Räjähdyksen pelko ja kaipuu, Nobel

By Juha Vakkuri

Heikki Haikonen on suomalainen geenitutkija, joka on omistautunut täysillä työlleen – hän etsii väkivaltaisuuteen ja liikalihavuuteen liittyviä geenejä. Kun Haikonen kutsutaan työskentelemään Yhdysvaltoihin, hän on askeleen lähempänä suurta unelmaansa: Nobelin palkinnon voittamista. Työ, tutkimus ja haaveet Nobelista täyttävät Haikosen ajatukset. Hän ei huomaa, kuinka vaimo ja lapset lipuvat koko ajan kauemmaksi – ennen kuin dramaattiset käänteet muuttavat Haikosen elämän päälaelleen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726693980

Book preview

tapahtumapaikan

Heinäsirkkojen siritys! Siihen Heikki Haikonen kiinnittää ensimmäisenä huomiotaan muuttaessaan Amerikkaan. Hän ei ole kuvitellut että teollistuneessa maassa voisi kuulla niin primitiivistä ääntä. Se tuo mieleen television luonto-ohjelmien Afrikan savannit eikä suinkaan maailman rikkainta valtiota, joka on päättänyt rahoittaa hänen tieteellistä tutkimustaan seuraavat kaksi vuotta.

Parissa viikossa tilanne muuttuu: kun herätyskello soi puoli seitsemältä ja Heikki menee hakemaan talonsa pihanurmikolle muovipussissa heitetyn sanomalehden, hän ei enää kuule sirkkojen siritystä. Ajatukset ovat jo laboratoriossa. Ympäröivästä luonnosta hän huomaa vain sen että taaskin on helteinen ja kostea ilma ja että on hyvä päästä takaisin ilmastoituun taloon. Hän ei voi olla ihailematta vaimoaan joka solmii jo lenkkitossujaan yläkertaan vievien portaiden alimmalla askelmalla valmiina lähtemään joka-aamuiselle lenkilleen, vaikka voisi jäädä kaikessa rauhassa vuoteeseen. Heikille itselleen riittää tässä helteessä se ulkoilu jonka hän saa 15 askeleen matkalla talon etuovelta autoon.

Matkalla keittiöön valmistamaan perheelle aamiaista Heikki vilkaisee lehden etusivua ja näkee otsikon: kaksi kertaa Nobelilla palkittu Linus Pauling on kuollut. Yksi nobelisti vähemmän, tilaa uusille! Väärä ajatus, Heikki tajuaa heti. Nobel-palkintojen määrä ei riipu aikaisemmin palkittujen kuolemasta. Tieteessä kuninkaan ei tarvitse poistua kruununprinssin tieltä, paitsi professorinimityksissä, ja ne eivät tällä hetkellä Heikkiä murehduta. Hän näkee keittiön ikkunasta kuinka hänen hoikka vaimonsa kipuaa päättäväisin askelin ylämäkeä. Hannelen juoksutyyli on nuoruusvuosien urheiluvalmennuksessa hioutunut taloudelliseksi. Heikki ei ole koskaan lukenut estetiikkaa ja radioselostajien puheet urheilusuoritusten kauneudesta tavallisesti vain huvittavat häntä, mutta tänä aamuna hän tuntee saavansa Hannelen liikkumisen seuraamisesta esteettistä nautintoa. Johtuuko se vain siitä että Heikki ei ole pitkään aikaan rakastellut vaimonsa kanssa? Siksikö hän katselee ikkunasta vaimonsa takamuksen keinuntaa ylämäessä?

Heikki sulkee vesihanan ja panee kattilan kaasuliekille. Sitten hän sytyttää kattovalon tyttöjen huoneeseen ja lähtee suihkuun. Hän tietää ehtivänsä takaisin keittiöön ennen kuin vesi alkaa kiehua.

