Sirkuksen sydän

By Juha Vakkuri

Niilo on tavallinen suomalainen naimisissa oleva mies, jonka elämä heittää yllättäen häränpyllyä. Ovatko syynä Niilon sisäiset pohdinnat vai parhaan ystävän ja vaimon välinen suhde – sillä ei ole niin väliä, sillä Niilon on joka tapauksessa aika laittaa elämänsä uusiksi. Eikä Niilon uudesta elämästä todellakaan puutu käänteitä. Hän tutustuu erikoiseen taiteilijaan nimeltään Ursus, matkustaa Uuteen-Seelantiin sekä Unkariin ja antautuu avoimin mielin eroottisiin iloihin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 17, 2021
• ISBN: 9788726693973

Book preview

www.egmont.com

Läpinäkyvä elämä

Niilo on lähdössä töistä, kun Lindholm soittaa ja pyytää audienssia. Muita ei talossa enää ole, on niin myöhä ilta. Niilo kuulee Lindholmin äänestä että asia on vakava. Se ei koske palkankorotusta: siitä Lindholm puhuisi ohimennen, vitsin varjolla. Perheongelmia? Niilo tietää että Lindholmin tytär on sairastellut. Lindholm on ilmoittanut siitä, jotta Niilo ei ihmettelisi miksi hän on joskus päiväsaikaan poissa. Arolampi-projekti? Vai Hattula? Mikä tahansa voi alkaa jahnata, kun toisella puolella istuu itsepäisiä kunnallismiehiä. Toisaalta Lindholm tietää kuinka niiden kanssa pitää neuvotella, mitä luvata ja mihin vihjata. Harva osaa neuvotella yhtä taitavasti, korkeintaan Niilo itse.

»Tule heti. Vai haluatko että mennään jonnekin muualle?»

»Missä olisi parempi rauha? Paitsi hautuumaalla.»

Pari minuuttia myöhemmin Lindholm istuu Niilon huoneen sohvalla. Hänen kasvoillaan välähtää hermostunut virnistys, sitten vakava ilme palaa.

»Tämä joko pilaa sinun päiväsi. Tai pelastaa sen.»

»Muista että minulla on syntymäpäivä.»

» Kahdeksankymmentäkolme?»

Kumpikaan ei naura, ei edes hymyile. Se ei käy vitsistä, se on merkityksetöntä puhetta jolla Lindholm hankkii miettimisaikaa. Niilo tuntee alaisensa niin hyvin, että näkee tämän pohtivan miten esittäisi asiansa. Siksi hän vastaa sutkaukseen joka ei vastausta kaipaisi.

»Neljäkymmentäyhdeksän. Vaimo ja vieraat odottavat kotona. Kerro.»

»Tulin sanomaan itseni irti.»

Ei. Ei, ei!

»Tulin sanomaan itseni irti. Olen sanonut nyt.»

Lindholm tuijottaa sohvapöytää ja näyttää siltä kuin olisi pillahtamassa itkuun. Niilo nousee ja ottaa seinänvieruskaapista pullon mineraalivettä. Kirjoituspöydän kynäkotelosta hän kaivaa avaajan, lennättää terävällä liikkeellä korkin parketille, poimii sen saman tien ja hörppää suoraan pullon suusta. Vasta sitten hän huomaa tarjota toista pulloa Lindholmille. Tämä pudistaa päätään. Niilo ottaa senkin päällä olevalta hopeatarjottimelta lasin, kaataa siihen pullosta vettä ja ottaa uuden kulauksen. Palattuaan omaan tuoliinsa hän sanoo:

»Oletan että kyse ei ole palkasta.»

»Ei tosiaankaan.»

»Tai osakkaaksi pääsemisestä. Tiedät että asia etenee.»

»Ei tämä liity rahaan. Kaikkein vähiten siihen.»

»Jos kiellät vielä kolmannen kerran, tarjoan sinulle tässä ja nyt kymmentä prosenttia osakekannasta. En aio päästää sinua kilpailijalle.»

»Kaikkein vähiten tämä liittyy vihollisen puolelle siirtymiseen. En ole rintamakarkurityyppiä.»

»Tiedän. Varatoimitusjohtajan nimike?»

Lindholm ei sano mitään.

»Oletko tullut uskoon?»

Lindholm pudistaa päätään ja nostaa samalla kätensä ilmaan jotta Niilo ei sanoisi mitään. Lindholmin kasvoista näkyy kuinka vaikeata hänen on löytää oikeata lausetta. Vaikka häntä parempaa supliikkimiestä ei ole. Niilo tajuaa äkkiä että hän ei ole nähnyt myyntijohtajaansa pariin viikkoon. Mutta siinä ei ole mitään poikkeuksellista: Lindholm on jo vuosia tullut ja mennyt mielensä mukaan. Ja on lopulta aina palannut sopimus salkussaan. Niilolla ei ole ollut valittamista, eikä hän ole valittanutkaan.

»Jompi kumpi meistä on tulossa hulluksi.»

»Uskoon tai hulluksi. Kuinka paljon Jumala ymmärtää maakaupoista? Kuinka paljon ne kiinnostavat Häntä? Pyhä Pietari kunnanvaltuuston lobbaajana? Taivas!» Lindholm puhuu hampaittensa välistä, kuin joutuisi puhaltamaan vastaan hangoittelevat sanat suustaan. »Minä en halua enää valehdella.»

»Valehdella?» Sana lehahtaa Niilolta nopeasti, hämmästyksen siivin. »Sinua rehellisempää liikemiestä ei ole!»

