Tommi Tähtinen ja avaruustauti

By Marko Leino

12-vuotias Tommi Tähtinen käy koulua ja kaikki rullaa melko mallikkaasti, kun hän huomaa jotakin outoa: isällä on enää yksi silmä ja päähän on kasvamassa sarvet! Äiti väittää, että isä on vain lihonut, mutta Tommista isä on muuttumassa avaruusolennoksi. Pian mummokin alkaa käyttäytyä sangen omituisesti... Onneksi jutun omintakeinen juju selviää neuvokkaalle Tommille vähitellen.Hauska alakouluikäisille suunnattu tieteiskertomus Tommista ja ufoisästä tempaa mukaansa. Hyppää hulvattomaan kyytiin!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788727065243

Book preview

Tommi Tähtinen ja avaruustauti

Copyright ©2000, 2023 Marko Leino and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727065243

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Maxille, Ossille ja Tommille

Isä näyttää kummalliselta

Tähtiset olivat kuin mikä tahansa tavallinen perhe. He asuivat tavallisessa kerrostalossa osoitteessa Tikkitäkkitie 4, B-portaan kolmannen kerroksen asunnossa, jossa oli kolme huonetta ja keittiö. Heidän asuntonsa oven postiluukussa oli kyltti, jossa luki: TÄHTINEN H & K & T. Kirjaimet sukunimen perässä tarkoittivat Hannu-isää, Kerttu-äitiä ja heidän poikaansa Tommia. Tommi oli pelkästään tyytyväinen, ettei postiluukkuun ollut mahtunut muuta kuin etunimien ensimmäiset kirjaimet. Hannu ja Kerttu! Mikä kauhea nimipari!Jos koulussa saataisiin tietää hänen vanhempiensa nimet, alettaisiin häntä varmaan kutsua leivänmuruksi tai pipariksi. Hirveä ajatus!

Tikkitäkkitie 4 oli yksi toistensa kaltaisista kerrostaloista tavallistakin tavallisemmassa lähiössä nimeltä Nukkavierula, joka taas sijaitsi Tupajumila-nimisen kaupungin itäisellä laidalla. Nukkavierula oli lähiö, jossa elämä soljui päivästä päivään tuiki tavallisissa merkeissä. Jos asiaa alkoi tarkemmin pohtia, tapahtumat Nukkavierulassa olivat yleensä suorastaan haukotuttavan tavallisia. Jonkinmoista säpinää oli havaittavissa ainoastaan silloin harvoin, kun muuttoauto sattui ajamaan jonkun talon pihalle. Silloin vetäytyvimpienkin nukkavierulalaisten asunnoissa verhot heiluivat, toisissa asunnoissa päät taas työntyivät kerroksittain perheen pituusjärjestyksen mukaisessa järjestyksessä tuuletusikkunasta pihan puolelle. Yleensä lasten päät olivat alinna, sitten seurasi äiti ja ylimpänä kaulaansa venytteli isä, mutta poikkeuksiakin toki oli. Uskaliaimmat naapureista ilmestyivät joukolla pihalle, mutta eivät kuitenkaan niin rohkeina että olisivat kehdanneet kysellä. Joku tuli pumppaamaan ilmaa pyöränsä ennestään täysinä pingottaviin renkaisiin, toinen raahasi viimeksi eilen tamppaamiaan mattoja telineelle, kolmas taas sujahti ulkoilmaan puolityhjää roskapussia kädessään roikottaen, joku perhe oli yhtäkkiä saanut päähänsä lähteä porukalla ulkoiluttamaan hurjasti vastaanhangoittelevaa ja sähisevää kotikissaansa, toinen perhe taas kantoi koko perheen voimin eestaas autonrenkaita: ensin kellarista autoon, sitten takaisin kellariin ja sieltä taas autolle. Lapset ilmestyivät joukolla pihalle leikkimään: hyppyruutukuvio piirrettiin asvalttiin aivan muuttoauton viereen. Lasten ilmaantuessa pihamaalle sai talonmieskin oivan syyn tulla ulos tiuskimaan leikkijöille taloyhtiön uusia, vielä kirjaamattomia ja sellaisiksi jääviä, sääntöjä ja kieltoja. Kaikki ikään kuin unohtuivat pihalle muuttotapahtuman tarjoaman viihdykkeen ajaksi – kuka minkäkin tekosyyn varjolla. Kun muuttajan tavarat oli saatu kuormattua ja muuttoauto peruutti pihasta varoitusta piipittäen, pihalle ilmaantuneet jäivät porukalla pohdiskelemaan, että mitähän muuton takana loppujen lopuksi oli ja mitä kaikkea siitä vielä seuraisi. Päitä pyöriteltiin ja ääneen päiviteltiin ihan vain muodon vuoksi. Kaikki nimittäin tiesivät, ettei siinä sen kummempaa ollut tapahtunut. Joku Nukkavierulan tavallisista perheistä oli vain jostain syystä saanut päähänsä muuttaa johonkin toiseen Tupajumilan tavallisista lähiöistä. Ja pian heidän tilalleen muuttaisi uusi tavallinen perhe, joka oli siihen asti asunut jossain toisessa Tupajumilan lähiössä, josta se jostain syystä oli saanut päähänsä muuttaa Nukkavierulaan.

