Marsin jumalat

By Edgar Rice Burroughs

John Carter on joutunut vaimonsa Dejah Thorisin ja lastensa luota Marsista takaisin Maahan. Kymmenen pitkän vuoden kuluttua hänet vedetään takaisin Marsiin. Kotiin perheensä luo hän ei vieläkään pääse vaan joutuu Dorin laaksoon – paikkaan jota marsilaiset pitävät manalana.Carterin onneksi hänet tulee pelastamaan tuttu taistelukumppani Tars Tarkas. Kaksikko ei kuitenkaan pääse puusta pitkään ennen kuin heidät otetaan kiinni ja heitetään vankilaan. Vankilasta on päästävä, ja vankilakapinan järjestämiseksi on opittava tuntemaan muut vangit. Yksi nuori mies erityisesti pistää Carterin silmään - hänen oma poikansa.Teos on Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjan toinen osa. Sarjaa pidetään tieteisfantasian ja -romanssin pioneerinä. Sarja on innoittanut niin kirjailijoiden kuin tiedemiestenkin mielikuvitusta vuosikymmenten ajan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726655568

Edgar Rice Burroughs

Edgar Rice Burroughs (1875-1950) is the creator of Tarzan, one of the most popular fictional characters of all time, and John Carter, hero of the Barsoom science fiction series. Burroughs was a prolific author, writing almost 70 books before his death in 1950, and was one of the first authors to popularize a character across multiple media, as he did with Tarzan’s appearance in comic strips, movies, and merchandise. Residing in Hawaii at the time of the attack on Pearl Harbour in 1941, Burroughs was drawn into the Second World War and became one of the oldest war correspondents at the time. Edgar Rice Burroughs’s popularity continues to be memorialized through the community of Tarzana, California, which is named after the ranch he owned in the area, and through the Burrough crater on Mars, which was named in his honour.

Book preview

1. Kasvi–ihmiset

Kun seisoin jyrkänteellä mökkini edessä tuona kylmänä kirkkaana yönä maaliskuun alkupuolella 1886 ja uljas Hudson virtasi alapuolellani kuin aavejoen harmaa äänetön peilikuva, tunsin jälleen mahtavan sotajumalan, minulle rakkaan Marsin, merkillisen vetovoiman. Kymmenen pitkää yksinäistä vuotta olin kädet ojossa rukoillut häntä viemään minut kadotetun rakastettuni luokse.

En ollut tuntenut oman ammattini jumalan vastustamatonta vetovoimaa sen jälkeen kun olin eräänä toisena maaliskuun yönä 1866 seisonut Arizonassa sen luolan ulkopuolella, jossa liikkumaton ja eloton ruumiini makasi maallisen kuoleman kaltaisessa tilassa.

Ojensin käteni suuren tähden punaista silmää kohti ja rukoilin että tuo merkillinen voima, joka jo kahdesti oli temmannut minut valtavan avaruuden halki, tulisi takaisin. Rukoilin niin kuin olin rukoillut tuhannesti aikaisemmin näiden toivon ja odotuksen kymmenen pitkän vuoden aikana.

Äkkiä sain pahoinvointikohtauksen, päätäni huimasi, polveni pettivät ja kaaduin kasvoilleni korkean jyrkänteen partaalla.

Pääni selvisi heti ja mieleeni palasi elävä kuva Arizonan aavemaisen luolan kauhuista, ja aivan samoin kuin tuona yönä kauan sitten lihakseni kieltäytyivät tottelemasta tahtoani, ja myös täällä, tyynen Hudson-joen törmällä, olin kuulevinani sen kammottavan olennon surkeaa valitusta ja kahinaa, joka oli vaaninut pimeän luolan perällä ja uhannut minua. Yritin yli-inhimillisin ponnistuksin vapautua omituisesta huumauksesta, jonka valtaan olin joutunut. Kuulin terävän napsahduksen, oli kuin kireä vaijeri olisi äkkiä katkennut, ja seisoin alastomana ja vapaana sen tuijottavan, elottoman olennon vieressä, joka äsken oli sykähdellyt John Carterin lämpimästä punaisesta elämännesteestä.

Malttamatta luoda siihen edes hyvästelevää silmäystä käänsin taas katseeni Marsiin, ojensin käteni sen hehkulle ja odotin.

