Luodinkestävä luutnantti

By Lasse Lehtinen

Kun geenitutkija Mikael Holm on matkalla kotiin ulkomailta, hän saa yllättävän viestin. Holmin tytär on kidnapattu – ja kidnappaajat haluavat lunnaina jotakin Holmin työhön liittyvää. Myös opetusministeriössä tapahtuu kummia. Mitä istuva opetusministeri on valmis tekemään, jotta voittaisi tulevat presidentinvaalit?Onneksi entinen sotilas Robert G. Muurinen ja tietokonenörtti Oiva Hillo ovat vastikään perustaneet yhdessä etsivätoimiston. Nyt Muurisen ja Hillon on aika ryhtyä tositoimiin – mitä outoa yliopistolla ja ministeriössä oikein tapahtuu?Luodinkestävä luutnantti on Lasse Lehtisen huumorilla höystetty rikosromaani vuodelta 1993.Robert G. Muurinen ja Oiva Hillo ovat yksityisetsiviä ja toistensa vastakohtia. Siinä missä Muurinen on sotilashenkinen urheilija, Hillo käyttää aikansa syömiseen ja tietokonenörtteilyyn. Yhdessä Muurinen ja Hillo muodostavat lyömättömän parivaljakon – tältä tiimiltä rikokset eivät jää selvittämättä!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726823608

Book preview

www.egmont.com

Prologi

Suomen tasavallan hallituksen herra opetusministeri istui jalopuisen työpöytänsä takana synkkänä. Se ei sinänsä ollut erikoista, murhetus oli hänelle ominaista, sillä hän oli kotoisin kaukaa pohjoisesta, missä pirullinen huonotuulisuus ja sisäänrakennettu epäluuloisuus on luonnollinen olotila ja missä ihmiset eivät sorru turhanaikaiseen ystävällisyyteen kuin erehdyttämistarkoituksessa.

Mutta ministeri oli tänään tavallista mustempi muodoltaan. Hänet oli äskettäin nimetty puolueensa presidenttiehdokkaaksi, mutta puolueväki oli tehnyt sen puolella sydämellä. Gallupeissa ministerin kannatuslukemat eivät näyttäneet järin korkeilta, omassa puolueessa juoniteltiin häntä vastaan avoimesti eikä julkisessa sanassa juuri myötämieltä vastanimetylle ehdokkaalle herunut.

Ministeri oli jo pitkään ollut sitä mieltä, että hän, ja vain hän, voisi johtaa Suomen kovakalloisen kansan parempaan tulevaisuuteen. Hän jos kuka oli politiikan ammattilainen, hän ei koskaan ollut tehnytkään muuta kuin politiikkaa. Alle viisikymmentävuotiaista suomalaisista miehistä sai hakea kokeneempaa juonittelijaa. Herkän ja haavoittuvan ulkokuoren alla oli umpiluuta.

Populistinen aika ei kuitenkaan suosinut ammattimiehiä. Ihmiset olivat jostakin syystä menettäneet luottamuksensa poliitikkoihin. Ministeri tiesi varsin hyvin, mistä syystä. Tiedotusvälineet olivat siihen syypäitä. Toimittajat eivät halunneetkaan selostaa kansalaisille ministerintyön arkista puolta ja raskasta vastuuta. Ainoat asiat, jotka nykyään kiinnostavat, liittyvät poliitikkojen yksityiselämään, ministeri mietti suuta mutristellen.

Kaiken lisäksi sotketaan puurot ja vellit. Iltapäivälehti oli vastikään julkaissut uutisen, jonka mukaan ministeri oli valtion taksikuiteilla ajellut eduskunnasta peräti yöllä kahden eri osoitteen kautta kotiinsa. Niin kuin ei poliitikon velvollisuus olisi pitää yhteyttä äänestäjiin!