Tällaisessa lähiössä Tähtisen Tommin perhe siis asui eikä, kuten sanottua, erottunut millään tavalla muista nukkavierulalaisista perheistä. Tai ei ollut ainakaan aikaisemmin erottunut. Mutta nyt asiaan oli tullut muutos. Viime aikoina Tähtisillä oli tapahtunut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Tommi oli jo pari kertaa yrittänyt turhaan ottaa asian puheeksi äitinsä kanssa. Ensimmäisen kerran maanantaina ja toisen kerran tiistaina. Äiti oli molemmilla kerroilla kuitannut Tommin puheet höpöhöpöksi, eikä Tommi ollut päässyt alkua pitemmälle. Kolmannen kerran Tommi palasi asiaan Tähtisten keittiössä keskiviikkona.

– Äiti?

– No, mitä?

Tommi kakaisi kurkkunsa, risti kätensä pöydän reunalle ja yritti kuulostaa viralliselta: – Palatakseni tuohon aiheeseen, josta olen yrittänyt puhua sulle jo kahden päivän ajan…

– Niin? äiti töksäytti. Hän ei koskaan malttanut kuunnella loppuun asti.

– … mielestäni isä näyttää edelleen hieman, sanoisinko, erikoiselta, Tommi jatkoi äidin keskeytyksestä piittaamatta.

– Ainahan Hannu on erikoiselta näyttänyt, äiti sanoi. -Juuri siihenhän mä rakastuinkin.

– Mutta kun isä näyttää nykyään vielä erikoisemmalta kuin ennen, Tommi intti unohtaen virkamiestyylinsä. – Sitä paitsi nyt se ei enää pelkästään näytä, vaan se myös kuulostaakin ihan oudolta.

– Syöhän nyt se perunamuusisi ennen kuin jäähtyy, äiti sanoi äänellä, josta Tommi kuuli hänen kärsivällisyytensä kohta loppuvan. – Isä on vain vähän lihonut. Siitä se johtuu.

– Entäs ne sarvet? Johtuvatko nekin lihomisesta?

– Vai sarvet, pyh!

– Miten sä et voi muka huomata mitään? Oletko sä sokea?

Äiti ei vastannut mitään, huokaisi vain.

– Ei muittenkaan lasten isillä ole sarvia päässä, en mä ainakaan ole nähnyt. Meidän isä on ainoa. Ja se on myös ainoa, jolla on hopeanvärinen iho! Meidän isästä on tullut ihan ufo! Tommi huusi äitinsä loittonevalle selälle.