Eikä minun tarvinnut odottaa kauan, sillä tuskin olin kääntynyt, kun jo kiidin ajatuksen nopeudella avaruuden läpi. Koin samanlaisen hetkellisen kylmyyden ja täydellisen pimeyden kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin ja sitten aukaisin silmäni toisessa maailmassa paahtavan kuumassa auringonvalossa, joka tunkeutui pienestä aukosta aarniometsään, jossa lepäsin.

Silmiini osunut maisema oli niin epämarsilainen että sydän nousi minulle kurkkuun, minut valtasi äkillinen pelko että julma kohtalo oli umpimähkään heittänyt minut jollekin vieraalle planeetalle.

Miksikä ei? Kuka olisi opastanut minut tiettömän avaruuden halki? Mitä takeita oli siitä ettei minua singottu vieraan aurinkokunnan kaukaiselle planeetalle yhtä hyvin kuin Marsiin?

Lepäsin lyhyeksi leikatun punaisen ruohomaisen kasvillisuuden peittämällä nurmikolla ja ympärilläni olevassa lehdossa näin outoja kauniita puita täynnä suuria uhkeita kukkia ja värikkäitä äänettömiä lintuja. Sanon niitä linnuiksi, koska niillä oli siivet, mutta kuolevaisen silmä ei ole milloinkaan katsellut niin luonnottomia kuvatuksia.

Kasvillisuus oli samanlaista kuin se joka peittää suurten vesiteiden varsilla asuvien punaisten marsilaisten nurmikot, mutta puut ja linnut olivat erilaisia kuin mitkään ennen Marsilla näkemäni, ja puiden välistä pilkotti vieläkin epämarsilaisempi näkymä – avomeri, jonka sininen pinta kimalteli auringonpaisteessa.

Noustessani tutkimaan ympäristöä minulle sattui samanlainen naurettava kommellus kuin yrittäessäni ensimmäisen kerran kävellä Marsin olosuhteissa. Tämän pienemmän planeetan paljon vähäisempi painovoima ja keventynyt ilmanpaine aiheuttivat niin pienen vastuksen maallisille lihaksilleni että pelkkään nousemiseen tarvittava ponnistus lennätti minut korkealle ilmaan, josta räpsähdin mahalleni tämän oudon maailman pehmeään punaiseen ruohoon.

Tämän koettuani olin kuitenkin hieman vakuuttuneempi siitä että saatoin sittenkin olla jossain minulle tuntemattomassa Marsin kolkassa, ja se oli sangen mahdollista, sillä niiden kymmenen vuoden aikana, jonka olin viettänyt planeetalla, olin tutkinut vain suhteellisen pienen alueen sen koko pinta-alasta.

Nousin ja nauroin erehdykselleni. Pian opin jälleen käyttämään maallisia voimiani näissä muuttuneissa olosuhteissa.

Kävellessäni hitaasti loivaa rinnettä alas merenrantaan huomioni kiintyi puiston kaltaisiin nurmikkoihin ja lehtoihin. Ruoho oli yhtä lyhyeksi leikattua ja tiheätä kuin nurmikot joissakin vanhoissa englantilaisissa kartanoissa, ja puut näyttivät siltä kuin niiden oksia olisi huolellisesti karsittu lähes viiden metrin korkeuteen asti. Kääntyipä katsomaan mihin suuntaan tahansa, metsä näytti aina matkan päästä isolta korkealta salilta.

Kaikki nämä merkit huolellisesta ja järjestelmällisestä viljelyksestä saivat minut vakuuttuneeksi siitä että tällä toisella kerralla olin onnekseni saapunut Marsiin sivistyneen kansan asuma-alueelle ja että asukkaita tavatessani saisin osakseni sellaista huomaavaisuutta ja suojelua, kuin mihin asemani Tardos Morsin suvun prinssinä oikeutti.

Edetessäni merta kohti ihailin puita. Niiden paksut rungot, jotkut olivat kokonaista kolmekymmentä metriä läpimitaltaan, todistivat huimaavasta korkeudesta, jota saatoin vain arvata, koska katseeni ei missään kohdassa tunkeutunut tiheän lehvistön läpi korkeammalle kuin kaksikymmentä tai kolmekymmentä metriä.

