Mies, joka muuttui puuksi

By Juha Vakkuri

Noin kolmekymmentä vuotta sitten tapahtui vallankumous, joka johti totalitääriseen valtioon. Muuan S työskentelee virkailijana kulttuuriministeriössä. Nyt S on saanut tehtäväkseen valvoa kilpailua, jossa käsitellään tapahtumia kolmenkymmenen vuoden takaa. Kun S käy läpi kilpailuun saapunutta materiaalia, hänen kiinnostuksensa herää. Onko valtio jättänyt kertomatta jotakin olennaista? Onko mahdollista, että vallankumousta johtanut mystinen Päällikkö olisi sittenkin elossa?"Mies, joka muuttui puuksi" on Juha Vakkurin vahva ja mukaansatempaava dystooppinen romaani vuodelta 1982.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 20, 2021
• ISBN: 9788726694055

Book preview

www.egmont.com

Prologi

Tämä tapahtui S:lle, joka toimi virkailijana kulttuuriministeriössä. Olisin halunnut sanoa ystävälleni S:lle, mutta se ei olisi ollut totta. Minä arvostan totuutta. Arvostan myös ystävyyttä ja toivon, että voin joskus kutsua S:ää ystäväkseni. Mutta kun tämä tapahtui, me emme olleet ystäviä, emme ainakaan Silloin kun tämä alkoi.

Minä kerron nämä tapahtumat kuin olisin S, tai hän minä. Haluan tehdä sen niin, tunkeutua hänen mieleensä, nähdä asiat niinkuin hän, tuntea hänen tunteensa, ajatella hänen ajatuksensa. Ihmiset kiehtovat minua, yleensäkin, ei vain S. Se johtuu työstäni. Minulle maksetaan siitä, että ymmärrän ihmisiä, otan selvää mitä he ajattelevat. Minä en ole kirjailija, en lainkaan taiteilija. Työni on maanläheistä, niinkuin tulette huomaamaan: olen mukana näissä tapahtumissa, vaatimattomassa sivuosassa. Yritän olla työntymättä esille tarpeettoman paljon. Se on vaikeata, sillä kaikkien ihmisten tavoin olen aidoimmin kiinnostunut itsestäni, omista asioistani. Jotkut halveksivat työtäni. En kuitenkaan harkitse siirtymistä toisiin tehtäviin, eikä se johdu vain hyvästä palkasta. Viihdyn työssäni. Vähintä mitä siitä voi sanoa, on että siinä tutustuu mielenkiintoisiin ihmisiin. Ei vain tapaa, vaan tutustuu. Joskus jopa ystävystyy. Työni kautta minä tutustuin myös S:ään.

Nämä tapahtumat alkoivat eräänä maaliskuun aamuna kulttuuriministeriössä. S oli juuri tullut toimistoonsa. Aamu oli kuin maaliskuun aamut yleensä: aurinkoinen, raikas. S oli kävellyt asunnoltaan pysäkille, odottanut junaa, joka oli ollut hieman myöhässä, niinkuin paikallisjunamme niin usein ovat. Keskusasemalta hän oli kävellyt ministeriöön, joka oli muutaman sadan metrin päässä. Ovella hän oli nyökännyt hyvän huomenen vahtimestarille ja näyttänyt virkakorttia. Hetkeä myöhemmin hän oli omassa huoneessaan, ja kaivoi juuri kampaa kun puhelin soi.

Mutta ennenkuin jatkan, haluan lainata tähän S:n kirjoittaman aforismin. Tuona aamuna en vielä tiennyt mitään tästä hänen harrastuksestaan, se selvisi minulle vasta myöhemmin. Harrastan itse kiinalaista runoutta, ja siksi aforismien kirjoittaminen tuntui minusta hyvältä harrastukselta. S:n aforismin yhteys näihin tapahtumiin selviää myöhemmin. Se yksinkertaistaa asioita ja on turhan melodramaattinen, mutta on siinä hitunen totuuttakin. Ja ennen kaikkea se paljastaa jotain S:stä itsestään:

Ihminen on kuin käärme: sitkeä ja notkea kun maasto sitä vaatii; saalistaessaan tarkkavainuinen ja ahne, sekä arka ja liukas, kun se vaistoaa, että lähellä on keppi, jolla sen pää voidaan lyödä murskaksi.

I

— Voisitko tulla heti?

