Zaida

By Marjaana Aumasto

Nimetön maa lähimenneisyydessä. Avin-niminen diktaattori hallitsee maata, ja hänen julisteitaan on joka puolella kuin Pohjois-Koreassa. Naisen asema ei ole maassa kummoinen. Asukkaiden täytyy olla jatkuvasti varpaillaan, sillä rangaistukset petturuudesta ovat kovia.Kaiken tämän keskellä kasvaa tyttö nimeltään Zaida. Kun Zaidan vammainen serkku Amon viedään hoitolaitokseen, Zaida ei näe serkkuaan vuosiin. Lopulta Zaida kuitenkin pääsee erikoiselle saarelle, jossa Amonin hoitolaitos on. Hoitolaitoksessa Zaida kokee yllätyksen. Onko hän päätynyt paikkaan, johon Avinin voima ei ylety? Kuka hoitolaitoksessa oikein pitää valtaa?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726831740

Book preview

www.egmont.com

I

Suuriruhtinatar Tatjana

Ä änet humisevat ja sirkuttavat Zaidan ympärillä. Hän on vanhempiensa esikoinen. Kukaan ei vielä tiedä, että muita ei tulekaan eikä Lilia-täti arvaa, että joutuu odottamaan omaansa seitsemän pitkää vuotta ennen kuin harjastukkainen ja velttojäseninen Amon-serkku syntyy.

Mutta nyt kaikki kurkottelevat Zaidan rottinkikopan yläpuolella. Zaida on punatukkainen ja kermanvaalea kuin äitinsä, isänsä tummuutta hänessä ei näy ollenkaan. Mummu katsoo häntä mietteliäs ilme silmissään.

– Hän oli naistensairaalan kaunein vauva, äiti sanoo. – Hänen silmänsä olivat heti kirkkaat kuin gasellilla. Muut vastasyntyneet saivat tuskin luomiaan auki, kasvot olivat sinisenmustia kuin nyrkkeilijöillä, päät pitkiä ja pahkaisia.

– Älä nyt liioittele, mummu sanoo.

– Antakaa kehua vain, Lilia sanoo. – Kaunis se on ja siro kuin keijukainen.

– Siksi kun syntyi etuaikaisena. Minä tiedän kyllä keskoset, kasvot ovat kuin nukella, mutta keuhkot ovat hiiren keuhkot.

– Mitä te tarkoitatte? äiti hätkähtää. – Ei tämä mikään keskonen ole.

– Tosiasiat ovat tosiasioita, mummu sanoo. – Sinun pitää olla tarkkana ja kuunnella hengitystä. Jotkut nukkuvat sikeästi vaikka kellon ympäri ja kun lopulta herätellään ovat jo kylmästä kankeita.

– Lopeta tuo pelottelu, isä sanoo.

Äiti pyörittelee silmiään Lilialle.

– Älä jätä sitä hetkeksikään silmistäsi, mummu sanoo.

– Mihin minä sen jättäisin?

Zaidaa nukutetaan, imetetään tai kylvetetään koko ajan. Hänen ihonsa on kuiva ja hilseilevä, kylvyn jälkeen hänet voidellaan paksulla keltaisella öljyllä ja kapaloidaan vanhoihin, pehmeisiin lakanoihin. Hän ei osaa vielä hymyillä. Hänen silmänsä ovat mustat ja viipyvät vielä kohdun hämärissä. Hän etsii muiden silmistä tietä itseensä. Pikkuhiljaa hän jää kiinni äitinsä silmiin. Tuoksun hän on jo ottanut itselleen, äidin leipätaikinatuoksun, jossa on aavistus kitkerää ja samalla makeaa karviaishilloa. Äidin katse on tie pohjalle, jossa hän on kellunut kippurassa unessa ja puolivalveilla, liikkunut joustavien seinien sisällä ja luullut, että se on kaikki eikä mitään muuta olekaan. Samaa rajattua kaikkeutta hän etsii edelleen, selkeyttä ja yksinkertaisuutta, käsitettävää maailmaa, seiniä ympärilleen ja lämpimän veden ja limakalvojen hellyyttä.

Zaida vaistoaa, että äidin silmien pohjalla on tieto. Jos äiti ei ota häntä, alkaa kova huuto. Kukaan muu ei kelpaa: isän tummavarjoinen leuka pistelee poskea, mummun mullanhajuinen hengitys saa pään tempomaan ja yläkerran Lilia-täti on kylmäsorminen ja terävälanteinen ja ottaa syliinsä kuin ottaisi omakseen. Hän keinuttaa luista rintakehäänsä vasten ja osoittaa tauluja ja koriste-esineitä, mutta ei Zaida niitä näe. Hän ei välitä kenraali Avinin arvoituksellisesta hymystä eikä huomaa jokilautturien ponnistelua olohuoneen seinällä.

