Kuusniemi taistelee

By Heikki Luoma

Pienen Kuusniemen kunnan paikallispolitiikkaa ja arkea pyörittävät keskenään hyvin erilaiset hahmot, jotka tuppaavat olla lähes kaikesta eri mieltä. Pastori Matias Pohto, joka on naimissa kunnanjohtaja Suvi Pohdon kanssa, saa kritiikkiä tavastaan hoitaa kirkollisia asioita. Kunnanjohtaja puolestaan on jatkuvasti napit vastakkain muun muassa luottamusmies Hakkaraisen kanssa. Sopuisa yhteiselo kuntalaisten kesken on välillä hiuskarvan varassa, mutta kaikkia yhdistää vahva tahto puolustaa Kuusniemeä kuntaa näivettäviä uhkia vastaan.Kuusniemi taistelee on Heikki Luoman humoristinen romaani fiktiivisestä Kuusniemen kunnasta ja sen asukkaista. Teos on jatkoa Eläköön Kuusniemi -teokselle. Sen hahmot ovat seikkailleet Heikki Luoman käsikirjoittamissa suosituissa Maalaiskomedia-televisiosarjoissa vuosina 1998-2007.Suuryleisön keränneiden Maalaiskomedia-televisiosarjojen hahmot ovat taas täällä! Kuusniemen asukkaiden värikästä elämää seurataan nyt sarjojen käsikirjoittajan Heikki Luoman kirjoittamassa neljän romaanin sarjassa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726877762

Book preview

Kaksitoista vuotta suvin tähden

On heleä varhaiskesän aamupäivä. Nuori pastori Matias Pohto istuu autonsa ohjauspyörän takana täynnä tulevan odotusta, hieman jännittyneenä mutta äärimmäisen herkistyneenä kaikille vaikutteille, joita vastaan liukuvat näkymät tarjoavat. Syvän Hämeen maaseudun idylli näyttäytyy täydellisenä. Loivasti mutkitteleva maantie vie häntä kuin suoraan värikylläisen ja valoisan maanpäällisen paratiisin syliin. On siististi lohkottuja peltoja, harmaita latoja, peltoaukeitten keskellä maalaistaloja monine ulkorakennuksineen, kuin keitaita lämpöä väreilevän autereen sylissä. Jossain läikähtää silloin tällöin auringon valossa kimmeltävää vettä, järvi saarineen. Loivan mäen laelta avautuu hetkeksi näkymä järventakaiseen pikku taajamaan, jonka keskellä kohoaa kellotapulin kuparinen huippu. Auringonvalo taittuu himmeänä tuikahduksena sen jyrkästä lappeesta kuin ystävällinen tervetuliaistoivotus.

Matiaksen mielestä maisema on kuin nerokkaan taiteilijan luomus, taiteilijan joka on osannut loihtia maalaukseensa myös tuoksut ja puhtaan ilman. Tuo kuin juovuttava luonnon aromi tunkee sisään auton raollaan olevista ikkunoista, ja Matias tuntee ajoittain nenässään myös karjanlannan hajuja – ei hajuja vaan tuoksuja nekin, tähän idylliin oleellisesti kuuluvia.

Kaiken yllä puhtoinen puolipilvinen taivas, joskin hänen autonsa liukuu parhaillaan yllättävän sadekuuron huntumaista rajaa kohden. Äkkiä hän on keskellä lempeästi rummuttavaa sadetta, joka saa lämmenneen pikitien höyryämään.

Matias työntää kasetin radion soittimeen. Kaupunkiseurakunnan urkujen rauhoittava musiikki täyttää auton ja Matiaksen mielen, ja hän tuntee syvästi olevansa pappi, joka on menossa ensimmäiseen seurakuntaansa, hieman epävarmana, hyvin kasvatettuna, alttiina vastaamaan oman seurakuntansa odotuksiin. Oman seurakunnan! Se ajatus saa Matiaksen nielaisemaan liikutuksesta, ja herkistyneessä mielessään hän uskoo varmasti, että tällaisessa paikassa voi elää ainoastaan hyväntahtoisia ja läpeensä rehellisiä ihmisiä.