Kampanjaa varten tarvitaan jonkinlainen ylivertainen tempaus. Minun täytyy tehdä jotakin, jolla on kansainvälistä merkitystä, ministeri mietti itsekseen. Suomalaiset ovat kiittämättömiä pässejä, eivät arvosta työtä, joka on tehty kotimaassa. Kansallissankareita sen sijaan ovat kaikki, jotka vähänkin ovat päteneet ulkomailla. Pitäisikö tarjoutua sovittelijaksi venäläisten ja virolaisten kiistassa? Täytyisi vain saada varmuus, että kaikki päättyy hyvin. Olisiko viisasta vaatia, että Viipuri vallataan takaisin, vaikka asevoimin? Siinäkin oli omat riskinsä. Pitäisikö julistaa, että suomenruotsalaisten hallussa oleva suurpääoma kansallistetaan ja hurrit karkotetaan takaisin Ruotsiin? Siitä enemmistö suomalaisista pitäisi, mutta ministerillä oli toisaalta vaikutusvaltaisia ystäviä suomenruotsalaisissa pääomapiireissä. Heidän rahojaan tarvittiin vaalikampanjaan. Sitä paitsi sosialismi sinänsä ei ollut suurta muotia.

Oveen koputettiin. Sieltä kurkisti kansliapäällikön vankka olemus. Ulkonäöltään hän oli suuri ja lempeän oloinen, hän muistutti Orson Wellesiä, jolle on tehty lobotomialeikkaus. Kansliapäällikkö oli palvellut enemmän tai vähemmän uskollisesti kymmeniä ministereitä. Hänen pettämätön tekniikkansa oli pitää esimiehet siinä luulossa, että juuri nämä johtivat ministeriötä. Tyhmemmät ministerit, joita oli enemmistö, eivät huomanneet mitään, älykkäämmät huomasivat, mutta eivät voineet asialle mitään. Opetus- ja kulttuurihallinnossa ei tehty päätöstä, jolla ei olisi ollut kansliapäällikön siunausta.

»Veli ministeri, annoit minulle toissapäivänä mielenkiintoisen miettimistehtävän», kansliapäällikkö sanoi ja istui vakiopaikalleen ministeriön virkahuoneen antiikkisohvalle. Sohvan yläpuolella oli Albert Edelfeltin maalaus ’Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista’, se, jossa Kaarle vetää Flemingiä parrasta.

»Annoinko?» ministeri havahtui.

»Sinä teet liikaa työtä, murehdit liikaa. Varo, ettet pala loppuun. Isänmaa tarvitsee sinua vielä. Olen pyynnöstä miettinyt kampanjaasi.»

Ministeri huokasi, tilasi sisäpuhelimella sihteeriltä kahvit ja munkit ja tuli istumaan kansliapäällikkönsä viereen. He olivat epäsuhtainen pari. Kansliapäällikön massiivisen olemuksen vierellä ministeri näytti nukkavierulta hallitussihteeriltä, joka oli tullut esittelemään viikon työlistaa.

»No, oletko keksinyt mitään omaperäistä?» ministeri kysyi.

Kansliapäällikkö rakensi kasvoilleen hänelle ominaisen itsetyytyväisen ilmeen ja ryhtyi narisevalla äänellä luennoimaan kuin vanha opettaja lahjakkaimmalle oppilaalleen.

»Arvelit toissapäivänä, että sinun olisi otollista tehdä pian jonkinlainen kansainvälinen maineteko. Omat taiteelliset tai tieteelliset ansiosi eivät riitä kansainväliseen maineeseen, eikä se ole tarkoituskaan, sinähän olet poliitikko. Sitä paitsi meidän oli tehtävä väitöskirjasi kiireessä, mikä oli suuri vahinko. Mutta sanotaanhan väitöskirjoista, että hetken häpeä, ikuinen kunnia. Olet kuitenkin Suomen tiede- ja kulttuuriministeri. Siinä ominaisuudessa voit tehdä jonkin suuren palveluksen isänmaalle. Olen ajatellut valmiiksi, millaisen palveluksen, miten se tehdään ja miten siitä saadaan suurin mahdollinen poliittinen hyöty. Vaikka olen puolueeton virkamies, ajattelen toisinaan myös puolueen etua, vaikka minua ei aina puolueessa ole ymmärrettykään.»

