Pelitalo

By Tuula T. Matintupa and Karoliina Kudjoi

Valheita ja salaisuuksia menestysfirman kulisseissa

Ylikonstaapeli Alina Männyn entinen miesystävä Antti Kallio on palannut Seinäjoelle eikä jälleennäkeminen ole Alinalle mieluinen. Kallio on palkattu konsultiksi paikalliseen tietokonepelifirmaan Pelitaloon, jonka menestystuote on nimeltään Kiss the Frog.

Pelitalossa ei ole kuitenkaan kaikki aivan kohdillaan. Yrityksen myynnistä Taiwaniin kiertää huhuja ja työntekijät ovat levottomia. Kallion auto varastetaan ja hänet huumataan Pelitalon toimitiloissa. Sitten yrityksen toimitusjohtaja Mikael Schneider löydetään ammuttuna kotoaan ja Alinalla on jälleen murhatutkinta edessään.

Pelitalo on kolmas osa Etelä-Pohjanmaalle sijoittuvassa dekkarisarjassa, jonka keskushenkilönä on älykäs ja kovahermoinen rikosylikonstaapeli Alina Mänty.

Tuula T. Matintupa on tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut uransa aikana lukuisia romaaneja ja dekkareiden ohella myös nuortenkirjallisuutta ja fantasiaromaanin. Matintupa asuu Alajärvellä, Etelä-Pohjanmaalla.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Aug 17, 2021
• ISBN: 9789178297252

Book preview

• 1 •

Terveyskeskuksen sisääntuloaula oli autio. Vain ilmastointilaitteiden tasainen humina ja jossain käynnistyvä hissi rikkoivat täydellisen äänettömyyden. Pienikokoinen, reippaasti keski-iän ylittänyt mies seisoi avuttomana keskellä hallia.

Tyhjässä neuvontakopissa paloi himmeä valo. Mies sipaisi kaljua päälakeaan ja lähti kävelemään kohti käytävän perällä sijaitsevia portaita. Hän oli valvonut pitkään aamuyöhön. Kun hän vihdoin oli saanut unenpäästä kiinni, puhelin oli raastanut hänet hereille syvästä kuilusta, joka oli ollut täynnä tuskaisia näkyjä kuolleista lapsista ja kuolleesta vaimosta. Hädissään hän ei ollut huomannut kysyä, mistä ovesta hänen piti tulla. Taksikuski oli jättänyt hänet pääovelle.

Kyllä siellä selvät viitat on, mies oli sanonut. Menet vain niiden mukaan.

Ja olihan siellä viittoja: laboratorio, röntgen, työterveys, kahvio, vuodeosasto. Hänen kaipaamaansa viittaa vain ei näkynyt missään. Parasta tulla mahdollisimman nopeasti! Mutta mihin?

Mies pysähtyi ja risti kätensä. – Lähetä joku ihminen, ole niin kiltti. Lähetä joku!

Hänen rukoukseensa vastattiin välittömästi. Ikkunan takana oleva voimakas valonheitin heijastui portaikon ensimmäiselle tasanteelle. Tähän valokeilaan ilmestyi kuin tyhjästä hento naishahmo. Hahmon vaaleat hiukset hehkuivat sädekehänä. Mies ei erottanut kasvoja, mutta hän tiesi. Hän oli tullut liian myöhään. Nainen nosti kätensä ja lähti laskeutumaan miestä kohti. Mies pudottautui polvilleen lattialle, painoi kädet kasvoilleen ja huusi: – Ei, ei, Liisa! Ei!

Huudon kuullessaan hahmo säpsähti voimakkaasti. Väljä sairaalatossu luiskahti, ja nainen kaatui vaimeasti kirkaisten taaksepäin. Kuului ikävä rusahdus. Hetken aikaa aulassa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sitten ovet alkoivat paukkua. Kuului hätäisiä ääniä ja nopeita askeleita.

– Luojan tähden, mitä täällä tapahtuu? joku sanoi.

Polvillaan oleva mies kohotti katseensa puhujaa kohti.

– Liisa! Liisa on nyt enkeli.