Sekoittaessaan kuumaa vettä omenanpaloilla suurustettuun ohrapuurojauheeseen Heikki lukee että Linus Pauling kuoli syöpään. Sisäsivuilla on Paulingista kaksi artikkelia. Toisen vieressä on kuva baskeripäisestä opettajasta joka seisoo luentosalin taulun edessä. Mies hymyilee, vaikka taululle kirjoitetut monimutkaiset kemialliset kaavat eivät näyttäisi antavan mitään syytä hymyyn. Artikkelissa muistutetaan että Paulingia ennen vain yksi henkilö, Marie Curie, on saanut kaksi Nobelin palkintoa, mutta Curiekin joutui jakamaan fysiikanpalkintonsa toisten tiedemiesten kanssa. Pauling sai palkinnot yksin, ensimmäisen kemiallisiin aineyhdisteisiin liittyvästä tutkimuksesta ja toisen toiminnastaan maailman rauhan hyväksi. Rauhanpalkinto ei Heikin ajatuksissa ole yhtä arvokas kuin tieteellinen palkinto. Hän yllättyy lukiessaan että Pauling oli itse eri mieltä.

»Mister Pauling, haluatteko että teitä puhutellaan tohtoriksi vai professoriksi?»

»Saksalainen toimittaja kutsuisi minua sujuvasti sekä tohtoriksi että professoriksi.»

»Vuonna 1975 presidentti Ford antoi teille kansallisen tiedemitalin jota Richard Nixon ei halunnut myöntää teille vaikka asiantuntijat olivat ehdottaneet sitä jo kahdesti.»

»Richard Nixon oli periaatteen mies.»

»Oliko se ensimmäinen kunnianosoitus jonka saitte Yhdysvaltain presidentiltä?»

»Presidentti Kennedy tarjosi minulle kerran ruokaa.»

»Mutta samana päivänä jolloin te olitte illallisilla Valkoisessa talossa, te otitte osaa mielenosoitukseen talon ulkopuolella?»

»Se mielenosoitus oli iltapäivällä. Minulle jäi siihen sen verran luppoaikaa.»

»Vuonna 1958 viikkolehti Time syytti teitä kommunistien hyysääjäksi.»

»Ei ainoastaan Time vaan myös New York Herald Tribune. Se oli kohtalokas joskin näkemyksellinen lausunto: New York Herald Tribune lakkasi sittemmin ilmestymästä, ja 12 vuotta myöhemmin minulle annettiin Leninin rauhanpalkinto.»

»Presidentti Eisenhowerin valtakaudella teiltä vietiin poliittisin perustein 300 000 dollarin tutkimusapuraha.»

»Rouva Eisenhower oli hyvin miellyttävä nainen.»

»Presidentti Trumanin kaudella teiltä takavarikoitiin passi. Vasta Nobelin palkinnon myöntämisen jälkeen passi palautettiin teille.»

»Ajokortti on henkilöllisyystodistuksena paljon kätevämpi.»

»Sodan aikana te olitte kuitenkin osoittanut lojaalisuutenne Amerikkaa kohtaan osallistumalla tutkimukseen joka liittyi räjähdysaineitten käyttöön.»

»Halusin vihjata Alfred Nobelin Säätiölle että täällä on ainakin yksi mies joka on valinnut arvokkaan uran.»

»Ovatko amerikkalaiset kristityt Teidän mielestänne unohtaneet käskyn ’Älä tapa!’?»

»Me olemme ainoastaan täsmentäneet sitä. Nyt se kuuluu: Älä tapa — paitsi suuressa mittakaavassa. Tai vaihtoehtoisesti: Älä tapa elleivät poliittiset johtajat pyydä sinua tekemään niin.»

»Vuonna 1947 te lupasitte itsellenne — kirjallisesti — sanoa jotakin maailman rauhan puolesta joka kerta kun pidätte esitelmän.»

»Panin sen paperille, kun tiesin että muisti alkaa jossain vaiheessa pettää.»

»Vuonna 1958 arvostelitte kiivaasti Yhdysvaltain hallitusta militarismista, ja veronmaksajien rahojen käyttämisestä aseisiin. Onko sanoillanne ollut vaikutusta?»

»Tottakai! Tänä päivänä Yhdysvallat myy 73 prosenttia maailman aseista!»

»Jos saisitte tilaisuuden puhutella koko maailmaa, mikä olisi viestinne?»

»Syökää C-vitamiinia! Se auttaa parhaiten tavallisessa flunssassa.»

