Päiväntasaaja

By Juha Vakkuri

Suomalainen mies on lähtenyt ennennäkemättömälle matkalle päiväntasaajan Afrikkaan. Hänen on tarkoitus kirjoittaa matkalta lehtijuttuja, mutta vierailulla on myös toinen päämäärä. Miestä kiehtoo pogonien heimo ja erityisesti heidän sateenrukoilija-patsaansa. Pogonit ovat kuitenkin eristäytyneitä eivätkä he suhtaudu lämpimästi tunkeilijoihin. Kun mies tutustuu pogoneita tutkineeseen antropologiiin, hänen on aika lähteä ikimuistoiselle matkalle heimoa tapaamaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 20, 2021
• ISBN: 9788726694031

Book preview

www.egmont.com

Valkoinen mies valkoisessa puvussa.

Huomasin hänet eilen illalla heti kun hän astui terassille. Hän oli hoikka, nuorekas. Ikä näkyi vain harmaista hiuksista ja kävelystä: hän laahasi hieman vasenta jalkaa. Hänellä oli hyvä ryhti; hän oli komea näky. Kateuden pilkahdus: minä, häntä monta vuotta nuorempi mies istuin yksin pöydässäni, mutta hänellä oli käsipuolessa musta kaunotar. Olin nähnyt saman naisen vähän aikaisemmin hotellin vastaanottotiskin ääressä. Olin vilkaissut ohimennen hänen pukunsa anteliaaseen kaulaaukkoon, kun ojensin tiskin takana olevalle miehelle matkashekin vaihdettavaksi. Onko hän ylhäällä? nainen kysyi. Mies kohautti olkapäitään. Nainen siirsi puhelimen eteensä ja soitti huoneeseen. Kun hän ei saanut vastausta, hän sihahti miehelle ja lähti hissille. Vastaanottoapulainen, joka lateli eteeni CFA-frangeja, meni laskuissaan sekaisin.

Kun nainen tuli miehen kanssa terassille, hän oli hyvällä tuulella. Piti miestä tiukasti käsipuolesta kuin omistaja, tai ainakin tilapäinen kassanhoitaja. Hän oli tehnyt varman valinnan: mies näytti vanhanaikaisella tavalla rikkaalta. Kai se johtui hänen valkoisesta puvustaan. Se oli ylellinen, arka väri. Eurooppalaisilla oli sellaisia pukuja siirtomaakaudella.

He tulivat naapuripöytään, oikealle puolelleni. Koska minulla ei ollut muuta tekemistä, yritin kuunnella mistä he puhuivat. Se on paha tapa. Jäin siitä kerran vuosia sitten kiinni, omaa hölmöyttäni. En malttanut olla puuttumatta naapuripöydän puheeseen. Se oli anteeksiantamaton virhe. Teillä on tykistön korvat, sanoi se mies silloin helsinkiläisessä ravintolassa. Nainen joka istui hänen pöydässään tyytyi hymyilemään. Ei vielä salaliittolaisena. Miehen kannalta oli pahinta, että korjasin hänen puheitaan, tiputin hänet jalustalta. Hän kertoi naiskumppanilleen — ei vaimolleen, mies ei puhu sillä tavalla vaimolleen, kerskaillen, vaikutukseen pyrkien — lomamatkastaan Afrikassa. Hän puhui puuta heinää, ja minä olin kyllin tomppeli korjatakseni häntä. Nyt olen itse Afrikassa, ja lankesin, taas kerran, salakuuntelun syntiin. Yritys kuitenkin epäonnistui: naapuripöydän mies ja hänen afrikkalainen kaunottarensa puhuivat kyllä vilkkaasti, mutta en ymmärtänyt sanaakaan. Se ei ollut eurooppalaista kieltä, eikä arabiaa eikä hepreaa, sen täytyi olla jotakin tämän maan kielistä. Rupesin katsomaan miestä uusin silmin. Hän ei ollut pelkästään nuorekkaana säilynyt miljonääri, joka oli tullut lomalle tropiikkiin, tai ainakin hän oli käynyt täällä niin usein että oli oppinut maan kieltä.

