Uskottu mies

By Lasse Lehtinen

Kauppateknikko Alwar Miettinen vaikuttaa varsin tavalliselta suomalaiselta mieheltä. Hänen elämänsä ottaa kuitenkin uuden suunnan, kun hän tarjoaa työpaikallaan syntymäpäiväkahvit. Samana päivänä Alwar tulee valituksi työpaikkansa työsuojeluvaltuutetuksi. Alwar on sanojensa mittainen mies, ja niinpä hän ottaa hänelle osoitetun luottamustoimen tosissaan – hyvin tosissaan.Sana kirii, aikaa kuluu – ja yhtäkkiä Alwar huomaa olevansa merkittävässä asemassa suomalaisessa politiikassa. Vaan mikä onkaan salaisuus kansan rakastaman Alwarin menestyksen takana?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726823561

Book preview

alivaltiosihteeri)

1

Helsingin metrossa istui hiljaisen oloinen, hyväntahtoisen näköinen mies. Hän istui ikkunanvieruspenkillä ja katseli ohi lipuvaa maisemaa. Puotinharju, Herttoniemi, Kulosaari; melkoinen kaistale itäistä Helsinkiä sattuu maanalaisen varrelle. Helsingissä metrojuna kulkee suurimman osan reitistä maan päällä, josta on juuri se etu että saattaa ihailla maisemaa.

Maailman suurkaupungeissa vastaavanlaiset joukkoliikennevälineet suihkivat kymmeniä kilometrejä pitkissä tunneleissa, joiden ahdistava vaikutus ennen pitkään heijastuu käyttäjäkuntaan. Näin väitetään.

Vaikea oli ulkopuolisen arvata, mitä matkustajamme mielessä liikkui. Hän oli puettu kovin tavanomaisesti: suoriin teryleenisekoitteisiin harmaisiin housuihin, tummansiniseen leveäkäänteiseen irtotakkiin, josta tarkempi havainnoitsija olisi huomannut, että se itse asiassa oli vanha puvun takki; vaaleansinisen paidan kauluksen piti yhdessä leveähkö solmio, jossa epämääräinen suuri pallokuvio; jalassa ruskeat läskipohjaiset puolikengät; päällystakiksi miehemme oli valinnut mustan puolipitkän nahkatakin ja suojannut päänsä harmaaruudullisella lippalakilla.

Tuumailevalta hän näytti, mutta totuus oli, ettei hän miettinyt yhtään mitään. Hänen aivonsa lepäsivät uuden työpäivän alkua odotellessa. Mikään ei hänen mielestään ollut rauhoittavampaa kuin juuri tämä työmatkan rupeama, yllätyksetön kaksikymmentäminuuttinen tukevan aamiaisen jälkeen, ennen päivän ponnisteluja.

Kun mies Hakaniemen metroasemalla astui junasta ja oikaisi torin poikki kohti työmaataan, hän ei millään tavalla poikennut muista torilla kulkijoista.

Tai ehkä sittenkin.

Hän vaikutti levolliselta ja tasapainoiselta, päinvastoin kuin moni muu varhainen töihintulija. Hän näytti todella olevan sovussa itsensä kanssa.

Jos hän olisi ollut paremmin, tai sanokaamme hieman muodikkaammin puettu, miestämme olisi ilman muuta luultu herraksi, jonkinasteiseksi päätöksentekijäksi. Ehkäpä pankinjohtajaksi, ammattiyhdistysliikeen juristiksi, lääkintöhallituksen ylijohtajaksi tai peräti ministeriön kansliapäälliköksi. Kuitenkin hän oli vain eräs Miettinen, maalta Helsinkiin muuttanut tavallinen, perin tavallinen mies.

Kauppateknikko Alwar Agaton Miettinen oli itäsuomalaiseksi mieheksi kohtalaisen laiha ja pitkä. Yleensähän sikäläiset miehet ovat tuollaista maanläheistä tyyppiä, joita kansa itse kutsuu persjalkaisiksi. Miettisellä oli pituutta peräti 185 senttiä. Päälakea koristi vahva, maantien värinen suora tukka.

