Paratiisitango

By Juha Vakkuri

Moottoritiellä on sattunut onnettomuus. Viranomaiset saapuvat paikalle muutamassa minuutissa, mutta pylvääseen törmänneen auton kuljettaja ja sen ainoa matkustaja eivät ole pelastettavissa. Auton matkustaja henkilöidään nopeasti suuren kustantamon toimitusjohtajaksi. Hänen kuolemansa panee koko kustantamon nokkimisjärjestyksen sekaisin.Samaan aikaan saksalainen tohtori Blume näkee karmean painajaisen, mistäpä muustakaan kuin auto-onnettomuudesta.Juha Vakkurin yhteiskunnallinen romaani Paratiisitango tarkastelee tohtori Blumen ja muiden päähenkilöiden silmin sitä, miten me kaikki olemme loppujen lopuksi samasta puusta veistettyjä. Yhteydet eri maiden kansalaisten välillä tulevat yllättävillä tavoilla ilmi, kun maailma avartuu Suomen rajojen ulkopuolelle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726693997

Book preview

www.egmont.com

Kolme pientä kuolemaa

Istuutuessaan takapenkille vanha mies sanoo, että kokouksen alkuun on 45 minuuttia. Kuljettaja tietää mitä se merkitsee. Hän ajaa koko matkan ohituskaistalla. Tällä kertaa tien varrella ei ole tutkia.

Kehätien ja moottoritien risteyksessä kuljettaja huomaa tuulilasin sisäpinnalla ampiaisen. Hän ottaa hansikaslokerosta säämiskäpyyhkeen ja yrittää litistää ampiaisen tuulilasiin, mutta onnistuu vain hermostuttamaan sen. Vähän myöhemmin, kun ampiainen tulee taas sopivalle etäisyydelle, kuljettaja yrittää uudelleen, mutta myöhästyy taas. Takapenkin matkustaja nostaa katseensa papereista ja köhäisee kuin haluaisi ilmoittaa kuljettajalle, että kyllä aikuisen miehen tulee sentään saada yksi ampiainen hengiltä. Kuljettaja vilkaisee peruutuspeiliin eikä huomaa että ampiainen lähtee hyökkäykseen. Hän tuntee vain piston kaulassaan, irroittaa toisen kätensä ohjauspyörästä ja läimäyttää pistoskohtaa. Ampiainen liiskautuu sormien ja ihon väliin. Kuljettaja tulee samalla kääntäneeksi ohjauspyörää, auto syöksyy kovassa vauhdissa tieltä ja iskeytyy metalliseen lyhtypylvääseen. Kuljettaja paiskautuu eteenpäin. Turvavyö estää häntä lyömästä kasvojaan tuulilasiin, mutta hänen niskansa nytkähtää törmäyksessä ja pää jää retkottamaan holtittomasti etuoikealle.

Takapenkillä istuvalla miehellä ei ole turvavyötä. Hän lentää etupenkin yli, iskee päänsä kojelautaan ja jää makaamaan etupenkin selkänojan päälle jalat kohti takaikkunaa.

Kaikki hyvin Saksanmaalla?

Minä kävelen niin kuin kaikki kävelevät, jalat ja kädet liikkuvat, vievät minua eteenpäin. Minä täytän pukuni ja tehtäväni. Odotetaanko minulta jotain? Kuka uskaltaa odottaa mitään? Kun tulen hissistä tai menen hissiin, minua tervehditään: Hyvää huomenta, tohtori Blume! Hyvää päivää, tohtori Blume! Näkemiin, tohtori Blume! Kukaan ei ole eri mieltä kanssani, ei ole ollut pitkään aikaan, eivät edes vastustajat. He ovat toistaiseksi yhtä vaitonaisia kuin nuo taulut seinällä. Jos haluan jotakin, painan nappia. En halua mahdottomia. Olen vaativa mutta realistinen. Nyt en sitä paitsi paina nappia. Entä jos ottaisin taulun seinältä ja heittäisin sen lattialle? Kuinka monta taulua ehtisin paiskata säpäleiksi ennen kuin joku tulisi väliin? Mitä he sanoisivat, rouva Giesler ja neiti Rost, jos ehdottaisin että tästä lähtien heidän nimensä olisivat rouva Riesler ja neiti Gost? Kyllä, tohtori Blume! Tottakai, tohtori Blume! Tästä päivästä lähtien haluan että rouva Riesler pukeutuu aina sotilaspukuun ja neiti Gost ryhtyy pitämään selässään valkoisia siipiä. Käskystä, tohtori Blume! Tapahtukoon Teidän tahtonne, meidän Herramme, tohtori Blume. Mutta minulla ei ole mitään halua painaa nappia. Se on kai jo huomattu. Heidän on täytynyt huomata se, mutta he eivät ole sanoneet mitään, eivät ainakaan minulle. Vilkuilevatko he toisiaan, supisevat toistensa korvaan, nyökkäilevät oveani kohti, pudistavat päätään? Minä en ole pyytänyt edes kahvia. Kädet eivät tärise, hiukset on kammattu, minä olen normaali kunnioitusta herättävä oma itseni. Vai herätänkö pelkoa? Pelätkööt! En ole tappanut ketään, en muista tappaneeni ketään. Jos pelko on viisauden alku, kenen velvollisuus on kasvattaa heidän viisauttaan? Parantuisiko maailma siitä? Olisiko hyödyllisempää kasvattaa heidän selkäänsä valkoiset siivet, muistia virkistämään? Morituri te salutant.