Ministeri nyökkäili kansliapäällikön puhuessa. Puolueen edusta puhuminen oli tietenkin suurta lööperiä, molemmat sen tiesivät. Omasta edusta oli kysymys. Mutta joskus sattui yhteiskuntaelämässä niin, että oma ja puolueen — ja mahdollisesti isänmaankin — etu yhtyivät. Silloin saattoi poliittinen henkilö saada aikaan jotakin merkittävää.

»Sinun on perustettava nimeäsi kantava rahasto. Rahastosta myönnät tietylle suomalaiselle tiedemiehelle suurehkon summan tieteellistä tutkimusta varten», kansliapäällikkö sanoi.

Ministeri liikahti vaivautuneesti.

»Ei minulla ole sellaisia rahoja. Tiedät sen varsin hyvin.»

Kansliapäällikkö levitti kätensä kuin kylläinen buddha.

»Ei raha ole maailmassa ongelma. Sinulla on rahakkaita ystäviä. Vuorineuvos Mättö on paras kaverisi. Neuvokset ja pankkiirit ovat sinulle kiitollisuudenvelassa. Tulevaisuudessa he tarvitsevat sinua vielä enemmän. Puoli miljoonaa on sopiva palkintosumma.»

»Kenelle myöntäisin niin paljon rahaa tieteelliseen työhön?» ministeri kysyi. »Sehän on melkein yksityisen konsulttipalkkion luokkaa.»

Sihteeri toi huoneeseen kahvit. Sihteerin läsnäollessa miehet vaikenivat. Nainen oli vastikään mennyt uusiin naimisiin erään toimittajan kanssa. Kansliapäällikkö kasvatti olemukseensa vielä kuution verran ylimääräistä arvokkuutta. Kun sihteeri sulki oven jäljessään, hän puhkesi puhumaan:

»Olen muutaman vuoden ajan seurannut tarkasti erästä tieteellistä tutkimustyötä. Tutkimus kuuluu geeniteknologian piiriin. Nämä nimenomaiset tutkijat manipuloivat geenejä. He istuttavat eläimiin ominaisuuksia toisista eläimistä. Kun sikaan laitetaan naudan kasvuhormoneja, sika kasvaa normaalia suuremmaksi.»

»Sehän on mukavaa tuottajaväestön kannalta», ministeri sanoi.

»Nyt he ovat hyvin lähellä läpimurtoa, he ovat keksimässä biologisen lääkkeen, joka tuhoaa elimistössä syöpäsolut. Ryhmää johtaa suomalainen professori. Hän ja hänen venäläinen kollegansa, jotka ovat työskennelleet yhdessä, ovat — niin minulle on kerrottu — ehdolla tämän vuoden lääketieteen Nobelin -palkinnon saajiksi. Palkinnon jakoon on vajaa vuosi aikaa.»

Ministeri oli kuunnellut keskittyneesti, mutta hän ei vieläkään oikein hahmottanut omaa osuuttaan kuviossa.

»Kuvittele Nobelin -palkinnon jakotilaisuutta Tukholmassa ensi joulukuussa. Kiitospuheessaan Ruotsin kuninkaalle suomalainen professori sanoo, ettei hänen saavutuksensa olisi ollut mahdollista ilman palkintoa, jonka hän sai Suomen opetusministerin nimikkorahastolta. Mikään ei sykähdytä enempää Suomen kansan sielua kuin suomalainen Nobelin-palkinto. Sellaista ei ole saatu aikoihin. Ja kun sinä olet tehnyt sen mahdolliseksi, he äänestävät sinut presidentiksi.»

»Kiittäisikö hän todella minua siitä puheessaan?»

»Ei ole olemassa lahjomattomia tiedemiehiä», kansliapäällikkö sanoi hurskaasti.