Niin korkealle kuin saatoin nähdä runko ja oksat olivat yhtä sileitä ja kiiltäviä kuin uusimmat amerikkalaiset pianot. Jotkut puut olivat yhtä mustia kuin eeben-puu, kun taas viereinen puu loisti metsän hämärässä yhtä kirkkaana ja valkoisena kuin hienoin posliini, tai taivaansinisenä, helakanpunaisena, keltaisena, tumman purppuraisena.

Yhtä värikkäitä ja erimuotoisia olivat puiden lehdet, mutta Maan kielistä ei löydy sanoja kuvailemaan kukkia, jotka tiheinä rykelminä peittivät niiden oksia, ja jumaltenkin sanasto lienee riittämätön.

Lähestyessäni metsän laitaa näin että sen ja meren välissä oli laaja niittymaa. Olin juuri astumaisillani pois puiden siimeksestä, kun näin jotakin joka karkotti mielestäni kaikki oudon kauniin maiseman herättämät romanttiset ja runolliset ajatukset.

Vasemmalla meri ulottui silmänkantamattomiin. Vain hämärä viiva osoitti vastakkaisen rannan. Oikealla virtasi iso mahtava joki hiljaa punaisten töyryjen välistä ja laski edessäni olevaan tyyneen mereen.

Vähän matkan päässä virtaa ylöspäin kohosi valtavia äkkijyrkkiä kallioita, joiden juurelta suuri joki näytti saavan alkunsa.

Päähuomioni ei kuitenkaan kohdistunut näihin kiehtoviin ja suurenmoisiin luonnonnähtävyyksiin, vaan katseeni pysähtyi pariinkymmeneen hahmoon, jotka liikkuivat hitaasti niityllä joen törmän lähettyvillä.

Ne olivat outoja kummallisen näköisiä otuksia, aivan erilaisia kuin mitkään muut Marsissa näkemäni, mutta näin kaukaa silti kovasti ihmisen kaltaisia. Suurimmat näyttivät olevan kolme tai kolme ja puoli metriä pitkiä niiden seisoessa suorana, ja vartalon ja alaraajojen keskinäiset suhteet olivat samat kuin Maan ihmisellä.

Mutta otuksien käsivarret olivat kovin lyhyet. Minun paikaltani ne näyttivät lähinnä norsun kärsän kaltaisilta, ne heiluivat ja taipuivat käärmeen lailla ikään kuin niissä ei olisi ollut luita, tai jos oli, niiden täytyi koostua nikamista.

Katsellessani otuksia ison puun takaa yksi niistä liikkui hitaasti minua kohti syventyneenä puuhaan, jota kaikki muutkin näkyivät harrastavan, ne liikuttivat omituisia käsiään pitkin nurmikon pintaa, en tiennyt miksi.

Kun otus tuli aivan lähelleni, näin sen erittäin selvästi, ja vaikka opinkin myöhemmin tuntemaan sen heimolaisia paremmin, voin vakuuttaa että yksi ainoa pikainen silmäys tuohon kauheaan luonnonoikkuun olisi riittänyt tyydyttämään uteliaisuuteni, jos olisin voinut toimia vapaasti. Heliumin laivaston nopein lentoalus olisi tuntunut liian hitaalta pyrkiessäni kauas pois tuon kaamean otuksen luota.

Sen karvaton vartalo oli aavemaisen sinertävä lukuunottamatta sen ainoata ulkonevaa silmää ympäröivää leveätä valkoista vyöhykettä. Itse silmä oli kalmankalpea – terä, iris ja muna eivät erottuneet toisistaan.

Ilmeettömien kasvojen keskellä oli nenä: rosoinen tulehtunut pyöreä aukko. Mieleeni tuli lähinnä tuore ampumahaava, joka ei ollut vielä alkanut vuotaa verta.

Tuon inhottavan aukon ja leuan välissä ei ollut kerrassaan mitään, otukselta näkyi puuttuvan suu.

Kasvot olivat paljaat, mutta päätä peitti takkuinen kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi senttiä pitkä sysimusta tukka. Hiukset olivat ison kastemadon kokoisia, ja kun otus liikutti päänahkaansa, sen kauhea tukka näytti kiemurtelevan ja luikertelevan pelottavien kasvojen ympärillä ikään kuin jokainen erillinen hius olisi elänyt omaa itsenäistä elämäänsä.