Hän ei vielä tiedä, että joki tulee olemaan se keinu, joka vie häntä edestakaisin läpi elämän niin kuin kaikkia jokilaakson asukkaita. Eikä hän aavista, että vuosia myöhemmin, koululaisena, hän laulaisi rusetti päässä ja tummansinisessä vekkihameessa kulttuuripalatsin kuorossa:

Ava, Ava syli äidin, joki kalliin isänmaan,

sulle kaikkeni ma annan, onneni ja elämäin…

Laulaisi ja miettisi mitä säkeillä oikein tarkoitettiin. Yllytettiinkö niissä hukuttautumaan? Vaikka toisaalta, miksipä ei, elämä oli täynnä kummallisuuksia, sen hän oli jo oivaltanut ja laulu oli sentään kaunis; sävel vei mukanaan kuin silkkinen vesi.

Kaksivuotiaana Zaida oppii, että hänen äitinsä nimi on Avina. Avina on vanhan tarinan mukaan joen sielu, kiiltävä kalanainen, myrskyn ja tyvenen morsian, virtaavan veden vaahdolla hunnutettu. Hän on noussut mustasta maasta eikä koskaan enää maaksi palaa. Hän kääntää hopeista kylkeään keskellä jokea kuutamoöinä, mutta vain oikeamieliset pystyvät sen näkemään. Pikkutyttönä Zaida tuijottaa makuualkovin ikkunasta joelle. Joskus kuu nousee vastarannalta, mutta Avinan kylkeä Zaida ei näe koskaan.

Jo paljon aikaisemmin äiti Avinan silmät loittonevat hänen elämästään. Äidin angorapuseron selkä peittyy ulsteriin, hän painaa oven kiinni eikä välitä Zaidan itkusta. Zaida riuhtoo mummun sylissä, sohii tämän kasvoja ja potkii mahaa terävillä kantapäillään. Koskaan, koskaan hän ei tule äidin lähtöä hyväksymään! Mutta mummu on kuin ei mitään, hän vie Zaidaa keittiön ja huoneen väliä, laulaa kimeällä, yksitoikkoisella nuotilla eikä Zaida jaksa loputtomiin itkeä, hän nuokkuu mummun olkapäällä, sylkee tuttipullon pois suustaan, itkee ja nuokkuu. Ja illansuussa, kun kuvajaiset jo häilyvät mustissa ikkunoissa, tulee äiti vaneritehtaan konttorista, nostaa heti eteisessä angorapuseronsa ja imettää seisaaltaan. Zaida juo molemmat kiristävät rinnat tyhjiksi ja nukkuu koko illan ja yön aamuun asti.

Muut kulkevat hiljaa ja kuiskivat.

– Ei tästä tule mitään, äiti sanoo.

– Kyllä se tottuu, mummu sanoo.

– Anna jo olla imettämisen, isä sanoo.

– Kylmät kääreet rintoihin niin maito säikähtää, mummu sanoo.

– Ne ovat kuin pommit, kiristävät ja särkevät.

– Pari päivää kun kestät niin oppivat olemaan.

– Koko päivänkö se itki? äiti kysyy.

– Ne itkevät mitä itkevät, mummu sanoo.

Isä lähtee olutkioskille. Oven kolahdus kuuluu Zaidan unen läpi, mutta hän tietää, että se on isä. Hänen silmäluomensa eivät värähdäkään.

– Se oppii pian, mummu sanoo. – Jos ei tuttipullo kelpaa, minä annan voita ja perunavelliä pikkulusikalla. Ei ihminen ruoan ääreen kuole.

– Suuriruhtinatar Tatjana, mummu sanoo, kun Zaida seisoo eteisessä turkeissaan ja hatuissaan. Takki on vanhasta lammasturkista pienennetty ja viistää nilkkoja. Pala turkista on topattu kippurajalaksisen kelkan istuimeen.

– Oravanpentu, äiti sanoo, kumartuu ja tuo kasvonsa Zaidan kasvoja vasten. Zaida ahmii äidin kirpeää hengitystä ja huulipunan voiteista tuoksua, talviaurinko paistaa matalalta, savupatsaat nousevat sahojen ja puunjalostustehtaiden piipuista. Joki on pelkkää aavaa lunta, se on vielä jäässä ja laivaliikenne pysähdyksissä.

