Vihreän planeetan kutsu - Matka Siniselle ja Valkoiselle planeetalle

By Raimo Suikkari

Romaanitrilogian 3. osa

Matka Siniselle ja Valkoiselle planeetalle
-scifiseikkailuromaanissa Palonis-planeetalle muuttanut suomalainen biologi Ram kolaroi avaruusaluksensa toisen aluksen kanssa, ja ajautuu kotimaisemistaan Palonikselta kauas Siniselle planeetalle. Jouduttuaan siellä alkukantaisten tanttien vangiksi, hänen seikkailunsa saavat uusia käänteitä Valkoisella planeetalla, jossa hän päätyy lumi-ihmisten hoivattavaksi, ja kohtaa matkan varrella aiempien tuttujen elämänmuotojen lisäksi uusia humanoidikansoja.

Kirjan maisemat ja toiminta tempaavat mukaansa ihmeelliseen luonnon kiertokulkuun hyväksyvässä ja Rakastavassa ilmapiirissä. Tarina saa huomaamaan maailmankaikkeudessa vallitsevan ykseyden - elämä on kaikkialla yhtä.

Teos muodostaa kolmannen osan scifiromaanisarjasta, ja päättää Vihreän planeetan kutsu -trilogian, jonka kaikki osat julkaistaan samaan aikaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Rks Tietopalvelu Oy
• Release date: Nov 20, 2023
• ISBN: 9789527233160

Raimo Suikkari

Raimo Suikkari (1939, Antrea - 2015, Espoo) oli espoolainen kirjailija, runoilija, taiteilija, pienkustantaja sekä elämäntapajuoksija ja -tanssija, joka julkaisi elämänsä aikana seitsemäntoista kuvakirjaa, kymmenen runokirjaa, kolme romaania sekä elämäntaito-oppaan. Kirjailijan tuotannossa toistuvat luonto, rakkaus ja hetken taltiointi visuaalisesti vaikuttaviksi tarinoiksi. Vihreän planeetan kutsu -scifiromaanisarja julkaistaan postuumisti kirjailijan toiveen mukaisesti.

Book preview

Omistettu Toivolle, Syrjimättömyydelle ja Rauhalle

Sisällysluettelo

Luku I

Luku II

Luku III

Luku IV

Luku V

Luku VI

Luku VII

Luku VIII

Luku IX

Luku X

Luku XI

Luku XII

Luku XIII

Luku XIV

Luku XV

I

Istuin sinisellä pilotin tuolilla sydämenmuotoisen, valkoisen avaruusaluksen ohjaimissa, katsellen läpinäkyvistä seinistä allani levittäytyvää Palonis-planeetan tummanvihreää metsikköä. Kaksi kertaa maapallon kokoisen planeetan sadan metrin korkuiset puut näyttivät tältä korkeudelta lyhyeksi leikatulta sammalmatolta.

Yleensä lensimme kaksittain, mutta joskus halusin olla yksin ohjaimissa. Ohjaimena toimi kojetaulun pieni punainen sauva kolmiulotteisten navigaatiotaulujen keskellä. Kärki edellä lentävä sydämenmuotoinen alus toimi magnetismin ja aluksen sisällä leijuvan, minulle olemukseltaan käsittämättömän vihertävän tulipallon voimalla.

Aluksen voimanlähteenä toimivat katon rajassa leijuvan tulipallon lisäksi akut, jotka olivat varaukseltaan pitkäikäisiä verrattuina Maassa käytettyihin alkeellisiin akkuihin. Jätteet kompostoituivat ja antoivat ravinnon yrteille, vihanneksille sekä tuottivat samalla osan avaruusaluksen lämmöstä.

Olin jo sopeutunut Palonis-planeetan hapekkaaseen ilmaan, ja oppinut Rakastamaan näitä metsiä, vuoria ja merta, joita vihreältä taivaalta paistava vaaleanvihreä aurinko lämmitti, ja kaksi punaista kuuta öisin valaisivat.