Kasvoiltaankaan hän ei ollut hassumpi. Kotipuolessa häntä oli pidetty kauniina poikana ja äitinsä oli ollut Alwarista ylpeä. Älykkääksi hänen arki-ilmettään ei saattanut sanoa. Vilpittömyys sen sijaan paistoi tuosta kulmikkaasta naamasta, sillä Miettinen oli vilpitön mies.

– Autuaita ovat nöyrät ja yksinkertaiset, sillä he perivät maan, oli kirkkoherra Tuomas Gabriel Kuolimaa aikoinaan julistanut Sänkimäen kirkossa ja katsonut merkitsevästi kilteimpään rippilapseensa Alwar Miettiseen.

Konfirmaatiosta oli kulunut kaksikymmentä vuotta. Elämä oli viskannut rippilapset eri puolille maailmaa, mitä moninaisimpiin tehtäviin. Kirkkoherra Kuolimaa, tulisieluinen julistaja ja tuima Jumalan mies, sai kohta kutsun Taivaan Isän luo. Seurakuntalaiset arvelivat kirkkoherransa hautajaisissa, että nyt tuli jäijestys taivaaseenkin.

– Vuskupeli ja kepulikonstit, joita Jumalan selän takana on harrastettu iät ja ajat, loppuu kyllä kun meidän Tuomas Kaapriel astuu Taivaan portista.

Suuri oli pitäjäläisten kunnioitus pappiansa kohtaan. Kuolimaa oli aina sanonut syntiä synniksi ja luetellut huorintekijät nimeltä saarnaspöntöstä.

Alwar Miettinen oli pysynyt kirkon helmassa vain nimellisesti, kuten tapa on. Maallisessa elämässä hän oli edennyt verkalleen, etappi etapilta. Keskikoulu loppuun, vähän sekalaisia töitä, vapaaehtoisena sotaväkeen, kauppakouluun ja sieltä paperit, kuukauden kurssi Saksassa ja vihille.

Sänkimäen pitäjästä Alwar oli ensin kulkeutunut läheiseen kaupunkiin, jossa koulut sijaitsivat ja vihdoin työnhakuun Helsinkiin. Siitäkin oli jo kymmenen vuotta. Stadin kundiksi Miettinen ei koskaan itseänsä ruvennut luulemaan, vaikka moni Kontulan pikkupoika puhui hänelle kuin vertaiselleen:

– Moi! Onksulvittuyhtäänröökii?

Rouva Helmiriitta Miettinen oli kansakoulupohjainen kotirouva, joka vasta pari vuotta sitten innostui menemään kotiavustajakursseille. Nyt hän oli Helsingin kaupungin ylimääräinen viran- ja toimenhaltija raskaan sosiaalitoimen erityisalueella, vanhusten kaitsijana. Ulkonäöltään Helmiriitta Miettinen edusti tanakkaa kotimaista mallia.

Tytär Miina, nyt kuusitoistavuotias peruskoulun lukiolainen, ei erottunut ulkonäön puolesta ikäisistään lähiölapsista, muuten kyllä. Miina oli näet luokkansa priimus, harrasti jo klassista musiikkia, jazzbalettia, kieliä ja kirjallisuutta. Tämä yhdistelmä takasi, että perheen nuori neiti harvoin, jos koskaan tulevaisuudessakaan osallistuisi samoihin rientoihin, esimerkiksi keskiolutorgioihin tai kioskimurtoihin, talon muiden lasten kanssa.

Miettiset eivät oikein tienneet ketä kiittää tyttärensä poikkeuksellisista lahjoista ja luovasta luonteesta. Hoikkuutensa Miina oli perinyt isältään. Vihdoin Miettisillä päädyttiin arvelemaan, että Helmiriitan Amerikkaan vuosisadan alussa muuttanut Elmer eno ja Alwarin isoäiti Tyyne olivat tietämättään ladanneet kromosomit sellaiseen järjestykseen, että ne muutama sukupolvi myöhemmin olivat Miinan kohdalle tehneet ryväksen.

