Europol: Komisario Kauko Korpiahon tutkimuksia

By Pirjo Boman and Harri Boman

Vuosi 2010.

Komisario Kauko Korpiahon Europolin komennus alkaa. Ensimmäinen työpäivä tulevassa työpaikassa osoittautuu hengenvaaralliseksi.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 26, 2017
• ISBN: 9789523398344

Pirjo Boman

Aloitteleva ja amatöörikirjailija keskeisestä Suomesta.

Book preview

Kiitokset

Pirjo

vanhemmat ja sisarukset

Sirpalle...

Seuraava tarina on täysin mielikuvituksen tuotetta. Kaikki henkilöhahmot, tapahtumat ja paikat ovat kirjailijoiden luomia sekä keksimiä.

Mitäpä muuta ne voisivatkaan olla, koska tapahtumat sijoittuvat noin kuuden vuoden päähän, menneisyyteen…

(Asiavirheet ja virheet yleensä ovat pelkästään minun (HB), ja ne myöntäisin, mikäli tarinalla olisi jotain tekemistä todellisuuden kanssa.)

"Intelligence is the ability to adapt to change."

Stephen Hawking

"Järjestäytyneen yhteiskunnan perusta on rikollisuuden hyväksyminen."

Tuntematon

Sisällysluettelo

Prologi (Kaikuja tulevasta)

I OSA: Tuonelasta…

Luku 1 (Big Bang)

Luku 2 (Bigger bang)

Luku 3 (Initiaatio)

Luku 4 (Hetki ennen…)

Luku 5 (Maihin)

Luku 6 (Aika aikaa…)

Luku 7 (EGF)

Luku 8 (Syitä ja seurauksia)

Luku 9 (Perääntyminen ei ole vaihtoehto)

Luku 10 (Isoseppä)

Luku 11 (6. kerros)

Luku 12 (Rehtorin kansliassa)

Luku 13 (Tuntematon tekijä)

Luku 14 (Kainuun korpi)

Luku 15 (Aseveljet)

Luku 16 (Roolivaihdoksia)

Luku 17 (Henkilöstöpäällikkö)

Luku 18 (Uusi elementti)

Luku 19 (Manalan tasoja)

Luku 20 (Patologi)

Luku 21 (Murroksessa)

Luku 22 (Realistisesti)

Luku 23 (Kiperä paikka)

Luku 24 (Alkoholin väärinkäyttöä)

Luku 25 (Nopeita käännöksiä)

Luku 26 (Auto ja lennokki)

Prologi (Kaikuja tulevasta)

II OSA: Tumman virran poikki…

Luku 1 (Kauko Tapio Korpiaho)

Luku 2 (Väärillä jäljillä)

Luku 3 (Polku edessä)

Luku 4 (Vieraalla maalla)

Luku 5 (Rullaavaa luksusta)

Luku 6 (Kohtaaminen)

Luku 7 (Kehnoja siirtoja)

Luku 8 (Alkupaloja)

Luku 9 (Serpinteessä)

Luku 10 (Vaaran paikkoja)

Luku 11 (Toinen näytös)

Luku 12 (Toinen näytös)

Luku 13 (Helevetiassa)

Luku 14 (Poissa silmistä…)

Luku 15 (Vanha juttu)

Luku 16 (Takaisin Haagissa)

Prologi (Kaikuja tulevasta)

III OSA: Ohoh, hullu, hulluuttani…

Luku 1 (Viimeiset ohjeet)

Luku 2 (Yhteenvetoja)

Luku 3 (Jäljillä)

Luku 4 (Kolmas yritys)

Luku 5 (Epäilys)

Luku 6 (Varmistus)

Luku 7 (Petoksia ja pettymyksiä)

Luku 8 (Mies miestä vastaan)

Luku 9 (Kaivuri)

Luku 10 (Bulldog)

Luku 11 (Suhteellista)

Luku 12 (Viesti)

Luku 13 (Tekojen jäljillä)

Luku 14 (Tracerit)

Luku 15 (Kissapetoja)

Viimeinen luku (Välitiloja)

Epilogi (Jossain päin Eurooppaa)

Prologi

(Kaikuja tulevasta)

Uni kujeili aikajatkumolla.

Jälleen. Hän oli tunnistanut Pakenijan huomattavan etäisyyden päästä tämän ulkoisesta habituksesta. Kömpelön jäykästä juoksutyylistä ja käsien turhauttavasta viuhtomisesta. Pakenija panikoi. Hartiat olivat aivan liian jännittyneet ja kulkivat ylhäällä, jotta karkuun yrittäjällä olisi todellisia mahdollisuuksia päästä pakoon. Hän oli sentään parikymmentä vuotta Pakenijaa nuorempi ja hyväkuntoisempi – kiitos säännöllisten aamu-uintiharjoitusten ja runsaan kävelyn.

Outoa, että hän ei ollut koskaan nähnyt Pakenijan kasvoja. Ei ainakaan muistanut nähneensä. Totta kai hän tunsi Pakenijan läpikotaisin. Tunsi tämän kansion läpikotaisin. Tiesi tästä kaiken. Miksi kansiossa ei ollut kasvokuvaa?

Nyt hänellä olisi todellinen mahdollisuus kiinniottoon. Unissa tosin mikään ei käynyt helposti. Yleensä ratkaisevalla hetkellä mahdollisuus mureni palasiksi, jokin mitätön osanen ei osunutkaan kohdalleen tai suotuisat olosuhteet haihtuivat olemattomiin. Tällä kertaa hänen olisi onnistuttava!

Nyt hän onnistuisi.

Hän oli varma onnistumisestaan. Pakenija oli ihmishirviö. Pahimman luokan rikollinen ja väärintekijä. Tämän tunnolla oli mittavia rikoksia ihmisyyttä vastaan. Käsittämättömiä paholaisen tekoja. Pakenija oli saatava kiinni ja tuomittava.

Takaa-aja tihensi tahtiaan. Pinnisti lihaksiaan. Sydän jyskytti lujempaa kuin koskaan aiemmin. Hän otti kehonsa viimeiset energiareservit käyttöön.

Nyt tai ei koskaan!