Heikki pysäyttää käytettynä ostamansa autonrähjän laboratorion pysäköintipaikalla Igorin kermanvärisen Mercedeksen viereen. Igor on venäläinen tutkija, vaitelias, ahkera ja kova näpistelemään. Heikille on osoitettu työtila samasta huoneesta hänen kanssaan, ja vasta myöhemmin hän kuulee japanilaisilta tutkijoilta, että kukaan ei halua työskennellä samassa huoneessa Igorin kanssa, koska tällä on tapana pihistää työtoverinsa muovikäsineitä, koeputkia, geelejä, kloonauskittiä ja pipettejä. Igor tekee pitkiä päiviä, saa kiinnostavia tuloksia ja julkaisee niitä tiuhempaan tahtiin kuin kukaan muu. Hän on ollut Amerikassa jo kahdeksan vuotta eikä ole aikeissa muuttaa takaisin: amerikkalaiset lehdet toitottavat Venäjän kaaosta ja kehittymättömyyttä niin äänekkäästi, että kaikkein mieluiten Igor unohtaisi kotimaansa. Heikillä ei ole ollut vaikeuksia Igorin kanssa. He ovat oppineet kommunikoimaan keskenään. Kun Heikki tulee aamulla töihin, hän sanoo ’ruki ver’ ja Igor vastaa ’fuck you’. Seuraavan kerran he puhuvat toisilleen iltapäivällä.

Vahtimestarilla on paketti Heikille. Tämä tietää että siinä tulee valkosolunäytteitä Suomesta. Niitä lähetetään sieltä kuriiripostissa. Heikki saa kahdenlaisia näytteitä: niitä jotka ovat lähtöisin ylilihavista suomalaisista, ja niitä jotka kuuluvat suomalaisille murhamiehille ja -naisille. Tämänaamuiset näytteet liittyvät väkivaltatutkimukseen. Laboratoriossa valkosolut pelkistetään DNA:ksi ja väkivaltageenin metsästys voi alkaa.

Vahtimestari on ystävällinen niinkuin aina. Hän tuo paketin ylös asti ja puhelee koko ajan. Mies on oppinut tutkimukseen liittyvää terminologiaa sen verran että osaa puhua työstä niin kuin olisi itse siinä mukana. Hän kyselee hississä Heikiltä tämän tutkimuksen rajoja, ja utelee lopuksi, kuiskaten kuin salaliittolainen, uskooko Heikki tosiaan että meissä voisi olla geeni joka säätelee väkivaltaisuutta. Heikki vastaa niin kuin aina: joka toinen päivä hän uskoo, joka toinen päivä ei. Palkkapäivänä hänen uskonsa lujittuu. Jos hän joutuu valitsemaan uskooko jumalaan, joka loi maailman, vai geeneihin jotka vaikuttavat ihmisten väkivaltaisuuteen tai lihavuuteen, hän uskoo geeneihin.

»Niistä on enemmän näyttöä.»

Ovimies naurahtaa vastaukselle, mutta Heikki näkee että mies ei ole samaa mieltä, eikä se hämmästytä häntä lainkaan. Jo ensimmäisen tutkimusstipendinsä aikaan hän oppi, että Amerikassa yleiset uskomukset ovat huutavassa ristiriidassa hänen ajatustensa kanssa: Jumalaan uskotaan vaikka hänen ominaisuuksistaan ei vallitse minkäänlaista yksimielisyyttä eikä olemassaolostaan ole mitään näyttöä. Tutkimustuloksiin ja totuuteen taas suhtaudutaan vähättelevästi. Hän arvelee sen johtuvan siitä että suuri osa Amerikassa tehtävästä tutkimuksesta ei täytä alkeellisimpiakaan tutkimustyön kriteereitä, vaan on tarkoitettu yksinomaan myyttisen kuluttajan ja hänen miljoonien klooniensa hämäämiseksi. Se että tämä maa ylpeilee sillä että sen kansalaisilla saa olla oma totuutensa, kunhan se ei ole ristiriidassa vapaan markkinatalouden evankeliumin kanssa, on Heikistä osoitus joko pohjattomasta moraalittomuudesta tai vähintäänkin kieroutuneesta huumorintajusta. Näillä kvasitutkimuksilla ja tieteen väärennöksillä ei ole mitään tekemistä sen tutkimuksen kanssa jota Heikki on tullut Yhdysvaltoihin tekemään. Tutkimuslaitos jossa Heikki työskentelee on kunniallisimpia maailmassa: merkittävä osa siitä mitä maailman tiedeyhteisö on tottunut pitämään tieteellisenä totuutena on lähtöisin tämän laitoksen laboratorioista.