»Tarkoitan mitä sanon. Kirjaimellisesti. En halua, tai en voi. Lupasin tyttärelle. Tulin luvanneeksi. Halusin luvata. Ja aion yrittää pitää lupauksen. Koska en voi hoitaa tätä työtä valehtelematta, sanon itseni irti. Olen ollut yhtä rehellinen kuin naapurikauppias, mutta kauppias on kauppias. Kun siltä kysyy paljonko kello on, se on joko kymmentä vaille tai tasan, riippuen kysyjästä, kaupan mahdollisuudesta. Mutta se ei riitä, ei nyt. Päätös on lopullinen. Siivoan vielä tänä iltana pöytäni. Minulla ei ole koskaan ollut parempaa työpaikkaa, tai työnantajaa. Muuten en olisi viihtynyt näin kauan.»

»Kuinka tyttö jaksaa?»

»Ei paremmin eikä huonommin. Pelkää kuolemaa. Niin pelkään minäkin. Kaikki syyt, mitkä pyynnöt tahansa ovat ymmärrettäviä siinä tilanteessa. Jos haluaa ymmärtää. Minä yritän. Anteeksi vaan että saat tällaisen syntymäpäivälahjan.»

»Mitä tyttäresi sanoi? Ihan tarkasti ottaen. En utele, mutta jos haluat kertoa?»

»Sanoi että hän tietää että minä en usko Jumalaan enkä mihinkään muuhunkaan, mutta hän toivoo että minä eläisin siitä huolimatta — vaikka vain hänen vuokseen — sellaista elämää, niin läpinäkyvää, ja rehellistä, että jos Jumala sittenkin olisi oikeassa, Hän olisi tyytyväinen.»

»Melkoinen vaatimus. Jos saa sanoa.»

»Kohtuuton. Oma lapsi voi olla kohtuuton. Minä närkästyin hänelle silmänräpäykseksi ja ajattelin kysyä mistä hän oli päätellyt etten muka usko Jumalaan tai mihinkään muuhunkaan, mutta onneksi tajusin että tottahan se oli ja pysyin kerrankin hiljaa.»

»Minä en halua enää valehdella.»

Kukaan ei pakota ketään valehtelemaan, ei Suomessa, ei meidän piireissä. Eikö tosiaankaan? Niilo muistaa että hän valehteli heti päivän ensimmäisessä puhelussa, kun häneltä kysyttiin kuinka Hattulassa meni. Hetkeäkään miettimättä hän sanoi, että hanke etenee, kaikki menee suunnitelmien mukaan, vaikka projekti on ollut alusta pitäen yhtä ongelmissa uimista. Samalla tavalla Niilo on kääntänyt päivän kaikki muutkin työpuhelut parempaan päin. Joku voisi ajatella, että hän ei ole mitään muuta tehnytkään kuin valehdellut. Joku? Jumala? Niilo pitää itseään ilman muuta tavallista rehellisempänä ja luotettavampana ihmisenä. Itse asiassa hän ei usko että häntä rehellisempää ja luotettavampaa liikemiestä voi olla olemassa. Hänen valheensa edistävät luottamusta ja hyviä suhteita. Ne ovat konstruktiivisia. Omassa elämässään hän ei ainakaan valehtele. Hän ei petä vaimoaan, eikä huijaa ystäviä eikä tuttuja. Juuri silloin Niilo muistaa kuinka Miriam soitti iltapäivällä ja sanoi kutsuneensa illaksi lisää vieraita. Ei kai Niilolla ollut mitään sitä vastaan? Niilo ei pitänyt uusista vieraista. Ei hän inhonnutkaan heitä, mutta mieluummin hän olisi viettänyt illan ilman heitä. Siitä huolimatta hän sanoi ettei hänellä ollut mitään heidän kutsumistaan vastaan, koska sitä vastausta Miriam häneltä halusi. Niilo yrittää olla pahoittamatta vaimonsa mieltä. Mieluummin hän valehtelee. Kun hän nyt ajattelee sitä, sellaista valehtelemista, hänen on pakko myöntää, että se käy häneltä helposti, vaivattomasti, miettimättä. Se ei vaadi energiaa eikä ajatusta. Siinä hän nyt eroaa Lindholmista, joka ei ole enää hänen alaisensa eikä työtoverinsa. Mutta Niilon valheethan ovat mitättömiä, valkoisia valheita. Ne helpottavat yhteiselämää, ovat moraalisesti merkityksettömiä. Ne yhdistävät Miriamia ja häntä, pitävät perheen koossa. Mikä voisi yhdistää avioparia paremmin kuin yhteiset, jokapäiväiset valheet, ne ovat vain hyvää käytöstä. Niilo ei halunnut tänään puhua vaimolleen totta, koska Miriam oli valmistamassa syntymäpäiväillallisia ja Niilo kuuli äänestä, että hän oli hieman hermostunut. Mutta sitten Niilolle tulee mieleen, vastentahtoisesti, että seuraavana päivänä Miriam tekee jotain muuta, joka saa hänet varomaan sanojaan, ja sitä seuraavana taas jotain muuta. Niilo kuulee mielessään vaimonsa sanat ja puheen sävyn, ja yhtäkkiä tapahtuu jotakin. Niilo tajuaa että jos Miriam soittaisi nyt, hän pahoittaisi taatusti vaimonsa mielen. Hän haluaa sitä äkkiä enemmän kuin mitään muuta. Samalla Niilo tietää, että hän tulee soittamaan kotiin ilmoittaakseen ettei tulisi illallisille, ei vaikka ne on järjestetty hänen kunniakseen. Hän ei halua nähdä yhtä ainutta ystäväänsä. Hän ei jaksa kuunnella heidän keskusteluaan, ei tänä iltana. Hänellä ei ole mitään henkilökohtaista ystäviään vastaan. Juuri nyt hän ei vain piittaa heistä. He saavat kaivata häntä tai olla kaipaamatta. Niilo tajuaa että heidän ajatuksensa eivät ole kiinnostaneet häntä enää pitkään aikaan, ja hän on varma että hänenkään ajatuksensa eivät kiinnosta heitä. Koska hän itse esitti viimeksi omaperäisen ajatuksen? Onko hän pitkään aikaan sanonut mitään sanomisen arvoista? Mikään muukaan ei illan kutsuissa innosta häntä. Hän tietää mitä ruokalajeja tarjotaan. Tottakai ne maistuvat hyvälle, ovat suorastaan herkullisia, mutta tänä iltana nekään eivät saa häntä menemään kotiin. Pahinta kotiinmenossa, koko illassa ja kutsuissa on ennalta arvattavuus: autolla portista sisään, postin vilkaisu, suihkussa käynti, paidan vaihto, vieraiden odottaminen, drinkki, ovikellon soitto, aperiitiivit, pöytään siirtyminen, snapsit, skoolaukset, punaviiniin siirtyminen, typerät lutkutukset ja viisaat kommentit, politiikan juorut, urheilupuheet, kulttuurikuulumiset, ja sitten päästäänkin jo asiaan eli aviomiesten kuorsaamiseen ja vaihdevuosiin, kitinöihin, natinoihin ja kolotuksiin. Lopulta emäntää kiitetään ruoasta, sitten kahvi, konjakki, moneen kertaan toistetut muistot, vanhat anekdootit, haukotukset, niskojen nytkähtelyt, vaimojen katseet ja vinkit, taksien tilaaminen, halaaminen, vilkuttelu, riisuutuminen, kasvojen pesu, vapautuneet pierut kylpyhuoneessa, vieraitten väsymyksen, lihavuuden ja vanhenemisen arviointi, valojen sammutus, kyljelleen kääntyminen, nukahtaminen.