Välimatka kutistui olemattomaksi. Kaksien kiivaiden askelien läpsytys synkronoitui. Maailma ympärillä sulautui ohivilistäviksi viivoiksi. Hän kurotti kätensä Pakenijaa kohden. Sormet ylsivät jo edellä juoksevan olkapään ylle. Pari tehokasta askelta riittäisi. Vai epäonnistuisiko hän jälleen? Kieltäisikö uni häneltä saavutuksen tälläkin kerralla ja tilanne resetoituisi alkutilanteeseen?

Ei!

Hän tiesi… ei, hän tunsi epäonnistuneensa useasti ennenkin.

Mutta ei tällä kertaa.

Rintakehässä ahdisti ja keuhkoissa pisteli, maitohappo puristi reisiä, kengät takertuivat alustan sulaan pintaan, vastatuuli kiskoi takin liepeitä, laskeva aurinko pistoi sokaisevilla säteillään silmiä. Takaa-ajaja siristeli kulmiaan.

Aika venyi kuminauhan tavoin.

Hän komensi kättään kaappaamaan kiinni Pakenijan olkapäästä.

Käsi painui, kohtasi päällystakin nuhruisen materiaalin, sormet kouraisivat pitävän otteen ja lukittuivat kiinni. Vauhti nahistui hölkäksi.

He pysähtyivät. Huohotukset tasaantuivat syviksi ja harkitseviksi hengityksiksi. Pakenijan olomuoto lysähti. Tämä luovutti. Viimeinkin.

Pakenija kääntyi Taka-ajajaansa kohden. Hän tunnisti katseen.

SINÄ!

Aivan, sinä…

I OSA

Tuonelasta…

Luku 1

(Big Bang)

Europolin päämaja, Haag, noin klo 8.00 aamupäivällä vuonna 2010

NOH, kuka helvettiläinen sinä sithen olet?!

Ne olivat täsmälleen ja äänteestä äänteeseen Väinö-Juhani Isosepän ensimmäiset ääneen lausutut sanat Kauko Tapio Korpiaholle.

Oikeastaan kysymys huudettiin ilmoille ja oli enimmäkseen retorinen.

Ennen tätä kyseistä hetkeä mieskaksikko ei ollut koskaan aiemmin vaihtanut yhtä ainokaista sanaa keskenään saati, että olisivat tavanneet tai edes nähneet toisensa kasvokkain.

Kohtaamista ei vain ollut mahdollista toteuttaa käytännössä aiemmin eikä sinällään ollut tarpeenkaan. Eivät he toki olleet tietämättömiä toisistaan. Ei, he tunsivat toisensa - juuri ja juuri ja teoriatasolla - ja miehet olivat selvillä toisistaan, mutta tätä kyseistä ja erittäin stressipainotteista hetkeä ennen, he olivat olleet keskinäisessä yhteydessä pääasiallisesti sähköpostitse ja viestineet satunnaisesti. Nekin vähäiset näppäimistöltä naputeltujen sanojen vaihdot olivat käsitelleet yksinkertaisia käytännön asioita, faktapaketteja: missä, koska ja kuinka. Ei koskaan mitään ylimääräistä. Viestien sisällöissä ei ollut henkilökohtaisia yksityiskohtia saatikka minkäänlaisia tunteenilmaisuja (esimerkiksi hymiöitä – Isoseppä ei voinut sietää tuollaisia ylimääräisiä käsittämättömiä merkkejä - miksi ei vain lisäisi viestiin, että juttu naurattaa tai on typerä?). Ennen tätä kellonlyömää nämä kaksi lähes saman ikäistä suomalaismiestä eivät olleet kertaakaan puhuneet toisilleen, eivät edes puhelimessa. Heillä ei ollut mitään mahdollisuutta tunnistaa toistensa ääntä, vaikka olisivat käyneet meneillään olevan jännittyneen keskustelun normaalilla puhevolyymilla ja turvallisissa olosuhteissa.

Käytännössä tämä oli se kerta, kun kaksi lähes tuntematonta miestä tapasivat toisensa ihka ensimmäisen kerran. Ja kohtaaminen sattui erittäin poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Heitä kohti nimittäin ammuttiin.

Ammuttiin tappamistarkoituksessa.

Kaksikosta Isoseppä oli Korpiahoa muutaman kilon painavampi, sentin pari pidempi ja viitisen vuotta vanhempi. Jopa useiden fyysisten määreiden mukaan Isoseppä oli kaksikon merkittävämpi osapuoli, jos sellaiselle vertailulle oli tarvetta. Isoseppä oli sanonut, tai täsmällisemmin, hän oli karjunut äskeiset sanansa ärtyneenä sekä osittain ihmeissään, minkä vuoksi sanat olivat karanneet ulos hänen suustaan lähes yhtä perää ja erittäin huonosti artikuloiden. Sanapuurona melkein, mistä syystä Korpiahon oli ollut vaikea ymmärtää hänelle karjuttua lausetta. Tietenkin Korpiaho oli välittömästi ymmärtänyt, että viestin toissijainen sisältö oli tärkeämpi kuin sanojen ilmaisema täsmällinen sisältö.

Yleensä keskustelussa osittainenkin asiakokonaisuus hahmottui jo äänenpainoista ja äänteiden, vaikkakin epäselvistä, volyymistä. Sekä tietenkin puhujan eleistä. Ääneen lausutuista tai huudetuista sanoista ei välttämättä edes tarvinnut muodostua loogista kokonaisuutta – järkevää lausetta. Kuulija pystyi hahmottamaan kokonaisuuden äänen sävyjen, käsitehosteiden ja ilmeiden perusteella, vaikka keskustelijoiden välillä olisi vankka kielimuurikin. Ilo, suru, pettymys tai kiihko erottuivat mitättömistäkin äänteistä. Erilaiset kulttuuri- tai koulutus- ja kasvatustaustakaan eivät olleet estä ymmärtämiselle.

Tällä kertaa mitään erityisiä esteitä hätäviestin ymmärtämiselle ei ollut. Kommunikoivien miesten taustat olivat melko yhteneväiset ja molempien äidinkieli oli suomi. Isosepän äänen voimakkuus ja intensiivisyys kertoivat Korpiaholle, että olosuhteet olivat erityisen poikkeukselliset ja hänen pitäisi orientoitua tilanteen mukaisesti. Melkoisen nopeasti, mikäli se suinkin oli mahdollista. Minkä Korpiaho oli osaltaan osittain tehnytkin.