Tyhjän päällä

Nainen saa lentokenttävirkailijalta lippunsa ja jää odottamaan tarkastuskorttia. Hänen kätensä tärisevät. Hän pitää niitä tiskin takana, ei katso niihin, mutta tuntee niiden värinän. Se on kaikkialla ruumiissa. Voitteko huonosti? virkailija kysyy. Nainen pudistaa päätään. Portti A5. Matkalaukut menevät jo, muutama askel enää, hän ajattelee, muutama sana. Hän miettii kuinka ojentaisi passin kopissa olevalle turv lisuusmiehelle. Hän on tehnyt sen satoja kertoja. I n tietää, että hänen ei tarvitse katsoa miestä silmiin. Hän voi näyttää hajamieliseltä.

Passintarkastusjonossa on viisihenkinen perhe: isä ja äiti ja kolme tytärtä. Nainen katsoo tyttöjä, heidän siistejä vaatteitaan. Tytöillä on matkakuumetta, mutta siitä huolimatta he käyttäytyvät hyvin. Heistä kasvaa kunnon aikuisia, nainen ajattelee, sen näkee jo nyt. Tottakai heillä tulee olemaan riitoja vanhempiensa kanssa, varsinkin äitinsä kanssa, mutta kunnon tyttöjä heistä kasvaa, yhteiskunnan lainkuuliaisia jäseniä, opettajia, lääkäreitä, kenties, pankkivirkailijoita. Sekin on mahdollista. Nainen muistaa itsensä tyttöjen iässä, koulun luokkakuvassa, toisessa rivissä, kädet ristissä pulpetin päällä, rusetti hiuksissa. Siitä on kauan, siitä on ikuisuus, se ei kuulu tähän elämään, mikään ei kuulu tähän elämään! Tätä elämää ei ole vielä! Minä olen astunut askeleen joka on vienyt tyhjän päälle! Minun on rakennettava tästä lähtien kaikki uudelleen, koko elämä! Herra Isä, mitä minä olen tehnyt! Auta minua! Ota minulta pois vanha elämä, kaikki sen muistot, muuten en tule selviämään! Auta minua ottamaan nämä muutamat askeleet, kulkemaan tuon perheen perässä, näyttämään passia, olemaan rauhallinen! Herra Jumala, jos Sinä olet olemassa, lopeta käsien värinä! Olkaa hyvä, nainen sanoo ja ojentaa passinsa. Voitteko huonosti? turvallisuusmies kysyy. Nainen hymyilee, pudistaa päätään ja lähtee passi kädessä eteenpäin.

Mahdollisen ja mahdottoman raja

Tuhansien kilometrien päässä Saksasta ja Suomesta, kaukana länsiafrikkalaisessa valtiossa sisällissota lähenee ratkaisuvaihetta. Presidentti on linnoittautunut pääkaupungin lentokentän laidalle. Tähän asti uskollinen henkivartiokaartikin aavistaa, että loppu on lähellä. Ensimmäiset karkurit pakenevat vähän ennen auringonnousua. Kun heidän peräänsä lähetetään etsintäpartio, se katoaa jäljettömiin. Lentoaseman kellarissa on presidentille uskollisen turvallisuuspoliisin tilapäinen päämaja. Osastoa komentava upseeri on haettanut suljetusta transit-hallista olutta miehilleen, ja koko joukkio on nousuhumalassa. Upseeri viittaa sotapoliisin viereensä ja kuiskaa tämän korvaan. Poliisi katoaa huoneesta. Hetken päästä ovi käy uudelleen ja sisään lennähtää pelkkiin polvihousuihin puettu mies. Miehen kasvot ovat pahoin turvoksissa. Hän jää makaamaan huoneen lattialle. Upseeri näyttää että hänet pitää auttaa polvilleen. Mies ei itse pääse nousemaan. Hänen kätensä on sidottu selän taakse. Kun vanki on joten kuten saatu pystyasentoon, upseeri heittää häntä oluttölkillä kasvoihin. Mies hätkähtää, mutta ei päästä ääntä.

Kuka voittaa tämän sodan? upseeri kysyy. Mies ei vastaa. Leikatkaa siltä korva. Sotapoliisit katsovat televisiosta jalkapalloa eivätkä kuule upseerin hiljaista komentoa. Leikatkaa siltä korva! upseeri huutaa. Kolme upseerin lähellä ollutta miestä käy käsiksi vankiin, yksi kaivaa ison veitsen tupesta ja ryhtyy leikkaamaan. Vangin huuto täyttää huoneen. Upseeri menee panemaan televion kovemmalle. Kun korva on saatu irti, se annetaan upseerille. Hän heittää sen huoneen nurkkaan. Vanki on lysähtänyt lattialle. Verilammikko kasvaa hänen päänsä vieressä.

Kuka voittaa tämän sodan? upseeri kysyy vangilta.

Presidentti Bunga-Cooper, vanki yskähtää.

Ei kuulu.

Presidentti Bunga-Cooper.

Ei kuulu vieläkään! upseeri sanoo, mutta enää lattialta ei reagoida hänen sanoihinsa.

