Valta

By Emma Uusihakala

Tunnettu geneetikko löytyy kuolleena työpaikaltaan ja rikoskomisario Korhosen työryhmä hälytetään paikalle selvittämään henkirikosta.
Pian paljastuu, että kukaan ei oikeastaan tuntenut uhria niin hyvin kuin luuli. Mitä erakkomainen tutkija on salannut muilta ja miksi asia oli niin tärkeä pitää salassa?
Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus punoutuvat yhteen rikostutkimuksen edetessä, kun eräs ryhmän jäsenistä etsii vastauksia kahteen kysymykseen:
Kenellä on valta päättää muiden elämästä?
Ja voiko tulevaisuutta edes olla, jos ei uskalla kohdata menneisyyttään?



Valta on itsenäinen jatko-osa Uusihakalalta aiemmin ilmestyneelle, tiivistunnelmaiselle romaanille Ei voi korjata (2020).

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 7, 2022
• ISBN: 9789528033004

Emma Uusihakala

Emma Uusihakala (s.1980) on helsinkiläinen kirjailija, jolta on ilmestynyt seuraavat teokset: Ei voi korjata (2020) saatavilla ääni- ja e-kirjana Valta (2022) saatavilla painettuna ja e-kirjana

Book preview

1. luku, tiistai 18. lokakuuta

Kipu säväytti ja veren maku ehti jo suuhunkin. Olavi painoi etusormensa varovasti turvonneelle huulelleen ja katsoi sitä sitten. Sormi oli värjäytynyt punaiseksi. Silmäkulmaa, johon toinen isku oli osunut, kolotti. Hemmetti. Ainakaan hän ei ollut saanut mitä tuli hakemaan, siitä Olavi oli pitänyt huolen.

Olavi käveli lavuaarille. Vilkaisten ohimennen peilikuvaansa ja turvonneita, hakattuja kasvojaan, hän avasi hanan ja toivoi kylmän veden laskevan turvotusta. Siinä, kumartuneena lavuaarin ylle, hän kuuli ne: askeleet takaansa. Nopealla liikkeellä, mutta silti aavistuksen liian hitaasti, Olavi suoristi ylävartalonsa. Hän ehti kääntyä vain puoliksi, ojentaa vasemman kätensä puolustukseen ja yrittää hapuillen estää tulevaa hyökkäystä. Ote osui harhaan onnistuen ainoastaan repäisemään napillisen hihansuun auki ja lennättämään hihan napin vierimään jonnekin lattialle. Isku oli jo liian lähellä, jotta sitä olisi edes ehtinyt pelätä. Mikroskoopin painava runko lähestyi kaaressa. Se upposi ensin iljettävästi rusahtaen Olavin kalloon, lähti sitten putoamaan ja lopulta rikkoutui osuessaan maahan. Olavi kaatui iskun voimasta päin lavuaaria ja edelleen lattialle. Verivana valui hänen päästään laboratorion täplikkäälle muovimatolle ja muodosti nopeasti tummanpunaisen, lähes mustan, lammikon ruumiin ympärille.

Mikroskoopin objektiivien ympäriinsä levinneet lasinsirut rasahtelivat hyökkääjän kenkien alla, kun hän käveli Olavin työpöydälle. Hän tutki pöydän levittäen samalla paperit ympäriinsä. Jokunen papereista leijaili lattialle liimautuen vereen, mutta yhtä kaikki – paperit olivat arvottomia. Hän repi auki jokaisen työpöydän laatikon, kävi läpi seinää vierustavan arkistohyllyn ja penkoi hyllyltä joka ainoan kansion löytämättä mitään hyödyllistä. Tietojen oli pakko olla tietokoneella. Hyökkääjä käänsi läppärin kannen auki ja etusivu syttyi näytölle. Salasana? Hetken mielijohteesta hän repäisi koneen johdot irti ja nappasi sen kainaloonsa.