Huutava mies ei ollut Korpiaholle vihainen eikä äreissään. Sen Korpiaho käsitti ilman muuta. Ei, Isoseppä ei ollut nähnyt nuorempaa miestä koskaan aikaisemmin livenä, mutta oli toki useita päiviä aiemmin vilkaissut tämän poliisikansiokuvaa, joka Korpiahon osalta oli lähes kaksikymmentä vuotta vanha. Kuvasta mies oli edelleen tunnistettavissa, vaikka kiloja oli kertynyt vyötärölle ja hiukset kadettiajoilta kasvaneet pituutta, mutta määrällisesti vähentyneet.

Selaillessaan Korpiahon sähköisiä henkilötietoja, Isoseppä oli ihmetellyt puoliääneen sitä, kuinka ihmeessä nykyaikaiset kasvojen tunnistusohjelmat pystyivät huomioimaan jatkuvasti muuttuvat seikat kuten vanhenemisen tai onnettomuuksien ja plastiikkakirurgin muutokset. Tietopaketin toimittanut Europolin kyberosaston johtaja Susan Roscoe oli valistanut, että moinen taikatemppu oli mahdollista, jos kyseinen ohjelmisto olisi riittävän kehittynyt tai itseoppiva kuten monet viranomaisten käyttämät järjestelmät alkoivat jo olla. Sitä paitsi, pystyihän jokainen ihminenkin siihen - tunnistamaan tutun ihmisen vuosien kuluttua ja vaikka minkälaisten operaatioiden jäljiltä.

Henkilötiedoston mustavalkokuvasta oli tuijottanut vielä innokaskatseinen ja siilitukkainen Kauko Korpiaho (kuten useimmat poliisikokelaat kuvissaan olivat) ja arviolta viitisen kiloa kevyempi sekä tuore (Kuinka nuoria ne olivatkaan!) nuorempi konstaapeli. Isosepän silmään Korpiahon kasvojen piirteissä oli jotain suhteetonta ja näytti kuin kuvaaja olisi käyttänyt otoksessa vääränlaista linssiä tai polttoväliä, joka vääristi kuvattavaa kohdetta. Kuvattavan nenä vaikutti suhteettoman suurelta muihin piirteisiin nähden. Nyt edessään olevaa miestä vilkaistuaan, Isoseppä pystyi toteamaan, ettei kuvaaja ollut tehnyt minkäänlaista valaisu- tai tarkennusvirhettä – Korpiahon tuulenhalkoja oli huomattavan iso! Nenä ja silmä muodostivat kasvoihin selkeän T-kirjaimen. Kuvan nuoren miehen katseessa oli ollut hitunen viattomuutta sekä toiveikkuutta. Valmiina toimintaan. Valmiina kohtaamaan Maailman!

Nyt Isosepän edessä kyyristelevän kokeneen komisarion katseessa oli pitkäuraisen poliisimiehen kyynisyyttä ja realismia. Poliisikoulun valmistujaiskuvasta kuluneista vuosista huolimatta vanhempi mies tunnisti välittömästi vastapuolensa ja tiesi silmänräpäyksessä, kenelle huutonsa kohdisti. Ainakin lauseensa viimeisten sanojen kohdalla. Äänen korkea volyymi oli lähinnä äärimmäisen kireän hetken aiheuttaman stressin purkamista sanallisesti. Ja osittain varmistusta, että tilanteen vaatima informaatio välittyisi vastakkaiseen osapuoleen. Isoseppä todella toivoi, että asioiden kriittisyys uppoaisi nopeasti nuorempaan mieheen.

Pitkiin selittelyihin ja näkökulmien pohdiskeluun ei ollut aikaa.

Noin yleisellä tasolla Korpiaho oli totaalisen pihalla tilanteesta, mutta ymmärsi kristallin kirkkaasti, että jokin oli pahasti pielessä. Keho viestitti paniikkiasetuksillaan, että olisi syytä paeta ja hakeutua mahdollisimman kauas tästä paikasta.

Valitettavasti vaikutti siltä, että kyseinen vaihtoehto ei ollut mahdollinen. Entisten kokemusten myötä keräytynyt kylmä statistiikka ilmaisi, että perusteellinen tilannearvio olisi paikallaan ennen päätöntä ryntäilyä yhtään mihinkään.

Vastaavasti Korpiaho ei tiennyt oikeastaan yhtään mitään tästä hieman pyöreähköstä henkilöstä, joka keuhkosi päin hänen ihmettelevää naamansa. Korpiaho ei ollut koskaan nähnyt yhtä ainokaista kuvaa hänelle mesoavasta karhumaisesta miehenköriläästä. Hän tajusi kyllä, että Isoseppä huusi sanansa lähinnä hämmästyksestä. Ja varsinkin, koska tämä keuhkosi sanansa suomeksi, vaikka he olivat Hollannissa, Haagissa ja Europolin yhä rakenteilla olevassa uudessa päämajassa ja sen maanalaisessa parkkihallissa. Iso virastorakennus oli Korpiahon pikaisen arvion ja käsityksen mukaan jo sisutus- sekä viimeistelyvaiheessa, mutta tapahtumat joiden kohteena kaksikko oli, tuottaisi todennäköisesti melkoisen lisäkorjausurakan puolivalmiiseen kompleksiin.

Toivottavasti useakerroksinen rakennus sentään pysyisi pystyssä. Heidän päällään oli melkoinen määrä lasia, terästä ja kiveä.

Isosepän huudon kaikuessa takaisin parkkihallin viimeistelemättömistä betonipinnoista Korpiaho tajusi, että heidän kahden välille oli muodostunut jokin välitön ja osittain käsittämätön side. Yhteys, joka syntyi vain juoksuhaudoissa henkensä puolesta kamppailevien taistelutovereiden kesken. Sekunnin murtoosassa, kun oli kyse elämästä ja kuolemasta ja yhteisestä hengenvaarasta. Melkein mikään muu yksittäinen asia ei sido kahta ihmistä toisiinsa vastaavalla tavalla, kun oivaltaa että oma elämä riippuu toisen ihmisen hengissä säilymisestä. Sillä hetkellä ja siinä paikassa. Ilman turhia eleitä, ilman sotkevia sanoja, ilman järjettömiä sopimuksia tai minkäänlaisia vakuutuksia. Vain hengenvaarallisten olosuhteiden punoksena.

Tässä tapauksessa parkkihallin lattialla kyyhöttäessä ja vaarallista taistelulennokkia, quadrokopteria, väistellessä.

