Kuka suutelisi Tuhkimoa?

By Nora Niemi

Liisa on vastavalmistunut sosionomi, joka joutuu pian huomaamaan etteivät työpaikat kasva puussa. Hän saa paikan erityisluokan koulunkäyntiavustajana, mutta työ ei vastaa hänen koulutustaan. Kaiken lisäksi palkka on huono, ja päivät imevät kaikki mehut Liisasta. Kuka ihme tällaista jaksaa? Kun Liisa pääsee yllättäen tekemään valokuvamallin keikkaa, hän on asiasta hämmentynyt. Liisa ei kuitenkaan arvaa, keneen hän mallintöissä törmää. Voiko mies todella muuttua vuosien saatossa niin paljon?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 16, 2022
• ISBN: 9788728247945

Book preview

Kuka suutelisi Tuhkimoa?

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2011, 2022 Nora Niemi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728247945

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. Onnen ohittama

- Pasi, ei! Liisa huusi mutta auttamattomasti liian myöhään. Poika oli ehtinyt jo tyhjentää puoli pullollista liimaa kartongille ja painaa maitopurkin pohjasta leikatun kuution siihen, vaikka hän oli sen nimenomaan kieltänyt. Purkin pohja oli tietenkin väärin päin

- Voi Pasi pieni, enkö minä ihan äsken sanonut, että kukaan ei liimaa ennen kuin on näyttänyt minulle, että on leikannut palaset oikein. Nyt se pitää tehdä uudestaan, Liisa sanoi ja huokasi. Poika katsoi häntä yläviistoon surkeana, alahuuli mutrussa ja kurtisti kulmansa ärtyneeseen myttyyn.

- Minä viittasin, et sinä tullut, poika sanoi syyttävästi ja Liisa huokasi. Lapsia oli niin monta, ettei hän millään ehtinyt joka paikkaan, vaikka teki parhaansa jakautuakseen joka puolelle yhtä aikaa.

- Tiedän, olen pahoillani. Mutta joskus pitää vaan jaksaa odottaa. Käy hakemassa uusi kartonki, Liisa sanoi ja pörrötti pojan tukkaa. Pasi lähti huuli mutrussa luokan takaosaan, mutta hänen ilmeensä kirkastui kun hän huomasi että kartonkipinoon oli ilmestynyt myös keltaista. Poika tarttui pahvinpalaan suu hymyssä ja näytti unohtaneen vastoinkäymisensä heti saatuaan uuden värisen kartongin käteensä. Liisa hymyili, mutta joutui sitten äkkiä palauttamaan huomionsa takaisin lapsiin, joiden käsiä alkoi nousta ilmaan kuin piikkejä siilillä. Kello kävi vasta yhtätoista ja hän oli nyt jo aivan loppu.

Arki oli alkanut tuntua raskaalta hyvin nopeasti, vaikka Liisan ensimmäiset viikot uudessa työpaikassa olivat kuluneet kuin siivillä. Sen jälkeen hommiin oli tullut tuttu, vähän yksitoikkoinenkin rutiini ja lasten ja työn määrä oli tehnyt hänestä jo kuukaudessa lähestulkoon loppuun ajetun kehäraakin. Liisa oli päätynyt koulunkäyntiavustajaksi puolivahingossa. Hän oli valmistunut lastentarhanopettajaksi keväällä ja haaveillut työstä jossain pienessä, mukavassa yksityisessä päiväkodissa, mutta asia ei ollutkaan niin yksinkertainen kuin hän oli vastavalmistuneen kovin odotuksin kuvitellut. Hän ei ollut löytänyt ensin mitään töitä, ja kun hänen ystävänsä Irina sitten oli ehdottanut että hän hakisi koulunkäyntiavustajan paikkaa yhdestä kaupungin isoimmista alakouluista, Liisa oli päättänyt kokeilla. Hän oli kyllästynyt istumaan kotona, eikä rahaakaan varsinaisesti pursuillut ovista ja ikkunoista. Kun hänen koulutuksensa kuitenkin periaatteessa sopi haussa olevaan työhön hän oli päättänyt, että voisi ainakin kokeilla, saisiko paikan. Koulutoimiston sihteerin sijaisena työskentelevä Irina oli huomannut ilmoituksen kaupungin intrasta jo hyvissä ajoin ennen kuin paikka tuli edes julkisesti hakuun, ja ehkä Liisa oli saanut siitä jonkinmoisen etulyöntiaseman muihin hakijoihin nähden. Hänet haastateltiin ensimmäisten joukossa, ja oli siitä sitten hyötyä tai ei, hänelle oli joka tapauksessa soitettu heti seuraavana päivänä haastattelun jälkeen ja tarjottu paikkaa, eikä Liisa ollut kieltäytynyt.