Varoen astumasta lattialle levinneeseen vereen, hyökkääjä lähti ovelle. Hän vilkaisi viimeisen kerran ruumista. Olavi makasi liikahtamatta, silmät tuijottaen johonkin kaukaisuuteen, suu ammottaen oudosti auki. Hyökkääjä sulki oven takanaan. Hän riisui nahkahanskat käsistään ja jatkoi käytävää kävellen, aivan kuin mitään tavallisesta poikkeavaa ei olisi koskaan tapahtunut. Hän käveli samaa reittiä mitä oli tullutkin, ulos aution rakennuksen tyhjiltä käytäviltä, ulos talosta, taakseen katsomatta.

2. luku, keskiviikko 19. lokakuuta

Rikoskomisario Juhani Korhonen veti pipon päästään ja haroi harvoja hiuksiaan jonkinlaiseen ojennukseen tarkkaillen samalla väsynyttä ja harmaata peilikuvaansa peruutuspeilistä. Enää 3 vuotta varhaisia aamuherätyksiä ja hän pääsisi eläkkeelle. Mies huokaisi. Ei auttanut voivotella, ainakin hän oli elossa. Sen sijaan joku muu oli kuollut, eikä ilmeisesti millään tavalla luonnollisesti, koska Helsingin poliisilaitoksen väkivaltarikosyksikkö oli hälytetty rikospaikalle. Ensimmäisinä hätäpuheluun reagoineiden partioautojen sinivalot vilkkuivat parkkipaikalla epätasaiseen tahtiin kuin jossain kummallisessa äänettömässä tanssissa ja häikäisivät silmiä muuten vielä pimeässä aamussa. Valot moninkertaistuivat kostean maan pisaroissa pahaenteisesti, kielien kaikille, että jotain kamalaa oli tapahtunut, täällä, katsokaa kaikki tännepäin!

Korhonen käänsi peilin takaisin oikeaan asentoon ja napautti sitten sormillaan autonsa rattia, malttamattomana. Missä he oikein kuppasivat? Hänen kahden miehen ykkösketjunsa, joista toinen oli sitä paitsi nainen, pitäisi olla jo paikalla.

Yön pikkupakkanen oli aamulla lauhtunut ikäväksi tihkusateeksi, ja auton ikkunat olivat vähitellen huurtuneet Korhosen märästä päällystakista haihtuneesta kosteudesta sumeiksi, läpinäkymättömiksi.

Lopulta hän kuuli auton pysähtyvän lähistölle ja pyöritti kuskin puoleiseen ikkunaan itselleen kurkistusaukon juuri kun kyseisen auton ovi paukahti ensin yhden kerran ja heti perään uudestaan. Rikosylikonstaapeli Petteri Marttila ja vanhempi rikoskonstaapeli Irina Pärn seisoivat sateisella, ainoastaan yhden katulampun ja poliisiautojen sinisten vilkkuvalojen valaisemalla parkkipaikalla ja katselivat kohti Genetiikan tutkimuslaitoksen päärakennusta ja sen viereistä, uudempaa laboratoriosiipeä. Korhonen kömpi äreänä autostaan. Jo oli aikakin. Mennään.

Tekniikka on ollut paikalla jo kuudesta lähtien, silloin siivooja löysi ruumiin. Korhonen sanoi samalla kun johdatti kaksikon rakennuksen toiseen kerrokseen, huoneeseen, jonka ovipielessä oli yksinkertainen metallinen nimikyltti ja nimi O. Heikkinen. He kulkivat ovesta, jossa luki teipatuin kirjaimin Puhdas tila, vain henkilökunta. Naulakoissa roikkui laboratoriotakkeja ja pöydällä oli paketillinen kasvosuojia ja muita suojavälineitä. He nappasivat siniset suojatossut käteensä ja astuivat sitten sisemmästä ovesta varsinaiseen laboratorioon. Tilassa oli heidän lisäkseen vain päästä varpaisiin valkoisiin suojahaalareihin pukeutuneita rikosteknikkoja, joista yksi vilkaisi heitä vihaisena jo ennen kuin he ehtivät edes astua ovenraosta sisään.

Varokaa mihin astutte!, hän ärähti ja kumartui takaisin ruumiin ylle. Kolmikko pysähtyi ovensuuhun odottamaan lupaa astua lähemmäs. Toinen teknikko, kaunis tumma nainen, nosti katseensa uhrista poliiseihin anteeksipyytävän näköisenä ja muotoili huulillaan äänettömän sanan tiukkapipo ja väläytti sitten hymyn helmenvalkoisella hammasrivillään.

