Kuningatar ja muita naisia

By Marjaana Aumasto

Pieni tyttö ei halua mennä päiväkotiin, mutta vanhemmat eivät kuuntele – heillä on liian kiire riidellä ja haukkua toisiaan. Huomaamatta jää, että lapset ottavat oppia vanhemmiltaan...Toisaalla kolmetoistavuotias teini laittaa äitinsä koville, kun tämä tuo uuden miesystävänsä näytille. Voiko tämän teinin hyväksyntää saavuttaa?Anoppi ja miniä eivät hautaa sotakirveitään edes perheenisän hautajaisissa. Kuka omistaa muistot kuolleesta? Ja kuka kuoli – lapsi vai aviomies?"Kuningatar ja muita naisia" on Marjaana Aumaston novellikokoelma, joka sukeltaa eri-ikäisten naisten elämän haasteisiin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726831733

Book preview

www.egmont.com

Krokotiili

Oli vielä pimeää, lintukuvioinen rullaverho alhaalla, huoneessa yön raskas ja makea tuoksu. Äiti sytytti kattovalon ja ravisti Minnan kylkeä. Minna raotti silmiään, sulki ne samantien ja kääntyi vatsalleen. Uni veti takaisin pehmeään luolaansa, se oli kuin silkkinen lämmin pyörre, se keinutti ja kietoi, mutta samassa joku jo repi ylöspäin, kainaloiden alla tuntuivat lujat kädet, vatsassa vihlaisi, pää oli vielä kuin veden alla, silmiä ei saanut millään auki.

— Nopeasti ylös ja syömään, äiti hoputti ja nosti Minnan sängystä. — Äidin täytyy ehtiä vielä squash-hallille ennen töihin menoa.

Minna jäi seisomaan sängyn viereen. Raidallinen yöpaita ulottui puolisääreen, paljaita jalkoja kylmäsi, käsivarret nousivat kananlihalle. Isä vilahti ovella.

— Vieläkö sinä siinä seisot.

Minna kompasteli keittiöön. Silmiä kutitti ja kirveli. Hän hieroi niitä kämmensyrjällä.

— Älä hankaa naamaasi, äiti sanoi ja kiinnitti korviinsa mustan- ja kullankirjavat, pienten koppakuoriaisten näköiset korvanapit, kaatoi sitten pahvipakkauksesta Minnan lautaselle muroja ja hulautti maitoa päälle.

— En minä muroja.

— Syö reippaasti äläkä kitise, äiti sanoi olkapäänsä yli ja lähti kylpyhuoneeseen. Kohta sieltä alkoi kuulua sähköhammasharjan hurina.

Isä tuli istumaan keittiön pöydän ääreen, kaatoi mukiin kahvia ja avasi sanomalehden. Ikkunan takana oli kuin musta seinä.

Minna tarkkaili lasiruudussa häilyvää kuvaansa. Tukka sojotti yön jäljiltä pystyssä, ja hän haroi sitä vielä pystympään. Mutta jos se ei ollutkaan hänen kuvansa? Mistä sitä tiesi vaikka lasin takana olisi hänen ikäisensä ja näköisensä tyttö, joka leikillään tai kiusatakseen matki häntä. Minna kokeili nopeita ja yllättäviä liikkeitä, ehkä tyttö ei ehtisi mukaan. Hän harotti sormiaan, puristi ne takaisin nyrkkiin, pyöritti päätänsä molempiin suuntiin, nyrpisti nenäänsä, nosti ylähuultaan ja näytti kieltään.

— Lopeta tuo venkoilu ja irvistely, isä sanoi. — Et kai sinä tarhassa tuommoista peliä pidä?

— En, Minna sanoi.

Radiossa luettiin uutisia. Säännöllisesti, kuin tahtipuikon mukaan nouseva ja laskeva miesääni selosti presidentinvaaleja. Minna tiesi, että presidentti oli vanha mies, joka käytti kummallisia, puoliksi rikkinäisiä silmälaseja, nousi lentokoneen portaita ylös ja laskeutui taas alas, puristi kädestä ikivanhoja, mustavaatteisia ihmisiä ja heilutti kun otettiin valokuvia. Minna nosti toisen kätensä ja ravisteli sitä. Isä vilkaisi terävästi.

— Rupeatko sinä vanhana presidentiksi? Minna kysyi.

Isä käänsi sanomalehden sivua.

— Ei ne sinua ota kun pitää olla ensin lehtikuvissa ja vaaleissa.

— Ei, ei, isä sanoi.

Äiti tuli kylpyhuoneesta. Sen huulet kiilsivät huulipunasta, kihara tukka oli vedetty mustalla nauhalla poninhännäksi.