Ministeri mietti vain hetken. Hän oli tunnettu nopeiden päätösten tekijänä. Hän nousi ja kiersi kansliapäällikkönsä taakse, asetti kätensä tämän olkapäille ja sanoi:

»Jos tämä onnistuu, niin et sinäkään palkinnotta jää. Presidentti tarvitsee taitavan kansliapäällikön. Sinä puhuit jotakin venäläisestä tiedemiehestä. Miten suuri osuus hänellä on tutkimuksessa?»

»Luultavasti ratkaisevan suuri. Miten niin?»

»Olisi tietenkin aina parempi, että Nobelin-palkinto tulisi kokonaisuudessaan Suomeen…se näyttäisi paremmalta. No olkoon, se oli vain ajatus. Milloin minä luovuttaisin palkinnon professorille?»

Kansliapäällikkö nousi ähisten sohvalta ja oikaisi täyteen mahtavuuteensa.

»Minusta sopivin ajankohta olisi kampanjasi aloitushetki. Se on kai ensi kuussa? Järjestämme siihen yhteyteen yliopistoväelle suuren juhlan, jonka juhlapuhuja olet viran puolesta. Kohokohta on tietenkin nimikkopalkintosi luovutus.»

Ovella kansliapäällikkö kääntyi, siristi silmiään ja katsoi ministeriä, joka oli taas pöytänsä takana syventyneenä papereihin.

»Sinä haluat kovasti presidentiksi, etkö haluakin?»

Ministeri katsoi nyt kansliapäällikköä vakavasti kuin kyläpoliisi pontikankeittäjää.

»Olen politiikassa saanut kaiken paitsi yhden asian. Kuvittele urheilijaa, joka on voittanut kaiken muun paitsi kultamitalin olympialaisissa.»

»Ymmärrän, veli ministeri», kansliapäällikkö sanoi ja sulki oven perässään.

Ensimmäinen luku

Kone oli lentänyt jo seitsemän tuntia, ylittänyt yön aikana Atlantin, tavoittanut auringonnousun Islannin kohdalla ja juuri jättänyt Kööpenhaminan taakseen. Henkilökunta herätteli huonosti nukkuneita matkustajia ja tarjosi pakollisen aamiaisen. Kahvi oli jäteöljyn näköistä ja makuista, sämpylät maistuivat sanomalehdelle ja munakkaalla olisi voinut pohjata kengät. Matkustajat olivat lähes yhtä ärtyneitä kuin lentoemännät.

»Kun rupesin kolmekymmentä vuotta sitten kulkemaan lentokoneilla, emännät olivat minun ikäisiäni», hoikka harmaatukkainen mies sanoi vierustoverilleen. »Ikävä kyllä, nämä daamit ovat edelleen minun ikäisiäni. Ainakin tässä lentoyhtiössä.»

Vierustoveri haukotteli antaumuksellisesti ennen kuin vastasi. Harjoittamaton leuka olisi siinä venytyksessä mennyt sijoiltaan.

»Kaikkien kansallisuuksien lempilaji on oman lentoyhtiönsä moittiminen. Taidatte olla suomalainen?»

Ensinpuhunut nyökkäsi. He eivät olleet koko lennolla vaihtaneet sanaakaan tavanomaisten anteeksipyyntöjen lisäksi, joita tarvitaan, kun kömmitään kanssamatkustajan yli matkalla toilettiin. Suomalaiseksi arveltu katseli kanssamatkustajaansa. Tämä oli vikkelännäköinen lyhyenläntä, kalju mies, jolla oli pistävän ilkikurinen katse. Tyypin voimakas partaveden tuoksu oli häirinnyt lennon alussa. Nyt hän huomasi, että miehellä oli huomiota herättävän hyvin hoidetut kynnet, oikean käden pikkurillissä oli jalokivisormus, henkilöauton hintaiselta näyttävä — kultakello vasemmassa ranteessa ja oikeassa paksu, kultainen ketju. Ikää hänellä oli saman verran kuin suomalaisellakin, noin viisikymmentä vuotta.