Minä jään suosiolla ulkopuolelle, jatkakaa te tästä. Korhonen totesi ja perääntyi ovesta takaisin käytävälle sulkien sen mennessään.

Järeän kameran tehokas salamavalo välähti vielä kahdesti. Äreämpi teknikoista selasi ottamiaan kuvia pienellä näytöllä hetken ja laski sitten kameran kasvojensa edestä. Ne oli viimeiset ruumiista, hän totesi. Tulkaa vaan.

Irina ja Petteri vetivät muoviset, kahisevat tossut märkien kenkiensä päälle ja astelivat varoen ruumiin viereen jonkin matkan päähän oviaukosta. He molemmat kyykistyivät teknikoiden viereen. Mies heidän välissään makasi lyyhistyneenä omituiseen asentoon, kädet ja jalat retkottaen luotaantyöntävästi eri suuntiin. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli hirvittävä ilme, silmät ammottivat lasittuneina ja kasvoissa oli ruhjeita. Kuolinsyy oli ilmiselvä: pään ympärille oli levinnyt tumma verilammikko, joka oli nyt hyytynyt ällöttävän geelimäiseksi keskeltä, kun sen sijaan lammikon reunat olivat jo kuivat ja koppuraiset. Petteri veti hänelle ojennetut muovihanskat käteen ja alkoi tutkia ruumiin taskuja.

Lompakko, ei muuta, hän totesi ykskantaan ja jatkoi sitten, Olavi Heikkinen ajokortin mukaan. Petteri selasi lompakon muita lokeroita hetken ja tiputti sen sitten todistusaineistopussiin, jota naisteknikko piti hänelle auki.

Irina keskittyi tuijottamaan kohtaa lattiassa ruumiin ympärillä ilme vakavana.

Otitteko jo kuitunäytteet ja sormenjäljet?, hän kysyi yleisesti huoneessa olijoilta.

Joo, alamme olla valmiita. Ruumista tullaan hakemaan kohta. Salamavalo räpsähti, kun joku otti vielä viimeisen kuvan uhrin yläpuolella olevasta verisestä lavuaarin reunasta.

Mitä näet? Petteri katsoi kiinnitettyään huomiota Irinan vakavaan ilmeeseen.

Veriroiskeita. Kukaan ei voi välttää astumasta niihin, jollei erityisesti yritä. Ja nämä ovat kaikki täydellisiä, ei kengän jälkiä tai muuten suttaantuneita pisaroita. Irina nousi seisomaan, käveli ruumiin toiselle puolelle varoen askeliaan. Hän katsoi ympärilleen huoneessa, jonka ymmärsi heti laboratorioksi vaikkei tietäisi asiasta muuten mitään.

Vasemmalla, suunnasta, josta he olivat tulleet, alkoi muutaman työpisteen rivi. Tutkimuspöydät olivat identtiset välineistöiltään, ainoastaan lähimmästä puuttui iso mikroskooppi. Peräseinällä näkyi lasiseinäinen tutkimuskaappi, jonkinlainen lämpökaappi ja niiden vieressä lasiovinen korkea kaappi, joka näytti sisältävän erilaisia nesteitä, puhdistettuja mittapulloja, yksittäispakattuja tutkimusvälineitä, kasvatusalustoja, putkia ja pipettejä. Huoneen nurkassa oli väliovi, jonka lasisesta ikkunasta saattoi nähdä seuraavassa huoneessa olevan omituisia, isoja metallisia tankkeja mittareineen. Kaikki hohti metallinkiiltoista kylmää puhtautta.

Irina käänsi katseensa oikealle, jossa lasisen seinän takana oli selvästi uhrin toimistotila, sillä pöytä pursusi papereita ja toimistotarvikkeita. Pöydän vieressä oli hyllykkö, jossa oli tieteellistä kirjallisuutta, papereita ja kansioita. Sillä puolen huonetta kaikki oli epäjärjestyksessä. Paperit olivat sekaisin, osa jopa lattialla. Kansiot lojuivat hyllyllä levällään. Työpöydän laatikot olivat kaikki raollaan, siten, että joku oli penkonut ne läpi viitsimättä jälkeenpäin sulkea niitä kunnolla.