Se oli ministerin sihteeri. S oli juuri tullut huoneeseensa, avannut salkkunsa, ottanut papereita, kaivoi kampaansa. Ministerin sihteeri soitti hänelle harvoin, kerran pari viikossa. Hän lähti heti, kampaamatta.

Ministeri istui seuraavassa kerroksessa. S oli hänen etuhuoneessaan puolessa minuutissa — liian kuuliaisesti, hän ajatteli. Ovi perähuoneeseen oli auki. Ministeri istui pöytänsä takana. Lyhyt, hyväryhtinen mies, otsalta kaljuuntunut, ei lihava eikä laiha. Hänellä oli lehti edessään, mutta hän ei lukenut sitä. Se oli siinä jottei hän olisi näyttänyt odottavalta. Ministerin ei kuulunut odottaa nuorta virkamiestä, hänen kuului olla kiireinen, miettiä tärkeitä asioita. S tiesi sen. Hän näki myös että ministeri pani heti lehden pois. Ministerillä oli tärkeää asiaa. Ennenkuin hän aloitti, hän viittasi etusormellaan oveen. S pani sen kiinni.

— Saanko mennä suoraan asiaan?

S istuutui ministeriä vastapäätä, matalalle tuolille.

Ministeriössä puhuttiin siitä että ministeri oli madalluttanut kaikkien tuoliensa jalkoja, paitsi omansa, jotta voisi katsoa alaspäin kookkaaseenkin vieraaseen. S ei tiennyt pitikö se paikkansa, vai oliko se panettelua. Hän joutui katsomaan ministeriin ylöspäin, sen hän huomasi. Hän huomasi myös että ministeri oli viime aikoina vanhentunut, kutistunut entisestään. Kävelykeppi nojasi sivupöytää vasten. Se oli hieno keppi, vaikkei se saanut näkyä valokuvissa.

— Tämä historiakilpailu, ministeri sanoi ja oli hakevinaan paperia pöydältä. Sitä ei löytynyt. Hän otti kynän käteensä, se oli kultainen, hoikka kynä, lahja tai muisto, kallis kynä, sillä kirjoitettiin vain nimikirjoituksia. — Ne sanovat että sinne on tullut delikaattia materiaalia. Siksi on ajateltu, että sen pitäisi olla sellaisissa käsissä, joka tuntee painotukset.

— Eikö se nyt ole? S kysyi. Tarpeettomasti, liian aikaisin. Hän katui heti.

— Mutta varmuuden vuoksi. Sinä tiedät puheenjohtajan. Mitä sinä ajattelet hänestä? Tunnetko sinä hänet?

— En sillä tavalla.

— Se on hyvä mies. Minun ikäluokkaa. Professori, tuntee alansa. Sillä on tieteellistä näyttöä, mutta tämä nyt ei ole tieteellinen projekti. Näin minä olen sen ymmärtänyt. Ja näin kai sen se professorikin ymmärsi, minä en muista hänen nimeään.

Se oli mielipiteenilmaus. S mietti oliko tämä asia sellainen, ettei ollut hyvä muistaa edes nimeä, että jos joku jälkeenpäin kysyisi, voisi sanoa, ettei edes nimistä ollut puhe. S ajatteli että se oli hyvä muistaa. Hän muisti sen. Hänellä oli hyvä muisti. Jotkut sanoivat muistia opportunistin parhaaksi ominaisuudeksi. Se oli S:sta halpamaisesti sanottu, ja väärin. Muisti oli hyvä olemassa, vaikka sitä käytettiin väärin, niinkuin kaikkea mikä oli olemassa. Mutta se ei ollut muistin vika. Ei ole veden vika, jos se ei löydä tietä janoisten suuhun.

— Siksi se pyytää eroa, professori, pyytää tai on jo pyytänyt, ja sinä tulit minulle mieleen. Sinä tunnet painotukset. Olet ollut täällä niin kauan. Näin olen antanut itselleni kertoa.

— Mutta historioitsija minä en ole.

— Historia on mitä on, ihmisten tekemää. Me olemme kaikki historioitsijoita, se on sanottu perustuslaissa. Ja varsinkin me täällä ministeriössä, muuten me emme olisi täällä.