Äiti vetää Zaidaa kelkassa joen rannalla. Zaida on kolmevuotias. Äidillä on viininpunainen ulsteri, karvakaulus ja karvahattu. Zaida ymmärtää jo vaatteiden päälle, kotona hän kiertää kaulaansa meripihkahelmiä, nostaa hennot hiuksensa ylös otsalta silkkipäällysteisellä pannalla ja kääntyilee peilin edessä. Hän tallentaa hohteen ja kimalluksen mieleensä, tuijottaa silmät häikäistyneinä jokisuiston lumikiteitä, heiluttaa itseään edestakaisin kelkassa ja huutaa äidille:

– Kovempaa!

Äiti nykäisee, ottaa juoksuaskeleita, aurinko läikehtii alumiininkirkkaalla taivaalla, äiti juoksee, hänen selkänsä heiluu, hänellä on harmaat elefanttikengät ja villasukat käännettyinä kenkien päälle. Nauru kilisee Zaidan kurkussa. Äiti on iso ja vahva, hänen pohkeensa pullottavat paksujen sukkien alla, hänen käsivartensa, lanteensa, pää karvahatun sisällä, kaikki hänessä tietävät mitä tehdä. Zaida istuu ja pitää kiinni kelkan laidoista. Mitään muuta hänen ei tarvitse tehdä.

Kotona isä tulee eteisessä äidin eteen.

– Pyyhi se maali huulistasi.

Äiti nytkäyttää päätään, etsii taskusta nenäliinan.

– Sinä koko ajan… isä sopertaa. Hän on juovuksissa, silmät kiiltävät, vodkan haju täyttää eteisen.

– Minä mitä?

– Aina jossakin…

– Minä vedin Zaidaa kelkassa.

– Mikä taakka ja piina, mikä häpeä miehellä.

– Ei sinun tarvitse mitään hävetä, äiti sanoo.

Mummu seisoo keittiön ovella ja pudistaa päätään. Äiti ei ole näkevinään, tarttuu vain Zaidaa kädestä ja menee olohuoneeseen. Isä tulee perässä, törmää ovenkarmiin, ottaa vyön housuistaan ja lyö sillä äitiä selkään ja käsivarsiin. Äiti kyyristyy eikä sano mitään. Zaida istuu matolle ja kuljettaa kättään itämaisella kuviolla. Kohta isä itkee, Zaida ajattelee, ihan kohta menee kippuraan sohvaan ja itkee, nyt, ihan kohta, vielä vähän aikaa, nyt, nyt menee.

Isä ulisee sohvassa kuin koira. Äiti hieroo käsivarsiaan ja menee keittiöön. Mummulla on perunakeitto hautumassa liedellä ja leipätaikina liinan alla nousemassa. Äiti kattaa pöytään lautaset ja lusikat.

– Illalla jo katuu, mummu sanoo.

– Nukkuisi vaan, en minä jaksa enää aneluja.

– Ole sinä niin kuin vaimon kuuluu.

– Mitä te tarkoitatte?

– Mene viereen, vie vaikka lasi olutta, syötä lihalientä jos se ei itse saa syödyksi. Niin minä vaimona tekisin. Ei elämä suju niskoja nakkelemalla.

– En minä ole niskojani nakellut, äiti sanoo ja vilkaisee olohuoneeseen.

Zaida istuu yhä matolla. Isä on hiljaa ja nukkuu. Zaidan silmäluomet alkavat painua kiinni. Hän tömähtää kyljelleen matolle. Hän tuntee sen, mutta se ei satu, uni vuoraa hänet pumpuliin, hän putoaa kevyesti läpi maton ja lattian, alas joen pohjaan hän putoaa, ohi Avinan hopeisen kyljen syvälle pehmeään mutaan. Se on hänen pesänsä, sammakoiden ja kalanpoikasten pesä, jossa kaikki ovat hiljaa paikoillaan ja nukkuvat.

Äiti tulee, ottaa Zaidan, vie sänkyyn ja peittelee. Mummun virkkaama keltainen villapeitto kiedotaan ympärille. Zaida tuntee äidin käden poskellaan, se viipyy kauan ja muuttuu osaksi harmaata utua, joka täyttää Zaidan pään, käsivarret ja jalat. Hän pysyy samassa asennossa, valuu taas pehmeään mutaan, on siellä, avaa sitten silmänsä, kuulee musiikin radiosta, isän ja äidin juttelun. Hän on nukkunut vain hetken, mutta on jo ilta, mummu vetää verhoja pimeiden ikkunoiden eteen ja ilma huoneessa on painava keltaisesta sähkövalosta. Zaida nousee istumaan. Hän on taas tässä ja unen reuna kaikkoaa yhä kauemmaksi, kunnes häipyy kokonaan.