Lavuaari, jonka kohdalla ruumis makasi, sijaitsi näiden kahden tilan välissä. Irina katsoi ensin pitkään lähintä työpistettä, sitten mikroskooppia, joka lojui lattialla ruumiin vieressä rikkoutuneena ja edelleen seurasi katseellaan veripisaroita, jotka johtivat sotkuiselle työpöydälle asti.

Täydellisen koskemattomat veripisarat viittaisivat siihen, että teko oli harkittu. Kuitenkin ase on tästä huoneesta, ikään kuin tätä ei olisi lainkaan etukäteen suunniteltu. On myös toinen asia, joka vaivaa minua… Miksi veriroiskeet alkaisivat jo tuolta, hän osoitti sormellaan työpöytää, jonka vieressä Petteri nyt seisoi, ennen kuin kääntyi kokonaan toiseen suuntaan ja osoitti sitten työpistettä, jolta puuttui mikroskooppi, ja miksi tappaja olisi tullut hakemaan aseen noin kaukaa?

Petteri kohautti olkiaan. Outoa. Mitä luulet sen tarkoittavan?

Hmm. Irina käännähti mietteliäänä kumpaankin suuntaan ennen kuin vastasi.

Veikkaan, että koska ase on valittu paikan päältä, meillä voi olla kyseessä vain riita, joka riistäytyi käsistä ja päätyi miehen kuolemaan. Ehkä he liikkuivat tappelun edetessä tämän matkan. Irina sanoi sitten samalla kun käveli Petterin viereen sotkuisen työpöydän ääreen.

No ainakaan kyseessä ei ollut ryöstö, tai en ainakaan usko. Nuo mikroskoopit ja muut laitteet näyttävät todella kalliilta ja uhrin lompakko oli myös tallella rahoineen päivineen. Paikka on kuitenkin pengottu läpikotaisin, eikä meillä tietenkään ole mitään keinoa selvittää onko jotain viety, ilmiselvän lisäksi, Petteri osoitti tyhjää kohtaa työpöydällä hiiren vieressä, mutta läppärihän voi olla vaikka uhrilla kotona.

Teidän onneksenne tämä rikos tapahtui laboratoriossa, johon on hyvin rajallinen määrä kulkulupia ja joka pidettiin hyvin puhtaana täällä tehtävän tutkimustyön takia, rikosteknikko puuttui keskusteluun. Hän napsautti kameralaukkunsa kiinni ja alkoi pakata todistusaineistopusseja.

Sen luulisi kyllä helpottavan, Petteri totesi tyytyväisenä.

En tiedä. Toivotaan. Irina sanoi ajatuksissaan. Jokin tässä kaikessa häiritsi häntä edelleen, hän ei vain osannut sanoa mikä.

Väliovi aukeni taas ja kaksi kuljettajaa tuli hakemaan ruumista. Irina ja Petteri pysähtyivät katsomaan, kuinka kuollut nostettiin paareille ja musta ruumispussi suljettiin. Kukaan ei sanonut mitään. Kuului vain kumisten pyörien rullaava ääni muovimatolla, kun paarit työnnettiin huoneesta. Sitten seurasi kaksi vaimeaa kolahdusta, kun ensin etupyörät ja sitten takapyörät ylittivät laboratorion kynnyksen ennen kuin paarit hävisivät näkyvistä.

Tässä kohti tuntuu aina vähän aavemaiselta, Petteri totesi rikkoen täydellisen hiljaisuuden ja puistatti itseään inhoten. He olivat jääneet huoneeseen kaksin.

Molemmat katselivat vielä hetken ympärilleen, sitten Irina sanoi sen, mitä molemmat ajattelivat.

Eiköhän lähdetä.

Petteri nyki ihoon liimautuneet kumihanskat käsistään ja viskasi ne myttynä viereiseen roskikseen. Sopii paremmin kuin hyvin.