Perheen ehdoton keskipiste oli viisivuotias Kalle. Hän oli kaikkien lellikki, etenkin äitinsä. Kallen lahjoista oli liian aikaista sanoa mitään varmaa. Vilkas ja hyväntuulinen lapsi hän oli, ja erittäin puhelias. Perheen asiat hän kertoi pihalla ja tarhassa, usein liioitellen ja värittäen. Siksi ei kaikesta voinut Kallen kuullen keskustella.

Päivät Kalle vietti tarhassa, mutta iltaisin oli koko perhe yleensä koolla.

Kaikki alkoi oikeastaan siitä kun Alwar Miettinen tarjosi työmaallaan syntymäpäiväkahvit. Puhelinkeskuksen hoitajalle oli uskottu siitä seikasta huolehtiminen, että nimi- ja syntymäpäivät pidetään ajallaan, täytekakun kera. Miettinen oli yleensä päässyt ruljanssista muita halvemmalla, sillä almanakasta ei löytynyt sen enempää Alwaria kuin Agatoniakaan. Syntymäpäivistä hänkään ei voinut sanoutua irti.

Erikoisista etunimistä Miettisen oli kiittäminen edesmennyttä äitiään, jolla oli ollut rannikonruotsalaiset sukujuuret, rauha hänen muistolleen. Säästö oli sangen huomattava Miettiselle, sillä tuo naurettava tapa vaati kahvittamaan ja kakuttamaan kaikki työtoverit sillä osastolla, lähes neljäkymmentä henkeä.

Hyvissä ajoin etukäteen oli Helmiriitta leiponut täytekakun. Elannon kakut ovat sikseenkin syötäviä, mutta kotona tehty tuli vielä toistaiseksi halvemmaksi. Kaksitoista munaa siihen käytettiin, pari pakettia jauhoja ja aika lailla sokeria, voista puhumattakaan. Viimeiset lakat uhrattiin kakun täytteeksi ja mehustukseksi. Leipoessaan silmät puoliummessa Helmiriitta muisteli edelliskesän marjaretkeä Sänkisuon hilla-apajille.

Suorakulmainen kakku vuorattiin päältä vispatulla kermalla, jota tarvittiin melkein kokonainen litra.

Kallelle kakun leipominen oli juhlaa. Hän sai kaapia ja nuolla kulhot. Mihinkään tehtävään Kalle ei keskittynyt niin tarkkaan: pää kokonaan leipomusastioissa hän lipoi viimeisetkin makeat maut talteen. Helmiriitta katseli hellästi poikansa tyytyväistä askartelua.

Virastotalossa kakku herätti ansaittua ihailua:

– Onpas hyvää kakkua, keskuksenhoitaja mössötti kermavaahtoa sieraimissaan.

– Tää ruineeraa mun dieettini nyt totaalisesti, uikutti osastopäällikön sihteeri.

Sen jälkeen virisi innokas keskustelu, onko lakka hilla vai hilla lakka. Miettinen kirjoitti vaivihkaa kalenteriinsa ruineeraa ja päätti kysyä illalla tyttäreltään, mitä se tarkoittaa.

Myöhemmin iltapäivällä toimitettiin osastolla työsuojeluvaltuutetun vaali. Valituksi tuli yllättäen Alwar Miettinen.

Hieman nyreissään hän vastaili kotona ruokapöydässä Helmiriitan kyselyihin, kuinka kakku kelpasi:

– Liian hyvän kakun olit leiponut. Tekivät minusta työsuojeluvaltuutetun samoilta makeilta. Saamari …

Miettisellä ei ollut tapana kiroilla, ei ainakaan Kallen kuullen. Helmiriitta hieman säpsähti, mutta oli toisaalta hyvillään. Tunnustus mikä tunnustus, aina se lämmittää. Ei taida Miettinen mikään ihan turhanpäiväinen mies ollakaan, vaimo mietiskeli itsekseen. Tuore työsuojeluvaltuutettu sen sijaan haariikoi hajamielisesti loput lihapullista ja mielihyvämuussista suuhunsa, huokasi, kiitti ja vetäytyi olohuoneeseen. Pöydällä oli kansiokaupalla työsuojelusta kertovaa materiaalia.

