläs tehtävä kesti lähes kaksi tuntia, mutta noin kello 8.30 salmi oli täynnä pieniä, mustia maihinnousuveneitä, jotka keinuivat laineilla miesten odottaessa malttamattomina, että heille annettaisiin merkki ohjata veneet maihin.

Kun eversti Hunt kapusi yhteen viimeisistä veneistä, jykevä upseeri totesi, ettei yhteenkään liittoutuneiden alukseen ollut osunut.

Ehkä siellä ei olekaan yhtään japseja! huudahti yksi veneen luutnanteista.

…tai ehkä vihollinen näin houkuttelee meidät ansaan, arveli yksi sotilas.

Miehet pälyilivät ympäriinsä. Edessä oli tuntematon saari, tuntematon maasto ja ennen kaikkea tuntematon kohtalo.

Yhdysvaltain oli pakko iskeä

Guadalcanalista oli tullut ratkaiseva paikka maapallolla japanilaisten saavuttua sinne toukokuussa 1942. Lähes asumaton ja tiheäkasvuinen tropiikin saari ei ollut sinänsä arvokas, mutta sen sijainti Australian koillispuolella oli kiinnostava. Jos saarella olisi lentotukikohta, Japani voisi katkaista Yhdys valtain ja Australian väliset huoltoreitit ja lähettää helpommin pommikoneita Australian itärannikolle.

Japanilaislaivat alkoivat nopeasti kuljettaa pioneerijoukkoja ja koneita maihin, ja 3. heinäkuuta ryhdyttiin kaatamaan puita ja palmuja. Australialainen vakooja onnistui kuitenkin hankkimaan tietoja hankkeesta, ja liittoutuneille oli pian selvää, että japanilaisten tarkoituksena oli rakentaa saarelle lentokenttä. Washingtonissa presidentti Roosevelt ja armeijan esikunta tapasivat muita liittoutuneiden edustajia. Heidän päätöksensä oli vakaa: Guadalcanal oli vallattava. Operaatio sai koodinimen Watchtower. Menestyessään tehtävä tasoittaisi tietä myös suuren japanilaistukikohdan valtaukselle Rabaulissa Uuden-Britannian saarella.

Yhdysvalloissa ilmapiiri oli yhä optimistinen laivaston torjuttua vihollisen laajan hyökkäyksen Midwayhin kesäkuun alussa. Vaikka Yhdysvallat ei ollut sodan aikana vielä tehnyt yhtään maa- ja merihyökkäystä, kaikki oli valmista. Kenraalimajuri Alexander Vandegrift määrättiin johtamaan 23:a kuljetusalusta ja 19 000:ta merijalkaväen sotilasta.

Hieman yhdeksän jälkeen aamulla ensimmäiset maihinnousuveneet koskettivat hiekkapohjaa. Luiskat laskettiin, ja veneistä ryntäsi merijalkaväen sotilaita kahlaamaan veteen. Välittömästi he alkoivat ampua kohti japanilaisten pattereita ja bunkkereita, mutta puolessa minuutissa yhdysvaltalaisille valkeni, ettei kukaan ampunut heitä. Yhtään japanilaista ei ollut Beach Redillä, joksi maihinnousuranta oli nimetty.

Raskasta ilmaa oli vaikea hengittää

Eversti Hunt, joka saapui rannalle kello 9.50, oli tyytyväinen vastarinnan puutteesta. Yksikään hänen sotilaistaan ei ollut menettänyt henkeään, ja minuutti minuutilta joukkoja vyöryi Guadalcanalille. Miehet kiskoivat tykkejä ja ammuslaatikoita saarelle, ja pian rannan vesirajassa ajeli myös kevyitä panssarivaunuja ryöpyttäen vettä ympärilleen.

Sotilaat olivat luulleet upottavansa vasta teroitettuja pistimiään vihollisen kalloihin, mutta sen sijaan he puhkoivat kookospähkinöitä voidakseen juoda viileää maitoa. Keskellä idylliä esiin nousi myös huoli. Missä vihollinen lymyili? Katselimme muurina kohoavaa viidakkoa heti rannan takana ja pohdimme, mitä sinne mahtoi kätkeytyä, kirjoitti nuori luutnantti William H. Whyte muistelmissaan.

