Ilvesnainen

By Marjaana Aumasto

Lea katselee isosiskoaan Elisaa. Tämä keikailee aurinkolaseilla, tupeerauksilla, vaaleanpunaisella huulipunalla. Lea on varma, että Elisasta tulee vielä jotakin, ei hänestä itsestään, mutta Elisasta. Ajatus on yhtä aikaa kiehtova ja vastenmielinen.Joskus Lea haistelee Elisan villapaitaa, sukkia ja rintaliivejä. Kenelläkään ei ole samanlaista tuoksua. Elina on ainoa laatuaan – ja kaikessa parempi kuin Lea. "Ilvesnainen" on Marjaana Aumaston vahva ja koskettava romaani sisarkateudesta ja sisarsuhteiden monimutkaisuudesta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726831702

Book preview

Se oli maailma ja oleminen eikä muuta ollut

L ea muistaa kuinka Elisa työnsi tummia hiuksiaan korvan taakse. Liike oli hidas ja nautiskeleva. Elisa ei ollut edes kolmeatoista, mutta tuoksui jo naiselta, deo-stickiä tai jotain ja hiusten tuoksua kuin lämmintä voita. Lea nuuhki sitä, tunki viereen ja haisteli kuin koira.

Elisa pesi hiuksiaan vessan lavuaarissa. Lea seisoi vieressä. Elisa hieroi munashampoota, huuhteli kolmeen kertaan, lisäsi viimeiseen veteen etikkaa, kiersi pyyhkeen turbaaniksi niin kuin äiti, oli kauniimpi kuin äiti.

Lea tuijotti hievahtamatta. Elisa oli ilmestys. Lea ihaili Elisaa niin kuin viisivuotias ihailee, itsestäänselvästi ja samalla mystisesti.

Sitten oli ilta, syreenit tuoksuivat, ikkuna oli raollaan, valkoiset sivuverhot ja omenakuvioiset salusiinit heilahtelivat. Lea muistaa omenat selvästi, ainakin omenat hän muistaa, vai olivatko ne sittenkin pulleita marjoja? Puolukoita, vadelmia?

Taas salusiinit heilahtelevat ikkunoissa. Ihmiset vaihtuvat, mutta ilmiöt toistuvat. Jossain joku kokee saman tunteen, oivaltaa saman asian aivan kuin keksisi sen ensimmäisenä maailmassa. Me luulemme kulkevamme eteenpäin, mutta ehkä ihmiskunnan aika kiertääkin spiraalia, se mikä on alimmaisena mielen hämärässä pysyy eikä muutu, kulkee vain kuin ketju ihmisestä toiseen, tuottaa saman pelon, nautinnon ja kaipuun.

Sinä iltana Elisa pyysi Lean viereensä. Lealla oli pukkisänky, Elisalla isojen ihmisten laveri. Äiti ja isä nukkuivat olohuoneen takana makuuhuoneessa, mutta Elisa ja Lea hengittivät samaa ihon ja hengityksen tuoksun täyttämää ilmaa.

Lea oli vielä lapsi, hänen ihossaan oli häivähdys maitoa, mutta Elisa oli jo siirtymässä muualle, hän kypsyi, kuultava iho pingottui kuin tuoreen hedelmän päälle. Lea katsoi Elisaa. Elisa pujotti yöpaidan päänsä yli. Hän itse oli mitä oli, lihaa, tuoksua, ihoa, mutta Elisa oli jotakin muuta, luomet pilkuttivat hänen käsivarsiaan kuin tähdet.

Mutta omenakuvioiset salusiinit. Ja tuulenvire, valkoiset verhot, syreenintuoksu. Ja aivan varmasti Elisa sanoi, että tule Lea tänne, tule kainaloon. Se oli palkinto, ei hän tiennyt mistä, usein hän meni vaikka ei pyydettykään, painautui kiinni, ei osannut sanoa mitään, ei kai pitänytkään, ei viisivuotias sanomisia pohdi, ja Elisa antoi välillä jäädä, antoi haistella kainalokuopan tuoksuja, mutta monesti Elisa sanoi, että mene nyt ja jos Lea ei mennyt, otti kainaloiden alta, vei pukkisänkyyn, laittoi peiton ja piti kättä pään päällä kuin seppelettä.