— Tiettyyn rajaan asti, S sanoi. Hän ajatteli, että se oli vastaus, vaikka kysymystä ei ollut vielä kokonaan esitetty, ei sitä tarvinnut esittääkään, asia oli selvä, ja hän oli sanonut kyllä. Hän oli samaa mieltä ministerin kanssa. Hän mietti jo seurauksia, hän oli nopea mies, hän mittasi ne jo rahassa. Se oli hänestä hyvä mitta, vaikka kaikki eivät sitä arvostaneet, hyvä, käypä, konkreettinen, myös ministeriössä.

— Tästä rajasta on juuri kysymys, ministeri sanoi, tästä rajasta ja sen vetämisestä, ja siinä sinä kuulemma olet hyvä. Minä olen sanonut niin itsekin. Lautakunnan sihteeri jää paikalleen, hoitaa kaiken käytännössä, kunhan paperit kulkevat viimeisellä kierroksella sinun käsiesi kautta. Se on kätevintä sillä tavalla. Tässä ei ole mitään kiirettä. Jos sinulla ei ole aikaa. Mutta katso ne läpi viimeistään ennenkuin mikään menee painoon. Ettei tuhlata paperia. Ja kopioida näitä asioita ei kannata. Siksi tämä työryhmä on pidetty näin pienenä. Jos teille tulee erimielisyyksiä, sinä olet oikeassa.

S oli ministeriön nuorin jaostopäällikkö.

— Siitä ei ole haittaa ellei sitä mainosta, hän oli sanonut rouva H:lle, sihteerilleen.

Muutoksen aikaan hän oli vasta viisivuotias, samanikäinen kuin minä. Kun hän tuli ministerin luota hän mietti oliko hänen ikänsä vaikuttanut päätökseen. Hänellä ei ollut tuonaikaisista tapahtumista omia muistoja, vain räjähdyksen hän kuvitteli muistavansa. Me kaikki senaikaiset pojat kuvittelimme muistavamme sen. S kuvitteli, että hän oli ollut leikkimässä pihalla toisten poikien kanssa, kun maa äkkiä tärähti. Kai se oli se räjähdys. Hän oli aikuisena kertonut tästä lapsuudenmuistosta niin monta kertaa, että oli jo varma, että se oli ollut juuri se räjähdys. Muuta hän ei Muutoksesta sanonut muistavansa, hän tiesi mitä hänelle oli siitä koulussa ja yliopistossa opetettu. Kun hän tuli ministerin luota, hän kuvitteli tietävänsä kaiken, kaiken tarpeellisen, olennaisen.

Hän oli samaa mieltä ministerin kanssa: hän oli oikea mies huolehtimaan painotuksista. Hän oli erikoistunut niihin, huolehtinut niistä koko sen ajan kun oli ollut ministeriössä, kolmetoista vuotta, vuosi vuodelta tärkeämmissä asioissa. Hän oli miettinyt lauseita, sivulauseita, viittauksia, oppinut varomaan suffikseja ja lisäämään vesittäviä määreitä, ehtoja ja takaportteja. Hän oli oppinut lukemaan lauseita hitaasti, sanan kerrallaan, ajattelemaan vaihtoehtoja. Hän piti työstään ja oli siinä hyvä.

Matkalla huoneeseensa hän pyysi rouva H:ta hakemaan professori G:n henkilötiedot, ne jotka saisi ilman vaivaa ja lupia. Hän ei sanonut sitä. Hän ei selittänyt mitään. Jos lähti selittelemään, selitteli yleensä liian paljon. Rouva H oli utelias nainen. S oli huomannut sen heti. Utelias, luotettava, täsmällinen. Liian utelias ministeriöön, S ajatteli, ja kuitenkin rouva H oli ollut ministeriössä vuosikausia, kauemmin kuin S. Se merkitsi jotakin, S tajusi sen yhtäkkiä, ja ihmetteli kuinka se ei ollut tullut aikaisemmin hänen mieleensä. Hänestä tuntui äkkiä, että tuona aamuna kaikki merkitsi jotain, enemmän kuin edellisellä viikolla. Asioilla oli äkkiä yhteytensä, ne eivät olleet irrallisia, ne liittyivät olosuhteisiin, ihmisiin, häneen itseensä. Tunne kehotti varovaisuuteen.

S kuuli käytävään että hänen puhelimensa soi. Hän kiiruhti vastaamaan. Se kuului hänen tapoihinsa. Hän ei antanut koskaan puhelimen soida pitkään. Soittaja oli L, se oli hänen käheä äänensä, ääni jota S oli odottanut, aamuääni, lämmin, täynnä naurua, luotettava, turvallinen, kokenut ääni, joka oli ollut poissa.