Tehtäväni oli tarkkailla planeetan elämää ja mahdollisia naapuriplaneetta Minokselta tai ulkoavaruudesta tänne eksyneitä. Maassa koulutettuna biologina etsin myös sellaisia rantamatalikoita, joissa kasvoi planeetalla harvalukuisina esiintyviä minttua muistuttavia kasveja, joita Paloniksen humanoidit käyttivät muun kasvisravinnon lisäksi vitaaliaineinaan.

Planeetan humanoidit olivat yli kaksimetrisiä, kuten minäkin. Heidän ihonvärinsä oli vaaleanvihreä, eikä heillä ollut silmäripsiä ja korvia, ja vain pienet kuuloaukot korvien paikalla. Vaaleatukkaisena erotuin hyvin tummatukkaisempien humanoidien seurassa, yli kolmenkymmenen vuoden ikäni puolesta taas sovin tuohon joukkoon. Humanoidit olivat juoneet aikoinaan nuoruuslähteen vettä, kuten minäkin muutamia vuosia sitten, saavuttuani ensimmäisen kerran planeetalle. Vain entinen hallitsijapari, Viisas Isä ja Äiti, olivat ehtineet tulla vanhempaan ikään ennen kuin olivat maistelleet lähteen ikääntymistä estävää vettä.

Nykyisin lähde oli jo suljettu, koska kuolemattomuus ei ollut sopusoinnussa luonnonlakien kanssa. Kokemus ja aika olivat opettaneet, että ikuinen elämä toi psyykkisiä ongelmia samankaltaisten tapahtumien toistuessa vuosisadoista toiseen. Nykyään humanoidit saattoivat lähteen aiemmasta vaikutuksesta johtuen elää vain noin kaksisataa vuotta.

Kolme vuotta oli kulunut siitä, kun Yhteisvaltioiden ensimmäinen retkikunta, johon kuuluin, oli lähtenyt Maasta 5.11.2503 kohti Palonis-planeettaa etsimään saastuneen Maa-planeetan asukkaille uutta asuinpaikkaa.

Päästyämme Vihreän planeetan ilmakehään, retkikuntaamme kohtasi tragedia avaruusaluksemme syöksyttyä magnetismin kiskaisemana planeetan pinnalle.

Kaikki muut retkikuntamme kolmekymmentäkuusi jäsentä kuolivat maahansyöksyssä lukuun ottamatta minua, ja silloista Rakkauden sinisillä sormuksilla vihittyä elämänkumppaniani Tarjaa. Meidät pelasti terävä kallionharjanne, joka leikkasi aluksesta irti osan, missä olimme Tarjan kanssa olleet, ja kiepautti sen ympäri pehmentäen törmäystä.

Havaittuamme Palonis-planeetan olosuhteet ihmisille elinkelpoisiksi, ja lähdettyämme tutkimaan planeettaa Tarjan kanssa, jouduimme puuihmisten vangeiksi.

Puuihmisten luona näimme kumpikin samankaltaisen unen, ja vankeudesta selviydyttyämme jatkoimme matkaamme kohti unikuviamme, kumpikin yksin omia teitään. Lopulta olimme löytäneet monien seikkailujen jälkeen unikuviemme kohteet; minä Solin Rakkauden valkoisesta kaupungista, ja Tarja Juss-prinssin kauempaa idästä. En vieläkään ymmärtänyt kuinka samanaikaisesti näkemämme unet olivat johdattaneet Tarjan ja Jussin elämänkumppanuuteen sekä minut Sol-prinsessan valituksi.

Halusimme Solin kanssa elää luonnon ehdoilla, ja tekemämme pitkän vaelluksen jälkeen saavuimme Siniseen laaksoon, jossa syntyi pienokaisemme Rill.

Samoihin aikoihin Tarjalle ja Jussille syntyi Jull. Lapset olivat kohta jo kolmen vuoden ikäisiä.