Musiikki vaimenee, ja Matias kuulee nauhoittamansa kasetin puhuvan hänen omalla äänellään. Hän on tehnyt äänityksen hiljaisessa kirkossa, jonka avara kaiku saa sanoihin uskottavuutta ja voimaa: Ole minulle tämän lupauksesi mukaan armollinen ja laupias ja anna kaikki syntini anteeksi…

Ääni hukkuu omien ajatusten alle. Matias miettii olisiko hänellä joitain erityisesti anteeksi pyydettäviä syntejä. Pappilan poikana hän on viettänyt turvallisen lapsuuden ja kuin etukäteen ohjelmoidun nuoruuden. Jo kauan hän on tiennyt, että hänestä tulisi pappi. Suvun perinteet velvoittavat. Hän ei ole lähtenyt mukaan värikkääseen opiskelijaelämään, vaan on keskittynyt lukuihinsa. Tytöt eivät olleet mahtuneet tulevaisuudensuunnitelmiin, vielä. Ainoastaan kerran hän on sortunut seuraan, jossa tilanne oli lähtenyt riistäytymään käsistä jopa teologian opiskelijoilta. Oli vappu, ja loppuyöstä olivat tytöt saaneet villin idean järjestää märkäpaitakilpailut. Seuraava vaihe meni pitemmälle. Pojat olivat keksineet tunnistuskilpailun: kuka pystyisi tunnustelemalla, silmät sidottuina tunnistamaan useamman tytön.

Hän ei ollut pystynyt tunnistamaan ainoatakaan, tuskin edes koskemaan vuorossa olevan tytön muotoihin, ja jokaista väärää arvausta oli seurannut toverien nauru, jonka sävyn hän oli tajunnut pohjia myöten. Ennen poistumistaan hän on nostanut pahimman ilkkujan seinälle, ja sitä kiivastumistaan hän katui pitkään.

Matias repäisee itsensä eroon karanneista ajatuksistaan ja humahtaa nykyhetkeen. Sade on lakannut, aurinko paistaa, mutta tie höyryää edelleen. Tien mutkan jälkeen, erään ladon kohdalla seisoo punertavahiuksinen tyttö ja nostaa peukalonsa pystyyn. Matiaksen jalka soutaa hetken kaasun ja jarrun välillä, kunnes juuttuu jarrulle. Auton pysähtyessä tytön kohdalle Matias kuulee äänensä toistavan nauhalta vihkikaavan sanoja. Hän yrittää vaientaa sen, mutta samaan aikaan kun tyttö jo tarttuu ovenkahvaan, hän kiertää ääninappulaa väärään suuntaan ja kuulee mylväisevänsä:

"Tämän seurakunnan läsnä ollessa minä kysyn sinulta.

– Pääseekö kyytiin? kysyy tyttö.

Matias onnistuu sulkemaan toosan. Tytön ääni on täynnä iloa, orvokinsiniset silmät katsovat suoraan Matiaksen omiin. Punertavat hiukset ovat sateesta märät, samoin t-paita. Äskeinen muistikuva ja silmien eteen tarjoutuva maisema tuntuvat nivoutuvan yhdeksi kokonaisuudeksi.

– Kyllä kai… tai siis totta kai, neiti on hyvä!

Neiti kiittää ja majoittuu viereiselle istuimelle kasseineen, katsoo Matiasta joka näkee kasvojen ja käsivarsien kauniisti ruskettuneen ihon ja kesakot nenäpielessä, tuntee hajuveden ja märkien hiusten tuoksun.

– Sadekuuro pääsi yllättään keskellä aukeeta. Mä oon märkä kun uitettu kissanpentu.

Matias toteaa myös tytön suloisten polvien kastuneen…

Siitä oli nyt kaksitoista vuotta.

On elokuinen sunnuntaiaamu Kuusniemen pappilassa. Matias on istunut työhuoneessaan viimeistelemässä saarnaansa, ja huomannut kellon lähentelevän yhdeksää. Kuin unen lävitse hän on kuullut salin puolelta pienten jalkojen tassuttelua. Työhuoneen ovikin on vähän raollaan. Joku on käynyt kurkistamassa sisään, mutta ei ole halunnut keskeyttää hänen kirjoittamistaan. Matias tulostaa saarnansa, tavanomaiset viisi liuskaa, ja menee salin puolelle. Hän kurkistaa lasten makuuhuoneeseen. Siellä ei ole ketään. Hän raottaa varovasti vanhempien makuuhuoneen ovea. Ahaa, tätä se hiljainen tassuttelu ja oven raottaminen olivat merkinneet. Tyttö ja poika olivat livahtaneet äitinsä viereen ja kaikki kolme näyttävät nukahtaneen uudelleen, päät suloisesti yhdessä.