Joskus kuitenkin Elisa melkein nukkui, antoi Lean olla nenä poskessa kiinni, mutta aamulla Lea oli taas pukkisängyssä, Elisa oli tuonut kainaloista ja välillä hän kantoi kuin pikkuvauvaa, mutta Lea painoi melkein kaksikymmentä kiloa, usein se oli raahaamista ja Lea heräsi. Sitten oli jo aamu, valo täplitti tapettien ruusuja, Elisa oli selin laverilla eikä Lea oikeastaan muistanut mitään tai ainakaan sillä ei ollut merkitystä.

Mutta se ilta, kun syreenit tuoksuivat ja Elisa pyysi, että tule tänne, ja ainahan Lea meni, ja Elisa rullasi yöpaitansa, sanoi, että ime ja Lea tiesi, että oli pienenä imenyt äidin rintaa, Elisa oli kertonut, äiti ei koskaan, eikä Elisan kertominen ollut vaikuttanut Leaan mitenkään.

Ja nyt, kun Elisa pyysi, ei hän osannut millään, se oli kuin toisen sisään olisi yrittänyt, sitä ei millään olisi osannut tehdä, ei millään juuri sillä hetkellä olisi uskonut koskaan tehneensä, mutta Elisa otti nännin sormiensa väliin, sanoi, että laita se suuhun, se on samaa kuin pikkuvauvana, ime sitä, kyllä sinä osasit ennenkin, ollaan äiti ja vauva, ja he olivat siinä toisiansa vasten, ja Elisan iho oli sitä mitä Lea ymmärsi, mutta rinta ja nänni, sitä hän vain piti suussaan, ei osannut muuta ja Elisa hoputti, että ime, ime, sitä pitää imeä eikä työntää pois. Ja samassa Lea osasi, se olikin vain siitä kiinni, että aloitti ja sitten oli kaikki tuttua, nänni suureni ja kosketti kitalakea, se oli kuin olisi vajonnut, eikä rintaa enää tajunnut, imi vain ja se oli maailma ja oleminen eikä muuta ollut, kunnes Elisa läimäytti poskelle ja veti rintansa pois, sanoi, että hullu, siihen tulee mustelma ja kun Lea uudelleen hamusi, Elisa sanoi, että anna olla, en minä tarkoittanut, mene nyt, mutta hän ei mennyt ja Elisa vei taas kainaloista.

Lea ei muista, oliko kissa jo silloin vai tuliko se vasta myöhemmin. Se oli kaunis mustavalkoinen narttukissa. Se oli Elisan kissa, mutta Lea himoitsi sitä itselleen. Sen turkki oli silkkisempi ja kauniimpi kuin ihmisen iho. Joskus Lea painoi kasvonsa kissaa vasten. Viikset koskettivat poskia niin että värinä tuntui vatsassa saakka.

Kissa oli aina kiinni Elisassa. Iltaisin se makasi Elisan päällä ja imi rintaa. Sen tassut olivat vasten ihoa, kynnet tulivat rytmikkäästi esiin, painautuivat Elisaan. Kerran Lea meni ja repi kissaa pois. Elisa piti siitä kiinni, kissa köyristi selkäänsä, sähisi. He repivät ja kiljuivat kunnes äiti oli ovella, huusi mitä täällä tapellaan ja Lea omaan sänkyyn siitä, ja kissa oli salamana ovella, livahti ulos eikä tullut enää sinä yönä, vaikka Elisa kävi rapulla huutelemassa.

Paljon myöhemmin Elisa istui Vuosaaren keittiössään, tuijotti yhteen paikkaan ja silmissä oli kuin kalvo.

– Enkö minä ollutkin sinulle kuin toinen äiti?

– Niin kai, en minä muista, Lea sanoi.

– Äidillä oli aina niin paljon omissa asioissaan. Ota Lea, se sanoi, ota Lea ja pistä rattaisiin. Minä puin sinulle mekon ja työnsin usein hautausmaalle saakka. Minä luin sinulle hautakivistä nimiä ja värssyjä. Verenpisarat ja orvokit kukkivat. Minä luin sinulle säkeitä ja sinä toistelit niitä. Sinä olit juuri oppinut puhumaan. Muistatko sinä?

– En minä muista, tai ehkä minä muistan, Lea sanoi.