— Älä mene tänään töihin, Minna pyysi.

— Mitä sinä höpiset? Tietysti minä menen. Ja tänään on erityisen kiire päivä, täytyy opastaa uutta laskuttajaa ja iltapäivällä on palaveri. Isä saa hakea sinut, minä en kuitenkaan ehdi viideksi.

— Minulla on asiakaskäynti neljältä, isä sanoi.

Äiti seisahtui hellan eteen toinen käsi lanteilla, suupieleen nousi vino hymy.

— Se on aina. Se on aina kun sinun pitäisi joku asia hoitaa. Ja sinua ei tietysti heilauta, vaikka tyttö jäisi tarhaan yötämyöten. Niinkö?

— Älä taas aloita, isä sanoi.

— Minä en mene tarhaan, Minna sanoi.

Äiti sieppasi murolautasen hänen edestään.

— Jos ei ruoka maistu niin laitetaan pois. Ja nyt hammaspesulle.

— Minä en mene.

Äiti käännähti ja kumartui Minnan puoleen. Äidistä lähti voimakas puuterimainen tuoksu, suusta tulvahti suuveden minttu. Pieni krokotiili äidin squash-puseron rinnuksessa aukoi leveitä, piikkihampaiden reunustamia leukojaan. Minna kosketti sitä sormellaan.

— Älä töki, äiti peräytyi pari askelta, — Kuunteletko sinä ollenkaan mitä minä puhun? Mehän olemme sopineet, että kun äiti ja isä käyvät työssä, sinä käyt tarhassa, se on sinun oma työpaikkasi.

— En minä ole sopinut.

Äiti suoristi selkänsä.

— Sovittu tai ei, töihin on vain mentävä. Maailma on täynnä työtä ja velvollisuuksia, se on ihmisen jo pienestä opittava.

— Älä paasaa siinä, isä taittoi lehden. — Pue Minna, että päästään lähtemään.

— En minä lähde, Minna intti.

— Eikö tarhassa ole kivaa?

— Ei ole.

— Muista että se on sinun työpaikkasi, äiti sanoi.

Minna venytti yöpaitansa hihoja, kiehnasi päätänsä ruokapöydän vahakankaaseen. Yläkerrasta kuului koiran haukuntaa, jossain talon uumenissa vinkui vesijohtoputki, ovet paukkuivat, rappukäytävässä kopisivat nopeat askeleet.

— Ei lapset käy töissä, Minna sanoi.

— Minä tarkoitin että leikisti, äiti alkoi hermostua, korjasi kahvikuppeja ja lautasia tiskipöydälle niin että kolina kävi. Isä lähti makuuhuoneeseen, ilmestyi sitten eteisen peilin eteen sitomaan solmiotaan.

— Jos se on leikisti niin se ei ole oikeasti, Minna sanoi.

— Mitä sinä oikein tarkoitat? äiti ihmetteli. — Nyt on jo korkea aika pukea. Laitetaan toppahaalari, ulkona on pakkasta.

Minna harasi vastaan ja valahti lattialle. Itku alkoi pulputtaa kurkussa, kärkkyi luomien takana, pisteli nenää.

— Sama kiukuttelu joka aamu, hermothan tässä menee, äiti työnsi Minnan isälle. — On se sinunkin tyttäresi.

Isä veti Minnan pystyyn ja kantoi makuuhuoneeseen, Minna riuhtoi ja sätki, isä maanitteli ja komenteli, tunki väkisin laamapaitaa pään yli, veti jalkoihin tiukkoja kutittavia sukkahousuja. Minna itki ja nikotteli, radiossa laulettiin eläköön elämä ja yö, äiti nojasi keittiön pakastekaappiin, seisoi kuin taulussa ovenkarmit raameinaan, pitkät kynnet sytyttivät tupakan, suusta pullahti savupilvi kuin kasa harmaata pumpulia. Minna siristi silmiään, krokotiilimerkki äidin puserossa häilyi vihreänä läikkänä, ehkä se nauraa minulle, Minna ajatteli katkonaisesti, suomuinen pyrstö näytti heiluvan pilkallisesti, ruma kita vääntyvän virneeseen.

Äiti sammutti tupakan ja meni eteiseen, tuli hetken kuluttua ulkovaatteissa makuuhuoneen ovelle, veti mustia nahkahansikkaita käsiinsä, naputti kiiltäväsolkisen saappaansa korkoa kynnykseen. Isä sai Minnan haalarin vetoketjun kiinni ja nousi ähkäisten.