Ei työ mikään unelmien täyttymys ollut, sillä kiirettä riitti aamusta iltaan, eikä taukoja juuri ehtinyt pitää. Alkuopetuksen erityisluokalla oli monenlaisia lapsia, osa vaativampia kuin toiset, ja Liisa oli tajunnut heti ensimmäisen viikon aikana että kaupunki oli työntämässä heitä ojasta allikkoon palkkaamalla luokalle vain yhden avustajan. Lapsia oli kaksikymmentäneljä, eikä Liisalla ollut mitään mahdollisuuksia ehtiä joka paikkaan missä häntä olisi tarvittu. Luokan erityisopettajana työskentelevä Janne piti kyllä hienosti ohjat käsissään ja Liisa oli ihaillut hänen työotettaan alusta alkaen, mutta kaksi aikuista vaativien lasten ryhmässä oli yksinkertaisesti aivan liian vähän. Liisa oli kironnut kunnan äärimmilleen kiristettyä säästöohjelmaa jo ensimmäisistä työpäivistään alkaen, mutta ei hän asialle mitään voinut. Hänen oli paras vain pysyä hiljaa ja yrittää tehdä työnsä, sillä hän tarvitsi palkkansa eikä hänellä ollut varaa alkaa kapinoida järjestelmää vastaan heti aluksi. Ehkä, kun hän olisi ensin vakiinnuttanut paikkansa kaupungin organisaatiossa, hän voisi pikkuhiljaa ehdottaa jotain kehitystoimenpiteitä, mutta siihen asti hänen olisi vain selvittävä kiireestä ja yritettävä hoitaa työnsä mahdollisimman hyvin olosuhteista huolimatta.

- Menetkö Liisa välitunnille valvomaan, minä katsoisin nämä monisteet ensi tunniksi valmiiksi, jos sinulle sopii? Janne kysyi ja hätkäytti Liisan valveille ajatuksistaan. Nainen vilkaisi liimaan tahriintuneita käsiään ja pyyhkäisi ne sitten hätäisesti housujensa takamukseen.

- Totta kai, Liisa sanoi ja vilkaisi Jannea ennen kuin lähti valumaan lasten perässä käytävään. Janne oli arviolta kolmekymppinen, kenties nuorempikin ja kuin syntynyt työhönsä. Hänellä oli maaginen kyky saada lapset rauhoittumaan ja kuuntelemaan, eikä hän joutunut korottamaan ääntään käytännössä koskaan. Hän oli johdonmukainen ja reilu, hänellä oli selkeä auktoriteetti mutta lapset pitivät hänestä siitä huolimatta tai kenties juuri sen takia. Hän osasi tarvittaessa olla jämäkkä, mutta samat säännöt koskivat kaikkia ja lapset tiesivät tasan tarkkaan, mikä koulussa oli sallittua ja mikä ei. Liisa kadehti Jannen otetta, hänellä itsellään ei tietenkään vielä ollut kokemusta koulutyöstä kuin muutamalta kuukaudelta, mutta hänen oli monesti vaikea toimia yllättävissä tilanteissa johdonmukaisesti. Liisa tiesi olevansa vähän pehmo, hänen oli vaikea tuottaa lapsille pettymyksiä eikä hän olisi millään halunnut olla se, joka pahoitti heidän mielensä, mutta joskus oli pakko sanoa määrätietoisesti ei. Hänellä riittäisi opeteltavaa, että hän yltäisi Jannen tasolle.

Välitunnin hulinaa katsellessaan Liisa laski mielessään tunteja viikonloppuun. Miten oli mahdollista, että hän oli jo kuukaudessa ajanut itsensä ihan loppuun? Aamuisin väsytti armottomasti, eikä Liisa olisi millään jaksanut nousta ja lähteä töihin. Jokainen päivä oli samanlainen, luokassa odotti aina se sama kaaos eikä koskaan tapahtunut mitään mukavaa. Jos yllätyksiä tuli, ne eivät koskaan olleet positiivisia vaan joku meni pieleen tai joku loukkasi itsensä. Erityislapset tarvitsivat tasaista rutiinia, ja Liisalle se sama rutiini alkoi käydä tappavan tylsäksi. Hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut elämäänsä jotain uutta ja ihmeellistä, ripauksen glamouria harmaan arkensa piristykseksi. Ehkä hänen pitäisi varata liput teatteriin tai elokuviin… Liisa tuhahti mielessään. Voi kun ehtisikin. Hän oli iltaisin niin väsynyt, että jaksoi hädin tuskin käydä Irinan kanssa lenkillä tai kahvilla, ei hänestä mihinkään kulttuuririentoihin olisi. Ellei joku kiiltävähaarniskainen ritari ratsastaisi kaupungin halki ja kaappaisi häntä satulaan taakseen, Liisan oli turha haaveilla laukkaavansa auringonlaskuun ja jättävänsä turruttavan tylsän arjen taakseen.

Koulupäivä tuntui kestävän ja kestävän, ja kun se lopulta päättyi, Liisa oli aivan kuitti. Hän keräsi tavaroitaan ja alkoi tehdä lähtöä, kun Janne harppoi ulos luokasta hänen peräänsä.