Tärkeämpää kuin kotiin soittaminen on tilanteen selvittäminen Jussille. Ei niin etteikö Jussi ymmärtäisi soittamattakin. Hän on Niilon vanhin ystävä, se joka ymmärtää häntä parhaiten, puolesta sanasta. Niilo on kertonut Jussille asioita joita hänelle ei tulisi mieleenkään kertoa kenellekään muulle. Jussi on se jolle Niilo kertoo työongelmatkin. Muille hän ei niitä kerrokaan. Useimmiten hän saa Jussilta käyttökelpoisia eli toteutettavissa olevia neuvoja. Jussi on pragmaattinen. Hän tuntee ihmiset, ei yliarvioi eikä aliarvioi. Jos Niilo on joskus ollut Jussin kanssa eri mieltä, Jussin arvio on useimmiten osoittautunut oikeaksi.

Tänä iltana Niilon täytyy soittaa Jussille siksikin, ettei tämä pettyisi kun Niilo ei ole kuulemassa hänen onnittelurunoaan. Jussi on kirjoittanut ja esittänyt joka vuosi näillä syntymäpäiväillallisilla onnittelurunon, itse asiassa kronikan kuluneen vuoden tapahtumista. Se on ollut illallisten kohokohta, aina. Mutta tänään Niilo ei ole kuulemassa sitä, ja se on ainoa asia joka kotiin menemättömyydessä tuntuu pahalta.

Jussi vastaa itse. Hän yllättyy hieman Niilon soitosta, mutta ymmärtää tilanteen heti kun Niilo selittää eikä yritä saada häntä muuttamaan mieltään. Päinvastoin: Jussia ovat joskus itseäänkin kyllästyttäneet samat vakituiset naamat.

»Millaista vaihtoehtoista ohjelmaa sinulla on, vai raportoitko vasta lounaalla?»

»Ajattelin mennä juopottelemaan tuomiokirkon portaille, kunnes poliisi tulee ja korjaa pois.»

»Jos ei tule, saat keuhkotaudin.»

»Lievä rangaistus porukan pettämisestä.»

»Mistä pettämisestä? Itsensä toteuttamista! Sinä olet niin saatanan kunnollinen. Ajattele myönteisesti! Aloita tänä iltana Vittuun tutut-traditio!»

»Olet sitä mieltä että minun pitäisi tulla?»

»No en en. Miksi ihmeessä? En lähtisi itsekään, ellen olisi Miriamille luvannut.»

»On yksinkertaisesti veto poissa», Niilo sanoo hiljaa.

»Huilaa! Vedä konttorin verhot eteen, ota unilääkettä, mutta älä liikaa, paina punainen päälle ja nuku maanantaihin! Miehellä on oikeus olla väsynyt. Haluatko että ilmoitan Miriamille?»

»Kyllä minä soitan itse. Kiitos vaan.»

»Muista ettet selitä mitään. Ilmoitat vaan. Muuten juutut kiinni, muutat mieltäsi, tulet juhliin ja kadut koko loppuelämän, tai ainakin viikon. On sulla aikaa selittää myöhemminkin jos haluat. Muista että sulla on oikeus kaikkeen mitä teet. Aikuinen mies. Penaali taskussa ja kaikki.»

Niilo ajattelee että Jussin pitäisi ruveta psykiatriksi. Hän tuntee voivansa heti paremmin. Hän voisi melkein mennä kotiin. Mutta hän ei mene.

Jussi ja Miriam istuvat patiolla. Vieraat ovat lähteneet. Miriam on sytyttänyt kynttilöitä ja hakenut heille shaalit. Lämpöputki tekee syysilmasta miellyttävän pehmeän.

»Eikö se sanonut sinullekaan mitään kunnon syytä?» Miriam kysyy.