24-vuotias Whyte sai pian tilaisuuden tutkia sademetsää, kun hänet heti alkuiltapäivästä määrättiin joukkoon, jonka tuli raivata tiensä tiheän kasvuston läpi ja hyökätä lentokentälle vajaan 10 kilometrin päässä. Viidakkoveitset käsissään sotilaat hiipivät eteenpäin alati varuillaan. Korkeiden puiden lehvästöt peittivät valon, ja alhaalla maan pinnalla ilma oli niin raskasta ja kosteaa, että Whyte tovereineen poti hengitysvaivoja. Viidakon äänet olivat heille tuntemattomia, ja sotilaat pelkäsivät myrkkykäärmeitä, joiden he tiesivät kiemurtelevan pensaikossa. Metrin korkuisen kunai-heinän takia näkyvyys oli lähes olematon, ja ilman kunnon karttaa yhdysvaltalaiset suunnistivat vain kompassin avulla. Jatkuvasti vastaan tuli yllättäviä jyrkänteitä, jotka hidastivat etenemistä. Vasta seuraavana aamuna joukot pääsivät kiitoradalle asti. Japanilaiset eivät olleet hyökänneet merijalkaväen sotilaita vastaan, ja kenttä oli hylätty. Parakit olivat tyhjiä, mutta varastot olivat pullollaan riisisäkkejä, säilykelohta ja ennen kaikkea olutta ja sakea. Eniten Whytea ihmetytti valtava määrä pornolehtiä, joilla japanilaiset ilmeisesti olivat viihdyttäneet itseään.

24 tuntia oli kulunut, ja Guadalcanalin valtaus oli sujunut yli kaikkien odotusten. Vain yksi sotilas oli loukkaantunut vakavasti, kun viidakkoveitsi oli luiskahtanut hänen yrittäessään avata kookospähkinää. Miehet taputtelivat toisiaan hartioille. Kukaan ei sillä hetkellä voinut tietää, että saarella oleskelusta kehittyisi puolen vuoden uuvuttava taistelu.

Laivat räjähtelivät pimeässä yössä

Syy siihen, että japanilaiset ensi vaiheessa päättivät tehdä katoamistempun, oli heidän vaatimaton määränsä. Vain 500 hengen taistelujoukot olivat levottomina seuranneet liittoutuneiden lähestymistä aamulla 7. elokuuta. Pommitus ja satojen maihinnousuveneiden näkeminen merellä sai sotilaat vetäytymään syvälle viidakkoon, ja noin 1 700 pioneerisotilasta ja lentokentän työntekijää seurasi heitä.

Japanin laivasto ei silti ollut luopunut saaresta. Vara-amiraali Gunichi Mikawa lähti raskaiden risteilijöiden laivueella Rabaulista, Japanin läntisen Tyynenmeren päätukikohdasta, hyökätäkseen Guadalcanalin edustalle, missä liittoutuneiden laivoja oli yhä ankkurissa. Sieltä oli poistunut vain kolme Yhdysvaltain lentotukialusta. Niiden lähdöllä oli kuitenkin merkitystä, sillä lahdelle jääneillä laivoilla ei nyt ollut ilmatukea.

Yöllä 9. elokuuta luutnantti William Whyte ja hänen armeijatoverinsa makasivat vihollisen pystyttämissä suurissa teltoissa, kun voimakas jyrinä herätti kaikki. Miehet riensivät rannan suuntaan, missä jyrähdykset seurasivat toisiaan. Vaiti he seisoivat ryhmissä palmujen alla, kun leimahdukset vuoroin Japanin, Yhdysvaltain ja Australian laivoista valaisivat taivaan. Pitkät, värikkäät kaaret yhdistivät laivoja toisiinsa, ja monta kertaa laukaustenvaihto päättyi siihen, että