3. luku, vuosi 1990

Tyttö makasi värikkäällä räsymatolla vatsallaan. Huone, matto ja lattia sijaitsivat yhdessä Lasnamäen betonisista kerrostaloista. Hän väritti tarkkaavaisesti kuvan kissaa esittävää piirrosta vahaliiduilla, varoen, ettei vahingossakaan ylittäisi sen mustia ääriviivoja.

Värityskirja oli hänen ikioma. Aarre, johon varsinkaan pikkuveljellä ei ollut mitään asiaa koskea. Tyttö oli pyytänyt sitä talvesta asti, jolloin hän oli yhtenä päivänä nähnyt sen kaupan hyllyllä. Kaupassa ei yleensä ollut mitään kiinnostavaa nähtävää, äiti osti sieltä vain ruokia, joita ei itse voinut kasvattaa perheen pikkuruisella parvekkeella ruukussa tai leipoa keittiön kaapista löytyvistä jauhoista. Ja sitten yhtenä päivänä siellä oli ollut tämä ihmeellinen kirja, täynnä leikkiviä eläimiä hassuissa asennoissa. Noin vain kauppa oli muuttunut kiinnostavaksi. Kuukausia tyttö kävi katsomassa ja silittämässä värityskirjaa aina kun pääsi kauppaan äidin kanssa, pelkäsi että jonain päivänä joku ostaisi sen eikä se enää olisi siellä.

Toukokuussa tytöllä oli syntymäpäivä. Sinä vuonna se olikin oikea onnenpäivä, sillä kun tyttö aamulla heräsi, odotti pöydällä juhlan kunniaksi paketoitu litteä paketti. Isä oli jo lähtenyt töihin, mutta äiti kietoi tytön isoon halaukseen ja lauloi hänelle syntymäpäivälaulun. Pikkuvelikin pärisytti suutaan ja nauroi vauvanauruaan saatuaan paketin lahjapaperin rapisteltavakseen. Tyttö katsoi aarretta haltioissaan. Värityskirjan kansi oli paksua kartonkia ja siinä oli koholla oleva kuva ponista. Tyttöä viehätti kannen voimakkaat värit, taustalla näkyvä punainen ja kodikkaan näköinen talli, ponin isot ja kauniit silmät ja erityisesti kultaiset suortuvat ponin harjassa. Parasta oli kuitenkin, että värityskirja oli hänen ikioma ja hän saisi värittää sen kokonaan ihan itse.

Myöhäisen iltapäivän aurinko säteili lastenhuoneeseen verhojen raosta, piirtäen matolle ja tytön selkään ihanan lämpöisen läikän, vaikka muuten huoneessa olikin niin kylmä, että tytön oli pitänyt vetää villasukat pienten jalkojensa lämmikkeeksi. Tuttu pyörän jarrun kirskahdus kadulta sai tytön nostamaan katseensa pörröisestä kissan tassusta, joka oli juuri saamassa ruosteen väriä pintaansa. Tyttö höristi korviaan. Ääntä seurasi toinen, hiljaisempi ääni kun pyörä asetettiin nojalleen räystästä vasten. Kolahdus kiiri ikkunan viereistä putkea pitkin ylöspäin tärähtävänä kuminana ja sai tytön säntäämään ikkunaan. Hän raotti verhoa enemmän, hypähti käsien varaan ikkunalaudalle ja nosti leukaansa nähdäkseen alas kadulle paremmin. Mies alhaalla tiesi odottaa tätä, hän katsoi ylös ja tytön kasvojen ilmestyttyä ikkunaan, vilkutti tälle.

Tyttö juoksi kerrostaloasunnon ovelle, kurotti sen lukossa sojottavaan avaimeen ja avasi oven raolleen. Sitten hän jäi tiirailemaan yhdellä silmällä rappuun. Ikuisuuden kestävän odotuksen jälkeen mies vihdoin kiipesi neljännen kerroksen porrastasanteelle näkyviin.

Paps! Tyttö avasi oven leveämmälle ja rynnisti kohti miestä.

Mies virnisti vastaukseksi hengästyneenä. Punakat kasvot hymyilivät tytölle.

Mitä keksinmuruni? Oletko ollut kiltti tänään? He jatkoivat keskustelua, samalla kun siirtyivät toisiinsa liimaantuneina rapusta asuntoon.