Huomenna leipää tulee

Kaupan eteen alkoi syntyä jonoja jo aamupäivällä. Jostain syystä Moskovassa oli levinnyt huhu, että juuri tässä kaupassa olisi tällä viikolla tavallista enemmän leipää. Kun leipä katosi hyllyiltä jo ennen lounastaukoa, jono siirtyi naapurikauppoihin, koska ihmiset uskoivat että huhu kyllä piti paikkansa, mutta kaupasta oli vain erehdytty. Puolelta päivin Moskovan ruoanjakelusta vastaava virkamies ilmoitti radiossa, että leipä oli valitettavasti päässyt loppumaan koko kaupungista mutta että kaikki leipomot toimivat täydellä teholla. Seuraavaksi päiväksi oli luvassa leipää kaikille kaupunkilaisille. Hän joutui myöntämään, että kaupungin leipomot eivät vastanneet nykyajan vaatimuksia ja siksi leipätilanne tulisi kaupungissa säilymään vaikeana myös lähivuosina. Virkamiehen haastattelun jälkeen radiouutisissa kerrottiin, että maito oli loppumassa kaupungista. Uutislähetyksen jälkeen tunnelma kaupoissa ja kaduilla kiristyi. Pahiten pettyneet kivittivät kauppojen ikkunoita. Miliisit vaikuttivat haluttomilta taltuttamaan mielenilmauksia. Tallinnasta Moskovaan tullut amerikkalaisturisti kertoi, että Viron pääkaupungissa kaupoissa oli vielä leipää. Kun häneltä kysyttiin hamstrasivatko ihmiset ruokaa, hän sanoi ettei ollut nähnyt mitään poikkeuksellista ostovimmaa, mutta myönsi itse kyllä ostaneensa Tallinnan uusimmasta ravintolasta kolme pulloa parasta venäläistä samppanjaa viidellä dollarilla.

Elämän arvot järjestyksessä

Mies panee lehden syrjään ja jää katsomaan ikkunasta avautuvaa maisemaa. Ulkona ei näytä satavan mutta hiekkakäytävä on kostunut punaisenruskeaksi. Hän nostaa teekuppinsa tiskipöydälle, samoin lautasen jossa on paistetun munan jäljiltä syvänkeltainen läiskä ja pekonin muruja. Hän vilkaisee vielä kerran lehdestä kuvaa jossa amerikkalaisturisti esittelee Tallinnasta ostamiaan samppanjapulloja. Mies miettii kannattaisiko soittaa viinikauppiaalle. Hän olisi valmis ostamaan muutaman laatikollisen vaikka kolmen, neljän dollarin hintaan pullolta.

Samalla hänelle tulee vanha työasia mieleen: hän ei ole vieläkään saanut hiotuksi pitkää runoa mieleisekseen. Onko runo nyt jo levännyt niin pitkään että sitä saattaisi katsoa uusin silmin? Ottaisiko hän sen iltapäivällä esille? Mutta sitä ennen hänellä on muuta tehtävää. Hän on päättänyt ajaa kirkolle ja kaivaa hautausmaan takana olevasta tammimetsiköstä ylös muutaman taimen. Se on hänen ohjelmansa aamupäivällä. Mies nousee pöydästä, hamuaa eteisen naulasta olkihatun, vaihtaa jalkaansa vihreät kumisaappaat, panee päälleen tummanvihreän öljytakin ja noutaa kellarista teräväkärkisen lapion sekä korin.

Sitten hän astuu kaksikerroksisen tiilitalon ovesta pihalle ja vetää keuhkoihinsa raikkaankosteata ilmaa.

Pyörä on telineessä talon edustalla. Se on vanha niinkuin talokin, mutta ei mies itsekään ole enää nuori. Hän ei kehtaa kutsua itseään enää edes keski-ikäiseksi, koska 49-vuotiaana hän on selvästi lähempänä kuolemaa kuin elämänsä alkua. Ajatus ei enää lamaannuta häntä. Hän on yhä valmis istuttamaan puita jotka eivät ehdi täyteen mittaansa hänen elinaikanaan. Hän on optimisti. Hän uskoo että jossain vaiheessa hänen poikansa joka opiskelee Lontoossa — tai ainakin sanoo opiskelevansa — ottaa talon huostaansa samalla tavalla kuin hän itse aikoinaan ryhtyi huolehtimaan siitä isänsä jälkeen. Vielä tällä hetkellä Derekiä kiinnostaa enemmän elämä suurkaupungissa kuin maaseudulla, mutta niinhän Wilburiakin kiinnosti hänen iässään.

Wilbur vetää olkihatun syvemmälle päähänsä jotta se ei lähtisi tuulen voimasta lentelemään, sitten hän hyppää ketterästi pyörän selkään ja lähtee polkemaan hiekkatietä kirkolle.

Kuinka Jumala toimisi jos olisi olemassa?

Poliisit tulevat onnettomuuspaikalle muutamassa minuutissa. Sekä kuljettaja että matkustaja todetaan kuolleiksi ja tunnistetaan vaivatta. Autonkuljettaja on autonkuljettaja, mutta matkustaja on merkkimies: kumpikin poliisi on lukenut hänen kustantamiaan lehtiä, toinen parturissa, toiselle tulee niitä kotiin.

Onnettomuuden syystä poliiseilla on vain aavistus. Ilmeisesti kuljettaja on saanut äkillisen sairauskohtauksen. Muuten ei ulosajoa keskellä pitkää suoraa voi selittää.

Auton etupenkillä ollutta ampiaista ei huomaa kukaan.

Puoli tuntia myöhemmin onnettomuudesta tiedetään jo lehtien toimituksissakin. Eniten puhetta se synnyttää niissä lehdissä jotka vainaja on omistanut. Jotkut sanovat että onnettomuus on Jumalan rangaistus: kustantaja on juuri ansainnut miljoonia myymällä lehtensä ulkomaalaiselle yhtiölle. Hänen piti jatkaa yhtiön nimellisenä toimitusjohtajana vuoden loppuun asti, mutta todellisuudessa valta oli jo toisissa käsissä, ja vanha kustantajakin oli jo miettinyt uusia hankkeita.