Kun en päässyt selville heidän salaisuuksistaan, ryhdyin katselemaan ympärilleni. Join ensimmäistä olutta tässä maassa. Hotelli oli vanha, rapistunut, sellainen missä halusin asua.

Hotellin terassia reunusti betonista tehtyjen kukkalaatikoitten rivistö. Niiden takana oli jalkakäytävä. Jalkakäytävän alapuolella oli viemäri, nyt kuivillaan: se ei haissut. Hotellia vastapäätä oli rakennustyömaa, pimeä ja hiljainen, koska oli lauantai-ilta. Sen vasemmalla puolella oli vanha kaksikerroksinen, siirtomaa-aikainen talo. Pihalle vei pitkä käytävä. Portin yläpuolella oli rapistunut, kaunokirjoituksella tehty neonkyltti: Bijou Club.

Sitten sain seuraa: pöytääni tuli nuori musta tyttö, ei yhtä kaunis kuin naapuripöydän nainen, vaan tukevahko maalaisserkku, jonka pyhäkoltun ahdas kaula-aukko ei johdattanut väsynyttä matkamiestä kiusaukseen. Mutta hän hymyili herttaisesti kysyessään oliko pöydässä tilaa. Nousin seisomaan ja autoin hänelle tuolin.

Asutko sinä täällä? tyttö kysyi ja nyökkäsi hotelliin. Ajattelin että seuraavaksi hän ryhtyisi arvuuttelemaan mistä olin kotoisin. Tarjoilija tuli ja tyttö tilasi martinin. Se tuotiin heti, se tai cocacola, en kysynyt kumpaa se oli. Oletko sinä Ranskasta? Minun mieheni on ranskalainen. Hän on käymässä Marseilles’ssa. Siksi minä olen ulkona, avec mes copines. Tyttö nyökkäsi kahteen naapuripöydässä olevaan tyttöön. Kuuntelin, hörpin olutta. Lppulta sanoin, reiluuden nimissä, että olin vielä matkasta väsynyt.

Voisin näyttää sinulle kaupunkia, tyttö sanoi.

Jonain toisena iltana sopii hyvin.

Tyttö kohautti olkapäitään, otti lasinsa ja siirtyi ystäviensä pöytään. Hetken päästä näistä toinen, pidempi ja vaaleampi, lähti tulemaan kohti. Kun pudistin päätäni, hän kääntyi takaisin. Kolmas ei enää jaksanut liikahtaa paikaltaan, huusi vain: Trop fatigué, eh? Valitettavasti, sanoin ja yritin hymyillä. En olisi välittänyt ilmoittaa sitä niin julkisesti, vaikka kukaan ei näyttänyt kiinnittävän meihin huomiota.

Katselin silmänurkasta naapuripöydän paria. Miehen huoliteltu ulkonäkö ei johtunut vain kokopuvusta; kaikki värit sointuivat yhteen: vaaleat kengät ja sukat sekä pastellinsininen solmio. Kenelläkään muulla terassin miehistä ei ollut solmiota. Tuo dandy oli seissyt peilin edessä, miettinyt pukeutumistaan. Hänen puvuntakkinsa selkä oli ehtinyt jo rypistyä, mutta se vain paransi vaikutelmaa, lisäsi siihen hyppysellisen suurpiirteisyyttä. Nainen puhui vuolaasti. Mies taputti häntä silloin tällöin rauhoittavasti käsivarteen. Tarjoilija toi miehelle toisen pemod’n, naisella oli vielä juomaa lasissaan, ja hän viittasi tarjoilijaa poistumaan heti kun tämä oli asettanut lasin miehen eteen.

Jacqueline on varattu. Turha toivo.

Se naapuripöydän naisista, joka oli huutanut ilmoille väsymystäni, seisoi vieressäni. Hän nyökkäsi naapuripöydän naiseen. Sanoin ymmärtäneeni sen, ja lisäsin — tarpeettomasti — olevanikin kiinnostuneempi miehestä. Vraiment? Ooh, quelle horreur!