»Ei sen tarvitse. Se ei ole tilivelvollinen minulle. Veto pois jäsenistä. Minä ymmärrän sen hyvin.»

»Minulle se ei sanonut edes sitä. Vain ettei pääse tulemaan. Kun kysyin kuka ei päästä, se ei sanonut mitään. Se keskustelee ihmisten kanssa aina omilla ehdoillaan. Sen se on tehnyt aina. Se tiesi että täällä odotti illallinen, ja vieraat. Kaikki sen ystävät.»

»Ei se selittelemisestä parane. Jos ei tule, ei tule.»

»Taidat tosiaan ymmärtää sitä.»

»Jokainen mies ymmärtäisi sitä. Se sanoi ettei se jaksa tavata ketään.»

»Jaksa vai halua?» Miriam kysyi.

»Jaksa tai halua, onko siinä eroa?

»Iso ero. Kerroitko että olit kirjoittanut runon?»

»Se tiesi sen sanomattakin.»

»Sinun täytyy jättää joskus kirjoittamatta.»

»Ei sitä kannata noin ottaa.»

»Miten muuten sen voi ottaa?»

»Jotain on tapahtunut. Ei se muuten näin tekisi.»

»Jos sillä on suhde», Miriam sanoo.

»Et usko itsekään.»

»En niin. Kai se olisi sinulle kertonut.»

»Todennäköisesti.»

»Olisitko sinä kertonut minulle?»

»Jo puhtaasti itsekkäistä syistä.»

»Se ei ole ollut koskaan aikaisemmin yötä poissa kotoa. Ei tällä tavalla, ilman syytä.»

»Onko se nytkään? Se voi tulla milloin tahansa. Jos se on mennyt maalle, niin silloin se on tietysti siellä yön.»

»Siellä vai jossain muualla?»

»Täytyyhän sinun luottaa mieheesi.»

»Niin luotankin. Tottakai. Sanoin vain että se voi, teoriassa, olla missä tahansa. Kuka sitä vartioi. Minä en ainakaan.»

»Et ole edes puhelinsoitolla tarkistanut?»

»Ei sillä ole suhdetta. Eivät kaikki —

»—ole sellaisia kuin sinä. Siis minä.»

»Tarkoitan että Niilo ei ole seksuaalinen eläin. Ei ole koskaan ollut.»

»On teillä kuitenkin Julia. Missä hän muuten luuraa?» »Viululeirillä. Tulee vasta sunnuntai-iltana.»

»Et puhunut mitään.»

»Tänään on Niilon syntymäpäivä.»

»Eilen. Piti olla. Mitä Niilo on kertonut ensimmäisestä vaimostaan?»

»Että me ei olla samanlaisia. Ei mitään. Kuinka niin? Ei kai se sen luona voi olla? En usko.»

»Koska te viimeksi rakastelitte?»

»Uteliaisuus —»

»Tiedän. Viikko sitten? Kuukausi? Vuosi?»

»Te ette voisi olla enemmän erilaisia.»

»Minkä väriset pöksyt sinulla on?»

»Älä aloita.

»Minkä väriset? Valkoiset?» »Olipa vaikeata.»

»Neitsyen väri.»

Kello on yhdeksän aamulla. Rouva Andersen istuu radion ääressä ja kuuntelee lastentuntia. Äkkiä ohjelma katkaistaan, seuraa ylimääräinen uutislähetys. Oslon poliisi ilmoittaa, että aamun aikana sille on ilmoitettu lasten ja aikuisten yllättävistä katoamisista. Perheitä joiden jäseniä on kadonnut kehotetaan ottamaan yhteyttä viranomaisiin. Muutaman minuutin kuluttua radio kertoo että suurtorilta katosi kukkakauppias juuri kun hän oli antamassa asiakkaalle vaihtorahaa. Asiakas kertoo kuulleensa kuinka myyjä sanoi: »Kiitos, Jeesus!» Asiakkaasta näytti kuin hänen edessään olisi ollut sumua. Samalla hetkellä lähellä seisonut nuori äiti alkoi huutaa. Hän ryntäsi suinpäin penkomaan lastenvaunujaan: »Joku on varastanut lapseni! Missä on poliisi?» Poliisi oli lähellä, mutta hän ei voinut mitään. Joka puolelta alkoi kuulua huutoa. Kauppias juoksi ulos liikkeestään ja huusi että hänen kaksi myymäläapulaistaan oli äkkiä kadonnut tiskin takaa.

Myös Tukholmasta ilmoitetaan, että suuri joukko ihmisiä on kadonnut samalla tavalla kuin Oslossa. Kaupunki on pakokauhun vallassa. Kööpenhaminasta ja Helsingistä ilmoitetaan samaa. Maaseudulta on myös saatu tietoja katoamisista. Kaikkialta on kadonnut lapsia ja aikuisia. Poliisi ei osaa selittää tapahtunutta.

Rouva Andersen menee ulos katsomaan. Rouva Hemland tulee häntä vastaan kadulla. Tämä on peittänyt kasvonsa käsillään ja vaikertaa toivottomana:

»Ruth, Ruth!»

Siinä samassa hän huomaa rouva Andersenin ja kertoo, että Ruth on kadonnut.

»Hän istui rapulla ja katseli, kun minä leikkasin ruusupensasta. Yhtäkkiä hän hävisi. Huusin häntä mutta kukaan ei vastannut. Minusta tuntui että joku nousi ylös seinää pitkin, mutta kukaan ei vastannut. Olen ihan pyörryksissä.» Rouva Hemland puhkeaa itkuun. Samalla hän näkee rouva Andersenin aviomiehen.

»Mistä sinä tulet, tähän aikaan päivästä? Kellohan vasta puoli kymmenen? rouva Andersen kysyy.