Eniten katkeruutta ja epävarmuutta herättää se, että työpaikat ovat vaarassa. Uusi omistaja on jo uhannut vähentää toimittajia. Heti ensimmäisessä tiedotustilaisuudessa ilmoitettiin, että lehdessä tultaisiin käyttämään entistä enemmän yleiseurooppalaista materiaalia koska se on taloudellisempaa ja sopii ulkomaisen omistajan suunnitelmiin. Toimituksien parhaille voimille luvattiin työpaikat tulevaisuudessakin. Tiedotustilaisuuden jälkeen kaikki kyräilivät toisiaan ja miettivät ketkä kuuluivat jääviin ja ketkä lähteviin. Muutama nuori toimittaja on jo sanonut itsensä irti; vanhoista moni laskee vuosia eläkeikään, sadattelee kohtaloaan, ja suunnittelee sairaseläkkeelle siirtymistä.

Tosissaan ei kukaan tietenkään usko kohtaloon, saati Jumalaan, se on selvä, mutta jos Jumala olisi olemassa, ja haluaisi kostaa, se voisi toimia näin.

Mihin tottuu

Tohtori Blume herää painajaiseen. Johtuiko painajainen edellisen illan ryypyistä? Niitä tuli otetuksi liian monta. Blume oli pitkästä aikaa tavannut vanhan koulukaverin. He olivat puhuneet toiveiden toteutumisesta elämässä. Luokkakaveri väitti että harvat saivat elämässään toteuttaa itseään. Blume kinasi, että kaikki toteuttivat kohtaloaan, itseään! Mitään muuta itseä ei ollut, vain tämä ruumis ja vain tämä sielu, jonka ruumis sattui majoittamaan. Ei mitään muuta kohtaloa, kuin se mikä meidän kunkin kohdalla toteutui. Muu oli roskapuhetta, väärinkäsitystä. Mutta ei käynyt kieltäminen etteikö Blumen koulukaveri ja luokan ahkerin tyttöjen kopeloija Arnulf Kronenwald olisi kyennyt elämään hämmästyttävässä määrin omien mielihalujensa mukaan. Hän lähti opiskelemaan kanttoriksi, vaikka taipumukset viittasivat ennemmin yökerhon kuin urkuparven suuntaan. Blume opiskeli itse oikeustiedettä isänsä pyynnöstä, tai käskystä. Tärkeintä, Arnulf Kronenwald sanoi jo ensimmäisen lukukauden päätyttyä, ehdottomasti tärkeintä on että elämästä selviää laulamalla ja soittamalla! Ja ennen kuin Blume pääsi kunnolla kiinni ensimmäiseen tenttikirjaan, Kronenwaldin kainalossa oli jo herttainen sopraano!

Vaikka tuo sopraano oli ollut jo vuosia jonkun toisen kainalossa, tohtori Blume muisti vanhan kateutensa opiskeluajan ystäväänsä kohtaan, ja siksi hän joi niin paljon. Kuusi lasillista, hän laskee aamuyöllä. Hän muistaa aina kaikki ryyppynsä, se on kunnia-asia. Blume muistaa senkin, että hän kysyi vieläkö Kronenwald seurusteli laulajattarien kanssa: kohtuuton kysymys naimisissa olevalle miehelle. Mutta Kronenwaldko olisi häkeltynyt: hetkeäkään miettimättä hän tokaisi: Kun tottuu sopraanon orgasmiin, mikään muu ei tyydytä.

Vähemmästäkin saa painajaisen. Vaikka Blumella itselläänkin on salaisuus, niin tarkkaan varjeltu, ettei hänelle tullut edes mieleen kertoa sitä Kronenwaldille.

Sitten tuli yö ja aamua kohti paheneva päänsärky. Ja painajainen. Hän on tulossa jostakin vaimonsa kanssa. On tapahtunut onnettomuus. Tiellä on paljon väkeä, se tukkii ajoväylän. Tohtori Blume ajaa varovasti, hän yrittää välttää uusia onnettomuuksia: ihmiset juoksevat kuin päättömät kanat. Blumen vaimo pyytää miestään pysäyttämään auton. Blume ei haluaisi totella, mutta unessa, toisin kuin valveilla, hän on voimaton ja siksi hän tottelee ja pysäyttää auton. Vaimo juoksee onnettomuuspaikalle. Jostain syystä tohtori Blumen pitää lähteä hänen peräänsä. Tässä vaiheessa hän aavistaa jo mitä onnettomuuspaikalla on tapahtunut. Siksi hän ei haluaisi mennä. Hän toivoo että vaimo tulisi takaisin mutta tämä ei tietenkään tule. Askel askeleelta Blume lähestyy onnettomuusautoa ja kun hän lopulta pääsee sen luo, hän näkee kuinka ambulanssimiehet nostavat auton alle jäänyttä pikkupoikaa varovasti paareille. Pojalla on tutut kasvot, tutut silmät, tuttu suu, tuttu paita ja tutut housut.

Hengitys tasaantuu, pörssi notkahtaa

Nainen on varannut paikan käytävän vierestä. Hän ei pyydä koskaan ikkunapaikkaa: hän ei halua vaivata ketään nousemaan, jos hänen pitää lähteä paikaltaan. Koneessa on tällä kertaa vähän matkustajia: etuosasta on varattu vain muutama paikka. Naisen viereen ei tule ketään. Hän saa olla rauhassa. Hänen hengityksensä tasaantuu. Hän ottaa käsilaukusta pienen peilin. Kasvot näyttävät normaaleilta: huulissa on yhä punaa, luomiväri on pysynyt paikallaan.