Nainen otti kasvoilleen teeskennellyn kauhistuneen ilmeen ja palasi pöytäänsä niskojaan nakellen. Siellä hän kertoi keskustelumme ystävätärilleen, minkä jälkeen kaikki kolme naista käänsivät minulle mielenosoituksellisesti selkänsä.

Sen jälkeen saatoin taas keskittyä tarkkailemaan dandya. Juuri kun olin päättänyt, että hatun puuttuminen oli anteeksiantamaton puute hänen muuten niin mietityssä asustekokonaisuudessaan, pariskunta nousi ja mies otti pimennossa olleelta tuolilta, vaalean, leveälierisen hellehatun. Sitten hän veti naisen kainaloonsa, ja he katosivat tropiikin yöhön.

Place de Gouvemementin betonipenkillä nukkuu vanha nainen jonka edessä, maassa, on kaksi vesimelonia. Me olemme ainoat ihmiset tässä puistossa. Istutusten keskellä on ensimmäisen maailmansodan muistomerkki. Muistomerkissä on ryhmä sotilaita, joilla on lievästi negroidiset kasvonpiirteet. Patsaan kivijalassa luetellaan ensimmäisen maailmansodan taisteluita, kaikki ranskalaisia, eurooppalaisia nimiä.

Puiston laidassa on suuri mainostaulu, jossa sympaattisennäköinen afrikkalainen mies, vielä nuori, hiuksissa ei yhtään harmaata, katsoo kaukaisuuteen, tulevaisuuteen, epäilemättä luottavaisesti ja luottamusta herättäen. Felix Buya — Notre president — Our President, Pour le progres dans la democratie et la justice, For progress in democracy and justice.

Kolme kuukautta sitten täällä oli presidentinvaalit: Felix Buya sai 98 prosenttia äänistä. Kukaan ei näytä muistavan entistä presidenttiä Ahmed Akelloa, joka hänkin sai vaaleissa aina melkein kaikki äänet ja hallitsi maata yli kaksikymmentä vuotta kunnes luopui vallasta viime syyskuussa heikon terveytensä vuoksi ja nimitti Buyan seuraajakseen.

Kävin tänä aamuna jo kaupungintalolla. Sen toisessa kerroksessa on Kansallismuseo. Löysin oikean oven, mutta se oli kiinni. Joka tapauksessa museo löytyi sieltä mistä piti. Se erottaa tämän maan monesta muusta Afrikan maasta. Huomenna teen uuden toivioretken. Silloinko vihdoin näen sen Pogonheimon sateenrukoilijaveistoksen, jota olen etsinyt viimeiset viisi vuotta? Vieläkin harmittaa, etten ostanut sitä jonka näin Dakarissa.

Kaupungintalolta menin postiin. Tarkoitukseni oli vain tarkistaa mihin aikaan se aukeaa huomenna, mutta törmäsin siellä yhteen siivoojaan, joka kysyi mitä etsin, ja kun sanoin tulleeni katsomaan olisiko poste restantessa minulle kirjettä, hän pani harjan syrjään, kaivoi avaimet taskustaan, haki takahuoneesta poste restante -laatikon ja löysi kuin löysikin sieltä yhden kotoa tulleen kirjeen. Maailmako muka kaoottinen!

