Mariaanien haudalla

By Jukka Tervo

Martti ei ollut veljensä kaltainen kaikkeen impulsiivisesti suhtautuva, mielipahaa tuottava ja itseään purkava vaisto-olento, vaan ihminen joka kykeni valitsemaan; lyödä tai lähteä pois. Sakari ei tehnyt valintoja koska ei ajatellut. Martti ajatteli ja tiesi. Hän oli paljon vaarallisempi koska oli nähnyt oman pahuutensa veljensä silmistä.

Jukka Tervo asettuu romaanihenkilöidensä ihon alle kuvaten surun ja menetysten kanssa kamppailevia ihmisiä ja heidän haluaan kasvaa ja selvitä vaikeissakin olosuhteissa. Onko se mahdollista yksin, onko aina kysymys elämästä ja kuolemasta, joudummeko aina valitsemaan rakkauden ja yksinäisyyden väliltä? Rehevä dialogi, rikas kieli ja tunteiden palo kuljettavat lukijaa päähenkilön rinnalla etsimään myötätuntoa ja toivoa pohjoisen kylmässä kaupungissa. Miksi toiset selviytyvät ja toiset eivät?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jun 13, 2017
• ISBN: 9789515686596

Jukka Tervo

Jukka Tervo (1956) on oululainen musiikkiterapeutti, laulaja/lauluntekijä ja kirjailija. Hän on julkaissut useita runokirjoja, proosaa, tutkielmia, esseitä, artikkeleita, musiikkia sekä blogeja. (jukkatervo.com).

Book preview

Zerkalo (1995), runoja

Ei koskaan, aina (1997), runoja

Teräskitara - musiikkiterapia nuoruusiässä (2003), tutkimus

Kaksitoista sinistä kuuta (2007), runoja

Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), runoja

Ämpärin räminä (2009), runoja

Kevät räjähti käsiin - kertomuksia nuoruudesta (2011),

lyhytproosaa

Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013), runoja

Ifa (2013), romaani

Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä

- artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016)

Sisällysluettelo

Luku I

Luku II

Luku III

Luku IV

Luku V

I

Pahviset supermallit seurasivat asiakkaita photoshopatuilla hevosen silmillään, rullaportaat kuskasivat minkkirouvia toiseen kerrokseen ja kiiltävien lehtien kansissa hymyili terveitä ja onnellisia uranaisia. Mitättömän näköinen tyttö etuili kemikalio-osaston kassalla. Hän oli lyhyt ja pyöreä, silmät olivat suuret ja kauniit, kasvot eivät. Toinen tyttö singahti hänen viereensä kuin hai ruokajonoon. Hänkään ei ollut mistään kotoisin. Huonosti värjätyt mustat hiukset olivat tupeerattu päälaelle ja vartalo oli tungettu pieneen farkkutakkiin ja mustaan lyhkäiseen putkihameeseen, jonka alla mustat verkkosukat kiristivät reisiä kuin joulu kinkkua. Paksut ja yrmeät huulet kiilsivät pehmeinä. Kummallakin oli korkea otsa ja pieni leuka. Onkohan ne siskoksia, Martti mietti. Ilmassa leijui sekava tuoksujen pilvi. Lumene, Dior, Lancome, Ester Lauder, Yves Saint Laurent, Nivea, Kanebo. Kauneudella on monta nimeä.

Tytöt kimittivät toisilleen jotain pojalle tuntematonta kieltä. Se koostui erilaisista kiljahduksista, supinoista, tavasta ottaa toista käsipuolesta kiinni ja pälyillä koko ajan ympärilleen kuin kojootteja pelkäävä nelisormimangusti kotikuopan reunalta samalla purkkaa äänekkäästi mätkyttäen. Sanat ihana, kauhee ja vittu muodostivat kielen ytimen jota muunneltiin eri sävellajeissa silmämunia pyöritellen. Eri korkuiset äännähdykset ja ylöspäin kirmaavat sanojen lopukkeet saattoivat viitata siihen että kyseessä olisi jokin kiinan kielen murteista.

Ensimmäinen tyttö osti halpaa ripsiväriä ja toinen suurisuinen veristä huulipunaa. Jos heidät yhdistäisi saattaisi tuloksena olla ihan siedettävän näköinen siivooja, kaksi kolmasosaa lentoemäntää tai normaalimittainen Halpa-Hallin kassa. Kolikoiden kaivamisessa valtavista olkalaukuista meni ikuisuus. Vasta kun kassan nainen puhui Martti tajusi että hän oli ihminen. Hän kuvitteli että siinä seisoi joku pystyyn meikattu datanomin hologrammi rakennekynsineen, jonka päässä olevaa kertotaulua kalju myymäläpäällikkö ohjaili joystickillä yläkerran toimistosta.