Kun lentoemäntä tulee lehtikärryjen kanssa, nainen valitsee tutuksi tulleen englanninkielisen lehden. Vuosia sitten, ensimmäisten ulkomaanmatkojen jälkeen, hän sanoi, että lehdestä oli tullut osa hänen persoonaansa. Enää hän ei tarvitse dramaattisia lausuntoja.

Muitten matkustajien tapaan hän avaa lehtensä ja katsoo otsikot. Joistakin uutisista hän lukee ensimmäisen kappaleen, toisista vain ensimmäisen lauseen. Yksi tulitauko on taas rikkoutunut. Hän ei jaksa ajatella enää ihmisten kärsimyksiä. Hän ei ymmärrä sotia, tappamisen välttämättömyyttä, kiihkoa, ei ole koskaan ymmärtänyt. Yhdysvalloissa on varattu asevarusteluun 291 miljardia dollaria. Summa ei ole käsittämätön naiselle. Hän on tottunut käsittelemaan suuria lukuja. Hän osaa suhteuttaa ne, ne eivät ole liian suuria hänen ajateltavakseen. Nainen lukee myös rasismin noususta Ruotsissa. Sekään ei hämmästytä, vain otteitten rajuus. Äärikansallinen liike BSS eli Pidä Ruotsi Ruotsina on ryöstänyt poliisin ja armeijan aseita ja polttanut ulkomaalaisten koteja. Viimeksi he olivat polttaneet etiopialaispakolaisten kodin Norrköpingissä. Talon seinään oli kirjoitettu Muukalainen ei asu omakotitalossa.

Muita uutisia: suuren kansainvälisen pankin väitetään varastaneen miljardeja Abu Dhabin johtajan henkilökohtaiselta tililtä. Nainen lukee uutisen ilmeenkään värähtämättä. Neuvostoliiton keskuspankin konkurssitilastakaan kertova uutinen ei yllätä häntä. Pankin kultavaraston johtaja ilmoittaa, että hänellä ei ole tarkkaa käsitystä Neuvostoliiton kultavarannon määrästä. Viimeinen talousuutinen jonka nainen lukee kertoo, että Wall Streetin tärkein indeksi, 30 teollisuusosakkeen Dow Jones, laski edellisenä päivänä 3.9 prosenttia. Notkahdus on suurin kahteen vuoteen ja viidenneksi pahin pörssin historiassa.

Lehden luku keskeytyy, kun lentokapteeni toivottaa matkustajat tervetulleeksi lennolle ja ilmoittaa, että lentoaika Lontooseen on kaksi tuntia neljäkymmentä minuuttia.

Lentokoneita ja ihmisiä

Pienen länsiafrikkalaisen maan sisällissota ei ylitä lentokoneessa jaettujen ja luettujen lehtien uutiskynnystä. Sotaa on jatkunut jo niin kauan, että maan vaatimaton pääkaupunki on tuhoutunut. Kauppiaat ovat jättäneet kalterit puotiensa ikkunoiden ja ovien eteen ja paenneet naapurimaahan. Nyt maasta lähtevät nekin jotka joutuvat tekemään taivalta jalkaisin. Heidän hidasta kulkuaan ei pysäytä edes huhu, että presidentti on jo paennut maasta ja kapinalliset päässeet niskan päälle.

Matkaan lähteneet tietävät kokemuksesta, että aseistettujen joukkojen sanaan ei ole luottamista, ovat ne sitten hallituksen sotilaita tai kapinallisia. Vaikka maahan on perustettu Kansallisen Yhtenäisyyden Ja Jälleenrakentamisen Neuvosto, ihmiset tietävät, että ennen vallan vakiintumista edessä on vielä kapinallisten heimojen keskinäinen välienselvittely.

Kenenkään ei kannata tuntea oloaan turvalliseksi.

Afrikkalaispakolaisten purot kasvavat naapurimaahan johtaviksi virroiksi. Isät, äidit ja isommat veljet ja sisaret nostavat kävelemiseen väsähtäneet perheen pienimmät syliin. He ovat jo aikaa sitten lopettaneet ohi ajavien kuorma-autojen pysäytysyritykset. Vauraimmatkin heistä ovat joutuneet kohonneitten taksojen vuoksi luopumaan toiveesta päästä perille muita ennen. He tyytyvät taluttamaan polkupyöriään ja tarkistamaan aina välillä että tavaratelineelle köytetty matkalaukku on tallella. Samalla päättäväisyydellä myös lentokoneet puskevat eteenpäin reiteillään, sekä Afrikan ilmatilassa, kymmenen kilometriä näiden ihmisvirtojen yläpuolella, että Euroopassa. Kapteenit kertovat matkustajille milloin koneen oikealla tai vasemmalla puolella sattuu näkymään jotakin katsomisen arvoista. Ihmisiä niin ylhäältä ei erota.

Onnellinen polvillaan

Tärkein asia joka tammen ylöskaivamisessa tulee tietää on että puun juuret ovat poikkeuksellisen syvällä. Puolen metrin korkuisessa taimessa saattaa olla melkein yhtä pitkälti juurta. Tämän Wilbur tietää, niin monta pikkutammea hän on ehtinyt puutarhaansa siirtää. Kaksi ensimmäistä tainta istutti hänen isänsä, ja kun ne kasvoivat ripeämmin kuin Wilbur oli kuvitellut, hän ryhtyi siirtämään niitä lisää. Viime viikon saalis oli kahdeksan tammea. Johdonmukaiseen tapaansa Wilbur on numeroinut kaikki taimet ja kirjoittanut muistiin paitsi siirtopäivän myös niiden korkeuden.