Tarkemmin: paikka oli Europolin maanalaisen parkkihallin keskimmäisessä eli toisessa kerroksessa. Niin sanotulla Vihreällä tasolla.

Yleisesti vihreä tulkittiin rauhoittavaksi ja rauhalliseksi. Ominaisuutensa vuoksi väriä käytettiin esimerkiksi lääkärien vaatteissa ja leikkaussaleissa sekä liikennevaloissa. Vihreä kuvasti myös luovuutta ja mielikuvitusta ja se oli kevään sekä kasvun väri - uudelleen syntymisen väri.

Aikoinaan vihreää pidettiin myös epäonnen värinä.

Parkkikerroksen väritys sopi hetkeen. Siltä ainakin Korpiahosta tuntui. Meneillään oli yksi totaalisen paskamainen kuvio. Tästä suosta selvitäkseen tarvittiin roppakaupalla luovuutta ja mielikuvitusta ja, mikä ikävintä, tuuria. Juuri nyt Korpiahon ajatukset löivät tyhjää. Toistaiseksi he olivat suojassa paksun betonipilarin takana, mutta ainahan asiat voisivat mennä huonomminkin. Korpiaho oli luonteeltaan positiivisesti pessimisti.

Isosepän karjunnan kaiun kuollessa Korpiaho avasi oman suunsa:

KORPIAHO! Hän huusi takaisin yrittäen imitoida täsmälleen äskeistä äänen volyymia ja ärtyneisyyttä. JA KUKAS HELVETTI SINÄ SITTEN OLET?

Suomeksi myöskin.

Tunnistaessaan kielen ja kuuleman upotessa tajuntaan Isosepän kasvoille levisi välittömästi vilpitön hymy sekä helpotus. Tunne valahti miehen isoon vartaloon kuin kevätauringon virkistävät ensisäteet mökin ikkunasta tupaan. Hän oli toivonut, että vastapuoli pääsisi nopeasti jyvälle ja vastaus vahvisti olettamuksen. Punos oli valmis.

Nohelevettiläinen! Se suomalainen. PERSKELES, sehän vaan passaa! Mie oon Isoseppä, terve! Mies pudottautui polvilleen pilarin viereen, mutta kuikuili lintumaisesti neliskulmaisen betonipilarin oikean sivusta ohi nähdäkseen ja arvioidakseen hyökkääjän liikkeitä.

Kaukaisuudesta kantautui metallinsähköinen sirinä, jonka äänenkorkeus tempoili nopeasti edes-takaisin. Aivan kuin jossain parkkihallin hämärässä pörräisi iso, mekaaninen ampiainen.

No, terve. Mitä helvettinperkelettä täällä oikein tapahtuu? Korpiaho nojasi selkäänsä pilarin kylkeen. Hän istui karhealla betonilattialla Isosepän vasemmalla puolella, katse poispäin pilarin takaisista tapahtumista. Hän ei yrittänytkään arvata kuviota – olisi noviisitason virhe viritellä teoriaa ilman riittävää taustatietoa. Korpiaho vältti tarkoituksellisesti aina termiä fakta, koska oli huomannut, että toisen fakta oli jonkun toisen tilasto.

Nyt ja tässä Korpiaho tyytyi vain reagoimaan.

Kerro sinä minulle. Sinuahan tuo laite seurasi. Isoseppä käänsi kysyvän katseensa kohden Korpiahoa.

Korpiaho ei voinut ymmärtää, miten hänellä voisi olla tekemistä sattuneen kanssa. Tai miksi mitään ylipäätään tapahtui. Miksi mekaaninen tappaja seurasi heitä? Kuka hänet haluaisi tappaa? Nyt täällä? Hänhän oli tullut maahankin vasta eilen.

Olihan hänellä toki vihamiehiä sekä Suomessa, Ruotsissa että Baltian maissa. Jopa Venäjälläkin. Tappolupauksista hän oli saanut osansa virkavuosien suhteessa kuten jokainen normaalisti työnsä suorittava poliisi. Suurimman osan kirouksista ja lupauksista langettivat normikyläpöllöt, jollaisia ei kannattanut ottaa todesta. Suomalainen perusluonne vain oli sellainen, että toisen tappamista saatettiin lupailla vaikkapa tupakka-askin varastamisesta. Harvoin uhkaukset kehittyivät toteuttamisen tasolle, mikä taas johtui suomalaisesta tunteiden palon laiskuudesta. Sanojen heittoon riitti energiaa eikä juuri muuhun. Haukkuva koira ja sillä linjalla.

Korpiahon edelliset työtehtävät, jotka olivat juuriltaan kansainvälisempiä, olivat synnyttäneet omat vihollisensa, mutta silloin hän oli ollut vain yksi rastas raskaassa ja mutkikkaassa koneistossa eikä välttämättä edes laitteen näkyvin osa. Operaatioiden kovapalkkaiset keulakuvat saivat suurimman paskan niskaansa. Ei vähäpätöisyys ja sivuosallisuus tietenkään ollut täysin kaikesta vaarasta vapauttava näkymättömyysviitta, mutta Korpiahon kuolemaa todella toivovia ei voinut olla kovinkaan monta. Lisäksi mahdollisella tappajalla olisi varmasti tätä ahdasta tilaa huomattavasti käytännöllisempiäkin tilaisuuksia toteuttaa aikeensa. Vähemmän teatraalisesti ja halvemmalla.

Totta kai oli olemassa mitätön todennäköisyys, että joku korkeamman tason konnista olisi kaivanut päivänvaloon Korpiahon tapaamisaikataulun ja järjestänyt väijytyksen. Silti hyökkäyksen mittakaava vaikutti väärältä. Hyttysen metsästykseltä atomiasein.

Korpiaho vilkaisi ympärilleen. Parkkitilan betonipilareissa oli selkeästi näkyvä vihreä tehosteväritys. Ajaessaan maan alle hän oli huomannut, että parkkitasot oli väritetty kuvaamaan maailman väritystä. Ylhäällä aurinko eli oranssi (vai oliko se punainen). Seuraava taso eli maa oli vihreä ja alimpana vesi eli sininen väritys. Epäilemättä jotain sisäsuunnittelun outoa symboliikkaa.

Mihin pyritään? Korpiaho yritti saada toimintakuviota Isosepältä – tämä tunsi tilan layoutin paremmin.