Martti kierteli Stockmannin hyllyjä mutta ei löytänyt etsimäänsä. Häntä jännitti kysyä myyjiltä mitään, mutta nyt oli pakko. Nainen kävi oikein näyttämässä; partateriä löytyi miesten ihonhoitotuotteiden ja partavaahtojen hyllystä liukuportaiden vierestä. Hän ei halunnut kertakäyttöisiä muovivartisia partahöyliä vaan vanhan ajan kunnollisen partaterän. Pakkauksessa oli kymmenen. Parikin riittäisi, mutta eihän niitä saanut erikseen joten hän otti koko paketin. Partavaahtoa ei tarvittu.

Hologrammi tepasteli paikalleen näytön viereen ja kysyi onko hänellä kanta-asiakaskorttia. Koska nainen oli ystävällinen vain kahden ja puolen euron asiakkaalle Martti valehteli sen jääneen kotiin puvuntakin taskuun.

– Toisella kertaa, nainen sanoi ja kysyi tarvitseeko hän kuittia.

– En tarvitse.

Se harmitti vähän jälkeenpäin, hän olisi melkein koskettanut myyjää. Ehkä nainen loukkaantui kun kuitti ei kelvannut. Martilla ei ollut kanta-asiakaskorttia eikä puvuntakintaskua eikä pukua eikä takkia. Hän otti pipon pois päästään että nainen näkisi alkavat pulisongit. Tinneriä tai tärpättiä täältä ei tainnut saada.

Kassa oli kaunis kapeakasvoinen jotain kaksvitonen nainen, ehkä vähän liian laiha, ja meikin alta kuulsi tummat silmänaluset. Saikohan se täältä vaatteita henkilökuntahintaan vai onko se vasta harjoittelija? Olikohan se ollut viimeyönä kapakassa tanssimassa ja ryyppäämässä? Oliko sitä naitu koko yö? Ehkä se oli huora tai yksinhuoltajaäiti jonka pennulla oli hinkuyskä tai vesipää ja valvoi sen vieressä koko yön ja yritti olla mannekiini päivät?

Kassa tuijotti häntä kuin seinää kunnes Martti sai lompakkonsa maiharitakin taskuun ja kääntyi ulko-ovelle päin. Näyteikkunan heijasteesta näkyi kuinka myyjä yritti hieroa reisiään salaa yhteen. Kiristivätkö pikkuhousut vai olikohan naisella tangat kaivautuneet vakoon? Ehkä se ajelee alapäätään ja sänki alkaa kutittaa? Menkat? Pissahätä?

Myyjä on tottunut että sitä katsotaan eikä piittaa; se on töissä täällä eikä olemassa. Kotona se riisuu korkeakorkoiset kenkänsä eteisessä ja kellahtaa pienen kerrostalokaksionsa olohuoneen hiekan väriselle mohairmatolle painimaan angorakissansa kanssa ennen kuin laittaa kylpyveden valumaan ja vihreää teetä hautumaan. Sitten puhelin soi. Se nostaa zumbankevyen vartalonsa sohvalle, napsauttaa kännykän luurin alas, siirtää hoitoaineesta kiiltävän hiuskiehkuran pois korvan päältä, nappaa tumman rypäleen maljakosta lasipöydältä ja sanoo minulle hei. Marttia ajatus naurattaa. Minä olen sen poikaystävä ja työmatkalla Amsterdamissa. Milloin tulet kulta kotiin nainen kysyy ja minä että iltakoneella, pian nähdään. Ihanaa, nainen sanoo ja hymyilee ikkunasta alas kadulle jossa kävelen partateräpaketti taskussa. Alkaa sataa räntää ja katuvalot pätkii. Lämmittelen Tiimarissa ja menen sitten Ärrälle ostamaan karkkia.

Viereisessä porttikongissa lasioven takana mitättömän näköiset siamilaiskaksoset purkivat laukkujaan lattialle kuin pakolaisäidit, huitoivat käsillään sivuille ja pompahtivat välillä ilmaan sormet harallaan ja suut apposen auki kimittäen. Kasassa oli parikymmentä huulipunapuikkoa ja pikkuruisiin ihmeellisiin purnukoihin ja tuubeihin pakattuja meikkejä ja voiteita. Tytöt olivat edelleen rumia mutta myös myymälävarkaita. Vaikka he söisivät kaiken varastamansa ei mikään muuttuisi; toisella olisi edelleen vain kauniit silmät ja toisella iso suu.

He huomasivat pojan, keräsivät leirinsä äkkiä kasaan ja kopisivat niskojaan kohtalokkaasti nakellen pienet rinnantyngät pystyssä kohti bussipysäkkiä. Martti katseli risojen piikkikorkojen vääntyilyä lyhytjalkaisten isoperseisten virtahepojen painon alla. Enpä haluaisi olla nainen. Muutama vuosi noilla kengillä ja nelikymppisinä molemmat taluttavat rollaattoria kaupunginsairaalan käytävillä.