Lääke-edustaja Samuli Jorvanen nuokkui tympääntyneenä istuimellaan. Poikkeuksellisen äkäinen marraskuun myrsky oli sotkenut kotimaan lentoaikataulut pahan kerran, minkä vuoksi hän oli joutunut turvautumaan rautateihin. Makuupaikkoja tai edes kunnollisia lepovaunuja ei ollut tarjolla. Ensimmäisessä luokassa oli jäljellä vain epämiellyttävän ahtaita hyttipaikkoja. Tavallisessa osastossa oli sentään tilaa hengittää. Alistuneena hän oli todennut paikkansa sijaitsevan vaunun keskellä, juuri siinä missä toisilleen täysin vieraat ihmiset pakotettiin istumaan polvet lomittain ja nenät vastakkain toisiaan tuijottamassa. Nämä paikat olivat erityisesti lapsiperheiden suosiossa. Äiti ja isä istuivat siinä ylpeinä kahden tai useamman kitisevän, kiljuvan ja käytävällä remuavan mukulan kanssa. Jotkut kanssamatkustajat vielä villitsivät näitä pikkupetoja virnistelemällä ja päästelemällä kaikenlaisia tui-tui- tai kukkuluuruu-kirahduksia.

Jorvanen huokasi pitkään. Hän inhosi junia. Onneksi hän osasi sopeutua. Sopeutumista oli auttanut niin ikään Rovaniemeltä junaan tullut nuorehko nainen. Nainen oli hymyillyt hänelle, istunut ikkunapaikalle ja asettanut osaston päätyseinän lokerosta nappaamansa lehden vastapäiselle istuimelle.

– Toivottavasti tähän ei tule muita. Voidaan pitää jalkoja penkillä. Tässä on hyvä nukkua.

Jorvanen olisi halunnut sanoa, että myös hänellä oli ikkunapaikkaan oikeuttava lippu, eikä hänellä sitä paitsi ollut tapana nostaa jalkoja istuimille, mutta sanat eivät suostuneet tulemaan ulos. Sen sijaan hän oli hakenut itselleen lehden ja asetellut sen huolellisesti käytävän puoleiselle penkille naisen viereen. Hän oli riisunut kenkänsä, nostanut jalkansa lehden päälle ja säätänyt istuimensa selkänojan lepoasentoon.

Nainen oli ollut oikeassa. Asento tuntui yllättävän mukavalta. Hän vilkaisi vaivihkaa naisen jalkoja. Farmarinlahkeista esiin pistävät nilkat ja jalkaterät olivat ruskeat ja jäntevät. Varpaankynsistä joka toinen oli punainen ja joka toinen sininen. Varpaankynsistä ja paljaista jaloista Jorvanen päätteli, että nainen oli jotenkin vinksahtanut. Kuka kulki marraskuussa ilman sukkia? Nainen oli kietonut tummansinisen takkinsa ympärilleen, tehnyt vihreästä villapiposta ja kaulaliinasta tyynyn ikkunaa vasten ja nukahtanut melkein välittömästi. Jorvasella oli hyvä tilaisuus tarkastella naista lähemmin. Ihmisten tutkistelu oli tärkeää hänen työssään ja harjoittelu oli aina paikallaan, hän puolusteli itseään. Totta puhuen Jorvasesta oli kiva katsella nuoria naisia. Omituisista jaloistaan ja selvästikin määräilevästä luonteestaan huolimatta nainen näytti oikein näpsäkältä. Hänellä on lievästi nykeröinen, pisamien mukavasti täplittämä nenänseutu. Pitkät vaaleat hiukset oli tiukasti letitetty, mutta kasvoja kehystävät hennot luonnonkiharaiset hahtuvat pehmensivät vaikutelmaa. Jorvanen käänsi katseensa omiin mustien sukkien verhoamiin jalkoihinsa. Lievä hienhaju leijui hänen nenäänsä. Hän siirsi jalkansa mahdollisimman kauas naisesta ja sulki silmänsä. Junan tasainen jytkytys oli hyvä unilääke.