Hän oli salainen rasia, joka raotti itseään

E lisa kävi ylioppilaskeväänään ennustajalla. Hän matkusti Ritvan kanssa Helsinkiin, he kurkottelivat junan ikkunasta, maailmanpyörä pyöri Linnanmäellä, Töölönlahdella uivat joutsenet.

Miksi he menivät ennustajalle? Oikeastaan he menivät ostamaan Ritvalle lakkiaispukua. Ennustaja keksittiin junassa. Ritva uskoi sielunvaellukseen ja yliluonnollisiin asioihin, hänellä oli vanha osoitelappu lompakossa, hän maanitteli Elisaa mukaan, eteisessä voisi odottaa, ei se kauan kestäisi.

He kävelivät Kaisaniemenkatua kirkkaassa auringonpaisteessa. Tuuli heilutti Elisan tupeerattuja hiuksia, jalat kulkivat kuin itsestään. Hän ajatteli, että pian hän olisi ylioppilas, kulkisi katuja kuin kuka tahansa, katsoisi suoraan eteensä eikä epäröisi.

Ennustajan luona Elisa hämmentyi. Hän muisti Aino Kassisen kuvan Hymyssä, puolikaljun pään, ryppyiset kasvot, joista ei tiennyt kuuluivatko ne elävälle vai kuolleelle. Tämä nainen oli erilainen: silmät maalissa, lyhyt hame paksujen reisien päällä, hajuvesipilvi ympärillä.

– Te olette poikkeuksellisen kaunis nainen, ennustaja sanoi.

Elisa ei saanut sanotuksi mitään. Hän hymyili, veti hartioitaan kyyryyn, hän oli pitkä ja roteva, tumma kuin ulkomaalainen, hiuksia kahden ihmisen edestä. Joskus miehet vilkuilivat häntä. Silloin hän veti käsivarsia suurten rintojen peitoksi, ei tiennyt minne katsoa.

– Mitä te haluatte tietää? ennustaja kysyi.

Elisa muotoili lausetta suussaan, mutta nainen käänsi jo kortteja.

– Katsokaa kenen käteen tartutte. Rakkikoirat pyörivät ympärillänne, mutta älkää ensimmäistä ottako, kulkekaa pää pystyssä, potkaiskaa vaikka. Vaalea mies katsoo teitä kuin karitsaa. Mutta te olette suuri ja voimakas, elämä on teille vuori, jonka ylitätte. Kun kuolema tulee, te olette rikas ja arvostettu ja kasvoillanne on rauha.

– Entä lapset? Elisa kysyi.

– Niistä älkää huolta kantako, poikia tulee, tyttöjä tulee, lantionne on leveä, kohtunne venyy kuin kumipallo, synnytätte nopeasti ja kivuttomasti.

Kotona Elisa selitti, että ennustaja oli luvannut rikkautta, vaaleaa miestä ja lapsia.

– Älä usko sitä, Lea sanoi.

– Et sinä ymmärrä.

– Minäkin kävin nuorena ennustajalla, äiti sanoi. – Hän lupasi avioliittoa.

– Ne sanoo kaikille samaa, Lea sanoi.

– Sinä et usko mihinkään, Elisa sanoi. – Uskotko edes Jumalaan?

Lea piti suunsa kiinni. Hän oli kahdentoista. Elisa yritti työntää Lean silmille roikkuvia hiuksia korvan taakse, mutta Lea sävähti kauas.

– Anna minun leikata sitä.

– En anna.

– Pari senttiä niin kuin viime kesänä.

– Ei yhtään, Lea sanoi ja häipyi ulos.

– Yrittäisit olla sen kanssa, äiti sanoi. – Älä aina niin kärkkäästi, lapsi se on vasta.

Seuraavana päivänä Lea suostui hiustenleikkuuseen. Elisa tasoitti ja ohensi loputtomiin. Lea istui kasvot yrmeinä, äiti pyöri ympärillä ja kehui. Elisa ojensi käsipeilin, Lea vilkaisi sitä, heitti lattiaan. Elisa nappasi peilin matolta.

– Hyvä se on, usko nyt. Minä voin kuumentaa kattilassa lämpörullat jos haluat kiharaa.

– Hullu, se on kuin vankikarkurilla, Lea huusi ja työnsi pois Elisan kättä, joka yritti asetella hiuksia.

Koko illan Lea kyyhötti sohvan nurkassa. Äiti ja Elisa jäivät keittiöön,