– Minä vien sinut etelään, isä sanoo äidille. – Kaikki muuttuu. Kun täällä vielä sataa lunta, ajamme jokilaivalla etelään. Pari päivää laivalla ja voit nousta kannelle vaikka kesämekossa. Tänä keväänä lähdemme etelään, usko minua Avina, jo tänä keväänä anon kahta kylpyläviikkoa, heti maanantaina laitan anomuksen sisään.

Äiti ja isä istuvat vuodesohvalla. Isä pitää kättään äidin harteilla. Äiti nojaa isän olkapäähän, suoristaa sitten selkänsä. Isän puhe muuttuu mutinaksi. Hänen suunsa on vasten äidin korvaa, käsi on kuppina äidin polvella. Äiti sulkee silmänsä, hän on hiljaa tai ehkä hän hyräilee. Mummu vääntää radion pienemmälle ja istuu nojatuolin reunalle kädet sylissä. Kaikki istuvat paikoillaan eikä Zaidakaan liikahda.

Etelä, Zaida ajattelee. Mummu on tullut etelästä. Hän on tullut jokilaivalla taivaanrannan takaa. Zaida ei osaa tarkemmin kuvitella etelää. Isä ja äiti lähtisivät sinne. Jäisikö hän mummun kanssa? Zaida työntää ajatusta pois, mutta se ei lähde. Hän heittäytyy vatsalleen ja painaa kasvonsa tyynyyn. Värit häipyvät silmistä, ne leiskuvat ensin punaisena ja oranssina, pysähtyvät sitten mustaan. Musta on hyvä, se pysyy ja pitää paikoillaan.

– Älä nuku enää, mummu sanoo. – Tule syömään.

Mummu ottaa Zaidaa kädestä ja vie hänet keittiöön. Kova nälkä saa Zaidan suun paisumaan ja vettymään. Hän kurkottaa hellalle, yrittää vetää uunin luukkua.

– Älä tyttö hyvä polta itseäsi, mummu touhuaa. Olohuoneesta kuuluu äidin matala naurahdus. Mummu pysähtyy kauha kädessä.

– Kun olet syönyt, menet isäsi syliin. Kyllä isä lapsensa syliin ottaa, ei sinulla ole mitään pelättävää.

– Ei, Zaida sanoo. Ei tietenkään, hän ajattelee ja kapuaa tuoliin ruokapöydän ääreen.

Onnea emme saa ilmaiseksi, onni on ansaittava, lukee kenraali Avinin kuvan yläpuolella kulttuuripalatsin seinällä. Zaida on varma, että kenraali tietää kaiken onnesta. Kenraali puhuu joka sunnuntai radiossa. Silloin istutaan hiljaa teepöydässä, sokeri laitetaan varovasti kuppiin, lusikoita ei kilistellä. Mutta mummu jää keittiöön, ei ota teekuppia, nytkäyttää vain päänsä sivuun. Ei sille mitään voi, isä sanoo.

Kenraali Avinin puheet ovat aina samanlaisia. Kilvoitelkaamme! Opiskelkaamme! Olkaamme valmiita kansakuntamme suureen huomiseen! Zaida pitää eniten lauseesta: Onni kuuluu jokaiselle kansakuntamme jäsenelle vähäisimmästä lapsesta raihnaisimpaan vanhukseen! Vähäisin lapsi on Zaida itse ja raihnaisin vanhus mummu! Zaidan mielestä on ihmeellistä, että kenraali tietää heidät. Onko hän käynyt heidän rappukäytävässään, kurkistellut postiluukusta, seissyt ulkona ikkunoiden takana? Sisälle hän ei kuitenkaan ole tullut. Paitsi ehkä Zaidan nukkuessa. Zaida kysyy asiaa äidiltä, mutta tämä vetää hänet hamettaan vasten ja nauraa.

Mikä on mun isän nimi, kenraali Avin, mikä on mun äidin nimi, joen äiti Avina… Zaida laulaa. Laulu on kuin Zaidalle tehty. Hän näkee äitinsä kiiltäväkylkisenä merenneitona, joka sujahtaa jokeen milloin haluaa, nousee taas, kuivaa itsensä ja on kuin ennenkin. Joskus äiti laulaa mukana. Äidin ääni solisee hopeisena. Isällä ei ole lauluääntä ja mummu laulaa vain omia laulujaan. Laula jokilaulu, Zaida pyytää, mutta mummu sanoo ettei hän enää vanhana opi.

– Osaatko sinä uida? Zaida kysyy äidiltä.