Vartalo ja alaraajat olivat niin inhimillisen sopusuhtaiset kuin vain luonto voi tehdä, ja jalkojenkin muoto oli sama kuin ihmisellä, mutta ne olivat kooltaan hirviömäiset, lähes metrin mittaiset kantapäästä varpaisiin, kovin litteät ja kovin leveät.

Kun otus tuli aivan lähelle huomasin että sen oudot liikkeet, käsien kuljettaminen nurmen yli, johtuivat sen omituisesta syöntitavasta. Se nimittäin katkaisi mehevän ruohon partaveitsenterävillä kynsillään ja imi sen käsivarren kaltaisiin kurkkuihin molemmissa kämmenissä olevan suun kautta.

Jo selostamieni piirteiden lisäksi otuksella oli tukeva noin kahden metrin pituinen häntä, joka oli pyöreähkö juuresta, mutta oheni kärkeä kohti litteäksi pystysuorana laahaavaksi teräksi. Kaikkein merkillisin piirre tässä sangen merkillisessä otuksessa oli kuitenkin kaksi noin kuuden tuuman mittaista pienoismallia omasta itsestään. Ne roikkuivat sen kainalokuopissa ohuesta varresta, joka näkyi kasvavan niiden päälaesta ja yhdistävän ne aikuiseen.

En tiennyt olivatko ne poikasia vai ainoastaan osia koostumaolennosta.

Sillä aikaa kun olin tarkastellut tätä kummallista hirviötä, koko ruokaileva lauma oli tullut lähemmäksi. Nyt näin että vaikka monella riippuikin pieniä olentoja kainaloissa niitä ei kuitenkaan ollut kaikilla. Lisäksi huomasin että pienokaisten koko vaihteli tuuman mittaisista nupuista aina täysin kehittyneisiin 10 —12 tuuman poikasiin.

Lauman mukana ravintoa etsimässä oli useita pienokaisia, jotka eivät olleet paljoakaan suurempia kuin ne, jotka vielä olivat kiinni vanhemmissaan. Yksilöiden koko vaihteli noista pikkuruisista aina tavattoman suuriin aikuisiin.

Niin kamalan näköisiä kuin ne olivatkin, en tiennyt pitäisikö minun pelätä niitä vai ei, sillä ne eivät näyttäneet erityisen hyvin varustautuneilta taisteluun. Olin jo astumaisillani esiin piilostani ja paljastamaisillani itseni niille nähdäkseni miten ne suhtautuivat ihmiseen, mutta minun onnekseni omituinen kirkuva valitushuuto, joka tuntui kantautuvan oikealla olevilta kallioilta, tukahdutti uhkarohkean aikeeni heti alkuunsa.

Jos olisin ennättänyt toteuttaa aikeeni olisin alastomana ja aseettomana kokenut nopean ja kaamean lopun noiden julmien otusten käsissä. Kun huuto kajahti, lauman kaikki jäsenet kääntyivät sinne päin mistä ääni tuntui tulevan ja samalla hetkellä jokainen yksittäinen käärmemäinen hius nousi niille pystyyn, oli kuin jokainen karva olisi ollut tajullinen elin, joka katseli ja kuunteli mikä aiheutti äänen tai mitä se merkitsi. Ja näin olikin itse asiassa, sillä Barsoomin kasvi-ihmisten pään merkilliset lisäkkeet toimivat näiden inhottavien otusten tuhansina korvina. Tämä merkillinen laji edustaakin alkuperäisen elämänpuun viimeisiä rippeitä.

Kaikkien silmät kääntyivät lauman yhtä kookasta jäsentä kohti, ilmeisesti johtajaan. Omituinen kehräävä ääni kuului sen toisesta kämmensuusta ja samalla se syöksyi nopeasti kalliota kohti koko lauma kintereillään.

Sekä vauhti että liikkumistapa olivat hämmästyttäviä. Otuksien valtavat ponkaisut kantoivat kuudesta kymmeneen metriin niiden hyppiessä kenguruitten tapaan.