Jorvanen näki unta. Hän istui korkealaitaisessa kumiveneessä. Koski hänen molemmilla puolillaan jylisi ja kohisi, mutta hän oli turvassa. Kumiveneessä istuvalla Jorvasella ei ollut kotona odottavaa kireää vaimoa, ei ylisuurta asuntovelkaa eikä joulukuussa maksettavaksi lankeavia verovelkoja. Unen Jorvasella ei myöskään ollut alkavaa kaljua eikä ahdistavaa pullistumaa sydänalassa ja vyötäröllä. Hänellä oli trimmattu ruskettunut vartalo ja paksu musta tukka. Se oli kyllä Jorvasen mielestä hiukan outoa. Hänellä kun oli syntymästään saakka ollut vaalea herkästi palava iho ja valkoiset hiukset. Mutta hän päätti olla ottamatta huomioon näitä ristiriitaisuuksia. Hän levitti kätensä ja antoi tuulen puhaltaa alastomalle, kiharan karvan koristamalle vartalolleen. Hän nauroi. Ja äkkiä joku soitti ksylofonia pimeässä yökerhossa. Jorvanen kurtisti tyytymättömänä kulmiaan. Hän halusi takaisin koskeen. Se kohisi edelleen jossain lähistöllä. Mutta soitto vain jatkui ja jatkui. Se piteli häntä otteessaan. Hitaasti hän ponnisteli irti ja avasi unesta tahmeat silmänsä.

Ksylofonin ääni tuli kauhtuneesta sinisestä nahkarepusta, jota nainen puristi sylissään. Nainen ei reagoinut ääneen mitenkään. Soitto jatkui pitkään, lakkasi ja alkoi taas uudestaan ja uudestaan.

Rikosylikonstaapeli Alina Mänty havahtui syvästä unesta. Joku puserteli hänen nilkkaansa! Alinan reaktiokyky oli huippuluokkaa. Hän tarrasi rautaisella otteella nilkkaansa hipelöivään käteen ja kiskaisi jalkansa irti hikisestä otteesta.

– Mitä hittoa sinä luulet tekeväsi?

Mies vinkaisi kivusta.

– Älä nyt, enhän minä mitään. Mutta kun tuo puhelin…

– Mikä puhelin?

Alina mulkoili miehen aniliininpunaiseksi muuttunutta naamaa. Oliko mies joku perverssi vain oliko hän mahdollisesti unissaan erehtynyt laittamaan kätensä Alinan jalan päälle? Hän oli valmis punnitsemaan eri vaihtoehtoja. Sitten puhelin hänen laukussaan alkoi soida.

– Tuo puhelin. Mies osoitti hänen laukkuaan. – Se on soinut jatkuvasti.

Alina irrotti otteensa. Miehen ranteeseen jäi punertava rengas.

– Anteeksi. Säikähdin. Luulin, että…

– Ei se mitään, mies hymyili vaisusti. – Ehkä sinun kannattaisi vastata. Saattaa olla jotain tärkeää, kun tähän aikaan...

Puhelin ehti vaieta ennen kuin Alina sai kaivettua sen esille reppunsa pohjalta. Se ei haitannut, sillä pimputus kertoi hänelle, että soittaja oli Veli Mänty, hänen isänsä.

Jorvanen seurasi naisen ilmeitä, jotka vaihtelivat hämmennyksestä epäuskoon ja pelkoon. Hän ei kyennyt päättelemään mitään itse keskustelusta.

– Olen junassa, mitä on tapahtunut? Missä? Milloin? Miten ihmeessä? Miksi hän siellä on?

Sitten nainen vilkaisi kelloaan. Jorvasen katse hakeutui automaattisesti omaan ranteeseen. 00.52.

– Ollaan Ylivieskassa puolen tunnin päästä, eli Kokkolaan on siitä noin tunti. Ei, älä tule. Ei! Pysy siellä! Minä tulen taksilla.

Nainen pudotti puhelimen takaisin reppuun. Hänen katseensa pyyhkäisi miehen ohi tätä näkemättä. Sitten hän kiskaisi karvavuoriset buutsit paljaisiin jalkoihinsa ja alkoi pukea päällysvaatteita ylleen. Kohteliaana miehenä Jorvanen nosti hänen laukkunsa alas hyllyltä.

– Taisi olla ikäviä uutisia. Tarkoitan, että kun tähän aikaan…

Alina nyökkäsi, kiitti miestä lyhyesti ja meni hetken kuluttua ovesta eteisen puolelle odottamaan. Hän halusi olla yksin.

• 2 •

Veli Mänty istui vartalo jäykkänä ja jännittyneenä tuijottamassa oven maitolasin takana heiluvia varjoja. Hän ei kääntänyt päätään Alinan tullessa. Hän oli selvästikin lähtenyt kotoa kiireesti. Leuka oli ajelematon ja tuolin käsinojia puristavat kourat öljyn tahrimat. Yllään hänellä oli ruskea väljä takki ja vanhat työhaalarit. Alina haistoi hänen ympärillään leijuvan tutun traktorihallin tuoksun, joka riiteli ahdistavasti sairaalaan antiseptisten tuoksujen kanssa.