Matias katselee hetken nukkuvia rakkaitaan, ja hänen mielensä täyttää sanomaton hellyys. Uskomatonta, että Raineri on jo kymmenen ja Minttukin kohta kuuden. Suvi ei ole Matiaksen mielestä muuttunut paljokaan ensitapaamisen jälkeen, paitsi että on saanut muutaman kilon lisää naisellisuutta. Sellaisena hän on entistä kauniimpi ja haluttavampi. Se ajatus tuntuu Matiaksesta vähän sopimattomalta tässä tunnetilassa, ja hän sulkee oven varovasti. Hän ei kuule pidäteltyä hihitystä joka sen jälkeen puhkeaa heidän aviovuoteessaan. Lapset tietävät olevansa luvattomalla alueella, sillä isän ja äidin huoneeseen saa tulla vain luvan perästä. Onneksi isää onnistuttiin huijaamaan yksissä tuumin.

Oikeastaan Suvin pitäisi ruustinnan asemansa vuoksi tulla kirkkoon jokaisena sunnuntaina, mutta Matias on vapauttanut hänet siitä velvoitteesta. Hän tietää millaisissa paineissa kunnanjohtaja-vaimo elää. Monen muun pikkukunnan tavoin Kuusniemikin taistelee olemassaolostaan. Ja kunnan korkeimpana viranhaltijana Suvi jos kuka ottaa oman vastuunsa kirjaimellisesti. Olisi väärin asettaa hänelle paineita jonkun ikivanhan tradition vuoksi. Juhlapyhät ovat asia erikseen.

Matias ajaa pihasta kylänraitille. Hän huomioi viljapeltojen jo alkaneen muuttaa väriään. Maisemasta syntyy se mielikuva, että Kuusniemi elää edelleen maataloudesta, vaikka siitä saa toimeentulonsa enää alle parikymmentä perhettä. Pappila on sivussa keskustaajamasta, eikä yhtään ihmistä näy olevan liikkeellä. Tai on sentään joku: Kanttori Piiparinen kaahaa mopoineen vastaan sinertävä savuhäntä perässään. On tapansa mukaan unohtanut jotain kotiin, ja palaa hakemaan sitä. Piiparinen havahtuu keskittyneestä menostaan ja nostaa kättään viime hetkessä ennen kohtaamista. Matias panee tyytyväisenä merkille, että vaimoaan tuuraava musiikkineuvos näyttää suhteellisen hyväkuntoiselta, eli suunnilleen samanlaiselta kuin aina sen jälkeen, kun Hellä otti perheessä ohjat käsiinsä. Siis heti sen jälkeen kun pappi eli Matias itse sanoi aamenensa.

Matias tietää, että Hellä vie miehensä alkavalla viikolla hillalomalle Länsi-Lappiin. Hän tuntee tunnossaan pienen pistoksen, sillä he eivät ole Suvin kanssa ehtineet vielä kertaakaan lomailla Raattamassa Raineri-enon luona. Ja kun enon vaimo ei suostu tulemaan etelään, ei ole tavattu Rainerin uutta perhettä ollenkaan.

Turpeisen huoltoaseman kohdalla seisoo mies autonsa vierellä ja viittoilee Matiasta pysähtymään. Armas Hakkarainen! Ei taatusti ole tulemassa kirkkoon, Matias ajattelee. Tai ei sitä tiedä, jos oma lehmä sattuisi nyt olemaan juuri siinä ojassa. Matias ei pidä Hakkaraisesta siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä käy jatkuvasti Suvin kimppuun kuin yleinen syyttäjä. Hakkaraisen mielestä kuntaa johdetaan huonosti, eli väärin, kun hänen omat visionsa eivät oikopäätä ota tulta kunnanjohtajan ajatuksissa.