Kun aamiaiset oli pakotettu matkustajien kurkuista, korvarengasta kantava stuertti kiitti kimeällä äänellä kärsivällisyydestä ja ilmoitti, että kone laskeutuisi parinkymmenen minuutin kuluttua Helsinkiin. Kaljupäinen keikari otti laukustaan korvalappustereot ja kasetin.

»Minulla on tässä jotakin, joka varmaan kiinnostaa teitä», hän sanoi suomalaiselle.

»En ole mikään suuri musiikin ystävä», suomalainen empi.

Kaljupää ei antanut periksi.

»Se ei ole varsinaisesti musiikkia. Kuunnelkaapa, se kiinnostaa teitä varmasti», hän sanoi torikauppiaan päättäväisyydellä.

Miehen yllättävä suorasukaisuus vei suomalaiselta vastaansanomisen halun. Hän pani kuulokkeet nöyrästi korvilleen ja katsoi ihmeissään, kuinka naapuri käynnisti hyvin hoidetuilla paksuilla sormillaan stereot.

»Hyvää huomenta professori Holm. Toivottavasti matka on sujunut hyvin», ääni kasetilta sanoi. Suomalainen katsoi naapuriaan, joka nyt hymyili leveästi. Miehen hampaat olivat samaa hintaluokkaa kuin muu varustus.

»Nimenne on Mikael Holm. Olette tiedemies ja tulossa geeniteknologiaa käsittelevästä kokouksesta Texasista, Houstonista. Te olette suomalainen, eronnut ja yhdeksänvuotiaan tyttären yksinhuoltaja.»

Ääni oli epäilemättä vieressä istuvan miehen ääni. Mies katsoi ja myhäili kuin ystävällinen perhelääkäri, joka on juuri kertonut, että pesäpallon kokoinen kasvain nivusissa onkin hyvälaatuinen.

»Edustan kansainvälisiä toimeksiantajia, professori Holm. Olemme päättäneet ottaa teidät mukaan hankkeeseen, johon olette mahdollisimman sopiva ja pätevä», ääni nauhalta jatkoi. »Ehdottaisin, että ette katkaisisi lähetystä. Istukaa rauhallisesti paikoillanne, keskittykää kuuntelemaan, se on kaikille eduksi. Meillä on tyttärenne Johanna ja taloudenhoitajanne rouva Lundgren. Heille ei tapahdu mitään pahaa niin kauan kun teette ohjeittemme mukaisesti. Kun laskeudumme Helsinkiin, poliisit ovat teitä vastassa. He kertovat teille, että taloudenhoitajanne ilmoitti tyttärenne kadonneeksi toissapäivänä. Poliisit kertovat, että eilisen jälkeen ei myöskään taloudenhoitajanne olinpaikasta ole mitään tietoa. Yrittäkää olla niin kuin kuulisitte asiasta ensimmäisen kerran. Sanokaa poliiseille, ettei teillä ole käsitystäkään miksi joku olisi halunnut siepata tyttärenne. Toimikaa poliisien kanssa juuri niin kuin olisitte toiminut ilman tätä keskustelua. Soittakaa sitten entiselle vaimollenne ja anopillenne ja kertokaa että kyseessä oli väärä hälytys. Tytär on teidän kanssanne. Nyt te lähdette työmatkalle, jonne otatte tyttärenne ja taloudenhoitajan mukaan. Pyytäkää tyttärellenne lomaa koulusta. Kokouksenne on Baselissa. Kertokaa, että ilmoitatte hotellinne osoitteen kun olette perillä. Huomenna lähdette työhönne yliopistolle tavalliseen tapaan. Kun olette järjestänyt postinne, otatte kassakaapistanne mukaan mustakantisen metallilieriön, sitten kävelette Kauppatorille. Kauppatorin rannassa nousette risteilyalus »Bellalle». Se lähtee laiturista tasan kello 10. Jos tahdotte nähdä tyttärenne elävänä niin toimitte juuri niin kuin olen kertonut teille. Niin, ja vielä yksi asia, professori Holm. Minun nimeni on Carpaccio, Vittore Carpaccio. Painakaa nimi mieleenne. Me tapaamme vielä.»