Miettinen huokaili vielä kun Helmiriitta kattoi kahvit olohuoneeseen. Veikistellen vaimo toi pöytään isosta täytekakusta irroittamansa juhlapainoksen: siinä oli lakkoja puolta enemmän kuin virastoversiossa ja sisältä kakku oli kostutettu Lignell & Piispasen lakkaliköörillä. Viimeksimainitusta yksityiskohdasta Helmiriitalla ei ollut aikomus kertoa Miettiselle mitään, mies olisi pitänyt sitä tuhlaavaisuutena.

Miettinen jaksoi vielä muljautella kakun suuntaan, mutta parin lusikallisen jälkeen ilme lientyi. Vaimo suuteli häntä otsalle:

– Onnellista syntymäpäivää, Miettinen! Ajatella, että sinä olet jo kolmenkymmenen seitsemän. Seitsemäntoista vuotta sitten mentiin vihille ja kymmenen vuotta sitten muutettiin Helsinkiin. Kyllä aika kuluu nopeasti!

Miettinen ynähteli tyytyväisenä ja vilkaisi ympärilleen asunnossa. Eipä valittamista, elämä oli mallillaan. Velkaa oli, mutta olipa kaksi ihmistä tienaamassa. Kyllä tämä tästä, hän ajatteli ja imeskeli kakkua. Miettinen sai ajatuksen, tyttö oli kerhossa vielä ainakin puolitoista tuntia ja Kalle menisi kohta nukkumaan, mitäpä jos todella juhlittaisiin syntymäpäivää:

– Eikös tämän kanssa sopisi se likööri, minkä toin laivalta viime syksynä, Miettinen kysyi suu muikeana.

Katsellessaan Helmiriittaa kumartuneena kirjahyllyn alakaapille, Miettisen päähän pälkähti toinenkin, uskalletumpi ajatus.

2

Seuraavina viikkoina Miettinen yritti paneutua työsuojelun laajaan tehtäväkenttään. Hän vierasti aidosti koko hommaa, mutta kun osastopäällikkö samaan aikaan vähensi häneltä muita töitä, varastokirjanpitoa, joka oli Miettisen leipälaji, niin mikäpä siinä. Puoliakaan lukemastaan hän ei ymmärtänyt, liekö lainlaatija ymmärtänyt, hän ajatteli itsekseen. Se kuitenkin kävi selväksi, että lialta, melulta, tuulelta, sateelta ja pahalta hajulta on jokainen työssäkäypä Suomen kansalainen suojeltava.

Ei ehkä järin tarmokkaasti mutta tunnollisesti Miettinen ryhtyi kartoittamaan osastolla esiintyviä puutteita. Keskusneidin jalkoihin veti, sillä hän istui lähinnä ulko-ovea, josta kulki tasainen virta ihmisiä päivän mittaan. Lattianrajaan laitettiin lastulevystä sokkeli, keskuskopin etuseinän lasia jatkettiin ja tuolin taakse hankittiin pieni sähkölämmitin.

Huolellisten ergonomisten mittausten jälkeen kaikkien osaston työntekijöiden kirjoitus- ja työtuolit ruuvattiin passelikorkeuteensa, josta asianomaiset istumatyöntekijät ne kohta ruuvasivat entisiin asentoihinsa. Ilmastointilaitteet säädettiin asentoon MIN, sen sijaan avattiin katon rajasta umpeen koteloitu tuuletusluukku. Konttorin iso ikkuna sai auringonvaloa suodattavan kelmun. Mattojen alle laitettiin liukuesteet ja kirjoituskoneiden alle tuli vaahtomuovit. Yksi miesten vessa muutettiin naistenhuoneeksi. Puhelinten ääni säädettiin kimeästä pirinästä matalaksi kurahteluksi. Työtilaan ilmestyi viherkasveja ja ilmankostuttimia.

Kaiken kaikkiaan Miettinen toteutti koko joukon järkeviä uudistuksia.