Parasta puutarhanhoidossa on, että se jättää ajatukset vapaiksi. Vain harvoin — valittuaan ahneuksissaan liian suuren taimen — Wilbur huomaa keskittyvänsä nostoyritykseen niin hartaasti että aivot eivät pääse sulattelemaan sen enempää aamulla luettuja uutisia kuin suunnittelemaan tulevia kirjoitustöitäkään.

Jos sattuu niin että taimen pääjuuri hyvästä yrityksestä huolimatta katkeaa, Wilbur tuntee samanlaista syyllisyyttä kuin supermarketin kassajonossa kiinni saatu varas. Sellaisen taimen Wilbur panee aina takaisin alkuperäiseen paikkaan, sirottelee mullan sen juuren ympärille niin hyvin kuin taitaa ja pyytää luontoäitiä antamaan anteeksi ja huolehtimaan raiskatuksi tulleesta mahdollisimman hyvin.

Mutta yleensä tammien ylöskaivuu on riemullista puuhaa: monen vuoden kokemuksella Wilbur löytää melkein etsimättä suorarunkoisia ja tervelehtisiä yksilöitä, ja kaiken lisäksi vielä oikean kokoisia, ja iskee lapion multaan täynnä puutarhurin optimismia. Ja kun kori on täynnä, hän hyppää pyöränsä satulaan ja lähtee polkemaan takaisin talolleen. Vastaantulevat kyläläiset arvaavat jo pelkän pyöräilyasennon perusteella, että runoilijan päivä on alkanut hyvin.

Iso kala, ei valas

Kiukkonen tuntee poliisin vuosien takaa, ensimmäiseltä kesätoimittajakaudeltaan. Hän soitti silloin normaalina rutiininaan poliisipäivystykseen ja niin usein puhelimeen vastasi sama ääni, että toimittajan ja poliisin välille alkoi syntyä tuttavallinen suhde. Useimmiten poliisi joutui luettelemaan pelkkiä kotiriitoja ja pahoinpitelyjä, tuskin edes yhden palstan jutuksi kelpaavia. Jos kukaan ei kuollut, Kiukkonen ei tehnyt uutista. Vanhan toimittajan ohje oli selvä: yksi ruumis yksi palsta, kaksi ruumista kaksi palstaa, kolme ruumista: toimitussihteeri!

Vasta viitisen vuotta myöhemmin Kiukkonen joutui silmäkkäin kontaktinsa kanssa, kun hän meni tekemään juttua päivystävän poliisin työstä. Keskustelu oli silloin vaivalloisempaa kuin puhelimessa. Tuntui helpotukselta kysellä uutisia seuraavalla viikolla taas puhelimitse. Jotain tapaaminen kuitenkin muutti: sen jälkeen poliisi kertoi Kiukkoselle myös niistä jutuista joita ei ollut saatu selvitetyksi.

Vähitellen poliisista tuli Kiukkosen syväkurkku.

Nuo ajat ovat yli kahdenkymmenen vuoden ja Kiukkosen kohdalla myös kahdenkymmenen kilon päässä. Matkan varrelle ovat jääneet vaimo ja lapsi, kummaltakin: Kiukkoselta tyttö, poliisilta poika. Kiukkonen on ehtinyt olla useassa lehdessä. Hän perusti itse yhden ja sai sen konkurssiin neljässä kuukaudessa, ja itsensä suuriin velkoihin. Poliisi on edennyt talousrikoksia tutkivaan osastoon. Alkuvuosina työ tuntui innostavalta vaihtelulta, mutta kun pankkien miljoonat alkoivat kadota taivaan tuuliin, ilman että kukaan teki rikosilmoitusta, se muuttui epämääräisellä tavalla vastenmieliseksi.

Viime vuosina Kiukkonen on tavannut poliisinsa kerran kuukaudessa pubissa. Hänellä on edessään ranskalaista mineraalivettä, poliisilla tuoppi. On mennyt jo yli tunti eikä Kiukkonen ole kuullut mitään mielenkiintoista. Sitten poliisi äkkiä kumartuu pöydän yli Kiukkosen korvan juureen: Sieltä on tulossa ainakin yksi juttu. Iso kala mutta ei valas. Pankki haluaa ensin päättää omat tutkimuksensa. Ne eivät sanoneet vielä mitään tarkkaa. Kymmeniä miljoonia joka tapauksessa. Hampaita kiristeltiin siihen malliin.

Elämän liukkaat epävarmuudet

Peiton alta pilkottavat pienen pojan varpaat. Blume katsoo niitä huoneen hämärässä, ja peittää ne sitten. Hän kuuntelee pojan hengitystä. Poika vaikuttaa hieman nuhaiselta, muuten kaikki on hyvin: 11-vuotias nukkuu isänsä unesta mitään tietämättä. Hänen huoneensa tulvii jalkapalloa, videopelejä ja rakennussarjoja, joista hän saa aikaan hämmästyttävän monimutkaisia rakennelmia. Kunnon poika, kiltti poika, viaton poika, ihana, hengissä oleva poika, Blume huokaa ja sulkee lastenhuoneen oven.

Blume menee olohuoneeseen ja istuutuu nojatuoliin. On liian aikaista: lehdet eivät ole vielä tulleet. Hän istuu paikallaan ja kuulee kuinka jossain tehdään jo töitä: roska-auto liikkuu katua ylös. Blume vilkaisee kelloon, aivan oikein: perjantai. Yhteiskunta toimii. Yhteiskunta on yhtä kehittynyt kuin roskanhävitysmekanisminsa.