Alina istui isänsä viereen ja painoi kätensä hänen kädelleen. Se oli jääkylmä.

– Isä, mitä oikein tapahtui? Ja miksi äiti on täällä? Miksi et soittanut aikaisemmin?

Vastaus oli pelkkä lähes huomaamaton päänpudistus. Alina ojensi pitkästä matkasta jäykistyneet jalkansa suoriksi. Vieressä istuvasta miehestä huokuva ahdistus ja pelko pakotti hänet rauhoittumaan. He istuivat siinä melkoisen tovin varjonäytelmää seuraten. Äkkiä Alina sai tarpeekseen. Hän ponnahti pystyyn, harppasi ovelle ja koputti. Siniseen housupukuun sonnustautunut mies tuli avaamaan.

– Odottaisitteko vielä hetken? Lääkäri tulee aivan kohta puhumaan kanssanne.

– Mutta minä haluan nähdä äidin! Alina kivahti. – Ja haluan myös tietää, mitä täällä oikein tapahtuu.

Mies vilkaisi taakseen. Joku sanoi jotain matalalla äänellä. Mies riisui lateksihansikkaat kädestään, pudotti ne oven vieressä olevaan roska-astiaan ja ojensi kätensä Alinalle.

– Mika Kuusisto. Olen sairaanhoitaja. Oletko sinä Irene Männyn tytär?

Alina esitteli itsensä.

– Kuten jo isällesi kerroimme, äitisi on loukkaantunut vakavasti.

– Miten ja missä?

Sairaanhoitaja vilkaisi tuolissa istuvaa jäykkää hahmoa.

– Eikö isäsi kertonut?

Kuuma äkäinen aalto pyyhkäisi Alinan ylitse. Hän veti kiivaasti henkeä ja yritti rauhoittua.

– Kysyisinkö minä siinä tapauksessa? Minä en edes tiennyt, että äiti on sairaalassa. Ja kuten huomaat, isäni ei ole puhetuulella.

– Tyttäreni on poliisi, Veli Mänty sanoi.

Alina näki hoitajan silmänurkassa huvittuneen pilkahduksen, joka katosi melkein saman tien. Hänen teki mieli potkaista.

– Hyvä on. Istutaan hetkeksi. Pääsette kohta hänen luokseen.

Mies veti itselleen tuolin Alinaa ja hänen isäänsä vastapäätä.

– Rouva Mänty tuotiin tänne, koska Linnamaan hoitokodissa puhkesi vatsatautiepidemia. Äitisi ei suostunut syömään eikä nauttimaan minkäänlaista nestettä. Hän on ollut täällä tiputuksessa neljä päivää. Tippa irrotettiin illalla. Tarkoitus oli, että hän palaisi hoitokotiin tänään. Tauti on sielläkin jo hellittämässä. Jostain syystä rouva Mänty oli lähtenyt iltayöllä harhailemaan, hoitaja oli ollut juuri sillä hetkellä toisessa potilashuoneessa. Jotenkin äitinne kompastui portaissa ja löi takaraivonsa.

– Miten hän voi?

Hoitaja pudisti päätään.

– Lääkäri tulee puhumaan kanssanne pian. Mutta hänen tilansa on kriittinen.

– Mistä te tiedätte, mitä tapahtui? Onko silminnäkijöitä? Alina tiesi kuulostavansa poliisilta.

– Aulassa oli eräs mies. Hän oli tullut erehdyksessä väärään paikkaan. Hänen piti mennä keskussairaalaan, missä hänen vaimonsa oli juuri synnyttämässä. Voin kertoa tämän verran, koska kuten tiedät, tästä on tehtävä virallinen raportti. Siinä tämäkin asia tulee ilmi joka tapauksessa. Soitimme välittömästi isällenne. Emme heti tienneet vammojen laatua. Isänne soitti teille vasta, kun tilanne todettiin kriittiseksi. Kahvilassa oli vain muutama asiakas. Ikkunapöydässä nuori äiti yritti syöttää pilttipurkin sisältöä vastahakoiselle pikkulapselle. Juhlalliseen mustaan pukuun pukeutunut mies oli keskittynyt tuoreeseen Ilkka-lehteen. Juoma-automaatin vieressä kaksi valkotakkista hoitajaa keskusteli matalalla äänellä. Alina ohjasi isänsä nurkkapöytään ja kävi hakemassa heille kahvit ja voileivät.