— Koska sinä tulit? S kysyi ja tarkoitti koska he voisivat tavata. He tunsivat toisensa niin hyvin, että L ymmärsi kysymyksen oikein, ja vastasi siihen.

— Heti. Puolelta päivin. Heti. Kiitos kirjeestä. Minun piti kyllä polttaa se.

— Hyvä.

S oli vielä puhelimessa, kun rouva H toi tiedot professorista. Rouva H ei sanonut mitään, hänellä oli hyvä päivä, hyvä maanantai. S ajatteli, että rouva H ei tiennyt kenen kanssa hän puhui.

Professorilla oli poikkeuksellisen suorat hiukset. Hän kampasi ne hiusrasvan avulla. Papereiden joukossa oli ryhmäkuva, se oli otettu muutama vuosi sitten tieteellisessä kokouksessa. Professori seisoi äärimmäisenä oikealla, pitkä mies, katsoi suoraan kameraan, kädet selän takana, kurinalaisesti. Professori katsoi kaikissa kuvissa suoraan kameraan. S vilkaisi hänen julkaisuluetteloaan, se ei kiinnostanut. Hän ryhtyi selaamaan uudelleen kuvia. Professorilla oli vino suu, voimakkaat lihakset suun ympärillä, hän oli tottunut pitämään suunsa kiinni, puhumaan silloin kun oli jotain sanottavaa, tai silloin kun hänen odotettiin sanovan jotakin. Se oli suuri avu. Siitä oli hyötyä alalla kuin alalla.

S soitti sisäpuhelimella rouva H:lle ja kysyi työryhmän sihteerin numeroa. Rouva H sanoi sen heti, kuin se olisi ollut hänen vakituisia numeroitaan. Se ihmetytti S:ää, rouva H huomasi sen ja selitti että ministerin sihteeri oli antanut numeron.

— Yritti ensin antaa sitä suoraan sinulle, mutta sinä olit puhelimessa.

S ymmärsi että rouva H sanoi siten tietävänsä kenen kanssa hän oli puhunut. Kenties se oli näkynyt hänen naamastaan. Ilmeet tuli pitää kurissa, S ajatteli.

S yritti monta kertaa työryhmän sihteerin numeroon, mutta linjat olivat sekaisin. Lopulta hän antoi tehtävän rouva H:lle. Tämä pääsi läpi melkein heti, mutta sihteeri ei ollut paikalla. Rouva H jätti soittopyynnön. Delikaattia materiaalia, S ajatteli. Hän soitti ministeriön informaatikolle ja pyysi luetteloa kaikista Muutokseen liittyvistä kirjoista.

— Kaikista? Kunhan et pyydä seuravaksi, että me hankittaisiin ne sinulle.

— Todennäköisesti.

— Pelastui tämäkin päivä.

S sai listan puoli kahdeltatoista. Nimikkeitä oli kuudetta liuskaa. Informaatikko oli tehokas, ministeriön harvoja tehokkaita virkailijoita, ministerin ja S:n lisäksi. Päällimmäiseen liuskaan oli kiinnitetty lappu: vierailla kielillä julkaistut teokset eivät ole tässä. Niitä varten tarvitaan ministerin lupa. Onneksi! S katsoi luettelon läpi. Hän ei tiennyt mitä etsiä siitä. Luettelossa oli kaksi professori G:n kirjaa, toimittamaa, ei kirjoittamaa. Ne olivat muistopäiväjulkaisuja, ensimmäinen kymmenen vuotta Muutoksen jälkeen, toinen kaksikymmentä vuotta. Kolmatta hän ei toimittaisi. Delikaattia materiaalia. S ei kyennyt keskittymään luetteloon. Hän nousi pöytänsä takaa, vilkaisi ulos, siellä paistoi aurinko. Hän jätti popliinitakin naulaan ja lähti.

— Menen lounaalta suoraan kokoukseen. Olen pitkälle iltaan täällä, jos joku kysyy, hän sanoi rouva H:lle.

— Jos ei kysy.

Ulkona oli viileämpää kuin S oli kuvitellut. Hän käveli ripeästi asemalle, ehti junaan johon oli ajatellutkin. Hän meni istumaan ikkunan viereen, aurinkoon, siinä oli lämmin paikka. Ikkuna oli likainen, mutta auringonsäteet pääsivät läpi. S mietti