Muutama vuosi vielä: kolme, neljä, viisi, parhaassa tapauksessa kymmenen. Silloin hän voisi nähdä Reinerin ylioppilaana, edellyttäen että kaikki menee normaalisti, Blume ajattelee. Normaalia on se että Reiner tulee selviämään hengissä liikenteestä, slalommäestä, uimahalleista, tyttöystävistä, huumekauppiaista, poliiseista. Epävarmuustekijöitä on vaikka kuinka. Minkään varaan ei voi laskea eikä Blume laske. Hän on kyllin viisas tietääkseen että kaikki voi olla hetkessä toisin.

Blume palaa omaan makuuhuoneeseen. Hänen nuori vaimonsa on herännyt, tulee käytävällä vastaan ja kysyy onko jokin hätänä. Blume murahtaa, ei halua selittää mitään. Vaimo palaa omaan huoneeseensa. Blume seuraa häntä, mutta jää seisomaan ikkunan ääreen. Aamu alkaa jo sarastaa. Hän pitää kättään tuolin sarjalla ja tuntee kämmenensä alla jotakin liukasta. Hän nostaa kätensä kuin olisi huomannut sen olevan väärässä paikassa. Sitten hän tajuaa, että hänen kätensä on ollut vaimon silkkisten pöksyjen päällä. Hän vilkaisee vuoteeseen: sieltä kuuluu tasaista hengitystä. Hän ottaa tuolinsarjalta vaimon pöksyt, tuo ne käsillään lähelle kasvojaan, lopuksi aivan kiinni, ja nuuhkaisee niitä.

Työtä vai huvia?

Nainen katselee esikaupunkimaisemaa lontoolaisen taksin ikkunasta. Hän on matkalla tuttuun hotelliin ja jos hän olisi liikematkalla, hän tuskin katselisi maisemia. Hän olisi ostanut lentokentältä lehden ja tarkistanut millaisia näyttelyjä ja konsertteja kaupungissa olisi. Jo ennen hotelliin pääsyä hän olisi päättänyt niukan vapaa-aikansa ohjelmasta. Mutta hän ei ole sellaisella matkalla, vaikka matka käy työstä. Hän katsoo maisemaa kuin kuolemaantuomittu matkalla teloitettavaksi. Ei,ei, niin ei sovi ajatella. Se ei ole kohtuullista eikä oikein. Ei ole mitään syytä vaipua itsesääliin, ei pienintäkään. Hän selvisi passintarkastuksesta yhtä helposti kuin aina ennenkin, samoin kysymyksin ja vastauksin. Hänen nimeään ei löytynyt virkailijan isosta kirjasta, ei tietenkään, ja kuitenkin hän tunsi hikoavansa. Mutta kun virkailija nosti katseensa ja teki ensimmäisen kysymyksensä, nainen tiesi että kaikki menisi hyvin.

Kuinka monta päivää aiotte olla Lontoossa?

Viisi.

Työ- vai huvimatka?

Nainen tiesi että seuraava kysymys riippui hänen vastauksestaan.

Työ.

Mitä teette?

Olen pankkialalla.

Sen vastauksen jälkeen tuli leima passiin, nyt niinkuin aina ennenkin.

Kaikki menee suunnitelman mukaisesti. Maailma on mahdollinen, siihen voi vaikuttaa, vaikka minä en ole kehdannut sitä koskaan oikein uskoa.

Ajetaan rugby-kentän ohi. Ruoho on vihreää mutta maisema on kolkonsyksyinen. Kesken kaiken nainen säpsähtää, korjaa asentoaan, istuu hetken selkä jäykkänä, keskittynyt ilme kasvoillaan. Sitten kurottaa koputtamaan ikkunaan joka erottaa matkustajaosaston etupenkistä. Kuljettaja raottaa luukkua. Nainen sanoo muuttaneensa mieltään, ja pyytää sitten kuljettajaa ajamaan hänet suureen, kaupungin keskustassa olevaan loistohotelliin.

Vakaumuksen voima

Soratien poikki on kaadettu puu. Kun vanha linja-auto pysähtyy sen eteen, ojanpenkan takaa astuu esiin kaksi konepistoolimiestä. He komentavat matkustajat ulos bussista. Vaikka autossa on vain 24 istuinpaikkaa ovesta tulee ulos yli kolmekymmentä aikuista. Sen lisäksi sieltä tulee lapsia, kanoja, koiria ja yksi elävä krokotiilinpoikanen, jonka leuat on sidottu narulla yhteen. Auton katolla, matkalaukkujen päällä istuu kuusi matkustajaa. Pyssymiehet komentavat heidät alas. Viisi miestä laskeutuu heti linja-auton viereen. Katolle jää vanha nainen, joka pitää kummallakin kädellä tiukasti kattotelineestä. Miehet käskevät hänet alas, mutta nainen ei tee mitään totellakseen heitä. Toinen miehistä poimii tieltä kivenmurikan ja heittää sillä vanhaa naista. Kivi hipaisee naisen jalkaa mutta ei synnytä minkäänlaista reaktiota. Toinen pyssymies laukaisee aseensa ilmaan. Ei reaktiota. Miehet vilkaisevat toisiaan ja suuntaavat sitten huomionsa tiellä seisoskeleviin matkustajiin. Näistä alkaa pelko karista. Joku kyselee millä oikeudella auto on pysäytetty. Miehet ampuvat uudelleen ilmaan ja komentavat naiset ja lapset toiselle puolelle tietä ja miehet toiselle. He sanovat laskevansa kahteenkymmeneen minkä jälkeen he ampuvat kaikki jotka ovat vielä näkyvillä. Toinen miehistä laukaisee sarjan tien suunnassa laskemisen alkamisen merkiksi. Ennen kuin miehet ovat päässeet kymmeneen kaikki matkustajat ovat metsän siimeksessä. Miehet vilkaisevat auton katolle: nainen istuu yhä siellä. Aseet lentävät olalle, miehet nostavat puunrungon syrjään ja nousevat autoon. Toinen menee ohjauspyörän taakse ja linja-auto nytkähtää liikkeelle. Se on liikkunut vain muutaman kymmenen metriä, kun rohkeimmat jo palaavat tielle. Viimeinen yksityiskohta jonka he autosta näkevät on katolla jököttävä liikkumaton hahmo.