– En minä pysty syömään, Veli Mänty sanoi.

– Sinun täytyy.

Alina avasi leivän kääreestään ja työnsi sen isänsä eteen.

– Minä haastan sairaalan oikeuteen!

Ristiriitaiset ajatukset velloivat Alinan päässä. Hän olisi halunnut heittäytyä lattialle itkemään, huutaa ja kirkua tuskansa ilmoille niin kuin joskus lapsena. Sen sijaan hän katsoi isäänsä vakavasti ja sanoi:

– Etkä haasta!

– Tappavat potilaansa!

– Eivät tapa. Isä, sinä tunsit äidin ihan hyvin. Hän oli tuollainen… vaeltelija. Eivät he häntä voineet sänkyynkään sitoa.

Irene Mänty oli julistettu kuolleeksi aamupäivällä kello yksitoista kaksikymmentäkolme. Siinä vaiheessa kuolema oli tullut helpotuksena, sillä hoitohenkilökunta oli epäillyt vahvasti, ettei potilas enää palaisi entiselleen. Eikä se entinenkään ole ollut hääviä, Alina oli ajatellut ja hävennyt ajatuksiaan. Alina oli pelännyt joutuvansa päättämään hoidon jatkamisesta tai lopettamisesta. Hänen isänsä oli onnistunut sulkeutumaan omaan maailmaansa, ja jonkun muun piti ottaa vastuu, jälleen kerran. Alina sulki silmänsä. Äiti oli ollut niin pieni ja nuoren, lähes lapsen näköinen. Kun hän seisoi tämän vieraalta tuntuvan olennon sängyn vieressä, hänen sisällään oli alkanut myllätä ennen kokematon raivo. Mutta juuri nyt hänen piti työntää omat tuntemuksensa syrjään. Hänen oli pakko keskittyä isään. Tämä piti jotenkin saada takaisin tähän hetkeen. Hän katsoi miestä, joka tuijotti tonnikalaleipää lautasellaan käsittämättä miten sen kanssa pitäisi toimia.

Minä en tuntenut äitiäni enkä tunne sinuakaan, Alina ajatteli. Mutta voin kuvitella, mitä sinun päässäsi liikkuu. Luultavasti äiti on pitkään ollut sinulle pelkkä taakka. Ja nyt sinua riivaavat suru, syyllisyys ja helpotus. Ja ehkä sinussa kuitenkin oli jäljellä pisara rakkautta tai sääliä. Etkä sinä ymmärrä sitä, enkä minä voi sitä sinulle sanoa, koska minunkin pääni on sekaisin. Juuri tällä hetkellä minua ei ole sinulle edes olemassa. Me emme ole ikinä todella puhuneet emmekä me pysty siihen nytkään. Jotenkin sinun pitää selvitä tästä itse, meidän molempien pitää. Me olemme yksin. Tai ainakin minä olen. Sinulla on ystävättäresi Leila, ja Sannalla on Lasse ja pieni Unna Irene.

Äiti oli hymyillyt kuullessaan, että lapsen toinen nimi olisi Irene. Unna oli Lassen saamelaisen isoäidin etunimi. Isän soittaessa Alina oli juuri ollut palaamassa ristiäisistä. Hän oli ollut äkäinen, kun isä oli kieltäytynyt lähtemästä Rovaniemelle. Näin jälkikäteen ajatellen se oli ollut hyvä päätös.

Sylilapsi puhkesi katkeraan itkuun, ja Alina palasi hätkähtäen nykyhetkeen. Isä ei ollut liikahtanutkaan.

– Annas kun autan.

Alina irrotti leipäviipaleet toisistaan ja ojensi puolikkaan isälleen.

– Siinä, ole hyvä! Ota käteesi. Sinun pitää syödä.

Veli Mänty tarttui leipään, tuijotti sitä epäluuloisesti, mutta uskaltautui lopulta haukkaamaan.

– Haluatko että tulen kanssasi kotiin? Alina kysyi. – Olen soittanut töihin.

– Ei, älä tule. Minun pitää juuri nyt olla yksin.

Entä minun? Alina ajatteli. Sinulta on kuollut vaimo ja minulta äiti. Kysy sinä, haluanko minä olla yksin! Sinä olet minun isäni, hitto soikoon!