Osastopäällikkö ja hänen sihteerinsä eivät halunneet valittaa mistään, hehän kuuluivat tavallaan työnantajaluokkaan, joten heillä ei saattanut olla puutteita. Lopputulokseksi tuli, että osastopäällikön huone oli edelleen aurinkoisina päivinä sietämättömän kuuma, sihteerin ikkunaton pikku koppero taas aina kylmä. Molemmissa huoneissa kävi lattianrajassa alituinen tuulenviri. Miettinen kunnioitti asianomaisten omaa kantaa eikä ryhtynyt työsuojelullisiin toimiin heidän kohdallaan.

Virastotalon kellarikerrokseen oli rakennettu kaikille työntekijöille peltiset pukukaapit ja suihkutilat. Miettinen teetätti työntekijöiden keskuudessa tutkimuksen näiden sosiaalitilojen käyttöasteesta. Kolme vuotta sitten oli eräs miespuolinen tarkastaja vienyt keskusneidin väkisin alakerran suihkuun. Tämä oli tapahtunut pikkujoulujuhlien kestäessä eikä siten ollut tilastointikelpoinen. Muita suihkussakäyntejä ei tiedetty olleen.

Miettinen teki omat johtopäätöksensä, pyrki osastopäällikön puheille ja ilmoitti, että alakerran sosiaalitilat ovat hukkakäytössä.

– Mutta laki vaatii sellaiset, osastopäällikkö sanoi. Työsuojelulaki, hän lisäsi varmuuden vuoksi.

Miettinen raapi korvallistaan ja vetäytyi kansioiden pariin muutamaksi päiväksi. Vihdoin hän luuli keksineensä perustelut sille, että puku- ja suihkuhuoneet voidaan antaa toiseen tarkoitukseen. Jos paperi- ja lomakevarastosta otettaisiin lisää tilaa kahviolle, ehkäpä paperi- ja lomakevarasto voitaisiin siirtää alakertaan. Miettinen oli kysynyt asiaa Työsuojeluhallituksesta. Joku tarkastaja sieltä oli sanonut puhelimeen, että tehkää saatana mitä tykkäätte, pääasia että sinä Miettinen tulet uudelleen valituksi.

Osastopäällikkö innostui lopulta Miettisen ehdotuksesta ja esitteli idean omanaan ylöspäin. Ei mennyt monta viikkoa kun lauma kirvesmiehiä ilmestyi paikalle ja ryhtyi purkamaan paperi- ja lomakevaraston kahta kevytrakenteista seinää. Lainalaatikoissa kannettiin paperi- ja konttoritavara alakerran uumeniin viraston oman väen voimin. Sieltä olivat pukukaapit jo kadonneet, suihkuja ja lavuaareja parhaillaan irrotettiin.

Vaikka osastopäällikkö yritti ottaa kunnian itselleen, aavisti työhuonekunta kenelle todellinen ansio tästäkin muutoksesta kuului. Laajennettua ja viherkasvein koristettua kasvihuonetta ensimmäistä kertaa istuttaessa osastopäällikkö piti ontuvan, puujalkavitsejä sisältävän puheentapaisen. Kesken jaarituksen kuului salin periltä aikuisen naisen ääni:

– Hyvä, Miettinen!

Tässä nimenomaisessa Virastotalossa oli vuosia toiminut, ainakin paperilla, erityinen suojelukomitea. Sen tehtävänä oli maailmansodan tai muun kriisin sattuessa antaa katastrofille järjestyneet muodot. Uudeksi suojelujohtajaksi oli nimitetty äskeinen osastopäällikkö. Muiden muassa kaikki työsuojeluvaltuutetut kuuluivat onnettomuuden sattuessa hänen komentoonsa.

Mikään suurempi onnettomuus ei suju nuottien mukaan, jos ei sitä huolellisesti harjoitella, sen ymmärsi suojelupäällikkö. Harjoitustilanteen tulee olla mahdollisimman todentuntuinen, jotta sillä olisi opetuksellista merkitystä. Siispä hän oli heti viran saatuaan laatinut suunnitelman harjoituksesta, joka toteutettuna täyttäisi väestönsuojelun korkeimmat vaatimukset.