Koska Riikinkukon tähdistössä sijaitsevan Palonisplaneetan humanoidit eivät aiempien, satojen vuosien takaisten, edellisen asuinplaneettansa saasteiden takia enää pystyneet saamaan jälkeläisiä keskenään, olimme omien esimerkkiemme rohkaisemina sekä Paloniksen humanoidien päätöksen johdosta lähteneet sadan aluksen laivueen kanssa hakemaan ylikansoitetusta Maasta ihmisiä Palonikselle. Siihen asti olimme Tarjan kanssa olleet Vihreän planeetan ainoat ihmiset.

Saapuessamme Maahan, jouduimme toteamaan, että sitä oli kohdannut katastrofi: sivilisaatiosta oli jäljellä vain tuhoutuneita raunioita. Melkein koko maapalloa peitti meri, jonka pinta oli jo aiemmin noussut myös jäätiköiden sulamisesta johtuen. Vain valaat ja muut merien elävät sekä osa muiden vesistöjen eliöstöstä vaikuttivat selvinneen tuhosta. Maan ihmisistä koostuva joukko, johon kuului kolmekymmentäkuusi eri alojen osaajaa, oli kuitenkin jo ehtinyt lähteä Maasta etsimään kadonnutta retkikuntaamme kohti Palonis-planeettaa, ennen kuin suuri meteoriitti oli iskeytynyt Maahan aiheuttaen näkemämme vedenpaisumuksen. Minun ja Tarjan lisäksi vain he olivat enää jäljellä Maan ihmisistä.

Osa heistä oli jo löytänyt oman kumppaninsa Paloniksen humanoidien parista, ja kaikki olivat saaneet sydämenmuotoiset asumuksensa valmiiksi.

Jostain syystä mieleeni tuli taas Minos-naapuriplaneetan Muns, ja aiempi taistelu hänen kanssaan tuolla violetinvärisellä planeetalla. Onneksi Muns, joka oli taistelun jälkeen saatettu Palonikselle uusia, väkivallattomia elämäntapoja opettelemaan, näytti hieman saaneen empatiakykyä, eikä hänellä enää ollut sormuksia, joiden avulla hän olisi voinut räjäytellä kvarkkipommejaan.

Hänen hypnoottinen kykynsä ei myöskään tehonnut korkeammalla tasolla oleviin humanoideihin eikä minuun. Maasta tulleet sen sijaan saattoivat vielä olla sille alttiita, ja sen takia pistäväkatseista ja ruumiinrakenteeltaan tanakkaa Munsia vielä tarkkailtiin hänen toimiessaan humanoidien kanssa erilaisissa tehtävissä.

Kaikki perustui siihen, että Paloniksen humanoidit uskoivat hänenkin voivan muuttua, jos hänelle suodaan siihen mahdollisuus henkisen Rakkauden ilmapiirissä.

Muistin hyvin vuoden takaisen tapahtuman, kun Muns oli kaapannut puolisoni ja lapseni panttivangeiksi Minokselle. En vieläkään luottanut Munsiin, vaikka tämä näyttikin vihansa ja kostonsa voittaneelta.

Lentäessäni rauhallista vauhtia ympärilleni tähyillen, näin äkkiä oikealla yläpuolellani kiitävän valkoisen, pyöreän aluksen, jollaisilla Maan ihmiset saapuivat Palonikselle. Se kohosi korkeammalle ja näytti siltä, että se suuntaisi avaruuteen. Kuka se voisi olla, ihmettelin. Muns? Ajatus iskeytyi päähäni: siinä paha missä mainitaan, tuli mieleeni muinainen sananlasku.

Mutta miksi? Olisiko hän päässyt pakenemaan ja muuttanut mieltään? Minulla oli miekkani, jolla pystyisin lamaannuttamaan hänet, jos pääsisin riittävän lähelle häntä, mutta oliko hän yksin? Kauhistuneena ajattelin, entä jos hän on taas saanut vangikseen Solin tai Rillin? Päässäni kiehui. Epäilin että hän suuntaa tietysti Minos-planeetalle omiensa joukkoon. Mitään ajattelematta suuntasin alukseni hänen peräänsä kohti tähtien täplittämää mustaa avaruutta.