Uuden rakennuksen suunnittelun esivaiheessa Isoseppä oli kutsuttu tulevien käyttäjien edustajana mukaan valmistelukokouksiin. Käyttäjien edustajille oli esitelty alustavat arkkitehtipiirustukset ja sisustussuunnitelmat. Käyttäjien panosta sekä ehdotuksia kaivattiin ja tämä olisi se hetki, kun toiveita pitäisi (voisi) esittää. Isoseppä oli istunut hiljaa lähes pari tuntia kestävän perusteellisen esittelyn ajan, kunnes oli päästy rakennuksen sisustukseen ja kävijöiden ohjaamiseen rakennuksessa. Parkkihallin värityksellä oli kuulemma jotain tekemistä rakennuksessa liikkujan orientoitumisen kanssa. Näin olivat rakennuksen suunnitellut arkkitehti sekä sisustusarkkitehti yhdestä suusta avanneet valovärien käyttöä Isosepälle. Isoseppä oli ollut asiasta kovasti eri mieltä ja hänestä pelkkä kerrosten selkeä numerointi olisi riittänyt vallan mainiosti. Esimerkiksi vaikkapa numerot -1 ja -2 ja -3. Silloin suunnittelijat olivat valistaneet Isoseppää, että todellisuudessa ei ole negatiivisa numeroita vaan kyse on matemaattisesta kikkailusta, jolla saadaan eräät yhtälöt toimimaan. Munakennossa ei kuulemma voinut olla -2 munaa!

Isosepän ehdotti seuraavaksi, että yhtä hyvin merkintänä voisi olla sitten vaikkapa kirjainyhdistelmä: B1 tai P1. Tarkoittaen siis maanalaistakerrosta. Hänelle selitettiin, että kyseistä merkintätapaa ei voinut käyttää, koska Europolin uuden rakennuksen massa oli jaettu neljään erikorkuiseen torniin, jotka taas nimettäisiin kirjaimin. Saattaisi syntyä sekaannusta. Sitä paitsi piti huomioida eri kielialueet ja kulttuuritaustaiset käyttäjäryhmät. Ketään ei saanut loukata, edes vahingossa. Merkintöjen oli oltava enemmän symbolisia kuin jotain tiettyä etnistä kieli- tai kulttuuriryhmää suosivia.

Isosepän ehdotukset eivät koskaan toteutuneet eikä hän tuon kokouksen jälkeen ollut enää osallistunut vastaaviin tilaisuuksiin. Joten nyt mieskaksikko piileskeli pilarin suojissa parkkihallin Vihreässä kerroksessa.

Vastauksena Korpiahon kysymykseen Isoseppä jäi hetkeksi tuijottamaan kaukaisuuteen.

Kunkin parkkitason yläpuolista välipohjaa eli kattoa kannattelivat neliömäiset ja betonista valetut massiiviset pilarit, jotka olivat noin metrin kanttiinsa ja sijaitsivat kahden vinoparkkirivistön kohtaamislinjalla. Pilarit oli maalattu kyseisen kerroksen huomiovärillä puolentoista metrin korkeuteen lattiasta. Maalaus oli valtavan tilan ainoa väriläikkä, jonka tarkoituksena oli yksilöidä ympäristö. Muuten ja kauttaaltaan parkkihalli oli vaaleanharmaata betonia ja tilaa valaisivat reilun kahden ja puolen metrin korkeudella sijaitsevaan kattoon kiinnitetyt kymmenet loisteputket, jotka maalasivat kaikki näkyvät pinnat kylmän sinertävällä valolla.

Miesten iho näytti loisteputkien valossa harmaalta, elottomalta.

Isoseppä halusi vielä tarkistaa vastustajan sijainnin. Hänen päänsä pilkahteli esiin pilarin takaa kuin kukolla kanalassa. Vaivihkaa hän näytti merkkiä Korpiaholle, että tämä olisi liikkumatta ja aivan hiljaa. Korpiaho yritti parhaansa mukaan noudattaa elettä, vaikka hiljaa ja paikoillaan hän olisi ollut muutenkin. Vain muutama sekunti sitten joku tai jokin oli ampunut häntä kohti. Eivätkä luodit olleet menneet ohi kovinkaan kaukaa. Oli lähinnä pelkää onnea, että hän oli ehtinyt pilarin taakse piiloon!

Korpiaho pystyi vain arvailemaan, mitä pilarin ja hänen selkänsä takana mahtoi tapahtua juuri nyt.

Samassa jotain pientä ja äänekästä suhahti lujaa miesten ohitse.

Esine kulki ilmassa Korpiahon vasemmalta puolelta, aivan Isosepän vierestä ja arviolta parin metri korkeudella lattiasta. Ohitse vilahtava nuolimainen kapine iskeytyi heistä parinkymmenen metrin päässä parkattuun mustankiiltävään citymaasturiin. Korpiahon katseen suunta sattui olemaan juuri kohden kyseistä autoa ja hänen silmänsä rekisteröivät kaiken täsmälleen niin kuin se tapahtui.

Auto oli Porsche Cayenne Turbo Tiptronic. Vuosimallia 2010 eli uunituore ja kallis kuin asunto Helsingin Kaivopuistossa. Auto oli niin sanottu SUV, Sport Utility Vechicle eli arkikielessä citymaasturi. Massiivinen kulkupeli täytti pysäköintiruutunsa viivasta viivaan. Auto näytti siltä kuin se olisi äskettäin ajettu liikkeestä suoraan tähän parkkihalliin. Ei tahran tahraa tai edes pölyharsoa virheettömällä maalipinnalla.

Sekunnin murto-osan ajan neulaohjus peilautui kiiltäväksi vahatusta kyljestä ennen kuin lävisti vaivatta kuljettajan puoleisen paperinohuen ovipellin ja tunkeutui auton sisälle räjähtäen siellä keltaisen punaiseksi valopalloksi purskauttaen ikkunat miljooniksi sirpaleiksi. Kerroslaminoitus tuulilasi lennähti kokonaisena usean kymmenen metrin päähän keulan eteen.

Auton maskin ilme oli syystäkin hämmästynyt.

Korpiaho hätkähti vaistomaisesti, vaikka auto oli kymmenkunnan ruudun päässä. Ennemminkin ääni kuin itse tapahtuma säikäytti hänet. Parkkiruudut olivat kalanruotomaisesti viistosti hallin ajoväyliin nähden. Ruutuihin oli helppo kääntyä ja niistä oli helppo lähteä. Asemoinnin takia mustan auton kylki oli lähes täsmälleen suorassa kulmassa Korpiahoon nähden. Hän näki auton kyljen lähes kokonaan välissä olevasta massiivisesta betonipilarista huolimatta.