Katulamppuja ei ole kuin joka toisessa tienristeyksessä. Työpäivän päätteeksi Heikki on sen verran väsynyt että kääntyy väärästä kadunkulmasta ja ajaa pari kilometriä ennenkuin huomaa eksyneensä. Hän kääntää auton ja lähtee takaisin. Hän uskoo löytäneensä takaisin oikealle tielle kunnes tajuaa ettei maisema taaskaan tottele. Hän haparoi hansikaslokerosta karttaa, kun huomaa olevansa kotinurkilla: hän on vain tullut päinvastaisesta suunnasta kuin tavallisesti. Hän pysäyttää auton talon eteen, avaa tallin oven kaukosäätimellä ja hakee sieltä kirkkaan sinisen muovilaatikon jossa on muovi- ja lasipulloja: kaupungin jäteauto hakisi seuraavana aamuna kierrätystavarat. Kumartuessaan laskemaan laatikkoa tien viereen hän huomaa jotain omalaatuista naapuritontilla. Sielläkin on joku kumartunut kadun vieressä. Heikki ei voi olla varma, mutta hänestä tuntuu että naapuri on alasti. Ja katuvalo paistaa suoraan kumartujan pakaroihin! Heikki laskee laatikon maahan ja suoristaa selkänsä. Kyllä: pyllistäjä on tosiaan alasti, mutta mitä hän tekee? Poimiiko hän rikkaruohoja? Tähän aikaan illasta? Heikki ei kehtaa jäädä tuijottamaan, mutta näky kiinnostaa entistä enemmän, koska hän on äkkiä varma että pyllistelijä on nainen! Mitä täällä tapahtuu? Kuka uskaltaa liikkua alasti tässä pikkuporvarillisessa miljöössä?

Heikki ei keksi mitään tekosyytä mutta lähtee silti vaivihkaa kävelemään kohti naapuria. Hän siirtyy hienotunteisuudesta kadun toiselle puolelle. Pyllistelijä ei huomaa häntä. Heikki ei näe naisen päätä, se on heinikon peitossa. Sekin tuntuu oudolta: talojen etupihassa ei saa olla heinikkoa. Kaupunki on määrännyt että etupihalla kasvava nurmikko pitää leikata, mutta naapurin etupiha kasvaa pitkää heinää, ja heinikon kätköissä on mitä houkuttelevin pylly.

Nainen ei reagoi vaikka Heikki tulee lähemmäksi, eikä edes yritä pehmentää askeleittensa ääntä. Onko nainen kuuro, vai pyllisteleekö hän siinä tahallaan? Esikaupungin ekshibitionisti? Heikki jatkaa muina miehinä matkaa. Jos nainen huomaa hänet, hän aikoo salamannopeasti kääntää katseensa toiseen suuntaan. Mutta mitään ei tapahdu: naisen iltakostea pylly kiiltelee yhä katulampun valossa. Kun Heikki on muutaman metrin päässä, hän tajuaa mikä on liikkumattomuuden syy: pyllistelevä nainen on puusta.

»Nytkö vasta huomasit sen! Missä sinä oikein pidät silmiäsi?» Hannele vastaa kun Heikki kertoo naapurin pyllistävästä puunaisesta. Missä Heikki pitää silmiään? Hannelen pitäisi tietää sanomattakin että geenien emäsjärjestykset, pikkuruiset kärpäsenpaskat, kiinnostavat Heikkiä enemmän kuin se mitä naapurin pihalla tapahtuu, vaikka hän onkin tänä aamuna vilkaissut tavallista useammin heinikon keskeltä pilkottavaa veistosta.

On lauantai, ja Hannele on lähdössä tyttöjen kanssa ostoksille. Hän kysyy lähteekö Heikki heidän kanssaan, mutta se on vain muodollisuus. Tyttäret sanovat suoraan että koko retki menisi pilalle jos isä lähtisi mukaan: