Kuolema kertoo vitsin

By Tauno Yliruusi

Maisteri Loimun ja kirjailija Alastalon keskustelukerho on saanut uuden jäsenen – tuomari Kallion. Kallio on valittu kerhoon, koska yksi kerhon jäsenistä kuoli taannoin. Eikä hän pelkästään kuollut, vaan tohtori Mattila tuli murhatuksi erään kerhossa käydyn keskustelun takia. Nyt tuomari Kallio ei kuitenkaan ilmesty sovittuun tapaamiseen. Alastalo ja Loimu ovat hämmentyneitä – onko Kallio keksinyt heille jonkinlaisen jymy-yllätyksen? Pian tapahtumat saavat kuitenkin karmivan käänteen, jota kukaan ei olisi osannut odottaa... "Kuolema kertoo vitsin" on itsenäinen jatko-osa Tauno Yliruusin teokselle "Yllätysmurha". -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 16, 2020
• ISBN: 9788726349931

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen osa

Iltapäivä

Ensimmäinen luku

Ovikello ja puhelin soivat samanaikaisesti. Nuori vaaleatukkainen nainen, joka seisoi kaapin luona, epäröi. Hän vilkaisi puhelimeen, sitten oveen. Puhelin soi uudelleen. Hän käveli pöydän luo ja nosti kuulokkeen.

— Heikki Kallion asianajotoimisto, hän sanoi virallisella, hillityllä äänellä. Hän katseli ovea puhuessaan. — Neiti Lepistö puhelimessa. Sitten hän peitti kuulokkeen kädellään ja hänen äänensä muuttui kuiskaavaksi.

— Oh, sinäkö! Ei, en voi puhua nyt. En voi! Soitan sinulle myöhemmin.

Hän sulki puhelimen. Ovikello soi jälleen, pitkään ja vaativasti. Neitonen mietti hetken, sitten hän tarttui mustepulloon ja kaatoi hiukan mustetta pöydälle. Tuhrittuaan toisen kätensä sormet musteeseen hän meni avaamaan oven. Sen takana seisoi muodikkaasti pukeutunut nuori, hoikka mies.

— Olihan täällä sentään joku, mies sanoi hymyillen. Hänen äänensä oli yhtä huoliteltu kuin hänen asunsakin. Siinä oli täsmällinen sivistynyt korostus. Hänen kasvoillaan oli terve rusketus, ja hän näytti reippaalta ja hyväntuuliselta. Hän astui neiti Lepistön ohi huoneeseen.

— Mitä kuuluu?

— Pyydän anteeksi, maisteri Loimu, etten voinut heti avata. Neitonen empi. — Tapahtui pieni vahinko.

Loimu katsoi häntä kiinnostuneena.

— Niinkö? Minkälainen?

Neiti Lepistö käveli pöydän luo ja alkoi kuivata mustetta sanomalehdellä.

— Kaadoin mustepullon.

Loimun kasvoille tuli osaaottava ilme. Se oli kuitenkin liian osaaottava ollakseen täysin aito. Häntä huvitti vakavuus, jolla neitonen suhtautui onnettomuuteen.

— Voi sentään! hän huudahti myötätuntoisesti. — Toivottavasti paperit eivät menneet pilalle.

— Onneksi eivät.

— Saanko minä auttaa?

— Voi ei, tahrisitte vain kätenne. Neiti Lepistö heitti sanomalehden paperikoriin ja pyyhki lopun musteen pöydästä imupaperilla.

— Kas noin, nyt se on puhdas.

Loimu istuutui suureen nahkanojatuoliin, jonka Kallio oli hankkinut asiakkaitaan varten.

Arvasin oikein, hän ajatteli. Hän ei ole täällä. Eikä varmasti tulekaan pariin tuntiin. Miten kömpelöä! Aivan liian kömpelöä ja läpinäkyvää.

Hän silmäili huvittuneena neiti Lepistöä ja mietti, mitä osaa tämä esitti. Neitonen vältteli hänen katsettaan ja vaikutti näennäisestä tyyneydestään huolimatta levottomalta. Aloittelijan hermostuneisuutta. Tyttöparkahan oli suorastaan kalpea.

Loimun teki mieli nauraa ääneen.

— Luulisi, ettei noin matala mustepullo voisi lainkaan kaatua, hän sanoi.

Neiti Lepistö kohotti päätään.

— Niin, eikö totta!

Ei hullumpaa, Loimu ajatteli. Hän osaa kuin osaakin näytellä.

Hän kysyi:

— Missä tuomari Kallio on?

— En tiedä.

— Ettekö?

Neitonen epäröi.

— Tai — tai ehkä hän on raastuvassa.

— Niinkö hän pyysi teitä sanomaan?

Neiti Lepistö näytti hämmästyneeltä, vilpittömästi hämmästyneeltä.

— Kuinka niin? hän kysyi. — Mitä te tarkoitatte?

Loimu sytytti savukkeen. Hän ei ollut huomaavinaan neitosen hämmästymistä. Kuitenkin hän oli huomannut sen liiankin hyvin ja se ihmetytti häntä. Voisiko hän olla niin hyvä näyttelijä? Silloin hänen oikea paikkansa ei ollut asianajotoimistossa vaan teatterissa.

— Olin kuulevinani puhelimen soivan, Loimu sanoi. — Hänkö soitti?

— Ei. Se oli — neitonen empi sekunnin — se oli joku, joka kysyi häntä. Ehkä maisteri Loimu voisi tulla uudestaan. Hän on varmasti täällä tunnin tai kahden kuluttua.

Aivan niin, tyttöseni, Loimu ajatteli. Aikaisintaan tunnin tai kahden kuluttua. Toivottavasti hän viipyy vieläkin kauemmin. Juuri nyt minulla ei olisi mitään vastaan, vaikka hän tulisi vasta huomenna.

Hän katsoi kelloaan.

— Olemme sopineet Kallion kanssa tapaamisesta puoli kahdelta. Hm, viisi yli puoli. No, onneksi minulla on hyvää aikaa odottaa.

Neiti Lepistö seisoi yhä samassa paikassa pöydän luona. Hän nojasi toisella kädellään kevyesti pöytään, toinen käsi, joka riippui hänen sivullaan, sulkeutui ja avautui vuoronperään.

— Ehkä hän on unohtanut sen, hän sanoi.

— Se olisi hirveän ikävää, eikö olisikin, Loimu sanoi hymyillen. Hän katseli tytön jalkoja, hänen katseensa nousi hitaasti pitkin hoikkaa vartaloa. — Teettääkö hän teillä paljon töitä?

— Sopivasti.

Loimu korjasi taskunenäliinansa asentoa.

— Oikeastaan minä kadehdin häntä, hän sanoi.

— Miksi?

— Ihmettelen, osaako hän antaa teille tarpeeksi arvoa. Loimun katse osui jälleen sopusuhtaisiin sääriin. — Jos minä olisin hänen asemassaan —

— Minun täytyy mennä pesemään käteni, neiti Lepistö keskeytti. Hän käveli huolitelluin askelin huoneen poikki ja avasi pesuhuoneen oven. Loimu istui selin neitoseen eikä sen vuoksi voinut nähdä silmäystä, jonka tämä heitti häneen ennen astumistaan pesuhuoneeseen. Silmäys oli täynnä vihaa.

Loimu kuuli juoksevan veden äänen. Hän huusi:

— Neiti Lepistö!

Tytön ääni vastasi pesuhuoneesta:

— Niin?

— Mitä teette huomisiltana?

Neiti Lepistö ilmestyi oviaukkoon. Hänellä oli pyyheliina kädessään.

— Mitä te teette sillä tiedolla?

Loimu kääntyi ympäri tuolissaan. Hän sanoi huolettomasti:

— Paljonkin. Minulla on pari vapaalippua Kansallisteatteriin.

Se oli luonnollisesti valhe.

Neiti Lepistö katseli Loimua äänettömänä aivan kuin hän olisi harkinnut tehtyä tarjousta, sitten hän poistui pesuhuoneeseen. Kun hän vähän myöhemmin tuli takaisin, Loimu huomasi, että hänen huulissaan oli enemmän väriä kuin aikaisemmin.

Hän nyökkäsi hyväksyvästi.

— Oikein hyvä. Teillä on kaunis suu ja hyvin kauniit hiukset, neiti Lepistö.

Tyttö sipaisi vaistomaisesti hiuksiaan. Ne olivat vaaleat, aivan liian vaaleat ollakseen luonnonväriset.

— Kiitos, hän sanoi lyhyesti.

Loimu nousi ylös.

— No, mitä sanotte huomisesta?

— Olen pahoillani, mutta olen varattu.

Neiti Lepistö aikoi kulkea Loimun ohi, mutta tämä tarttui hänen käteensä. Heidän kasvonsa olivat lähellä toisiaan. Loimu tunsi hajuveden tuoksun.