»En jaksanut enempää. Kaikki on sekaisin verstaalla. Monta työmiestä on hävinnyt salaperäisellä tavalla. Koneet pysähtyivät yhtäkkiä. Luulimme että oli tapahtunut onnettomuus. Etsimme miehiä, mutta heistä ei näkynyt jälkeäkään. Silloin eräs uskonnollisissa kokouksissa käynyt ja itseään kristityksi kutsuva alkoi huutaa: ’Nyt se on tapahtunut, nyt se on tapahtunut!’ ’Mikä on tapahtunut?’ ’Jeesus on tullut noutamaan omansa’, hän itki ja huusi. ’Minä jäin jäljelle, minä jäin jäljelle!’ Pyysin häntä vaikenemaan, mutta hän vain yltyi. Siksi lähdin kotiin. Kaupungin keskusta on jumissa. Liikenne on pysähdyksissä. Autonkuljettajia on hävinnyt. Raitiovaunut seisovat pitkissä jonoissa. Ihmiset juoksevat päättömästi ja etsivät omaisiaan.»

Rouva Hemland itkee ja juoksee kotiinsa, Andersen ja hänen vaimonsa menevät sisälle. Radio antaa lisätietoja: Monista laivoista on hävinnyt ihmisiä. Kaikki vastasyntyneet ovat hävinneet synnytyslaitoksilta. Hoitajat ovat pelon vallassa. Äidit valittavat epätoivoissaan. Monta hoitajaa on myös poissa. Vanhainkodeista on hävinnyt useita.

Kello yhdeltätoista radio kertoo — nyt Lontoosta — että pari tuntia aikaisemmin sielläkin hävisi suuri joukko lapsia ja aikuisia eikä heistä ole nähty jälkeäkään. Monet papit ovat kutsuneet seurakuntansa koolle. He ovat arvioineet, että rukoilevat ja tosiuskovaiset ovat poissa. Pappeja ja saarnaajia on kadonneiden joukossa. Suuren hiippakunnan piispa on kutsunut koolle pappinsa.

Koko ajan tulee eri maista lisää tietoja katoamisista. Koreasssa on kadonnut monta tuhatta. Heidän joukossaan on YK:n virkailijoita. Ihmisiä kehotetaan rauhallisuuteen. Poliisit ja muut viranomaiset työskentelevät kuumeisesti saadakseen selville kadonneiden lukumäärän. Tiedemiehet ja erityisesti meteorologit yrittävät löytää syyn salaperäiseen tapahtumaan.

Vähitellen alkaa tulla tietoja Amerikan itäisistä osavaltioista. Sielläkin poliisit ovat saaneet tietoja kadonneista ihmisistä. On sattunut pahoja liikenneonnettomuuksia, moni on menettänyt henkensä. Uutisia alkaa tulla joka puolelta maapalloa. Eteläisellä pallonpuoliskolla on kadonnut yhtä paljon kuin pohjoisessakin.

Ihmiset eivät uskalla mennä levolle. Kaduilla kiivaillaan. Lopulta tapahtuneesta aletaan syyttää kristittyjä.

Seuraavan päivän lehdet eivät osaa selittää katoamisia. Järjestetään uskonnollisia kokouksia. Ihmiset ovat onnettomia. Ylösnousemus toteutui niinkuin oli ennustettu, mutta harva osasi kuvitella että näin voisi tosiaan joskus tapahtua.

Niilo istuu yökahvilassa ja kääntää sinisellä painetun lehtisen etusivun näkyviin. Hän lukee että ilmestysnäyn on kirjoittanut muistiin 79-vuotias norjalainen Olav Rodge. Hän sai ilmestyksen useaan kertaan ja kirjoitti sen Jumalan sanelusta lyijykynällä vanhaan kassakirjaan. Niilo sai lehtisen lihavalta nuorelta naiselta, joka kulki hitaasti hänen edellään. Niilo sai tytöltä myös valkoisen lappusen johon oli kirjoitettu: »Pietari sanoi hänelle: Aineas, Jeesus Kristus parantaa sinut; nouse ja korjaa luusi!» Niilo pysähtyi. Sanoiko Pietari tosiaankin näin? Käskikö hän todellakin sairasta ’korjaamaan luunsa’. Niilo luki rivit uudelleen, nyt oikein: korjaa vuoteesi. Niiloa alkoi naurattaa. Raskasmielisyys hellitti, hän tuli melkein hyvälle tuulelle ja päätti poiketa kadun varren kahvilaan lukemaan lehtisessä olevan viestin.

Olav Rodgen ilmestys synkentää hänen mielensä uudestaan. Hän etsii kustantajan nimeä. Se löytyy takasivulta. Samalta henkilöltä saa lehtistä ilmaisjakeluun. Kontaktiosoite on Tiberias, Israel.

»Sinä tosiaan luet noita.»

Niilo vilkaisee naapuripöytään. Sieltä hymyilee nuori nainen. Ei sama jolta hän on saanut lehtisen. Tämä ei ole yhtä lihava, ei yhtä maalaisen näköinen. Tämä on pukeutunut mustiin farmareihin ja mustaan nahkatakkiin.

»Ajan kuluksi.»

»Kello on aika paljon. Sitä voisi mennä kotiinkin.»

»Liian aikaista.» Niilo sanoo.

»Mennä kotiin? Kaatuuko seinät päälle?»

»No ei.»

»Et kestä yksinoloa?»

»Päinvastoin. En taida kestää seuraa.»

»Anteeksi. Ei ollut tarkoitus häiritä.»

»En minä sitä tarkoittanut. Sinua.»