Hississä Minna istui nurkkaan, mutta äiti veti hänet ylös ja laahasi parkkipaikalle. Pakkanen pisteli kasvoja, Minnan saappaat lipsuivat, toinen lapanen roikkui hakaneulassa toppapuvun hihassa. Sisällä autossa oli jäätävän kylmää.

— Kun joskus saisi kunnon auton tai lämpimän autotallin, isä sanoi. Äiti työnsi Minnan takapenkille, istui itse eteen ja veti turvavyön kettuturkkinsa ympärille.

— Osta uusi auto.

— Sinä se osaat olla välillä vittumainen.

— Monilla tuonikäisillä on jo työsuhdebemarit ja omakotitalot.

— Ja sinun kai pitäisi saada vielä bungalow Espanjasta ja hiihtomaja Alpeilta, isä sanoi hampaittensa raosta ja sai lopulta auton käynnistymään.

Minna nojasi päätään huurteiseen ikkunaan. Kerrostalojen valaistut ikkunat läikkyivät ohitse, itku hurisi vielä kurkussa, mutta isä ja äiti eivät olleet sitä huomaavinaan, puhuivat vain toisilleen kovalla äänellä lyhyitä lauseita kunnes isä vilkaisi peilistä kulmakarvat rypyssä:

— Mikä siinä tarhaan menossa niin kiukuttaa?

— Se on ihan tyhmä työpaikka.

— Se on vain leikisti työpaikka, äiti sanoi.

— Älä kakaralle tuommoisia puhu. Mitä viisivuotias ymmärtää jostain leikkityöpaikoista? Isona sitten saa oikeissa tarpeeksi rehkiä. Tarha on tarha, puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä.

— Minähän juuri yritän saada lapsen ymmärtämään, äiti kiivastui.

— Jos se on leikisti niin sinne ei ole pakko mennä, Minna niiskutti.

— Sinne on pakko mennä, äiti sanoi.

— Eikä ole, Minna huusi.

— Turha sinulle on mitään selittää.

Isä pysäytti kadun varteen lähelle tarhan porttia. Äiti saattoi puolijuoksua Minnan ovelle. Räkä valui nenästä, silmät olivat turvoksissa, ripset liimautuneet kutiaviksi paakuiksi. Äiti suoristi toiselle korvalle valahtanutta myssyä, sipaisi kiireellä poskea.

— Ole kerrankin kiltti tyttö, tarhan täditkin jo sinun itkuillesi nauravat.

Minna jäi seisomaan eteiseen. Sisältä kuului tömähdyksiä ja kolinaa, huutoa, hoitajien juttelua ja komentoja. Seison tässä enkä mene sisälle, Minna päätti, mutta samassa ulko-ovi avautui. Toni tunki lihavan äitinsä kanssa sisään. He kopistelivat lunta kengistään ja katsoivat Minnaa.

— Ei tähän saa jäädä, Toni sanoi.

Minna pyyhkäisi lapasella nenänsä alustaa ja tyrkkäsi Tonia rintaan niin että Toni horjahti vasten lämpöpatteria.

— Paskapää, ihan homo krokotiili, Minna irvisti ja livahti sisälle.

Lasisilmäinen kettu

Helmikuussa Terhin isä kuoli sikotautiin, tai oikeastaan sen jälkitautiin. Lastentautiin, häpesi Terhi, kuinka iso mies saattoi kuolla lastentautiin? Hän itse oli sairastanut sen jo kolmivuotiaana eikä ollut ollut millänsäkään. Eikä koulussa olisi pitänyt kertoa mitään. Nyt tytöt tirskuivat ja pullistelivat poskiaan hänen selkänsä takana. Tietysti Terhi suri isää, ainahan kuolleita surraan, mutta suru oli kuin hyppysellinen hiekkaa suussa, vähän se hiersi kurkkua ja kirveli silmiä, mutta ei sitä osannut oikein muuten tuntea. Ja oikeastaan Terhistä tuntui, että isä voisi tulla takaisin millä hetkellä hyvänsä, että sillä oli vain tavallista pitempi työvuoro. Joskus hänellä meni kokonainen päivä puolihuolimattomassa odotuksessa ennen kuin hän muisti, että isä oli todella kuollut, kuollut niin kuin muutkin kuolleet, joiden nimiä saattoi yrittää tavata hautausmaan mustista neliskanttisista muistokivistä.

Hautajaiset järjestettiin kahden viikon kuluttua. Mummo oli tullut jo päivää aikaisemmin painavien kassien kanssa auttamaan leivonnassa ja voileipien teossa. Yön se nukkui olohuoneen levitettävällä sohvalla, vanha herätyskello raksutti pikkupöydällä, mummo ei luottanut