Alukseni oli Maan pyöreitä aluksia nopeampi ja saavutin koko ajan Munsia. Vasta nyt tuli mieleeni, mitä tekisin, jos saisin aluksen kiinni. Muns pitäisi pysäyttää ja ottaa selvää, oliko siellä muita. Saavuin lähemmäksi alusta. Ohjasin sen viereen, ja näin Munsin läpinäkyvän seinän läpi. Ketään muita en nähnyt aluksessa, mutta tietysti sisällä muissa tiloissa voisi olla muitakin.

Otin vyöltäni sinisellä kivellä ladatun Rakkauden sinisen miekkani, jonka käyttämiseen tarvittiin henki, sydän ja viisaus. Osoitin sillä Munsia. Hän jäi liikkumattomaksi, katse suunnattuna tuimasti minuun. Hänen aluksensa jatkoi hieman heittelehtien samaa vauhtia kohti Minos-planeettaa.

Ohjasin alukseni vielä hieman lähemmäksi, ja lensin sen yläpuolella ja sivuilla nähdäkseni oliko siellä muita, mutta en nähnyt ketään eikä katseeni ulottunut joka paikkaan. Jotenkin minusta tuntui, että siellä ei ollut muita, koska Muns ei ollut vilkaissut taakseen lentäessään. Vielä lähemmäksi tultuani halusin nähdä Munsin ilmeen. Se oli synkän vihainen kuten ennenkin. Hän ei ollut sittenkään muuttunut Paloniksella.

Munsin alus heittelehti, ja yhtäkkiä aluksemme koskettivat toisiaan. Kuului kolahdus, ja Munsin alus jatkoi entiseen suuntaansa, mutta minun alukseni kimmahti hieman vasemmalle alkaen heittelehtiä holtittomasti.

Yritin epätoivoisesti saada sen takaisin suuntaansa, mutta punainen vipu ei jostain syystä totellut käskyjäni.

Mystinen voimanlähde, vihertävä tulipallo aluksen keskellä, näytti punertavalta ja sykki heikosti.

Maan ja Paloniksen alukset olivat magneettisesti niin suojattuja, etteivät ne yleensä pystyneet koskettamaan toisiaan, mutta nekin olivat vain Maan ihmisten tai humanoidien tekemiä, eikä mikään sellainen voi olla täydellinen. En kuitenkaan muistanut kuulleeni vastaavaa tapausta humanoideilta.

Munsin alus katosi näköpiiristäni ajautuen ilmeisesti kohti Minos-planeettaa, jonne oli noin viikon matka.

Hän ilmeisesti selviytyisi, koska miekan vaikutus häneen lakkaisi jonkin matkan päästä.

Ajauduin pois Minoksen reitiltä, ja olin yksin haaksirikkoisena suuressa maailmankaikkeudessa. Miten voin olla niin typerä? Olin halunnut nähdä Munsin ilmeen ja olisiko siellä muita. Alukseni suojamekanismeissa jokin oli pettänyt. Päädyin edelleen kauemmaksi Minoksen reitiltä, sydäntäni kylmäsi jo kohtaloni, jonka saatoin vain aavistaa. Olisiko se ikuinen kiertolainen mittaamattomassa avaruudessa?

Solin ja Rillin kuvat välähtivät mielessäni, ja tunsin tarvitsevani enemmän Korkeimman apua kuin koskaan.

Olin yksin avaruudessa. Yritin ottaa yhteyttä miekallani aluksen katossa leijuvaan voimanlähteeseen, tulipalloon.

Kojetaulun kolmiulotteinen navigaattorinäyttöalue ei toiminut, en tiennyt sijaintiani, eikä punainen ohjaussauva totellut edelleenkään käskyjäni, vaikka käytin sen komentamiseen kaiken taitoni ja henkisen ohjauskykyni.

Koska alukseni nopeus oli suuri, Palonis-planeetta takanani kutistui silmissäni pieneksi, ja lopulta katosi avaruuden tähtien joukkoon. Tunsin täydellisen voimattomuuden tunteen tilanteen edessä. Mietiskely- ja meditaatioharjoitukset olivat kuitenkin vaikuttaneet niin, etten mennyt pakokauhun valtaan, ja minne olisinkaan paennut.