H-hetki oli perjantai-iltapäivällä kello 15. Vain suojelukomitean jäsenet ja Virastotalon urheilukerhon johtokunta tiesivät harjoituksesta etukäteen. Viimemainitut esittivät loukkaantuneita ja kuolonuhreja.

He olivat jo puolilta päivin istuneet rakennuksen väestönsuojassa maskeeraamassa toisiaan hiilellä ja tomaattisoseella.

Viittä vaille kolme pioneerikoulutuksen saanut Alwar Miettinen sytytti toimeksi saaneena pääaulassa neljä savupanosta, jotka alkoivat voimalla työntää punaisenharmaata kitkerää savua. Sitten hän syöksyi omalle osastolleen auttamaan työtätekeviä turvaan. Rapussa juoksi jo vastaan kammottavan näköisiä olentoja, ruumiita ja loukkaantuneita, jotka kiiruhtivat määrätyille paikoilleen näyttelemään luonneroolejaan.

Tasan kolmelta osastopäällikkö räjäytti talon pihalla kantopommin, joka paitsi pelästytti pulut ja ohikulkijat, teki reiän asvalttiin. Suojelujohtaja seisoi katukäytävällä valkoinen kypärä päässä ja selitti tilannetta megafoniin:

– Kloorilastissa oleva kiitolinja-auto on törmännyt talomme pääoveen! Kaasuvuoto ja räjähdysvaara! Ei hätää eikä syytä paniikkiin! Talo on tyhjennettävä välittömästi, ensiapu annettava tarvitseville! Suojeluryhmät, toimikaa!

Miettinen oli nimitetty katastrofiharjoituksen apulaisjohtajaksi, myös hänellä oli valkoinen kypärä päässä. Hän ei käsittänyt miten kloorilastissa oleva auto mitenkään voisi törmätä Virastotalon oveen. Mopedi oli suurin kulkuväline, jolla käytännössä saattoi päästä pääovelle saakka. Siihenkin tarvittaisiin urheilumieltä, sillä raput olivat jyrkät ja niitä oli kaikkiaan kolmekymmentäkuusi askelmaa. Miettinen oli laskenut.

Ääneen hän ei harjoitusta arvostellut. Kypäräänsä hieman häveten hän arveli tekevänsä vain välttämättömimmän, ainakin sen mitä oli käsketty.

Harjoituksen ollessa kuumimmillaan Miettinen istui Virastotalon takaoven tuulikaapin syvennyksessä ja mietti olevaisuuden alkuperusteita. Miten hän, hiljainen mies, joka rakasti yli kaiken turvallista säännönmukaisuutta elämässä, oli saattanut joutua näin vastuulliseen tehtävään?

Koulussa, kauppakoulussa ja sotaväessä Miettinen oli aina yrittänyt pysyä huomaamattomana, rivin keskivaiheilla. Hyvät ja huonot joutuvat silmätikuksi, mutta keskinkertaisten annetaan olla rauhassa, sen hän oli huomannut. Tavanomaisuus oli hyve kun sen oikein oivalsi.

Hän ei halunnut kantaa vastuuta vieraista ihmisistä. Hyvä kun näinä maailman aikoina saattoi huolehtia kunnialla perheestään. Hänelle oli sattunut hyvä osa elämässä: myötämielinen, elämäniloinen vaimo, viisas, joskus pelottavankin viisas tytär ja tarmokas pikkuinen poika. Kunpa osaisi elää niin, että perheen rauha ja turvallisuus ei vaarantuisi. Miettinen liikuttui ajatuksistaan, pyyhkäisi silmäkulmaansa ja nielaisi.

Mielessään hän toivoi myös, kuten usein ennen, että hänen vanhempansa vielä eläisivät. Oli kai niin, että lastenlapset saavat sittenkin paremman yhteyden isovanhempiin, paremman kuin omiin vanhempiinsa. Vaikka ei Miettisellä ollut valittamista, Miina oli niin kunnollinen. Enemmän hän olisi saanut asioistaan puhua kotona, mutta ehkä umpimielisyys kuului ikään. Miettinen muisti lukeneensa Kauneus