Niilo katsoo nuorta naista. Niiden ikää on mahdotonta arvioida. Mutta nuori tuo on. Vähän Juliaa vanhempi. Ei kovin paljon. Ja istuskelee yökahvilassa vaikka pitäisi olla kotona omassa sängyssä.

»Näytit yksinäiseltä», tyttö sanoo.

»Se voi pitää paikkansa.»

»Taidan tietää syynkin. Mutta kerro sinä.»

»Ei ole suurta tarvetta.»

»Kerro jos on edes pieni. Vai haluatko että minä kerron?» »Antaa tulla.»

»Olet kadottanut yhteyden Jumalaan.»

»Oletko sinä samaa porukkaa?»

»En samaa. Sanotaan: kilpailevaa.»

»Onko teillä sama jumala?»

»Sitä sopisi tutkia. Joskus epäilen. Mutta puhutaan sinusta.» »Oletko kauankin istuskellut öitä ulkona kauppaamassa Jumalaa.»

»En niin kauan että olisin väsynyt tai kyllästynyt.»

»Onko kukaan mies yrittänyt lähennellä sinua? Ymmärtänyt väärin?»

»Ei minua voi ymmärtää väärin. Minulla on niin selvä viesti. Useimmat ovat halunneet keskustella, puhua. Kun on hirveä hätä, on hyvä puhua mistä tahansa, vaikka Jumalasta.»

»Ei minusta», Niilo sanoo.

»Uskon jos sanot niin.»

»Puhutko mielestäsi aina totta?»

»Minun mielipiteelläni ei ole merkitystä. Jumala näkee ja kuulee ja tietää totuuden.»

»Kuulostaa aikamoiselta kliseeltä. Jos saa sanoa.»

»Kliseet syntyvät siksi että ne ovat totta.»

»Tarkoittaako se —», Niilo sanoo ja pysähtyy miettimään »— että Jumala näkee meidät kuin eläisimme läpinäkyvää elämää?»

»Sitä se on. Nimenomaan. Jumalalle.»

»Kukaan mies ei ole yrittänyt iskeä sinua?»

»Kysyt niinkuin sinä olisit kiinnostunut.»

»Pelkästään utelias.»

»Kerran yksi kaveri ehdotti että lähtisin hänen huoneeseensa. Hän asui hotellissa, tuossa vastapäätä. Sanoin että voin tulla ja että hän saa tehdä minulle mitä haluaa —

»Melkoinen tarjous.»

»— kunhan hän tulisi seuraavana päivänä meidän kokoukseemme.»

»Menitkö?»

»Tottakai. Ei ollut mitään pelättävää. Minä elän Jumalan silmien alla. Kyllä hän pitää huolen minusta. Tunnen sen koko ajan. Nytkin. Minulle ei tapahdu mitään vastoin hänen tahtoaan.»

»Eikä tapahtunut, tuona iltana?»

»Ei silloin, vaikka vähän monimutkaiseksi se meni. Mutta yöllä ei tapahtunut mitään. Seuraavana päivänä se tuli meidän kokoukseen ja sitten se rakastui minuun. Se ihaili Jumalan voimaa minussa ja luuli että se lähti minusta. Sitten kaikki lopahti. Se lakkasi tulemasta kokouksiin. Sellaista sattuu. Mutta se oli hyvä alku. Ei Jumala häntä unohda.»

»Entäs sinä?»

»Ihastumiset eivät ole olennaista elämässä», nainen sanoo tavallisella äänellä ja väläyttää sen päälle herttaisen hymyn. Sitten hän nousee pöydästä, heiluttelee hieman jalkoja vuorotellen

ilmassa että saa suoristetuksi puntit ja kysyy haluaisiko Niilo lisää kahvia. Hän menisi joka tapauksessa hakemaan itselleen. »Millainen paikka sinusta on helvetti?» Niilo kysyy.

»Helvetti on sitä että olet vuokrannut Kansallisteatterin ison näyttämön juhliaksesi omia syntymäpäiviäsi, ja kun olet saanut kaikki ystävät, sukulaiset ja tuttavat sinne koolle, sulle ilmoitetaankin että siellä esitetään näytelmää jonka on kirjoittanut Jumala ja sen aiheena ovat kaikki virheet, valheet ja mokat mitä olet elämäsi aikana ehtinyt tehdä, ja sitten sun on itse katsottava se läpi.»

Sekä tyttö että Niilo vilkaisevat vieraiseen pöytään. Heille ei ole tullut mieleen, että heidän puhettaan kuunneltaisiin. Naapuripöydässä istuu Niilon ikäinen tai hieman vanhempi mies, jolla on hyvinhoidettu, harmaa täysparta ja päällä kalliinnäköinen mokkapusero ja samanväriset samettihousut. Kengät paljaissa jaloissa. Kalifornialaista tai espanjalaista hapatusta, Niilo ajattelee. Lupaa kysymättä mies siirtää tuolinsa heidän pöytäänsä. Hän ei ole humalassa, ei ainakaan niin että Niilo huomaisi. Pöydässä istunut tyttö vilkaisee kiusaantuneena Niiloon, kuin odottaisi että tämä sanoisi että he eivät tarvitse kenenkään ulkopuolisen seuraa, mutta Niilo ei sano mitään. Hän katsoo miestä tutkivasti, kuin työpaikkahaastattelussa, mutta ei halua hätistellä häntä pois. Miehen ajatus tuntui kiinnostavalta. Tänä iltana ihmiset voivat tulla ja mennä, kunhan ovat vieraita. Samalla tavalla kutsumatta tunkeutui naapuripöydässä istunut tyttö itsekin Niilon ajatuksiin.

»Ursus.»

»Se on harvinainen nimi», tyttö sanoo.