Matias pysäyttää kohdalle ja avaa ikkunan. Viola näkyy istuvan autossa, mutta keskittyy ilmeisesti kynsiensä viilaamiseen eikä huomaa rovastia ollenkaan. Hakkarainen hymyilee, mikä ei kerro miehen mielentilasta muuta kuin että joku asiantila vaatii näyttämään ystävälliseltä.

– Huomenta rovasti!

– Hyvää huomenta… myös rouva Hakkaraiselle!

Matias kurkottautuu nähdäkseen Violan paremmin, ja Hakkarainen väistyy kohteliaasti näköyhteyden linjalta. Viola ei huomaa elettä, ei ainakaan vastaa tervehdykseen. Hakkarainen työntää punakan naamansa Matiaksen auton ikkunaan.

– Ollaan tässä lähdössä Helsinkiin… tai siis lennämme tänään vaimoni kanssa Kiinaan kuten rovasti varmasti tietääkin.

– Kyllä, näin olen kuullut.

– Sitä minä vain, että olisin mieluusti nähnyt kunnanjohtajamme samalla matkalla. Minähän jopa ehdotin sitä viime talvena, mutta muut luottamishenkilömme eivät lämmenneet ajatukselle, eikä rouvakaan suoraan sanottuna vaikuttanut halukkaalta.

– Näin minäkin ymmärsin. Kunnan taloudellisen tilanteen huomioiden se…

Hakkarainen huitaisee torjuvasti kuin pyyhkisi kiusallisen ajatuksen pois silmiltään:

– Taloudellisuus ja kunnan etu ennen kaikkea, mutta kokemuksena tuollaisen matkan arvo on mittaamaton, eikä maailmankuvan avartuminen olisi haitaksi kenellekään, asemasta riippumatta.

– Ei varmaankaan. Kuusniemeläiset odottavat varmasti mielenkiinnolla mitä tuomisia herra Hakkaraisella on kiinanmatkaltaan.

– Mitä rovasti tarkoittaa?

– Tarkoitan aivan sitä mitä sanon. Vastinetta meidän veronmaksajien rahoille.

Violan kynsiviila lipsahtaa iholle, ja se kuuluu hänen äänessään:

– Rovastin kannattaisi perehtyä himan paremmin taustoihin ennen kuin lähtee heittelemään vihjailujaan, ja nyt lohkesi vielä kynsikin! Armas, katso kelloa!

– Ollaan kultaseni juuri lähdössä. Toivottavasti rovastille tuli selväksi, ettei ole minun syyni ettei matkalle lähde kuntamme virkamiesjohtoa.

– Ehdottomasti! Päinvastoin!

– Mitenkä niin, päin vastoin?

– Että on aivan Hakkaraisen ansiota että Pekingin olympiakaupunkiin lähtee kunnan korkein luottamushenkilö rouvineen. Hyvää matkaa!

Hakkaraisen kasvot hakevat ilmettä pari sekuntia, sitten hän räjähtää nauramaan.

– Aivan, ahhaivan niin, se olikin huumoria. This is hjuumor, kuten suuressa maailmassa sanotaan. Rovastin leikinlasku yllättää minut aina, sillä minun käsittääkseni huumori on tuntematon käsite teidän edustamassanne kontekstissa. Kannattaisi viljellä enemmänkin, niin ehkä kirossakin kävisi enemmän sanakuulijoita, hahhahhah!

Matias on jo nostamassa kytkintä, kun huomaa Turpeisen juosta ressuttavan polttoainemittareilta päin joku rullalle kääritty paperiarkki kädessään. Hakkarainen työntyy autoonsa. Turpeinen morjenstaa pariskuntaa, mutta vain Armas vastaa, Turpeisen entinen armas ainoastaan muikistaa suutaan alentuvasti. Turpeinen katsoo hetken Hakkaraisen auton perään.

– Jaa ne lähtikin jo, olisin vaan inhvormoinu meitin tarjouksesta. Ei rovasti viittis vierä tätä kirkon ilmotustaululle? Olisin vieny itte mutten lähteny kirkkoon tänä pyhänä.

– Jaha, mikähän ilmoitus se on?

Turpeinen levittää vahvalla huopakynällä tekstatun a-kolmosen näkyviin ja lukee tekstin, vaikka Matias näkee sen jo itsekin.