Seitsemän amuletin voimattomuus

Aseilla on tähdätty ja ammuttu autoja ennenkin. Seitsemänkymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin laukaukset eivät tulleet konepistooleista vaan revolverista. Niitä ei ammuttu varoitukseksi ilmaan vaan kohti.

Ensin autokolonnaan heitettiin käsikranaatti. Se haavoitti kahtakymmentä henkeä, mutta autojono jatkoi matkaa kaupungin halki. Kolonnan tärkeimmän auton tsekkiläiselle kuljettajalle ei ollut muistettu kertoa, että reittiä oli varmuuden vuoksi päätetty muuttaa ja siksi hän seurasi toisia autoja alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Äkkiä kyydissä ollut kenraali huomasi, että oltiin menossa väärään suuntaan ja komensi auton pysähtymään. Auto sattui pysähtymään juuri sille kohdalle missä salamurhaaja odotti. Hän pääsi ampumaan uhrejaan parin metrin päästä. Laukaukset lävistivät helposti auton oven. Ensimmäinen luoti meni takapenkillä istuvan naisen korsetin läpi ja päätyi hänen vasempaan kylkeensä. Toinen osui mieheen takin kauluksen läpi oikealta puolelta, katkaisi kaulavaltimon ja pysähtyi selkärankaan. Miehellä riippui kaulassa ketjusta seitsemän kulta-ja platina-amulettia. Niiden oli tarkoitus suojata kantajaansa onnettomuuksilta.

Kaikkea ei sovi unohtaa. Tapahtumilla on seurauksensa. Wilburilla on tarkka mielikuva Sarajevon laukauksista. Ja varma käsitys kansallistunteen haitallisuudesta. Siitä hän saa todisteita päivittäin. Wilbur pitää Jugoslavian sisällissotaa paluuna barbariaan, myönnytyksenä ihmisessä asuvalle pedolle, jonka hän toivoi jo hävineen, ainakin Euroopasta.

Wilbur on käynyt joskus kauan sitten sekä Dubrovnikissa että Vukovarissa. Nyt nuo kaupungit on tuhottu. Uutisissa sanotaan, että ne ovat tuhoutuneet, mutta se ei pidä paikkaansa. Ne on tuhottu. Ne eivät ole rapautuneet saasteisiin; ne on ammuttu hajalle. Ihmiset ovat ne tuhonneet. Wilbur tajuaa, että hän on muiden televisiokatsojien tavoin osallistunut niiden tuhoamiseen. Arkkiherttuan voi tappaa vain kerran, mutta oman ihmisyytensä voi menettää moneen kertaan.

Äänten anarkiaa

Kustantaja on kutsunut lehden toimituksen tiedotustilaisuuteen puolelta päivin. Kun Kiukkonen tulee kokoushuoneeseen, suurin osa on jo paikalla. Päätoimittaja ei tällä kertaa istu katederin ääressä vaan toimittajien joukossa. Kustantaja tulee täsmälleen kello kaksitoista. Kiukkosesta tuntuu että pitäisi nousta seisomaan kuin ennen vanhaan alakoulussa.

Kustantaja on opetellut repliikkinsä hyvin. Hän esittää viimeisimmät tappioluvut, mutta kiittää toimitusta ja markkinointia siitä, että levikkiä on kaikesta huolimatta saatu jonkin verran kasvatetuksi. Taloudellinen tilanne on kuitenkin armoton: ainoa mahdollisuus pitää lehti hengissä, on saneerata henkilökuntaa rankalla kädellä.

Ainoa mahdollisuus pitää lehti hengissä on tappaa se, joku mutisee niin että kaikki kuulevat.

Ohjeluku on tämä: joka neljännellä säilyy työpaikka. Valitan.

Saksasta tuulee.

Kustantaja ei piittaa välihuudoista vaan sanoo että päätoimittaja on saanut tehtäväkseen haastatella jokaista toimittajaa joka haluaa jäädä taloon. Jotta kaikenlainen vääryys minimoitaisiin. Kaikessa pyritään olemaan —

Käytä aktiivimuotoa niin kuullaan kuka tekee.

Jokainen toimittaja voi esittää päätoimittajalle oman näkemyksensä tulevasta roolistaan ja työsuunnitelmansa, joko kirjallisesti tai suullisesti, ja sen voin taata —

Sovitaanko ettet takaa mitään enää. Pankilla on jo ne paperit, joku huutaa ja kustantaja vaikenee.

Onko jotain kysyttävää?

Tulee hiljaisuus. Juuri kun kustantaja on aloittamassa tilaisuuden päätössanoja, toimittajien joukosta kuuluu pitkä pieru. Se alkaa kimeänä kuin ilmapallosta tuleva ääni ja päättyy raskaan moottoripyörän örähdykseen. Koko toimituskunta purskahtaa nauruun ja lähtee valumaan ulos salista. Kustantaja tietää, että on liian myöhäistä sanoa mitään.

Kaiken mieli

Tohtori Blume