Näin äiti aina teki, huokaisi ja vetäytyi keittiöstä olohuoneen puolelle, kun tuli puhe jostain kiusallisesta.

Tommi teki haarukalla muusista vuoren, kaiversi sen keskelle kraatterin, johon valutti kattilasta lisää kastiketta. Se oli ihan kuin laavaa. Paitsi että se oli ruskeaa. Ja kylmää.

– Eikö meidän perheessä koskaan voida puhua mistään kunnolla? Tommi huusi äidilleen olohuoneeseen.

– Mistäs meidän perheessä sitten pitäisi puhua?

Tommi hätkähti. Ääni kuului isälle, joka oli ilmestynyt keittiön ovelle.

Isä seisoi päällään ja polki jaloillaan ilmaa kuin näkymätöntä pyörää. Sarvet olivat painuneet isän pään sisään. Tommi oli huomannut niiden toimivan samalla lailla kuin matkaradion antenni.

– Ei mistään, Tommi sanoi vaisusti.

– Miten me voidaan puhua kunnolla ei mistään? isä ihmetteli. – Kuulitko Kerttu? Tommi haluaa puhua kunnolla ei mistään! Eihän semmoinen ole mahdollista. Miten ei mistään ylipäätään voi puhua?

– Ei kai mitenkään, Tommi sanoi.

Tommi ei voinut katsoa isäänsä silmiin. Hänen ei tehnyt mieli, eikä silmiin katsominen muutenkaan olisi ollut mahdollista. Olisi kyllä ollut mahdollista katsoa isää yhteen silmään, siihen ainoaan tennispallon kokoiseen, joka napitti keskellä isän neliskanttista päätä, joka muistutti erehdyttävästi hopeiseen lahjapaperiin käärittyä isoa pahvilaatikkoa. Mitähän sen sisällä oikein oli, Tommi mietti. Ei ainakaan uutta telkkaria, jota toivoin syntymäpäivälahjaksi. Siitä sentään saattoi olla varma ja hyvä niin. Sillä loppujen lopuksi ei olisi ollut kovinkaan mukava yllätys, jos isä olisi yhtäkkiä paljastunut televisiopäiseksi mutantiksi. Ei tosiaan. Iho meni kananlihalle pelkästä ajatuksesta.

– No niin. Ollaanpa sitten hiljaa ja keskitytään katsomaan maailmaa eri kantilta, isä sanoi uudella, piipittävällä äänellään, joka hänellä oli ollut jo pari päivää.

– Tulehan sinäkin Tommi seisomaan päälläsi. Et uskokaan kuinka erilaiselta kaikki näyttää. Tämä on upeaa! Kerrassaan mainio keksintö minulta, vaikka itse sen sanonkin. Mitäs mieltä olisit jos päättäisin jäädä tähän loppuiäkseni? Oivaa, vai?

– Joo. Hyvä idea, jää vaan, Tommi huokaisi.

– Hienoa! Kuulitko Kerttu! Poika piti ajatuksesta! isä viestitti äidille olohuoneeseen.

Tommi söi nopeasti loppuun ja luikki sen jälkeen huoneeseensa. Hän laittoi oven lukkoon ja heittäytyi sängylle pitkäkseen. Mihin tässä pitäisi ottaa yhteyttä, hän mietti. Mihin otetaan yhteys sellaisissa vakavissa tapauksissa, joissa oma isä paljastuu ufomieheksi eikä kukaan, edes oma äiti, tunnu huomaavan mitään? Palokuntaan? Poliisiin? Mielenterveysviranomaisiin? Yksityisetsivään? Eläintensuojeluyhdistykseen? Salaisten kansioiden Mulderiin? Prätkähiiriin?

Hän nousi sängystä ja meni ikkunaan. Satoi räntää. Suuret, pyörteilevät perhoshiutaleet läsähtelivät lasia vasten kuin räkä.

C-portaan Ossi ja vastakkaisen kerrostalon Max