Terveyskeskuksen ulko-ovella Alina painoi kätensä isänsä olkapäälle.

– Hei nyt sitten, isä.

Hänen isänsä nyökkäsi ja lähti laahustamaan autolleen vanhan miehen askelin.

Alina olisi tarvinnut kyydin rautatieasemalle, mutta antoi miehen mennä. Hän odotti hetken ja suuntasi sitten taksitolpalle. Äkillinen läpitunkeva väsymys oli vallannut hänet. Hän oli kohdannut kuoleman monta kertaa. Hän oli tavannut kuolleiden omaisia, lohduttanutkin heitä. Hänen, jos kenen, luulisi olevan valmistautunut jo ammattinsa puolesta. Oman avuttomuuden kohtaaminen tuntui ylipääsemättömältä. Ehkä aamulla kaikki paljastuisi pelkäksi painajaiseksi.

• 3 •

– Olen todella iloinen, että soitit, Kristiina Järvinen sanoi.

Naiset istuivat Alinan pienessä keittiössä. Pöydällä heidän välissään paloi kynttilä. Kristiinan tuoma kimppu valkoisia miniruusuja tuoksui miedosti seinähyllyllä pöydän vieressä.

– Kyllä se lujille otti, mutta yön valvomisen jälkeen tajusin, että tästä jutusta en yksin selviä. Isällekin pitäisi tehdä jotain, mutta miten helkkarissa minä voisin auttaa sitä, kun olen itse ihan romuna? Eikä isä sitä paitsi suostu keskustelemaan, ei oikeasti. Hän vain mutisee ja uhkailee sairaalaa käräjillä. Hyvä ettei syytä niitä murhasta.

– Epäilen, että hän tuntee itsensä jotenkin syylliseksi. Sellainen ei ole mitenkään epätavallista.

Alina nyökkäsi.

– Siitä juuri on kysymys. Hän on lähettänyt Leilan takaisin omaan asuntoonsa. Ihmiset kuulemma rupeavat pian puhumaan. Minä en vain pysty käsittämään, mikä hiton ero tässä nyt sitten on. He elivät Leilan kanssa parina, kun äiti asui hoitokodissa. No nyt äiti on kuollut, niin että siitä vain, vaikka avioon asti!

– Ihmiset eivät aina toimi rationaalisesti, Kristiina totesi.

– Kyllä minä sen tiedän.

Alina viskasi kourassaan rutistamansa kyynelistä kostean talouspaperimytyn tiskialtaaseen.

– Minäkin olen vihainen. Mutta minäpä en olekaan vihainen Suomen terveydenhoitojärjestelmälle. Minä olen vihainen sekä äidille että isälle, ja ennen kaikkea itselleni. Isälle olen vihainen, koska hän on sellainen nuhjake. Mitä apua hänestä on ikinä minulle tai Sannalle ollut? Itselleni olen juuri nyt vihainen, koska ajattelen noin ja tulin sanoneeksi sen vielä ääneen. Siellä kappelissa minä seisoin kuolleen äitini vieressä. Rääyin silmäni melkein pihalle ja tunsin helvetillistä halua hakata sitä ihmistä nyrkeilläni, koska en ollut tajunnut tehdä sitä ennen kuin hän kuoli! Tajuatko? Oli siinä ja siinä, että en käynyt käsiksi vainajaan! Alina tyrski puoliksi itkien ja puoliksi nauraen. – Millaisenkohan syytteen siitä olisi saanut?

Kristiina repi lisää paperia rullasta ja työnsi sen pöydän yli. Alina kuivasi silmänsä ja niisti nenänsä.

– Minä olen varmaan ammattikuntani komistus sekä fyysisesti että henkisesti, hän sanoi ja katsoi sitten Kristiinaa vakavana. – Kiitos, kun tulit. Kuka tahansa muu ihminen olisi toimittanut minut pakkopaidassa Törnävän sairaalaan.

– Tuskinpa vain, Kristiina hymähti. – Tänä päivänä hoitoon päästäkseen pitää olla paljon hullumpi. Mutta kuten jo sanoin, olen iloinen, että pyysit juuri minua.

Juuri minua, Alina kertasi itsekseen. Mitä hänelle oli vuosien kuluessa tapahtunut? Ei ollut muita kuin Kristiina, joka