Joo, tyttö nyökkäsi tomerasti ja halasi edelleen miehen jalkaa tiukalla otteella.

Menepäs sanomaan äidille, että olen kotona, mies hätyytti tyttöä kimpustaan samalla kun sulki oven ja kurotti sitten vaivihkaa kättä selästä riisumansa repun uumeniin.

Tyttö lähti hyppien kohti keittiötä, jossa äiti oli pikkuveli lantiollaan hämmentämässä liedellä porisevaa keittoa. Matkalla hän kääntyi vielä vilkaisemaan isää ja näki, kuinka pullollinen kirkasta sujahti repusta vaatekaappiin villapuseron alle. Tyttö tiesi, mitä se tarkoitti. Isä oli käynyt taas trokareilla hakemassa kotipolttoista. Isä nosti sormen huulilleen salaisuuden merkiksi.

Tyttö kääntyi ja laahusti loppumatkan äidin helmoihin. Äiti tuoksui kaalille, mutta jos työnsi nenän oikein syvälle esiliinaan, pystyi vielä haistamaan aiemmin viikolla leivotun leivän. Käsi laskeutui tytön tummille hiuksille ja silitti niitä sitten hellästi, kuten vain äidit osaavat.

Armas. Mikä on? Äiti kysyi hellällä äänellä. Hän kuljetti sormet hiuksista leuan alle pehmeällä liikkeellä, nosti tytön kasvot esiin esiliinasta sormenpäällään ja katsoi sitten lempeästi hänen silmiinsä.

Isi tuli kotiin, tyttö sanoi hiljaa irrottautuen samalla äidistä ja siirtyen kauemmas pöydän ääreen, liian isolle tuolille nököttämään. Pettymyksen aalto pyyhki hänen ylitseen yhtä voimakkaana kuin ilo isän näkemisestä vain hetkeä aiemmin. Hän ei pitänyt kirkkaan juoman hajusta, ei sen kanssa tulevista isän kavereista eikä siitä, miten se sai heidät käyttäytymään.

Onko jokin hätänä? Äiti jatkoi katsoen tytärtään, joka näytti perin pohjin masentuneelta.

Ei. Tyttö katsoi sormiaan vastatessaan. Äiti näkisi narrauksen, jos häntä katsoisi silmiin. Äiti oli sellainen, huomasi kaiken.

Oranssia vahaliitua oli mennyt kynnen alle. Tyttö hieroi sormenpäätä kiivaasti ja kun se ei auttanut, sujautti sen sitten suuhunsa.

Sormet pois tai tubi tulee! Mene pesemään kätesi – kohta syödään.

Tyttö huokaisi dramaattisesti ja hyppäsi keittiöntuolilta.

Aikuiset jäivät keittiöön juttelemaan tylsiä juttujaan jostain lamasta, naapuruston lisääntyvästä rikollisuudesta ja siitä kuinka M/S Georg Otsilla oli taas tullut niin paljon suomalaisia turisteja satamaan. Tyttö kuuli vielä, miten juttelu siirtyi taas tuttuun aiheeseen: jos isä ottaisi lisää työvuoroja, he voisivat ehkä jossain vaiheessa muuttaa kaksiosta kolmioon. Tyttö ei halunnut muuttaa.

Kylpyhuoneessa hän kiipesi nurinperin kumotun sangon päälle seisomaan ja avasi vesihanat. Hetken päästä saippuapala luiskahteli hauskasti hänen sormiensa välissä ja muodosti paksua vaahtoa. Vaahto purskahteli jännittävästi sormien välistä, kun kädet puristi nyrkkiin. Tyttö purskutti ja puristeli niin, että vaahto roiskui tummiin hiuksiin, liimasi märän tukan hassusti pitkin naamaa. Vaahto lensi muovilla päällystettyyn keltaiseen vessan seinään ja valui sitä pitkin aina lattialle asti ja muodosti sinne poksahtelevan vaahtolätäkön. Siinä, hetkeksi, tyttö unohti kaalin hajuisen keittiön ja vaatekaappiin piilotetun pullon ja nautti elämästään.