Mopon penkki oli märkä, hän pyyhkäisi sen rukkasella kuivaksi, laittoi kylmän kypärän päähänsä ja polkaisi koneen käyntiin. Pieni bensapilvi tulvahti tankin korkista sieraimeen ja uusi takarengas haisi tuoreelle kumille. Hän puristi kytkimen pohjaan ja ruksautti ykkösen päälle niin että mopo vavahti. Vasen vilkku on edelleen paskana. Jos saisin tänä iltana vuoltua edes etulokarin typerän tarran pois niin pääsen putsaamaan, hiomaan ja maalaamaan sen ja tankin huomenna mustaksi. Hän tarkisti että partaterät olivat mukana, löysäsi kytkimen ja polkaisi tallille hommiin.

Aurinko viskoi kuumia valoviipaleita verhon raosta keittiön pöytäliinalle, Martti nosteli eilisen illan kuppeja tiskialtaasta koneeseen ja katsoi kuinka orava juoksi aidanreunaa kuin trapetsilla ja nuuhki lintulautaa nopealla kuonollaan. Taas koskee päähän, hän huokaisi ja veti yöpuvunhousujaan ylemmäs. Olohuoneesta kuului ähinää ja Sakari raahusti keittiöön tukka silmillä.

– Mitä mies? Miten se elämä heittelee?

– Ihan hyvin, Martti vastasi ja kaatoi vettä kahviautomaattiin.

– Sullahan on tukka hyvin, ettet ole naisiin menossa?

– En ole. Suihkussa kävin.

– Minne sitten jos et naisiin? Suihkunraikkaana.

– Minne sitä nyt ihminen torstaiaamuna menee.

– No minne?

– Kouluun niin kuin hyvin tiedät.

– Vai kouluun sitä mennään, Sakari sanoi ja tuli Martin taakse seisomaan niin että sen hiki haisi, – kaikki ei mene kouluun ei.

Sakarilla oli verryttelyhousut ja hihaton verkkoaluspaita kuin jollakin gangsterilla. Se siirtyi ikkunan viereen vähän kumarassa seisoen ja suki pitkiä hiuksiaan päälaelta niskaan. Katseliko se itseään vai ulos, kuvitteli kai olevansa jossain elokuvassa, Martti mietti, mutta ei sanonut mitään vaan vääntyi veljensä vierestä jääkaapille, otti tuoremehutölkin ja juustopaketin ja laittoi ne tiskipöydälle. Riisiryynit rapisivat paljaiden jalkojen alla, kukaan ei ollut siivonnut moneen viikkoon.

Veli oli työttömänä jo kuudetta kuukautta, makasi päivät sohvalla tekemättä mitään, pelasi yöt tietokoneella ja pleikkarilla tai hakkasi bassollaan sormet veressä omituisia kuvioita. Sakke oli jäntevä ja voimakas vaikka ei koskaan urheillut, juossut yhtään askelta eikä edes huvikseen potkinut palloa pihalla. Niiltä geeneiltä Martti on välttynyt.

– Ei mene kaikki kouluun, ei, Sakari sanoi ja tuijotti veljeään pienillä silmillään niskaan.

Martti levitti margariinia sämpylälle, lätkäisi muutaman reunoistaan kovettuneen juustoviipaleen päälle, otti mehua ja kantoi ne Sakarin ohi pöytään, raivasi mainoksia ja ilmaisjakelulehtiä syrjemmälle että mahtui syömään.

– Jäikö mehua minullekin?

– Sakke hei, ethän sä juo mehua.

– Entä jos juon?

– Kahvi on just valmista ja mehuakin on, saat vaikka tämän mun.

– Sinun jätöksiä en ala juomaan.., Sakari sanoi, – sun pitäisi alkaa käyttää piilolinssejä, noi sun rillit tekee jotenkin hintin susta, semmosen hikipinkonörtin.

Huoneen ilma ummehtui ja jääkaapin kompressori alkoi siristä inhottavaa, korkeaa ääntä, kuin verkkoon hirttäytyneen pikkulinnun kauhunkimeää huutoa. Sakke ahtautui tahallaan Martin ja jääkaapin väliin ja tönäisi veljeään pöydän reunaa vasten koska hän oli muka tiellä ja napautti sitten olkapäihin pieniä teräviä iskuja jotka eivät olleet lujia mutta sattuivat. Veljellistä kisailua! Kun Martti väisti Sakari alkoi lyödä lujempaa. Sitten oli myöhäistä lähteä.

– Eikö pikkuveikka uskalla panna hanttiin, mamin mussukka!

Miten ihminen voi nauraa ja raivota yhtä aikaa! Lopulta Martti suuttui vaikka veli oli kuusi vuotta vanhempi ja painoi ainakin 15 kiloa enemmän.

– Mitä vittua sinä sitä äitiä tähän vedät, antasit jo olla! hän huusi ja nousi seisomaan.

– Mikä se nyt niin ahdistaa, etkö leikkiä kestä, Sakari sanoi kasvot kiinni Martin kasvoissa riemuissaan kun oli saanut hänet suuttumaan.

Martti tunsi itkun nousevan, työnsi Sakaria kauemmas, mutta tämä tunki takaisin ja pojat ähisivät hetken kylki kyljessä kuin päätykiekosta kamppailevat lätkäjunnut kunnes Sakarin nyrkki nousi ja alkoi takoa Marttia kuin naulaa seinään.