Poliisit vetivät professori Holmin syrjään heti passijonosta. Heitä oli kaksi, nuorempi, silmälasipäinen ja hieman vanhempi, joka hikoili runsaasti. He olivat siviilipuvuissa. Aivan kuten salaperäinen herra Carpaccio oli sanonut, poliiseilla oli huonoja uutisia. Professorin ei tarvinnut näytellä järkyttynyttä, hän oli perinpohjin poissa tolaltaan. Kolme päivää sitten hän oli soittanut kotiin ja kaikki oli ollut kunnossa.

»Haluan päästä kotiin mahdollisimman pian. Tähän täytyy olla jokin järkevä selitys. Jossakin on varmasti kirje tai viesti Johannalta, jolloin asia selviää.»

Mikael Holm ei itsekään uskonut sanojaan. Viimeisen tunnin aikana maailma oli kääntynyt päälaelleen. Tieteen maailmassa saattoi luottaa luonnonlakeihin. Kun arvoitus oli ratkaistu, kaikki oli selvää ja johdonmukaista. Luonto ei toimi epärationaalisesti. Nyt professori Holmista tuntui, että hän oli tullut labyrintin nurkkaan, josta ei ollut ulospääsyä.

Lentokenttävirkailijat kantoivat pyytämättä Holmin laukun poliisiautoon, joka vei järkyttyneen yksinhuoltajaisän asunnolleen.

»Tulisimme mielellämme vielä iltapäivällä keskustelemaan kanssanne, jos sopii», toinen poliiseista sanoi. »Voimmeko tulla kahdelta?»

Holm nyökkäsi, kiitti kyydistä ja avasi talonsa ulkooven. Holmin talo oli viihtyisä huvila Helsingin Kulosaaressa, upealla paikalla rauhallisen puiston laidalla. Meren rantaan oli matkaa 300 metriä. Mikael Holmin isä oli rakennuttanut huvilan 30-luvulla. Sisällä kaikki oli ennallaan. Ei hiukkaakaan epäjärjestystä, talo suorastaan henki rauhaa ja levollisuutta. Holmien taloudenhoitaja oli oikea vanhan ajan aarre, kuin suoraan säätyläisperheen palvelijanhuoneesta reväisty keskelle nykyaikaa. Kaikki oli aina hänen jäljiltään täydellisessä järjestyksessä ja harmoniassa. Holm meni olohuoneeseen ja teki itselleen vahvan viskin. Professori katsoi ikkunasta puistoon ja yritti keskittyä. Mitä hänestä tahdottiin? Miksi juuri hänen tyttärensä oli kidnapattu? Jossakin mielen pohjalla pienet olennot yrittivät kertoa professori Holmille, että hän kyllä hyvin tietää syyn.

Poliisit tulivat iltapäivällä. Samat kaksi, jotka olivat tuoneet murheviestin lentoasemalle.

»Onko teillä käsitystä, miksi joku olisi halunnut viedä tyttärenne?»

»Te olette poliiseja, en minä», Holm sanoi.

Poliisit katsoivat toisiinsa. Nuorempi rykäisi ja yritti uudelleen.

»Me olemme tietenkin tarkistaneet kaikki sairaalat ja pyytäneet poliiseja koko maassa pitämään silmällä yksin liikkuvia yhdeksänvuotiaita, joiden tuntomerkit vastaisivat tyttärenne tuntomerkkejä. Meistä tämä ei vaikuta normaalilta namusetätapaukselta…anteeksi, että puhumme näin suoraan…varsinkaan sen jälkeen, kun taloudenhoitajanne katosi. Sanokaa suoraan, kiristetäänköteitä?»

Jos Holm olisi istunut valheenpaljastuskoneessa, viisarit olisivat heilahtaneet ääriasentoon.