Pääpostin edessä on toisen maailmansodan muistomerkki: tämän maan kansalaiset ovat siis saaneet kunnian kuolla kahdessa eurooppalaisten sodassa. Vaikka ovathan eurooppalaisetkin päässeet Afrikkaan kuolemaan, Rooman ajoista Rommeliin. Cornelius Balbus vei sotajoukkonsa Limeksen yli sisämaahan ja voitti Fezzanin keidasta asuttaneet garamantit, joiden olemassaolosta ei siihen asti ollut ollut juuri muuta tietoa kuin se minkä Herodotos oli kirjannut, eli että nämä haamilais-negroidiset paimentolaiset käyttivät sodissa nelivaljakoiden vetämiä vaunuja sotiessaan luolissa asuvia mustia vastaan. Balbus sai voitollaan kunniaa ja mainetta, vaikka garamantit vähän myöhemmin kapinoivatkin. Loppujen lopuksi he ryhtyivät ahdistelemaan roomalaisten kanssa yhteistuumin mustia afrikkalaisia. Yhteinen vihollinen pelotti ja yhdisti, vaikka garamantit ilmeisesti tunsivat vihollisen paremmin kuin roomalaiset, jotka tiesivät kyllä kaiken, mutta vain kuulopuheina, niinkuin esimerkiksi sen, että afrikkalaisilla ei ollut lainkaan päätä. Suu ja silmät ovat heillä rinnoissa, Plinius vanhempi kirjoitti. Hän ei selittänyt kuinka tämä kävi yksiin sen kanssa, että afrikkalaiset eivät osanneet kävellä, vaan kulkivat ryömien.

Kun Mussolini yritti rakentaa uudestaan Rooman imperiumia hän tiesi Afrikasta jo enemmän, ainakin sen verran että Etiopiasta ei olisi kunnon vastusta, ja siksi hän lähettikin miehiään Abessiniaan 1900 vuotta Cornelius Balbuksen sotaretken jälkeen. Mussolini piti Addis Abebassa valtaa viisi vuotta, opetti etiopialaisille saappaiden kiillotustaidon, ja sitten olikin jo italialaisten vuoro kokea tappio, vetäytyminen ja kuolema.

Tähän maahan italialaiset eivät koskaan tulleet, muista eurooppalaisista ei ole ollut pulaa. Siirtomaa-ajan nostalgia, koko romanttinen valhe, tuli mieleen eilen illalla, kun lähdin hotellista ja tein kävelylenkin kaupungin vanhoissa kortteleissa. Lentokoneessa jo luin tämän maan ensimmäisestä saksalaisesta kuvernööristä Gisbert Buchtigalista, joka oli alunperin hampurilaisen kauppahuoneen edustaja, mutta muuttui saksalaisen imperiumin rakentajaksi saatuaan avukseen tykkiveneen. Hän pani täällä alulle tieverkoston, suurtilojen, rautatien ja koulujen rakentamisen. Hän oli ankara mutta aikaansaapa mies. Häntä ja saksalaisia muistetaan täällä yleensä hyvällä. Englantilaiset ja ranskalaiset, jotka jakoivat maan ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ovat täkäläisten silmissä vätyksiä. Englantilaiset pelkäsivät, syystä, että saksalaiset saisivat hävitystä sodasta huolimatta rakennetuksi Afrikkaan imperiumin ja kiirehtivät tuomitsemaan heidät sopimattomiksi johdattamaan heikompia rotuja kohti korkeampaa sivistystä. Englantilaiset saivat sitoutumattomat amerikkalaisetkin puolelleen ja pääsivät itse ohjailemaan heikompia rotuja. Seuraukset tunnetaan. Gisbert Buchtigal ei ollutkaan mikään pyhimys, ei välttämättä edes keskiverto syntinen. Hänellä oli tapana käskeä alkuasukaspalvelijoitaan ja jalkavaimojaan — orjiaan — tanssimaan ruokasalissa illallisten päätteeksi afrikkalaisia rituaalitansseja. Ne kiihottivat häntä, vahvistivat potenssia. Tuollainen käyttäytyminen ei ole mitään tämän päivän syntien rinnalla, ja kuitenkin se on helppo tuomita tänään. Kuinka monta vaimoa ja jalkavaimoa minulla olisi ollut, jos olisin ollut Buchtigalin housuissa? Rakentaisin imperiumia päivisin ja rotujen välistä yhteistyötä öisin?

Nämä eivät ole teoreettisia ajatuksia. Kun kävelin tuon siirtomaa-aikaisen korttelin katuja, satuin vilkaisemaan yhden talon toisen kerroksen terassille. Siellä oli valot päällä, ja näin edessäni, muutaman metrin päässä, kauniin mustan naisen joka