Neulaohjuksen räjähdyksen aiheuttama tulimeri saavutti pian auton takatilassa olevan polttoainesäiliön, joka räjähti seuraavaksi. Säiliössä oleva bensa höyrystyi kuumuudessa nopeasti sekä syttyi välittömästi palamaan aiheuttaen isopaineisen kaasukuplan, joka puhkaisi metallisen säiliön. Purkautuva paine suuntautui pääasiallisesti kohden lattiaa ja auton takaosa hypähti rajusti ilmaan. Voiman vaikutuksesta iso auto yritti tehdä kuperkeikkaa eteenpäin, mutta matala tila esti liikkeen. Perä käväisi parkkihallin katossa särkien useita loisteputkia sekä painaen katon kasaan melkein A-pilariin asti.

Tila helisi ja rätisi ja sähisi korvakäytävän täydeltä.

Osittain litistynyt auto räsähti takaisin ruutuunsa karkaistujen sivulasien kappaleiden helistessä kaikkialle lähiympäristöön aina Isosepän ja Korpiahon suojapaikkaan asti.

Korpiahon ehti ajatella räjähdystä tuijottaessaan, että miksi ihmeessä kaupunkiolosuhteisiin tarvittiin korkeamaavaraisia ja maastokelpoisia autoja? Hidastetöyssyjen vuoksiko?

Palon kuumuus kärvensi miesten piilopaikassa.

Citymaasturi paloi parkkiruudussaan isoilla liekeillä ja nahistui äänekkäästi kituen kasaan. Tulipalo puhkaisi auton renkaat, kukin vuorollaan kumeasti poksahtaen. Liekkien loimotus vaati välitöntä toimintaa.

Nyt helevetti vieköön lähetään täältä! Isoseppä huusi tehtyään pikaisen tilannearvion. Seuraahan, poika, perässä! Iso mies tummissa suorissa housuissa, vaaleassa kauluspaidassa ja kireällä olevassa kravatissa singahti matkaan yllättävän nopeasti. Korpiaho seurasi liikettä ja Isosepän sinisten tennareiden valkoisena vilkkuvia pohjia edes tajuamatta, mihin oli menossa.

Korpiahon hämmästykseksi he juoksivat kohden palavaa autoa. Kohti tulipätsiä, kohti Infernoa.

Mitä meinaat? Korpiaho sai huudettua ääneen.

Tuossa laitteessa (Isoseppä osoitteli hätäisesti taakseen) on varmaan lämpöhaku päällä. Mennään piiloon tuon auton taakse.

"Siis tuon palavan auton taakse?"

Nii-in!

Uusi adrenaliiniryöppy vauhditti Korpiahon askelia.

He suuntasivat oikealta kiertäen heidän entisen ja tulevan piilopaikan välissä olevan pilarin – he yrittivät saada heidän ja heitä jahtaavan laitteen väliin edes jonkinlaista tilapäissuojaa lyhyen juoksumatkansa ajaksi.

Korpiahon kaiken haistava nenä rekisteröi palavan bensan, sulavan pellin, kuplivan maalin, käryävän öljyn ja… jotain muutakin. Haju toi mieleen lapsuuden grilli-illat isovanhempien mökillä. Aivan kuin tuore liha ja karvainen iho olisivat kärventyneet tulessa. Harha-aistimus epäilemättä. Hän kuvitteli jo omien ihokarvojensa käpristyvän tulipätsin kuumuudessa.

Juokseva kaksikko kanttasi auton perän ympäri niin läheltä palopesäkettä kuin oli mahdollista, minkä jälkeen he kyyristyivät loimottavan liekkimuurin taakse. Miehet läähättivät kuin ajokoirat. Osittain lyhyestä juoksumatkasta, osittain paahtavasta kuumuudesta. Kuumuus pusersi isoja pisaroita molempien kasvoille. Hiki valui noroina otsalta silmiin heikentäen näkemistä. Oli selvää, etteivät he kestäisi tässä piilopaikassaan kovinkaan pitkään.

Korkeintaan sekunteja.

Laite, joka oli tuhonnut heidän edessään palavan auton, oli kauko-ohjattu ja ilmassa leijuva sotilastason droidi, droone, lennokki tai leija. Laite sirisi parkkihallin ilmatilassa vaihdellen korkeuttaan ja hakien uutta kohdetta. Etäisyyttä oli ehkä kolmenkymmentä metriä. Qkopterin suunnanvaihdokset kuulostivat luonnottoman nopeilta ja viiveettömiltä. Ei kuten ihmisohjauksessa, jolloin kaukoohjattun lennokin suunta muuttui laiskasti ja harkiten. Ohjasiko Qcop itse itseään? Laitteen sähkömoottorien ärsyttävä korkeaäänien surina kantautui ahdistavana rajoitetussa tilassa.

Tuossa laitteessa on satavarmasti lämpötunnistin, infrapuna. Ollaan täällä tovi turvassa, Isoseppä sanoi niin hiljaa kuin pystyi. Korpiaho ei havainnut äänessä hitustakaan paniikista. Kuumuus hankaloitti hengittämistä. Jokainen ilman sisäänveto poltti keuhkoissa kuin olisi yrittänyt löylytellä ylikuumassa saunassa.

Kyllä se tajuaa kohta lähteä kiertämään, oli Korpiahon lakoninen kommentti. Hän yritti olla hengittämättä helvetillistä ilmaa sisäänsä ja piti toista kättä nenän ja suun peittona.

Sanojen pisteeksi parkkihallin katossa olevan sprinklerijärjestelmän suuttimet alkoivat sylkeä vettä ja hälytyskellot kalahtivat soimaan. Keinotekoinen sade kostutti miehet kauttaaltaan. Heidän edessään ja turvanaan toimineen palavan auton liekit alkoivat nöyrtyä päälleen putoavan jääkylmän vesisuihkun alla.

Suojaava palomuuri olisi pian mennyttä.

Luku 2

(Bigger bang)

Miehet katsahtivat katon sammutusjärjestelmän suuttimia yhtä aikaa ja sitten toisiaan.

Joo, tarvitaan hämäys, Isoseppä sanoi.