»Minua ei kiristetä, koska minulla ei ole mitään, mistä minua kannattaisi kiristää. Minulla ei ole käteistä rahaa eikä suuria talletuksia, kaikki minkä omistan on tämän talon katon alla. Jos joku rosvo olisi halunnut minulta jotakin, tänne olisi tehty murto kidnappauksen sijasta.»

Poliisit katsoivat toisiinsa.

»Käytitte sanaa kidnappaus. Mikä saa teidät luulemaan, että kyseessä on kidnappaus?»

Holm muisti herra Carpaccion varoituksen ja katui heti sanojaan.

»Minä tiedän vähemmän kuin te. Te kerroitte, että minun taloudenhoitajani soitti teille toissapäivänä ja ilmoitti tyttäreni kadonneeksi. Sitten katoaa taloudenhoitaja. Te tässä olette puhunut kidnappauksesta, en minä.»

»Me emme ole puhuneet kidnappauksesta vaan sen mahdollisuudesta», nuorempi poliiseista sanoi. »Tehän olette mikrobiologian professori?»

»Niin olenkin. Mitä se tähän kuuluu?»

»Te olette myös geenitutkija?»

»Ja oikein etevä omalla alallanne», toinen poliiseista sanoi.

»Omassa työryhmässäni olen tutkinut geneettisiä muutoksia soluissa. Olemme manipuloineet geenejä ja siirtäneet geenejä eläimestä toiseen. Olen sekä tutkija että opettaja.»

Vanhempi poliisimies otti salkustaan lehtileikkeen ja alkoi lukea:

»Siirtogeenisen lampaan arvo saattaa olla yhtä suuri kuin sellutehtaan, sanoo professori Mikael Holm Helsingin Yliopistosta. Tällaisen lampaan verestä voidaan lähitulevaisuudessa eristää ainetta lääketeollisuuden tarpeisiin. Tulevaisuuden lääkkeet ovat ns. täsmälääkkeitä, jotka elimistössä käyvät sairaiden solujen kimppuun hävittäen ne. Litra tällaisen lampaan verta voi olla satojen miljoonien markkojen arvoinen.»

»Tämä on ote haastattelustanne viime vuoden elokuulta. Jospa joku haluaa viedä teiltä tämän arvokkaan lampaan?»

Professori Holm oli nyt avoimesti ärtynyt. »Minun tutkimustyöni on vielä kesken. Tuossa haastattelussa puhutaan siitä, mikä on mahdollista ehkä parin kolmen vuoden kuluttua. Jos joku haluaa meidän koe-eläimemme, hän sieppaa lampaan eikä minun tytärtäni. Minä haluan, että Johannasta julkaistaan etsintäkuulutus. Haluan myös, että minut pidetään koko ajan ajan tasalla tutkimusten edistyessä.»

»Tekö otatte yhteyttä tyttären äitiin?» vanhempi poliiseista kysyi.

»Jättäkää se minun huolekseni», Holm sanoi ja hyvästeli poliisit.

»Jos teille tulee soittoja tai yhteydenottoja ilmoittakaa heti meille.»

Poliisit jättivät käyntikorttinsa Mikael Holmille ja sulkivat oven varovasti perässään. Toisessa kortissa luki Johan Puotila, toisessa Kalle Soikkanen. Molemmilla oli sama puhelinnumero.

Mikael Holm meni sinä iltana aikaisin nukkumaan. Sitä ennen hän oli soittanut Johannan opettajalle, joka oli joustava ja kovin ystävällinen. Hän soitti myös anopille ja entiselle vaimolleen, joka tapansa mukaan sai hysteerisen kohtauksen. Ammatiltaan rouva Holm oli psykiatri. Professori Holm oli joskus ajatellut, että Albert Einsteinilla ja hänen vaimollaan oli ainakin yksi yhteinen piirre: kukaan ei ymmärtänyt heitä. Siitä lähtien kun oikeus oli tuominnut