– En, äiti sanoo. – Vain hullunrohkeat menevät uimaan, sillä joki ottaa omansa. Sen virtauksia ei kukaan ihminen koskaan opi tuntemaan. Älä koskaan mene rannalta veteen. Veden pinta voi olla tyyni ja houkutteleva, mutta syvemmällä odottavat ahnaat pyörteet. Joki on ylpeä, ei se salli tunkeilijoita helmoihinsa.

Äiti ja isä järjestävät usein juhlia. Zaida katsoo alkovin verhon raosta kuinka aikuiset nostavat samppanjalaseja. Kristallit ovat kirjahyllyn lukkokaapista ja valo säkenöi niiden koloista ja kaiverruksista. Vieraat ovat melkein aina samat: Liliatäti ja hänen miehensä Ivo yläkerrasta. Lilia on äidin sisko ja samannäköinen, mutta kapeampi ja kalpeampi. Hän seisoo pää kallellaan ja pieni hymy huulillaan. Hänen vatsaansa ei lapsi sovi, joka kuukausi hän odottaa, mutta napa on kuopalla ja lapsi kuolee kerta toisensa jälkeen ahtauteen. Näin on mummu Zaidalle kertonut.

– Miksi pitää mahassa kasvaa?

– Missä sitten? mummu kysyy.

– Maassa vaikka, joen rannassa, tai puussa pesässä. Liliatäti voisi hakea omansa ruovikosta, ottaa mukaansa ja tuoda.

– Ei ihminen tyhjästä synny.

– Mutta Jamahin poika syntyi hengestä, makasi maassa ja nousi ylös taivaisiin, Zaida sanoo.

– Hän oli jumalan profeetta.

– Mikä se on?

– Pyhä mies, mummu huokaa. – Vaikka ei isäsi ja äitisi usko kuin ihmisen saastaiseen ruumiiseen. Muista Zaida, että hengetön ihminen palaa helvetin tulessa.

– Mikä hengetön? Kuollutko? Zaida kysyy. Hän on jo viisivuotias, mutta ei ymmärrä läheskään kaikkea mummun puheista. Isä on kieltänyt uskonnosta puhumisen, mutta mummu ei muista kieltoja, hän hymisee laulujaan ja rukouksiaan, kertoo suuren profeetan syntymästä ja tarttuu kylmällä kädellään, mummulla on huono verenkierto, Zaidan käteen.

– Ota sinä vastaan Jamahin hengenlahja niin elät ikuisesti paratiisissa.

Zaida nyökkää. Hän haluaa ottaa vastaan lahjan. Ehkä se on koru tai lelu. Hän ottaisi sen ja saisi lisälahjaksi paratiisin. Siellä kuljettaisiin aurinkoisessa puutarhassa eläinten seurassa. Kuolla ei tarvitsisi ollenkaan eikä Zaida sitä haluakaan. Samasta talosta kuoli tyttö kesällä. Hän meni joelle, vaikka kiellettiin. Poliisiupseeri kantoi hänet alajuoksun suvantopaikasta. Myöhemmin tyttö makasi arkussa valkoisessa silkkileningissä kulttuuripalatsin korokkeella. Hän oli kuin prinsessa hiukset kiharrettuina ja posket punattuina. Ihmiset itkivät, neilikat ja kynttilät tuoksuivat. Mutta nyt Zaida ymmärtää, että kuolleita ei kannata kadehtia. Jumalankieltäjien silkkipuvut ja pehmustetut arkut likaantuvat ja haperoituvat kosteassa mullassa maan alla, madot luikertelevat ihon läpi ja kuravesi valuu silmiin ja suuhun eikä sitä voi sylkeä pois, kun kieli ei enää liiku.

– Sinun ei tarvitse pelätä mitään, mummu sanoo. – Jumala johdattaa sinut paratiisiin hyvien tekojesi tähden.

Mummun käsi puristaa Zaidan kättä. Zaida ei muista tehneensä yhtään hyvää tekoa. Tänään hän aloittaisi hyvät teot. Hän lakaisisi keittiön lattian eikä itkisi, vaikka kiukku tärisyttäisi jo rintakehää. Mutta joka päivä tulee itku eikä hän aina edes ymmärrä miksi. Silloin häntä lohdutetaan sylissä tai komennetaan kovin sanoin. Joskus joku tarttuu tukkaan tai läimäyttää poskelle ja se merkitsee, että itkun on loputtava, joskus taas mummu kiipeää jakkaran kanssa yläkomerolle ja työntää hänen suuhunsa kovan karamellin. Olisiko karamellista kieltäytyminen hyvä teko?

– Älkää lapsen päätä sekoittako, äiti sanoo ja tarttuu Zaidan käteen. Mummu jää sänkynsä laidalle keittiöön. Olohuoneen sohvalla äiti ottaa Zaidan kylkeään vasten.