Niilo ei halua esittäytyä. Tämä on uusi maailma hänelle. Hän ei ole tottunut istumaan yökahviloissa. Hän ei halua epämääräisiä tuttavuuksia.

»Omaa sukua Arctus», mies jatkaa. Hänen kasvoiltaan on mahdollista aistia jonkinlaista hymynhäivää.

»Olet tainnut ajatella helvettiä useinkin?» tyttö kysyy enemmänkin pitääkseen keskustelua vireillä kuin varsinaisesta mielenkiinnosta. Niilon ja tytön väliseen keskusteluun ei ole enää palaamista, sen sävyyn ja tunnelmaan.

»Tässä iässä miehen ei kannata paljon muuta ajatellakaan.»

»Tässä iässä?» tyttö kysyy.

»Älä vaan rupea arvaamaan.»

Niilo katsoo miestä. Onko hän työtön, pois potkittu liikkeenjohtaja, vai lahjuksia ottanut virkamies? Mitä hän tekee tähän aikaan ulkona. Miksei hän ole kotona jos hän on vastuuntuntoinen, yhteiskunnan arvot hyväksyvä ihminen. Niin kuin Niilo? Mitä Niilokaan tekee yökahvilassa? Ja miksi miehen pitäisi hyväksyä yhteiskunnan arvot? Siksikö vain että hän sattuu olemaan lähempänä kuolemaa kuin syntymää. Hyväksyykö Niilokaan kaikkia yhteiskunnan arvoja? Enemmistön arvoja? Lainsäätäjien arvoja? Vanhempiensa arvoja? Vähemmistön arvoja? Naisten arvoja?

»Mikä voisi olla kiinnostavampaa kuin helvetin miettiminen?»

»Selvis, sanoi Elvis», tyttö hymyilee. »Otatko kahvia?»

»Tuskin, sanoi Pushkin.»

»Me ollaan oikein huumorimiehiä», tyttö sanoo Ursukselle.

»Vanha rukki, sanoi ukki.»

»Ei kai.»

»Selvä seikka, totes Eikka.»

»Kuinka monta sä osaat?»

»Loppui kunto, sanoi Unto.»

»Mikä harmi, sanoi Armi», tyttö keksii ja hymyilee taas. Niilo kuuntelee heitä ulkopuolisena. Hänelle ei tule yhtä ainoaa riimiä mieleen.

»Pikku vika, sanoi Mika.»

»Ursus, sinähän olet suuri runoilija.»

»Varsinainen kelmi, sanoi Helmi.»

Ovelta marssii valkoiseen liehuvaan hameeseen pukeutunut tyttö suoraan heitä kohti ja sanoo:

»Tulisitko jeesaamaan? Tuolla on yksi hankala tapaus.»

Tyttö nousee heti. Hän tarkistaa että tupakat ovat puseron taskussa. Niilo huomaa että tytön jokaisessa sormessa, myös peukalossa, on hopeasormus: yhdessä risti, toisessa pääkallo, kolmannessa silmä kolmion sisällä. Kynnet on pureskeltu lyhyiksi.

»Sanoisin läksiäisriimin mutta ei tule sopivaa mieleen.»

»Pitääks aina, kysyi Taina.» Ursus sanoo.

»Just niin! Herran rauhaa.»

Niilo ja Ursus katsovat tyttöjen perään. Niilo ajattelee että kumpikaan tytöistä ei halua miesten kiinnittävän heidän ulkonäköönsä huomiota. He ovat pukeutuneet niin epänaisellisesti.

»Että minä olen kyllästynyt itseeni!» Ursus huokaa lyhyen hiljaisuuden jäljeen ja kurottaa naapuripöydästä kahvikuppinsa.

»Palatakseni helvettiin. Se voisi olla myös Jumalan pakollinen lausuntailta, jossa hän kävisi läpi kalenterin kaikki etunimet. Pahoittelen. Että vanhus jaksaa häpäistä itseään.»

Ursuksen puhetapa muuttuu. Nuorelle naiselle kohdistettu koketeeraava esitys lakkaa ja tilalle tulee miesseuraan tarkoitettu, salaliittolaismainen ja hieman väsähtänyt puhetapa. Niilo miettii onko Ursus homo. Vasemman käden nimettömässä on kyllä sormus, syvällä tummien karvojen alla.

»Jos saa kysyä, mitä sinä teet työksesi?»

Niilo katuu heti kysymystään. Se on liian muodollinen, turhan utelias.

»Miksei saisi? Niinkuin nimestä voit päätellä, olen Korkeasaaressa töissä, Karhulinnassa. Mutta kuntoisuuslomalla. Olen kiipeillyt riittävän ahkerasti ja tehnyt niin paljon temppuja turistien viihdyttämiseksi. Mutta heti aamulla pitää olla taas takaisin häkissä. Mitä itse teet pääkaupungin yössä, kunnottomien joukossa? Oletko tuhlannut omaisuutesi, vai onko vaimo jättänyt sinut vai oletko sinä jättämässä häntä? Onko hän saanut sinut kiinni syrjähypystä, vai sinä hänet? Jos nyt on koston paikka, voin kertoa ettei tuo tyttö olisi sinulle antanut, vaikken olisi tullut keskeyttämään. Mutta Jumalasta hän olisi puhunut sinut tainnoksiin. Tiedän kokemuksesta. Olen kuunnellut häntä yhden yön. Vai kärsitkö muuten vaan unettomuudesta ja tapat aikaa miettimällä millainen helvetti on? Ennenkuin kysyt uudestaan: minä etsin yöstä vaihtelua elämääni. Ja intohimoa. Mutta ilmeisesti turhaan. Borgen macht Sorgen.»