Ne etääntyivät jo nopeasti, kun päätin seurata niitä. Luopuen kaikesta varovaisuudesta lähdin niiden perään loikaten niityn poikki vieläkin mahtavammin hypyin kuin ne, sillä Maassa harjaantuneen urheilijan lihakset tuottavat hämmästyttäviä tuloksia, kun niitä koetellaan Marsin pienemmässä vetovoimassa ja ohuemmassa ilmakehässä.

Otusten tie kulki suoraan joen alkujuoksulle kallioiden juurelle, ja lähemmäksi päästyäni huomasin niityllä runsaasti suuria lohkareita, joita ajan hampaat ilmeisesti olivat irrottaneet korkeilta kallioseiniltä.

Tästä syystä jouduin varsin lähelle häiriön aiheuttajaa, ennen kuin syy paljastui kauhistuneelle katseelleni. Noustessani isolle kivelle näin että kasvi-ihmisten lauma oli piirittänyt pienen ryhmän, johon kuului viisi tai kuusi Barsoomin vihreätä miestä ja naista.

Nyt tiesin varmasti olevani Marsissa, sillä nuo ihmiset kuuluivat niihin villeihin laumoihin, jotka kansoittavat kuolevan planeetan kuivuneiden merien pohjia ja hylättyjä kaupunkeja.

Näin kookkaita ja uljaankomeita miehiä, näin valkoisia välkkyviä torahampaita, jotka kaartuivat jykevästä alaleuasta otsan puoliväliin asti, näin ulkonevat silmät, joilla he voivat katsella eteen-tai taaksepäin tai jommallekummalle sivulle kääntämättä päätään, näin kummalliset antennintapaiset korvat, jotka sijaitsivat otsalla lähellä päälakea, näin myös ylimääräiset käsivarret lantion ja olkapäiden puolivälissä.

Vaikken olisi nähnytkään kiiltävän vihreätä ihoa ja pieniä metallisia helyjä, jotka osoittivat mihin heimoon he kuuluivat, olisin heti paikalla tuntenut heidät, sillä missäpä muualla koko maailmankaikkeudessa olisi heidän kaltaisiaan?

Ryhmässä oli kaksi miestä ja neljä naista, ja helyistä selvisi että he kuuluivat eri heimoihin, mikä hämmästytti minua suuresti, koska Barsoomin vihreiden ihmisten heimot käyvät alituisesti veristä sotaa keskenään enkä ollut milloinkaan muulloin nähnyt eri heimoihin kuuluvien vihreiden marsilaisten kohtaavan toisensa taistelematta henkeen ja vereen paitsi sen ainoan historiallisen kerran, jolloin tharkien suuri Tars Tarkas kokosi sataviisikymmentätuhatta vihreätä soturia monesta eri heimosta marssiakseen Zodangan tuomittua kaupunkia kohti pelastamaan Dejah Thorista, Heliumin prinsessaa Than Kosiksen kynsistä.

Mutta nyt he seisoivat seljätysten katsellen hämmästyneinä yhteisen vihollisen kovin uhkaavan näköistä käyttäytymistä.

Sekä miehillä että naisilla oli aseinaan pitkä miekka ja tikari. Tuliaseita ei näkynyt, muuten Barsoomin kauheiden kasvi-ihmisten hetket olisivat olleet luetut.

Pian kasvi-ihmisten johtaja hyökkäsi pienen ryhmän kimppuun ja hänen menetelmänsä oli yhtä merkillinen kuin tehokaskin. Sen teho oli juuri outoudessa, sillä vihreät ihmiset eivät osanneet puolustautua tällaista hyökkäystapaa vastaan, joka oli heille yhtä tuntematon kuin hirviöt, jotka kävivät heidän kimppuunsa.

Kasvimies syöksyi muutaman metrin päähän pienestä ryhmästä, ponkaisi sitten kuin hypätäkseen sen yli. Voimakas häntä sivalsi ohimennen vihreätä soturia päähän niin hurjalla voimalla että tämän kallo murskaantui kuin munan kuori.

Tuo hurja lauma kiersi nyt yllättävän nopeasti rykelmässä olevien uhrien ympärillä. Otuksien pelottavat hypyt ja niiden kummallisista suista lähtevä kimeä kehräävä kirkuna oli omiaan hämmentämään ja lannistamaan saaliin siinä määrin että kun kaksi vihollista hyppäsi samanaikaisesti eri suunnilta, kukaan ei yrittänytkään torjua kamalien häntien mahtavia sivalluksia. Kahta vihreätä ihmistä kohtasi jälleen surkea kuolema.