– Ilmaset munkki-kirkkokahveet Tuulian paarissa kaikille tankaajille… Jaa, Hepalta on näköjään jääny tankista toi toinen koo pois, mutta kai siittä asia selkii, vai mitä mieltä rovasti itte on?

– Aivan varmasti, mutta minä voin lisätä sen sakastissa.

– No tattista vaan, jos se sillai käy. Sitä mää olen aina sanonu Tuulialle, että kyllä seurakunnasta aina apu löytyy, hehe… Pankaa ittekin poiketen munkkikahveilla, eikä tartte tankata, kyllä Tuulia antaa ilmankin.

– Kiitos, poikkean mielelläni.

Turpeinen vei käden lippiksen kulmaan Matiaksen lähtiessä. Aina hyväntahtoinen, patarehellinen ja ihmisrakas Turpeinen. Matias mietti hetken, mikä oli aikoinaan saattanut yhteen niin epäsopivan parin kuin Turpeinen ja Viola, mutta ei löytänyt yhtään syytä. Tuulia sen sijaan oli kuin lottovoitto Turpeiselle, voitto joka kasvoi kaiken aikaa korkoa korolle.

Matias ajoi kirkon takapihalle ja näki suntio Jortikan pudistelevan pölyjä nurinkäännetystä kolehtihaavista. Late kumartui poimimaan maasta jotakin ja heilautti kättään suurieleisesti.

– Jaahas, mitäs täältä löyty tällä kertaa?

Late raplasi auki pieneksi viikatun paperilapun ja tavasi kankeasti:

– Rov… on niin pientä tekstiä ettei meinaa saada selvää. Rov… rovasti Poh… Jaa se onkin näköjään teille.

Matias sai lappusen käteensä ja luki äänettömästi: Rovasti Pohdolle: Kiitos saarnastanne, se kävi suoraan sydämeeni. Ihanaa että olette olemassa, sillä teidän vuoksenne jaksan taas uskoa että suurin kaikista on Rakkaus.

Matiaksen jykevä leuka järähti ja silmät kostuivat. Suntio Jortikka oli valmiina hörähtämään, mutta vakavoitui nähdessään rovastin ilmeen.

– Ei tainnu olla mikään tsoukki?

– Ei, ei ollut. Olenko minä muuten muistanut koskaan kiittää sinua hyvin hoidetusta työstäsi?

– On siitä voinu olla puhetta… joskus.

– Jos en ole, niin nyt kiitän! Eiköhän mennä ja hoideta homma kotiin tänäkin sunnuntaina?

– Joo, mennään, mulla on jo virretki taulussa.

Laten kumeasta hörähdyksestä kuvastui tyytyväisyys. Matias avasi oven ja päästi suntion edellään, samalla kun läppäsi tätä leveälle olkapäälle. Kirkon viileä rauha otti seurakunnan miehet syliinsä.

Kuusniemen perustajat muistetaan

Kuusniemen löytämisestä ja sen löytäjästä kiistellään, mutta varmaa on että itsenäinen Kuusniemen pitäjä ilmestyi virallisesti Suomen kuntakartalle 1927. Itsenäisyysjulistus laadittiin Vanhan Mielosen tuvassa, ja sen laatijat saivat myöhemmin nimensä samaisen talon seinään kiinnitettyyn pronssilaattaan. Julistuksen olivat allekirjoittaneet seuraavat kuntalaiset:

Kondrat V. Hakkarainen, Julius Kylmälehto, Jalmari Jortikka, Mooses Turpeinen ja Aleksanteri Mielonen.

On hämmästyttävää, että nuo viisi niin erilaista miestä löysivät yksimielisyyden tässä yhdessä tärkeässä asiassa. Kuten tiedämme, Kuusniemellä kävi pian itsenäistymisen jälkeen samoin kuin usein käy myös nuorissa itsenäisissä valtioissa. Syntyi tietynlainen valtatyhjiö, kun emäpitäjän valtuusto ei enää sanellut miten yhteisiä asioita hoidetaan. Ikään kuin keisari olisi syösty vallasta, ja kansalaiset elivät hetken sen huikean tunteen vallassa, että kukin saa tehdä mitä tykkää. Mutta sellaisesta vapaudesta seuraa väistämättä sekasorto ja hävitys, kuten niin monta kertaa on nähty tässä maailmassa — ja