Mies ja nainen istuvat yhä rivitalon patiolla. Ilmassa on jo aamun kosteutta. Nainen juo tuoremehua, miehen lasi on tyhjä. Hän nousee ja menee täyttämään sitä, ja tulee sitten takaisin. »Viimeinen. Lupaan.»

»Lupasit äsken jo.»

»Sinä puhut minulle liian tutusti. Joskus se paljastaa sinut. Minä en ole sinun aviomiehesi.»

»Et, totisesti.»

»Järjetön ajatus?»

»Mahdoton, sanotaan niin.»

»Luuletko että hän vielä tulee?»

»Tottakai.»

»Tarkoitan tänä yönä, aamuna, ennen töihin menoa.» »Tällaista ei ole koskaan tapahtunut.»

»Ei kannata soittaa poliisille.»

»Sinä kai sen tiedät.»

»Yön olisi voinut viettää mukavamminkin», mies sanoo. »Tämä riittää minulle.»

»Puhut kuin uskonnonopettaja. Te olette olleet liian kauan naimisissa.»

»Turha minun vioistani on avioliittoa syyttää.»

»Sinä olet täydellinen. Perfect for me. Ja tiedät sen. Pois turha vaatimattomuus.»

»Voin soittaa taksin.»

»Tässä on vielä», mies sanoo ja näyttää lasiaan. »Kärsivällisyys on kristillinen hyve. Sinä et voi inhota minua niin paljon kuin sanoista voisi päätellä.»

»Olenko valittanut? En tietääkseni.»

»Olet ollut soittamassa taksia. Se on melkein sama asia. Millainen hän on sängyssä? Huomaavainen, hellä, aikaa käyttävä, vitsikäs, rento, leppoisa?»

»Kaikki adjektiivit ovat yhtä hyviä. Eikö sinun itserakkaudellasi ole mitään rajaa? Enkö ole ylistänyt sinua tarpeeksi?»

»Puhuin miehestäsi.» Mies nousee ja ottaa pöydältä paperin jossa on konekirjoitustekstiä.

»Etkö jätä sitä?»

»Sano että haluan esittää sen itse hänelle. Soitan ja pyydän hänet lounaalle. Sano terveisiä. Jos hän alkaa käyttää uudentyyppisiä kalsareita ja vaihtaa toiseen partaveteen, hänellä on uusi nainen.»

Mies laskee lasin pöydälle ja suutelee naista niskaan. Naista alkaa puistattaa.

Niilo ei mene aamulla kotiin. Hän haluaisi mennä kodin kautta, mutta hän ei tiedä miten selittäisi vaimolleen, että jätti tulematta omille syntymäpäiväillallisilleen. Vaimon seuraaviin kysymyksiin hänellä oli vielä vähemmän vastauksia: Miksi hän yhtäkkiä ei halunnut tavata ystäviään? Olihan hän itse valinnut heidät ja olivathan he viettäneet heidän kanssaan Niilon syntymäpäiviä viimeiset viisitoista vuotta? Niilolla ei ole vastauksia, korkeintaan yksi, mutta sekään ei kävisi kunnon selityksestä. Että hän halusi karistaa harteiltaan juuri noiden viidentoista vuoden tavat, koko lastin, ainakin tänä yhtenä iltana. Niilo tuntee huljaista tyydytystä siitä että jätti menemättä kotiin. Hänellä ei ole tapana osoittaa mieltään, ei hänellä ole ollut syytäkään mielenosoituksiin. Hän on ollut oman elämänsä seppä, ja hän on tyytyväinen siihen mitä on saanut aikaan, eikä vain tyytyväinen vaan jopa hiljaisesti ylpeä.

Silti. Hän ei kadu mitään.

Niilo aavistaa että iltapäivällä, tai sitten kun hän lopulta menee kotiin, hän tulee käyttämään Lindolmin eroa poissa olonsa syynä. Se saattaisi riittää, mutta itse hän tietää että se ei ollut syy, ei ainakaan kokonaan, ei se oikea, varsinainen, vaikka jonkinlaisen kolauksen Lindholm hänelle antoi. Keskustelun aikana jotain tapahtui Niilon mielessä, vaikka Niilo ei tiedä vielä mitä.

Luontokin tuntuu tukevan Niilon uutta epäsosiaalisuutta järjestämällä kaupunkiin sateettoman yön ja mitä kauneimman aamun. Sen Niilo tosin huomaa vasta sitten kun hän jo auringon tultua näkyviin nousee puistonpenkiltä jolla hän on istuskellut aamuyön tunnit miettien kysymystä, johon hän ei saanut kahvilassa istuneelta nuorelta naiselta vastausta. Millainen paikka on helvetti? Jos sellaista ylipäätään on. Jos ihmiset ovat vastuussa teoistaan? Entä jos rehellisyyden, vastuun ja oikeudenmukaisuuden korostaminen onkin vain vallassa olevien katala juoni, tapa pitää alamaiset, alustalaiset, alaiset ja työntekijät kurissa ja helpommin käsiteltävinä? Tähän asti Niilo on pitänyt itsestäänselvänä että epärehellisyydestä tulee rangaista, ja rehellisyyden taas kuuluukin — niinkuin hän on vitsikkäästi sanonut — kasvattaa maaomaisuutta. Olisi kohtuutonta jos ihmisten epärehellisyys jäisi rankaisematta. Mutta Lindholmin sanat ovat kylväneet epäilyksen siemenen. Niilon mielestä omien päämäärien kannalta edulliset tulkinnat, asiakkaan taivuttelu ja puheiden kohtuullinen tarkoituksenmukaisuus ovat aina olleet olennainen osa liike-elämään kuuluvaa neuvottelustrategiaa.