Jäljellä oli enää yksi soturi ja kaksi naista ja näytti siltä että nyt oli vain kysymys sekunneista, ennen kuin nämäkin viruisivat kuolleina punaisella nurmikolla.

Mutta kun kaksi kasvi-ihmistä taas hyökkäsi, viimeksi kuluneiden minuuttien kokemuksista oppinut soturi kohotti valtavan pitkän miekkansa ylös ja halkaisi kasviihmisen terävällä viillolla leuasta nivuksiin asti.

Mutta yhdellä ainoalla sivalluksella toisen kasvi-ihmisen julma häntä murskasi ja kaatoi molemmat naiset maahan.

Kun vihreä soturi näki viimeistenkin seuralaistensa kaatuvan ja totesi että koko lauma kävi joukolla hänen kimppuunsa, hän syöksyi rohkeasti sitä vastaan heiluttaen pitkää miekkaansa juuri sillä hurjalla tavalla kuin olin usein nähnyt vihreiden marsilaisten tekevän raivokkaassa ja melkein taukoamattomassa sodankäynnissä keskenään.

Jaellen iskuja oikealle ja vasempaan hän raivasi itselleen tietä päälle karkaavan kasvi-ihmisten joukon läpi ja lähti sitten juoksemaan hurjaa vauhtia metsää kohti ilmeisesti siinä toivossa että löytäisi sieltä turvapaikan.

Hän oli kääntynyt kallioille rajoittuvaa metsää kohti, joten mieletön kilpajuoksu johti yhä kauemmaksi siltä lohkareelta, jonka taakse olin piiloutunut.

Katsellessani vihreän soturin uljasta taistelua ylivoimaa vastaan ihailu paisutti sydäntäni. Toimien tapani mukaisesti enemmän mielijohteesta kuin kypsästi harkiten syöksyin pois kiven suojasta ja juoksin kaatuneiden vihreiden marsilaisten luo mielessäni selvä toimintasuunnitelma.

Kuudella pitkällä loikkauksella pääsin surmansa saaneiden luo ja seuraavassa hetkessä ajoin jo takaa kauheita hirviöitä, jotka nopesti saavuttivat pakenevaa soturia. Olin siepannut käteeni valtavan pitkän miekan. Sydämessäni syttyi taistelijan verenhimo, näin silmissäni punaista ja huulilleni kohosi hurmaantunut hymy, joka aina on ollut minulle luonteenomainen taistelun tiimellyksessä.

Vaikka olinkin nopea, tulin viime tingassa, sillä vihreä soturi tavoitettiin ennen kuin hän oli ennättänyt puoliväliin matkalla metsään. Nyt hän seisoi selkä kiveä vasten, ja tilapäisesti pysäytetty lauma kähisi ja kirkui hänen ympärillään.

Kun otuksilla oli vain yksi silmä keskellä päätä ja jokaisen silmä oli käännetty saaliiseen, ne eivät huomanneet äänetöntä tuloani. Kävin niiden kimppuun pitkällä miekallani ja surmasin niistä neljä, ennen kuin ne aavistivat mitään.

Hurja hyökkäykseni sai ne vetäytymään tuokioksi. Vihreä soturi oivalsi heti tilanteen ja syöksyi rinnalleni iskien oikealle ja vasemmalle pitkin kaartavin sivalluksin, jotka hellittämättä piirsivät kahdeksikkoja hänen ympärillään niin kauan kuin vastustajia vielä oli elossa. Hänen terävä miekkansa viilsi lihaa, luuta ja metallia kuin kaikki olisi ollut pelkkää ilmaa. Olin tavannut vain yhden soturin, joka pystyi siihen.

Verilöylyn keskellä kuulimme korkealta yläpuoleltamme tuon kimeän omituisen huudon, jonka olin kuullut kerran aikaisemmin ja joka oli saanut lauman käymään uhriensa kimppuun. Huuto kaikui yhä uudestaan, mutta äreät ja voimakkaat otukset antoivat meille siinä määrin työtä ettemme edes yrittäneet vilkaista ylöspäin saadaksemme selville, mikä aiheutti noin kauhean äänen.

