Vastapalvelu

By Tauno Yliruusi

Kirjailijan kohtalo ei aina ole kummoinen – ja näin käy päähahmolle Tauno Yliruusin absurdissa pienoisromaanissa "Vastapalvelu". Päähenkilö niittää mainetta Yhdysvalloissa saakka, mutta kotimaassaan Suomessa kirjailija ei koe saavansa ansaitsemaansa arvostusta – voisiko kyseessä olla salaliitto? Ovatko teatterinjohtajat ja kriitikot päättäneet yhdessä talloa kirjailijan jalkoihinsa?"Vastapalvelu" on Yliruusin pienoisromaani, jossa hänen uskotaan käsitelleen omaa kirjailijanuraansa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 19, 2020
• ISBN: 9788726543537

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen Luku

I

Haulikko roikkui oikeanpuoleisella seinällä. Vastakkaisella seinällä oli ulkomaisten näytelmäkirjailijoiden valokuvia, kaksi florettia ja suuri seinäpeili.

Mika Tertunen seisoo työtuolinsa takana ja kuuntelee jännittyneenä seinän takaa kuuluvaa naputusta joka välillä lakkaa mutta alkaa pian uudestaan. Hän pyyhkäisee kaljua päälakeaan jonka ympärillä hiukset sojottavat kuin töyhtöhyypällä.

Jälleen tauko naputuksessa. Ja sitten, äkkiä, ikkunasta lennähtää sisälle paperilennokki.

Tertunen hätkähti, hän empi hetken ennen kuin nosti lennokin lattialta ja avasi sen. Siihen oli koneella kirjoitettu lyhyt viesti. Hänen silmälasinsa välähtivät. Naputus alkoi jälleen. Hän syöksyi seinälle, tempasi haulikon käteensä ja tähtäsi siihen suuntaan mistä naputus kuului. Hän painoi liipasinta. Mitään ei tapahtunut. Hän heitti aseen pöydälle ja tarttui puhelimeen.

— Minä täällä, hei. No, Mika Tertunen tietysti. Kuule, ehditkö mitenkään tulla tänne? Teatteriin, minun työhuoneeseeni. Nyt heti. On, on kiire! Tule Jumalan tähden pian! Ota taksi, teatteri maksaa. Hyvä. Kiitos sinulle. Hei.

Ovi avautuu, pyylevä viisissäkymmenissä oleva frakkiin ja tohtorinhattuun pukeutunut mies törmää sisään. Hän on apulaisprofessori Kalevi Malka.

Paiskaa kättä.

— Terve. Mikä hätänä?

— Sinä tulit nopeasti.

— Niin nopeasti kuin pääsin. Onko jokin hullusti?

— On. Tule tänne.

Tertunen viittasi professoria tulemaan seinän luo.

— Kuuletko mitään?

Malka painoi korvansa kiinni seinään.

— Naputusta.

— Tiedätkö mitä naputusta se on?

— Joku kirjoittaa kirjoituskoneella.

— Kyllä. Joka ikinen päivä.

— Sinun sihteerisi?

— Kun olisikin.

Tertunen vie haulikon takaisin seinälle, ottaa pöydältä paperilennokin ja antaa sen Malkalle.

— Katso tätä.

— Mikä tämä on?

— Paperilennokki. Lue mitä siinä lukee.

— Teidän olisi syytä harkita teatterinne nimen vaihtamista. Mistä sait tämän?

— Se lensi äsken sisään ikkunasta. Eikä se ole ensimmäinen.

Malka meni kurkistamaan ulos ikkunasta. Siellä näytti olevan säkkipimeää.

— Mutta tämähän on kolmannessa kerroksessa, hän sanoi.

— Niin on.

— Erittäin omituista. Eikö sinustakin?

— On. Hyvin omituista.

— Tarkoitan että täytyy olla tavallista taitavampi paperilennokin heittäjä joka pystyy heittämään lennokin sisään kolmannen kerroksen ikkunasta.

Tertunen puristeli käsiään nyrkkiin ja sanoi:

— Varsinkin kun heittää sen jostain samalla korkeudella olevasta ikkunasta mutkan kautta eikä alhaalta.

Professori Malka kohotteli kiinnostuneena silmälasejaan.

— Sitä ei siis heitetty katutasolta?

— Ei. Ajattelin että kun sinä olet kirjallisuuden professori ja aina tiedät kaiken paremmin kuin muut, niin…

— No, ei nyt perusteta uutta keskinäisen kehun kerhoa. Minä kuulun jo neljään. Vaikka ei silti, minusta sinä olet maamme paras teatterinjohtaja ja ylivoimaisesti etevin ulkomaisten menestysnäytelmien löytäjä ja maahantuoja. Sinun näytelmälöytöjäsi ihmetellään Oulussa ja Rovaniemellä saakka.

— Kiitos, Kalevi. Minä puolestani olen aina pitänyt sinua nerokkaana proosan ja lyriikan tuntijana, maamme johtavana kirjallisuusmiehenä ja loistavana kirjallisuushistorijoitsijana.