– Vanhat ihmiset eivät kestä todellisuutta. He lohduttavat itseään puheilla jumalista ja paratiiseista. He säästävät sokeriaan tuonpuoleiseen, koska eivät uskalla elää tätä päivää.

– Mitä sokeria? Zaida kysyy.

– Elämää yleensä, iloa ja elämänhalua.

Mummu säästää elämäänsä, Zaida ajattelee. Kun säästää, elää vanhaksi. Kun säästää elämää ja sokeria, ei kuole koskaan.

– Ymmärrätkö sinä? äiti kysyy.

– Ymmärrän.

– Ole sinä vahva, äiti sanoo, menee keittiöön ja panee paistinpannun levylle. Pian hän sihauttaa sinne silavaviipaleet. Niitä mummu ei syö, kastaa vain leipää rasvaan. Jamah on kieltänyt sianlihan syömisen.

Zaida muistaa paistetun silavan tuoksun. Nälkä saa hänet nieleskelemään, mutta vielä ei syötäisi, juhla on vasta alussa, on syntymäpäivä, naistenpäivä, hääpäivä, uuden vuoden aatto tai valtiollinen teemapäivä. Teemapäiviä on niin monta, että niitä kaikkia on vaikea muistaa. Puunjalostusteollisuuden merkkipäivää vietetään kerran vuodessa. Silloin ansioituneimmat työläiset ja toimihenkilöt saavat lahjaksi viiden tunnin jokiristeilyn. Risteilyyn sisältyy illallinen ja ruokajuomat, puheita, mitalien jakoa ja tanssia. Äiti on kerran ollut risteilyllä. Elämässä on asioita, joista on parempi olla hiljaa, mummu sanoo, kun Zaida kyselee asiasta. Silti isä puhuu risteilystä joka päivä.

– Sinä menit hame korvissa kaiteelle.

– Minä en mennyt, äiti sanoo.

– Minä tiedän siitä illasta kaiken.

– Miksi sitten kyselet?

– Sinä valehtelet.

– Myönnä sille, mummu kuiskaa.

– Mitä minun pitäisi myöntää? Kaide oli laho. Se asia on puitu tehtaan johtoa ja laivayhtiötä myöten.

– Tämä on selvitettävä, isän ääni nousee ja hän lyö kämmenensä olohuoneen pöytään. – Tätä minä olen saanut pitää sisälläni vuosikaudet. Eikö tämä koskaan lopu?

Äidin mielestä asia ei tarvitse enää selvittelyä. Asia on kerrottu lukemattomat kerrat keittiön tai olohuoneen pöydän ääressä: orkesterin tauon aikana osa juhlijoista meni kannelle, äiti nojasi kaiteeseen ja putosi jokeen, massatehtaan tuotantolinjan kirjuri sukelsi perään, löi päänsä uitosta eksyneeseen tukkiin ja hukkui. Äiti tarrautui venttiilin reunaan ja pääsi köyden avulla kannelle. Juhlat laivalla loppuivat siihen. Sukeltajat löysivät kirjurin vasta seuraavana päivänä. Joki oli vienyt häneltä housut ja pikkutakin, vaatteet olivat ilmeisesti tarttuneet laivan potkuriin. Isä palaa yhä uudelleen housuihin. Pikkutakista hän ei välitä, mikä ihmetyttää Zaidaa, sillä takin mukana meni miehen lompakko rahoineen ja Vuoden kirjuri -mitali sametilla vuoratussa rasiassa.

– Älä aina niistä housuista, äiti sanoo.

– Kerro totuus, niin en palaa asiaan enää sanallakaan. Lupaan sinulle Avina, että sanaakaan ei asiasta enää puhuta. Vain totuus Avina, mitään muuta minä en enää elämässäni halua. Ja minä annan sinulle anteeksi, sen minä lupaan kenraali Avinin nimen kautta. Minä en ole kovasydäminen ihminen, sinä tunnet minut Avina, minä olen lempeä mies, sinä tulet saamaan anteeksi, kaiken sinä tulet saamaan anteeksi.

– Mitä minun pitäisi saada anteeksi?

– Sinä teeskentelet. Kaikki nämä vuodet sinä olet valehdellut ja teeskennellyt. Minä palkkaan tuomarin! Isä juo vodkaa suoraan pullon suusta, mustat kiharat hiukset valahtavat otsalle, pää nuokahtaa leukaa vasten. Hän on saanut töissä jo toisen varoituksen ja seuraavaksi on vuorossa alennus kellariin varastopäällikön apulaiseksi. – Hukkaan menee puunjalostusinstituutti ja keskiasteen matematiikkakilpailun toinen palkinto, Zaida kuuli kerran äidin sanovan Lilia-tädille. – Kaikki ne ovat samanlaisia, Lilia keskeytti. – Jos miestä lähdet muuttamaan, löydät itsesi maantieltä.