— Entä ylihuomenna?

Samassa soi ovikello.

— En tiedä, neitonen sanoi hätäisesti. — Oh, päästäkää irti! Joku on oven takana. Hän riuhtaisi kätensä vapaaksi ja siveli sitä kylkeään vasten aivan kuin se olisi tullut likaiseksi Loimun kosketuksesta.

— Siis sovittu? Loimu kuiskasi.

Neiti Lepistö avasi oven. Loimu näki Alastalon kasvot oviaukossa. Ne olivat vakavat ja huolestuneet kasvot, niin vakavat ja huolestuneet, että Loimun oli pakko hymyillä itsekseen. Hän tiesi, miksi ne olivat sellaiset.

Alastalo astui huoneeseen hattu kädessä. Hän oli kävellyt nopeasti, hänen otsallaan oli pieniä hikipisaroita. Hän oli toivonut tapaavansa Kallion. Hän oli toivonut sitä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kuitenkin hän oli koko ajan pelännyt, ettei tapaisi häntä — ei ainakaan täältä.

Hän ei yllättynyt nähdessään Loimun, mutta hän oli huolissaan.

— Oletko juossut bussin perässä? Loimu kysyi.

Alastalo pyyhkäisi otsaansa nenäliinalla.

— Missä Kallio on?

— En tiedä.

Alastalo astui lähemmäksi. Hän sanoi epävarmasti:

— Minun piti tavata hänet täällä puoli kahdelta.

— Niin minunkin. Loimu seurasi katseellaan neiti Lepistöä, joka käveli huoneen toiselle puolelle ja istuutui pienen kirjoituskonepöydän ääreen. — Ruskea pukee neiti Lepistöä, eikö totta? Minusta hän on kauneimmillaan ollessaan hiukan vihainen. Ehkä olen masokisti, mutta minä pidän tuosta ilmeestä.

Alastalo katseli ympärilleen epätietoisen näköisenä.

— Kallio soitti minulle tunti sitten. Hän puhui aika omituisesti.

— Siitä on enemmän kuin tunti, Loimu sanoi. Hän vilkaisi kelloaan. — Sanoisin, että siitä on noin tunti ja kaksikymmentä minuuttia.

Alastalo tuijotti häntä ällistyneenä.

— Kuinka sinä voit sen tietää?

Loimu istahti nojatuoliin ja heitti jalkansa toisen yli. Hän lausahti kevyesti:

— Olen oppinut yhtä ja toista lukemalla jännitysjuttujasi. Sanoiko hän olevansa hengenvaarassa?

Alastalo nyökkäsi.

— Hän siis soitti sinullekin?

— Kyllä. Loimun silmissä oli huvittunut ilme. — Hänen henkeään kuulemma uhataan. Koomillista! Neiti Lepistö, tiesittekö te, että tuomari Kallio on hengenvaarassa?

Neiti Lepistö kiersi paperin kirjoituskoneeseen. Hän sanoi, nostamatta katsettaan koneesta:

— Älkää viitsikö. Tuollaisessa ei ole mitään huvittavaa.

— Eikö?

— Ei.

Loimu ojensi jalkansa suoriksi.

— Minusta siinä on.

Alastalo heitti hattunsa pöydälle. Hän katseli sivusta Loimua, joka melkein makasi nojatuolissa, itsetyytyväisenä ja rentona, sen näköisenä kuin hän olisi voinut mikä hetki tahansa purskahtaa iloiseen nauruun. Hän ei pitänyt Loimun ilmeestä. Se ei sopinut tilanteeseen. Se oli liian huvittunut.

Hän sanoi:

— Tässä on jotakin outoa. Miksi hän puhui sellaista?

— Ehkä joku juuri uhkasi häntä pistoolilla, Loimu hymähti. — Tai ehkä hän oli löytänyt helvetinkoneen salkustaan. Vai pidätkö todennäköisempänä, että joku lähetti hänelle verisen tikarin postissa?

— Olkaa hyvä ja lopettakaa, neiti Lepistö pyysi keskeyttämättä kirjoittamista.

Alastalo huudahti:

— Älä hitossa puhu tuollaisia!

— Onko sinulla sitten jokin parempi ehdotus? Loimu kysyi viattomasti.

Alastalo rypisti otsaansa. Loimun leikinlasku kiusasi häntä.

— Kallion äänessä oli omituinen sävy, hän mutisi. — Luulin ensin,