— Kiitos, Mika. Sinua pidetään kaiken muun lisäksi lukumiehenä. Sinä et vain esitä näytelmiä, sinä myös luet niitä.

— Kiitos. Toivoisin että joskus kirjoittaisit meille näytelmän.

— Kiitos. Mutta minä en tiedä näytelmien kirjoittamisesta mitään. Minä en pidä niitä kirjallisuutena.

— Juuri siksi.

— Täytyy harkita. Kuka näitä paperilennokkeja heittelee tänne?

— Onhan siinä nimi alla.

— Sama joka kirjoittaa tuolla?

— Niin.

— Kuka hän on?

— Kuten tiedät, hänen nimeään ei ole tapana lausua ääneen kulttuuri-ihmisten kesken.

Malka taivutti kaulaansa ja näytti korvaansa.

— Mutta ainahan voi kuiskata.

— Olet oikeassa, Tertunen sanoi ja kuiskasi jotain Malkan korvaan.

— Kuka?

Tertunen kuiskasi uudelleen.

— En tunne, Malka sanoi. — Kuka hän on?

— Tarvitseeko meidän teeskennellä? Tertunen sanoi.

Malka vilkaisi ympärilleen.

— Olemmeko kahden?

— Olemme.

— Taatusti?

— Aivan taatusti.

He tuijottavat toisiaan silmiin. Sitten professori Malka nostaa sormen huuliensa eteen ja lähtee varpaillaan kiertämään huonetta. Hän tempaisee äkkinykäyksellä vaatekaapin oven auki ja kurkistaa sisään. Hän sulkee oven. Hän sulkee myös ikkunan. He katsovat jälleen toisiinsa.

— Tiesin heti kuka hän on kuullessani naputuksen, Malka sanoo.

— Ja minä tiesin että sinä tiesit, Tertunen sanoo.

— Ja minä tiesin että sinä tiesit että minä tiesin.

— Ja minä tiesin että sinä tiesit että minä tiesin että sinä tiesit.

— Ja minä tiesin… Minä nimittäin tunnen jokaisen meikäläisen kirjailijan kirjoituskoneen äänestä. Mitä hän kirjoittaa?

— Uutta näytelmää ilmeisesti.

— Teille?

Mika Tertunen näytti kauhistuneelta, hän kohotti molemmat kätensä kasvojen eteen aivan kuin torjuakseen jonkin näyn.

— Ei, ei! Me emme esittäisi hänen näytelmiään vaikka hän olisi ainoa näytelmäkirjailija maailmassa! Kai sinä nyt kulttuuripersoonana sen ymmärrät. Hän kaupittelee niitä muualle.

— Minne?

— Sinne.

— Minne sinne?

— No, sinne, sinne, Tertunen hoki viittoillen peukalollaan olkapäänsä yli epämääräisesti jonnekin. — Sinne!

— Siis minne?

— Siis minne?

— Niin, siis minne?

Tertunen huokaili syvään ja koetteli kädellä sydänalaansa.

— Mitä? hän sanoi. — Mitä nyt?

— Minne hän kaupittelee niitä? Malka sanoi.

— En oikein tiedä, uskallanko sanoa. Tuntien sinun kiivaan luonteesi.

— Mitä joutavia. No, sano nyt vain.

— Jos lupaat ettet suutu.

— Älä ole lapsellinen. No, anna tulla. Minne hän kaupittelee niitä?

— Ulkomaille.

Salamat leimahtivat kultasankaisissa silmälaseissa.

— Kuinka sinä uskallat, kuinka sinä julkeat sanoa tuollaista! professori Malka huutaa paiskaten tohtorinhattunsa lattiaan. — Sinä idiootti! Pässi! Että sinä kehtaat, että sinulla on otsaa! Minä voisin kuristaa sinut tuosta hyvästä!

— Rauhoitu, kalvennut Tertunen sanoo.

— En rauhoitu! Että sinun asemassasi oleva mies voi erehtyä sellaiseen. Ettei sen vertaa arvostelukykyä. Se on uskomatonta! Sinä… sinä teet minut hulluksi, ihminen!

— Minä luulin että sinä tiesit.

— Voi pyhä yksinkertaisuus! Tietysti minä tiesin, kaikkihan sen tietävät. Mutta eihän se edellytä — voi hyvä Jumala!

— Sinä itse pyysit minua sanomaan sen.

— Mutta minä en pyytänyt sinua sanomaan sitä ääneen! Eikö teillä ole kuiskaajaa tässä talossa?

— On.

— Ota häneltä muutama oppitunti. Sinä tarvitset sitä.

Tämän sanottuaan Malka otti hattunsa lattialta, pani sen päähänsä ja käveli itsekseen puhisten edestakaisin.

Tertunen seisoi pitkänä ja jäykkänä kuin heinäseiväs puristellen käsiään nyrkkiin.

— Käsitin että voimme puhua asiasta avoimesti ja luottamuksellisesti.

— Olet oikeassa, Malka sanoi. — Anteeksi että menetin malttini. Sivistyneen ihmisen pitäisi kyetä hillitsemään itsensä. Mutta sellainen… se tekee ihmisen hulluksi!