Äiti kääntää selkänsä ja menee keittiöön.

– Älä koskaan sano miehellesi vastaan, mummu sanoo sänkynsä laidalta.

– Mitä minä sille vastaan sanoin?

– Ajattele ihmisiä ja tehtaalaisia.

– Ihminen ajattelee mitä ajattelee.

– Sinulta puuttuu nöyryys. Ilman nöyryyttä ei ihminen elämässään selviä.

– Minä olen selvinnyt tähänkin asti.

– Älä pilkkaa jumalaa. Mies on elämäsi aurinko, hän tuo kotiin leivän ja turvan. Jamah sanoo: nainen, sinä maa, musta ja syvä, kierrä tyynesti aurinkoasi, joka sinussa hedelmän kypsentää.

Äiti nojaa ikkunalautaan ja tupakoi. Hän avaa ikkunan ja heittää tumpin ulos. Kevätaurinko sulattaa jo lumia, kohta joki alkaisi työntää jäitä kohti alajuoksua. Äiti venyttää käsivarsiaan päänsä yläpuolella. Hänen selkänsä on suora ja leveä. Hän nostaa pitkiä hiuksiaan niskasta, pudottaa ne taas harteilleen. Hiukset leviävät kiharavyyhteinä angorapuserolle. Äidillä on kaksi angorapuseroa, vaaleanpunainen ja harmaa. Hän on itse ne kutonut kalliista kaniininvillasta. Isompana Zaida saisi samanlaisen. Hän on jo valinnut värin, se olisi vaaleanpunainen. Zaida puskee päätään angorapuseron helmaan. Siinä on äidin hautunut, puuterinen tuoksu. Kun Zaida tunnistaa tuoksun, hän työntää kasvojaan syvemmälle, hän haluaa kaiken tuoksun, hän haluaa jonnekin, on koko ajan tietämäisillään minne, mutta ei sittenkään tiedä. Äiti nostaa hänet syliin, vie melkein kiinni ikkunaruutuun.

– Näetkö, siellä on kevät. Pian jäät lähtevät joesta. Puetaan päälle ja mennään katsomaan.

Rapussa äiti kumartuu Zaidaan päin: – Se on etelästä, jääräpäinen kuin muuli. Istuisi talon nurkalla niin kuin muut vanhat naiset, olisi siipiään myöten.

– Ei mummu mene ulos.

– Riisuisi huivinsa. Tässä maassa ei naisen tarvitse päätänsä peitellä. Nainen on yhtä vahva kuin mies. Katso minua Zaida, olenko minä heikompi? Pitäisikö minun kietoutua mustaan huiviin, taivuttaa pääni kumaraan?

– Isä on heikko, Zaida sanoo.

– Kuka niin väittää?

– Mummu.

– Älä usko sitä. Se haluaa poikansa tossun alle. Se haluaa hallita sänkynsä reunalta. Jatkuvasti se on jakelemassa ohjeitansa Jamahin nimessä. Kun sen saisi hiljenemään.

– Sano sille.

– En minä voi vanhempaa ihmistä neuvoa.

– Isä sanoo.

– Isäsi on mies. Hän sanoo mitä haluaa.

– Aina siitä jokiristeilystä.

– Ne ovat humalaisen puheita. Älä sinä niitä kuuntele.

– Isä itkee.

– Miehet itkevät juovuksissa. Minä annan sinulle Zaida neuvon. Älä koskaan välitä miehen itkusta. Koko ajan ne väittävät olevansa petettyjä ja hyväksikäytettyjä. Mutta ne itkevät vain itseään.

Mitä sitten pitäisi itkeä? Zaida miettii, mutta ei kysy.

– Itseään ne itkevät, äiti toistaa. – Omaa sekaista päätään ja kadonnutta järkeään. Miehet joko tappavat tai itkevät, ne eivät löydä elämäänsä välimuotoa, ne etsivät sitä, etsivät tappamalla ja itkemällä, kunnes tulevat hulluiksi. Miehen logiikka on naiselle käsittämätön. Mutta se on elämän karu laki, Zaida. Laki, jolle me emme voi mitään.

– Ei isä ole hullu.

– Ei tietenkään, äiti sanoo ja tarttuu Zaidan karvakintaan peittämään käteen. – Älä koskaan usko isästäsi mitään pahaa.