Joo.

Pyylevämpi miehen otsa kurtistui. Tämä mietti käytettävissä olevia vaihtoehtoja melkein kokonaisen sekunnin:

Sinulla, Korpiaho, oli auto. Eikö? Sinä tulit tänne omalla autolla?

Joo-o, Korpiaho sanoi varovasti. Keskustelu oli sännännyt outoon suuntaan.

Missä?

Korpiaho osoitti sinistä sekä juuri pestyä ja nyt taas vettävaluvaa Jaguariaan, joka seisoi noin kymmenen metrin päässä heidän takanaan vasemmalla sekä toisella puolella keskimmäistä sisäänajoväylää. Jaguar seisoi yksinään riviruudukossa. Auton keula pilkotti osittain betonipilarin takaa aivan kuin ajopeli kurkistaisi ujosti piilostaan tajuten, mitä kohta olisi edessä.

Nätti. Hyvä. Saat toimia hämäyksenä. Olihan sinulla avaimet taskussa? Isoseppä sanoi.

Joo-o. Se on kuule melko uusi peli. Siis minulle, Korpiaho sanoi vielä varovaisemmin. Käsi suun edessä ehkä esti Isoseppää kuulemasta kommentista yhtään mitään.

Ota tuo laite (Isoseppä tyrkki kättään kuolevan tulimuurin takana surraavaa laitetta kohti) hetkeksi perääsi. Ajat sen ali tuota keskimmäistä ajoväylää poispäin ja kaarrat sitten takaisin tänne. Minä olen silloin valmiina. Ja pidä sitten hyvä mies vauhtia! Isoseppä sanoi sanansa kuin ne olisivat molempien hyväksymän suunnitelman julkinen ilmaisu.

Valmiina? Valmiina mihin? Korpiaho oli täysin ulkona suunnitelmasta.

Samassa hissin ovi, joka oli miehistä katsoen oikealla, aukesi kilahtaen. Droidi liikuskeli lähellä kattoa ja hallin varjoissa jossakin lähellä hissin ovia. Laitteen toimintaa ei keinosade näyttänyt haittaavan. Tähän asti tilassa olivat olleet vain Isoseppä ja Korpiaho. Nyt joku pahaa aavistamaton oli tulossa ovista ja astumassa suoraan laitteen tulilinjalle. Varmaan ja tuskalliseen kuolemaan.

MENE! Isoseppä kumartui ja huusi nyt suoraan Korpiaho vasempaan korvaan. Onneksi, koska sen puolen korva oli jo ennestään huonokuuloinen.

Ajattelematta Korpiaho syöksähti juoksuun kiertäen ensin Isosepän ja suunnaten kohden autoaan. Hän ravasi niin matalana kuin pystyi. Hän ei tiennyt uhkaavan laitteen täsmällistä sijaintia eikä sillä olisi ollut väliäkään. Tavallaan hän oli kiitollinen, että pääsi hiipuvan tulipätsin vierestä pois, mutta kiitollisuutta kesti vain kahden juoksuaskeleen verran. Miehen takaa kuului Isosepän huuto suomeksi:

PerkeleLEENHELEVETTI, lattialle siellä hississä!

Samassa tilan täytti korvat lukkoon lyövä jyrähdys, kuin isosta käsiaseesta. Jyrähdystä seurasi naisen kimeä paniikkikiljahdus ja hissin ovien sulkeutuva suhahdus.

Juostessaan ajoväylän yli Korpiaho yritti onkia auton avaimet farkkujensa etutaskusta ja kaivelussa onnistuttuaan hän painoi kaukosäätimen keskuslukituksen avausnappia. Vesikerros betonipinnalla teki etenemisestä epävarmaa. Parkkihallin lattia oli ilmiselvästi liukas rakennuspölyn, öljyn ja veden yhdistelmästä. Juoksuaskeleet litisivät ja lätisivät ja kengät lipsuivat pinnalla. Avaimia pitelevä käsi tärisi ja kostea ote oli epävarma.

Matalan auton kohtelias uikahdus kertoi, että ovet olisivat auki. Hän juoksi suoraan kohti auton vasenta kylkeä. Korpiaho joutui kuitenkin kiertämään vieressä olevan betonipilarin oikean kautta päästäkseen kuljettajan puoleiselle ovelle. Jossain takana lentolaite korjasi jälleen asentoaan. Se oli selvästi reagoinut uuteen liikkeeseen. Inhottavan sähköisen sirinän korkeus kasvoi, epäilemättä laite läheni ja Korpiaho arvasi, että kapistus olisi vain muutaman metrin päässä hänen takanaan. Hän yritti vastustaa kiusausta vilkaista taakseen.

Mies kurotti oikealla kädellään ja nykäisi auton kuljettajan puoleisen oven auki, otti vasemmalla kädellä otteen A-pilarin yläosasta ja veti oikean jalkansa koukkuun sekä käpertyi mahdollisimman pieneksi, lähes sikiöasentoon. Vasen käsivarsi toimi heilurin vartena ja eteenpäin vievä liike muutti miehen juoksun kaareksi. Mies pudottautui nahkaiselle etuistuimelle vetäen vasemmalla kädellä oven takanaan kiinni.

Korpiaho ihmetteli itsekin liikkeensä suunnittelematonta sulavuutta.

Leija, lennokki, droidi, kauko-ohjattava lentävä tiedustelulaite tai UAV – Unmanned Aerial Vehicle – miehittämätön lentävä laite, millä nimellä sitä sitten kutsuttiinkin, oli ehkä viiden metrin päässä kohteensa takana ja valmistautui ampumaan.

Tähtäinjärjestelmä oli saanut lukituksen liikkuvasta lämpökohteesta. Gyroskoopit viestittivät asejärjestelmälle kompensointiarvot ja laukaisujärjestelmä laski ennakon.

Sitten… hitaasti liikkuva lämpöjälki katosi!

Sensorit eivät havainneet kohdetta. Anturitietojen uusi tarkistus (laite ihmetteli) ja vertaaminen tehtäväparametreihin. Tietokonejärjestelmä ei tietenkään ihmetellyt eikä alkanut arpoa mahdollisuuksia, että mitä oli ehkä tapahtunut sen seuraamalleen liikkuvalle ja lämpöä tuottavalle kohteelle. Ei ihmisolennon aikaa tuhlaavaa hämmästelyä, että mihin objekti oli voinut hävitä? Sekunti sitten droidi oli seurannut selkeästi sykkivää ja yksilöllistä lämpöjälkeä tämän kiertäessä viileämpää ja tasomaista pintaa. Droidin korjattua omaa lentoreittiään turvallisen liikkumisen parametrien mukaisesti ja optimoitua lähestymiskulmansa laajemmalla kaarroksella viileämmän esineen ympäri, lämpimämpi kohde oli kadonnut.