4. luku, keskiviikko 19. lokakuuta

Puhelin soi kesken Irinan paperitöiden. Vastahakoisesti hän irrotti katseensa tietokoneen ruudusta ja siirsi sen puhelimen näyttöön. Soittaja oli patologian laitoksella työskentelevä oikeuslääkäri.

Tule käymään, tämänpäiväisellä ruumiilla on sinulle kerrottavaa. Minulla oli hiljaista niin päätin hoitaa tämän heti pois alta. Tiedän, kuinka odotatte vastauksia.

Jotain mielenkiintoista? Irina varmisti. Häntä ärsytti jättää tylsät hommat kesken, kun kerrankin oli päässyt niissä vauhtiin.

Uskon, että on. Lääkäri totesi. Irina saattoi kuulla hänen äänensävystään, että nainen hymyili ja se herätti hänessä toivoa.

Ruumis heidän välissään makasi pestynä, ja kalpeanharmaana, kylmällä teräspöydällä. Yläosa oli paljaana, ruumiin alavartaloa peitti paperinen lakana. Ruumiinavaus oli jo tehty obduktioteknikon avustamana, sen tiesi miehen rintakehää koristavasta irvokkaasta Y-viillosta, joka ulottui hartioilta nivusiin asti. Tutkimuksessa miehen nyt jo ompeleilla suljetun rintakehän sisusta oli käyty kohta kohdalta läpi ja tutkittu huolella, minkä tahansa terveydellisesti poikkeavan varalta.

Minä itseasiassa tunnistin hänet. Varmistin miehen henkilöllisyyden vielä kuitenkin hammaskartoista ja hän todella on geneetikko Olavi Tapio Heikkinen, syntynyt 1968. Oikeuslääkäri aloitti.

Tunsitko hänet hyvin?

No en henkilökohtaisesti, maineelta kyllä.

Irina ei kysynyt minkälainen se maine oli.

Lautumien ja ruumiinlämmön perusteella kuolinaika on noin 20–21 välillä eilen illalla. Mikään ei viittaa siihen, että uhria olisi siirretty tai sen asentoa vaihdettu kuoleman jälkeen. Oikeuslääkäri käänsi ruumista sen verran, että selän puolella näki laajoja tumman sinipunaisia verenkertymiä, jotta Irina saattoi katsoa niitä. Sitten lääkäri laski potilaan takaisin alustalle ja osoitti tällä kertaa kumihanskaan verhoilluilla sormellaan uhrin vasemmanpuoleisen korvan yläpuolelle ohimoluuhun, jossa näkyi syvä, puhdistettu haava. Kuolinsyy oli isku tylpällä esineellä päähän, kuten ehkä arvasitkin.

Kallo murtui ja mies kuoli pään sisäiseen verenvuotoon ja aivojen vaurioihin todennäköisesti hyvin nopeasti. Iskuja on tullut myös kasvoihin ja puolustautumisvammoja löytyi käsistä ja vartalolta, niistä päätellen kuolemaa edelsi tappelu. Otin DNA näytteitä uhrin kynsien alta ja vaatteista, jos niistä löytyisi jälkiä syyllisestä. Vastauksia pitää vielä odottaa, mutta ainakin vaatteiden veriroiskeet sopivat uhrin omiin vammoihin ja vastaavat hänen veriryhmäänsä, joten en ole kovin toiveikas niiden suhteen. Muuten Olavi tässä oli terve kuin pukki, viisikymmentävuotiaaksi ainakin. Oikeuslääkäri lopetti puheenvuoronsa ja huone hiljeni.

Eli ei mitään uutta? Irina kysyi pettyneenä. Yhtä hyvin hän olisi voinut vain odottaa raportin valmistumista ja lukea tiedot siitä.

En sanoisi ihan niinkään, ehkä jotain kuitenkin. Kun riisuin hänet, huomasin, että miehen paitaan oli hankautunut jotain tahmeaa, hän osoitti sormellaan sivupöydälle viikattua paitaa, jonka etuosassa oli epämääräinen, sotkuinen tahra.

Mitä se tarkoittaa?

"Näyttää siirtyneeltä. Tämä on nyt vain arvailua,