– En, Zaida sanoo

Seuraavana aamuna Zaida herää aikaisin. Äiti puuteroi kasvojaan eteisen peilin edessä. Hajuvesi tuoksuu. Toinen puoli äidin kasvoista on sinipunertava. Väri kulkee siipenä läpi posken silmäkulmaan asti.

– Mikä siinä on? Zaida kysyy.

Äiti hyräilee, kuljettaa puuterihuiskaa läpi kasvojen, ottaa esiin huulipunan.

– Mikä se on? Zaida kurkottaa kohti poskea.

– Ei mikään, äiti sanoo.

– Zaida, mene vielä nukkumaan, kuuluu mummun ääni keittiöstä.

Äidin hiukset ovat kiinni niskassa mustalla samettinauhalla, hänen säärissään kiiltävät nailonit. Hän on lähdössä töihin. Hän laskee hajamielisesti kätensä Zaidan päälaelle, tasoittaa samalla toisen käden sormilla huulipunaa. Isä tulee keittiöstä äidin viereen. Zaida katsoo heitä peilistä. Isän sormenpäät kulkevat varovasti äidin poskella. Äiti sulkee silmänsä ja koskettaa kädellään isän kämmenselkää. Sitten he irtautuvat toisistaan. Isä ottaa naulakosta päällystakkinsa. On varhainen aamu, valo eteisessä syvän keltainen. Zaidaa väsyttää. Äiti silittää hänen hiuksiaan.

– Mene vielä sänkyyn.

Zaida menee pimeään alkoviin. Peitto nousee möykkynä sängystä, pienen, kolmionmuotoisen ikkunan pitsiverho on läikkä seinällä. Zaida vetää peiton päällensä. Häntä väsyttää kuin painavaa rautaa olisi painettu hänen sisäänsä, mutta sydän hakkaa kylkiluita vasten eikä hän saa pitkään aikaan unta.

Zaida säpsähtää mietteistään. Ivo on noussut ja pitää puhetta. – Nainen, sinä jumalten lahja ihmiskunnalle, hän sanoo ja nostaa samppanjalasiaan. Samassa Zaida muistaa, että on naistenpäivä; keskellä olohuoneen pöytää on suuri neilikkakimppu, kirjahyllyssä suklaarasia ja lipaston päällä posliiniesineiden joukossa simpukanmuotoinen hajuvesipullo, isän lahja äidille. – Älä enää sitä ajattele, isä sanoi ennen vieraiden tuloa ja ojensi silkkinauhalla solmitun paketin. Äiti kääntyi hitaasti, valkoinen pitsipusero hohti, huulet raottuivat ja poskilla häivähti hymy. Zaida kiersi heidän ympärillään, mutta he eivät irronneet toisistaan, isän käsi silitti äidin selkää, Zaida halusi käden pois, mutta ei ylettynyt siihen, hän nyki äidin mustaa hametta, äiti piti silmiään kiinni eikä huomannut mitään, kuinka se saattoi olla huomaamatta, mikä sillä oli?

Ei äidillä tietenkään mikään ollut. Hän nauraa taas muiden mukana, juoksuttaa ruokia pöytään, pyyhkii käsiään pieneen pitsireunaiseen esiliinaan. Koko iltapäivän äiti, mummu ja Lilia ovat laittaneet juhlaruokia. On lampaanlihanyyttejä, majoneesisalaatteja, marenkikakku. Miehet tupakoivat ikkunan edessä, levysoittimen neula pyörittää jokilaulua. Zaida sormeilee alkovin verhoa. Keltaiset kuut ja tähdet kulkevat pitkin paksua tummansinistä kangasta. Joskus Zaida on nähnyt unta verhosta. Kuut ja tähdet ovat täyttäneet koko asunnon, verho on liehunut elävänä ulos joelle saakka. – Etelän yö, mummu on sanonut verhosta. – Siksi minä sen ostin, heti ensimmäisestä palkasta, vaikka se kallis olikin. Täällä yöt eivät ole koskaan yhtä tummansinisiä, täällä oikeista öistä ei tiedetä yhtään mitään.

– Zaida, tule nostamaan malja, äiti vetää verhon syrjään. – Mitä sinä piileskelet, minä kaadoin sinulle karpalomehua, tule nyt muiden joukkoon.

Zaida istuu isän ja äidin väliin. Lilia ja Ivo istuvat vastapäätä, mummu on jäänyt keittiöön. Hän on vaihtanut huivinsa mustaan, hän ei istu samaan pöytään juomareiden kanssa, sillä näiden synnit ovat veriruskeat ja alhaiset sielut ikuiseen tuleen tuomitut. – Tietysti te tulette, äiti houkuttelee. Mummu estelee, mutta tulee lopulta. Hän nostaa mehulasinsa