Laiteen järjestelmät käsittelivät uutta informaatiota, minkä ajan laite leijui paikoillaan. Sensorit lukivat maastoa nollasektorista.

Leijan edessä oli matalampi esine, jonka toinen pää oli selvästi ympäristöään lämpimämpi. Tämä ei kuitenkaan ollut sama kohde, jota se oli seurannut. Lämpöjälki oli erilainen, tasaisempi. Laitteen toiminnan ja tehtävän kannalta tärkeämpää kuitenkin oli, täyttyivätkö edessä olevan esineen osalta tuhoamisparametrit. Tietokone prosessoi saamaansa informaatiota ja vertasi sitä tehtävämääritykseen, joka oli hyvin yksinkertainen.

Jaguarin vieressä oleva metrin levyinen betonipilari oli hetkeksi piilottanut Korpiahon quadrokopterin antureilta, kun hän oli kiertänyt esteen päästäkseen kuljettajan oven luo. Sekunnin osaksi mies oli hävinnyt näkyvistä ja näkösuojassa sukeltanut sisälle autoonsa. Sulkiessaan oven takanaan, hänen ja laitteen väliin tuli oven sivulasi – lämpötunnistin ei pystynyt näkemään Korpiahoa lasin takaa, koska lasilla oli oma lämpöprofiilinsa!

Mutta Jaguarin moottori oli edelleen lämmin ja heti, kun auto liikahtaisi, droidilla olisi jälleen kohde, jota jahdata.

Laiteen mahasta roikkuvat mustat putkenpätkä naksuttelivat asentoaan kohdalleen. Ehkä laitteen ohjauksesta vastasi oikea ihminen, joka seurasi tilannetta monitoreista ja pystyi improvisoimaan tai sitten laite oli täysin automaattinen ja noudatti yksinkertaista tuhoamisohjelmaa. Kummallakaan seikalla ei tosin ollut merkitystä Korpiahon toiminnan kannalta.

Hän yritti olla kiinnittämättä laitteeseen minkäänlaista huomiota. Korpiaho suoristui istuimella, mutta vilkaisi kuitenkin pakonomaisesti sivuikkunasta ulos.

Laite oli aivan hänen vieressään, silmien tasolla!

Nyt hän pystyi näkemään ilmassa leijuvan laitteen kirkkaassa valaistuksessa ja kaikkine yksityiskohtineen. Droidi oli oikeastaan neliömäinen ja paksu levymäinen laite, jonka nurkkiin oli tehty pyöreät kolot mustia, pitkulaisia sähkömoottoreita varten. Rungossa oli joitakin muovimaisia peitelevyjä suojaamassa herkimpiä sisäosia. Suojalevyjen väritys oli hiekan harmaa, kuin kaupunkiolosuhteiden taisteluväritys. Sukkulamaiset sähkömoottorit kiinnittyivät runkoon putkimaisilla varsilla, jotka kääntelivät moottorien asentoa itsenäisesti. Moottoriosan paksumman pään muodostivat villisti pyörivät roottorit. Roottorit olivat huomattavasti suuremmat kuin harrastekäyttöön rakennetuissa kauko-ohjattavissa quadrokoptereissa. Moottorit liikkuivat jatkuvasti kääntöakselinsa varassa muunnellen laitteen korkeutta ja lentosuuntaan. Ylös, alas, taakse ja eteen - kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Aivan kuin laite olisi ollut hermostunut tai se ei vain halunnut olla paikallaan sekunnin osasta kauemmin. Jatkuvasti liikkuva kohde oli hankala saada aseen tähtäimeen.

Droidin yläosan keskeltä kohosi puolipallon muotoinen kirkas muovikupu, jonka Korpiaho tajusi suojaavan laitteen ympäristöä tarkkailevaa kalansilmäobjektiivilla varustettua kameraa. Laite - ja kuka tai mikä sitä ohjasikaan - sai kerralla hyvän näkymän ympäristöstään. Ehkä vekottimen mahan alla oli toinen samanlainen kamerasilmä, jolloin laitteen näkökentässä ei olisi ainokaistakaan sokeaa kohtaa. Droidin sivustat olivat epäilemättä täynnä auton peruutustukan kaltaisia läheisyysantureita, jotka estivät sitä törmäämästä mihinkään esteeseen.

Laitteen alaosan varustus olikin paljon ikävämpi. Useita putkimaisia esineitä roikkui ohkaisten kääntövarsien arassa. Aseistus. Aseistus, joka sylki pienikaliiperisiä ja ehdottomasti tappavia luoteja, kuten miehet olivat jo havainneet. Korkealuokkaista, kallista ja uupumatonta tekniikkaa tuhoamistehtävässä.

Korpiaho tyrkkäisi virta-avaimen tottuneesti starttilukkoon ja käänsi. Toivoen lähinnä. V8 hörähti uskollisesti ja välittömästi käyntiin. Vasen jalka jarrulla hän vetäisi vaihteen valitsimen D-asentoon ja antoi kaasua. Turhaa kiinnitellä turvavyötä. Korpiaho vapautti jarrun ja Jaguar syöksähti liikkeelle samalla, kun lentolaitteen luodit takoivat tyhjää parkkipaikkaa.

Korpiahon kuolema oli ollut vain silmänräpäyksen päässä!

Keskity ajamiseen, hän kehotti itseään. Tila oli ahdas eikä virheisiin ollut varaa. Sprinklerijärjestelmä sylki vettä tuulilasiin kuin rankkasateessa. Sadetunnistin kytki pyyhkijät päälle, mikä paransi näkyvyyttä. Korpiaho kurvasi ensin vasemmalle aivan laitteen alta, kiihdyttäen vauhtiaan. Hän tunsi kuitenkin auton heilahtavan sivuttain. Oliko laite osunut autoon? Mies ei ehtinyt pohtia kyseistä yksityiskohtaa enempää vaan survoi kaasua lattiaan.

Jaguar hyökkäsi jälleen