Suuret hännät viuhuivat ympärillämme raivokkaassa vihassa. Veitsenterävät kynnet viilsivät raajojamme ja vartaloamme ja tahmea vihreä neste, samanlainen joka pursuaa murskatusta kaalimadosta, sotki meidät kiireestä kantapäihin, sillä pitkien miekkojemme jokainen viilto ja isku suihkutti päällemme tuota ainetta kasvi-ihmisten suonista, joissa se virtaa hitaanpuoleisesti veren sijasta.

Kerran tunsin painavan hirviön selässäni ja kun terävät kynnet upposivat lihaksiini, koin kaamean elämyksen. Kosteat huulet imivät elämännestettäni haavoista, joita kynnet pitivät auki.

Painiskelin vimmatusti äkäisen otuksen kanssa, joka edestäpäin yritti tavoittaa kurkkuani kahden muun otuksen ahdistaessa minua sivusta hurjasti pieksevillä hännillään.

Vihreä soturi oli myös joutunut kovin lujille, ja minusta tuntui ettei epätoivoinen taistelumme kestäisi enää kauan, kun tuo iso kaveri huomasi hätäni, riistäytyi irti ahdistajistaan ja pudotti hyökkääjän selästäni yhdellä ainoalla miekaniskulla. Tämän jälkeen selvisin helpolla muista.

Päästyämme yhteen asetuimme vieretysten ison kiven tuntumaan. Näin estimme hyökkääjiä liitämästä ylitsemme ja jakamasta kuolettavia iskujaan, ja koska olimme selvästi parempia niin kauan kuin ne pysyivät maassa, menestyimme hyvin taistelussa jäljellä olevien kanssa. Mutta sitten huomiomme herätti taas yläpuolellamme olevan huutajan kimeä kirkuna.

Tällä kertaa vilkaisin ylös ja näin korkealla sijaitsevalla kallionkielekkeellä oudonnäköisen miehen päästävän kimeitä huutoja ja heiluttavan toista kättään joen suulle päin, oli kuin hän olisi viittonut jollekin siellä. Toisella kädellään hän osoitti meitä.

Vilkaisin siihen suuntaan, johon hän katsoi, ja silloin ymmärsin hänen tarkoituksensa. Mieleeni tulvi pahoja aavistuksia, sillä niityn yli tuli joka suunnalta, metsästä ja kaukaa joen toisella puolella olevalta tasangolta, satoja eri teitä pitkin hurjasti juoksevia otuksia, samanlaisia kuin ne, joiden kanssa parasta aikaa taistelimme, mutta joukossa oli myös joitakin uusia kummallisia hirviöitä, jotka juoksivat erittäin nopeasti milloin pystyssä milloin neljällä käpälällä.

Tästä tulee komea kuolema, sanoin toverilleni. Katso!

Hän loi nopean silmäyksen osoittamaani suuntaan ja hymyili.

Saamme ainakin kuolla taistellen, John Carter. Niinhän suurten soturien pitääkin, hän vastasi.

Olimme juuri surmanneet viimeisen kimppuumme käyneistä vastustajistamme. Nimeni kuullessani käännyin hämmästyneenä katsomaan toveriin.

Silloin näin ällistyksekseni edessäni Barsoomin vihreiden ihmisten suurimman soturin, taitavimman valtiomiehen, mahtavimman kenraalin, erittäin hyvän ystäväni Tars Tarkaksen, Tharkin jeddakin.

2. Taistelu metsässä

Tars Tarkaksella ja minulla ei ollut aikaa kertoa toisillemme kokemuksiamme seisoessamme ison kiven luona kummallisten ahdistajien ruumiiden keskellä, sillä leveän laakson joka suunnalta ryntäsi aivan virtanaan kauhistuttavia otuksia, jotka olivat noudattaneet yläpuolellamme olevan merkillisen olennon outoa kutsua.

Tule! huudahti Tars Tarkas. Meidän täytyy pyrkiä kallioille. Vain siellä on toivoa edes tilapäisestä pelastumisesta. Saatamme löytää luolan tai kapean kielekkeen, jolla voimme kahdestaan pitää puoliamme kuinka kauan hyvänsä tuollaista kirjavaa aseetonta laumaa vastaan."

Juoksimme yhdessä punaisen