- Hyvä, sinä et ollut vielä ehtinyt lähteä, mies sanoi ja katsoi Liisaa pehmeästi. Hän vaikutti olevan vähän hämillään. - Kuule, voisitko sinä tulla huomenaamulla vähän aikaisemmin, minun pitäisi hoitaa yksi asia siinä aamulla ja ehtisin koululle vasta puoli kymmenen. Eihän siinä ole kuin se yksi tunti, voisitko sinä hoitaa sen? Janne kysyi ja katsoi Liisaa pähkinänruskeilla, pehmeillä silmillään. - En minä kysyisi jos ei olisi pakko, ja tiedän että sinä pystyisit kyllä hoitamaan sen, mies imarteli.

Liisa oli alusta alkaen pitänyt Jannesta, mies oli sellaisella kiltillä tavalla ystävällinen ja miellyttävä, ja sen lisäksi vielä hauska. Hänelle oli niin mukava, että hänelle oli vaikea sanoa ei vaikka Liisa aavisteli pyynnön enteilevän katastrofia. Liisa tiesi jo nyt, että aamu valuisi hitaasti mutta varmasti kaaokseen kun hän joutuisi olemaan yksin koko lapsilauman kanssa, mutta hän ei oikein voinut kieltäytyäkään. Janne pitäisi häntä hankalana, ja viesti kulkeutuisi kuitenkin lopulta koulun johdolle, eikä hänellä olisi toivoakaan sopimuksensa jatkamisesta, jos hän vaikuttaisi yhteistyökyvyttömältä. Niinpä hän yritti hymyillä ja nyökkäsi.

- Voin minä sen hoitaa, Liisa sanoi ja yritti kuulostaa reippaalta. - Se ensimmäinen tunti on muistaakseni matikkaa, niin mehän voidaan kertailla vaikka tämänpäiväistä. Kyllä se hoituu, Liisa sanoi mutta ei ollut itse asiasta ollenkaan varma.

- Hienoa, kiitos sinulle, Janne sanoi ja taputti Liisaa olalle. - Tiesin että sinuun voi luottaa, en tiedä mitä tekisin ilman sinua, Janne sanoi ja otti takkinsa naulakosta. - Nähdään sitten huomenna, minä tulen heti kun pääsen, puoli kymmeneksi siis viimeistään, hän lisäsi ja lähti. Liisa nyökkäsi, otti sitten omat tavaransa ja lähti hänkin. Hän murehtisi aamua vasta sitten, kun oli aivan pakko.

Lenkkipolun mäki kohosi pahaenteisenä vähän matkan päässä, ja Liisan reisiä poltti jo tasaisella.

- Odota nyt vähän, hän puuskutti ja yritti pysyä Irinan perässä. Nainen paineli lenkkipolulla kuin vauhkoontunut gaselli, ja hänen pitkillä jaloillaan se onnistuikin helposti. Liisan keuhkoihin pisti kun hän yritti pysyä ystävänsä perässä, ja polulla kiemurtelevat männynjuuret tekivät kaikkensa kampatakseen hänet naamalleen metsän neulasalustalle.

- Sinä olet kyllä surkeassa kunnossa, minä en mene edes kovaa, Irina tuhahti.

Liisa oli yhtä aikaa kommentista raivoissaan ja kiitollinen. Kukaan ei halunnut kuulla olevansa jonkun muun mielestä rapakuntoinen, mutta ainakaan Irina ei syrjinyt häntä. Liisa oli huomannut, että monet olettivat hänen olevan surkeassa kunnossa vain sen takia, että hän oli ylipainoinen. Ihmiset olettivat automaattisesti, että jos joku sattui olemaan vähän uhkeampi kuin kanssasisarensa, hän oli eittämättä myös huonossa fyysisessä kunnossa ja kävelevä terveysriski. Liisa häilyi taulukoissa useimmiten normaalipainon ylärajan tuntumassa, mutta hänellä oli pyöreät, pehmeät muodot, sellaiset jotka olisivat olleet kovassa huudossa joskus 50-luvulla, kun naisihanne oli vielä terveissä raameissa. Hän oli kuitenkin terve ja jopa suhteellisen hyvässä kunnossa; se, että hän ei pysynyt Irinan perässä todisti ainoastaan, että Irina piti yllä melkoista maratonvauhtia.

Irina oli gasellimaisen hoikka ja ketterä, mutta hän ei kuitenkaan ollut ikinä antanut ymmärtää, että piti Liisaa lihavana, ja noin suorasukainen kommentointi myös todisti sen. Läskille ei kukaan kehdannut sanoa suoraan, että oletpas huonossa kunnossa. Irina oli aina pitänyt Liisaa vertaisenaan vaikka painoi parikymmentä kiloa vähemmän, ja hänkin oli vasta viime vuosien kuntoiluinnostuksensa ansiosta saanut itsensä hyvään kuntoon. Hän ei ollut edes hengästynyt, mutta Liisa sen sijaan ei meinannut saada kunnolla henkeä ja joutui kumartumaan nojaamaan polviinsa.

- Helppohan sinun on noilla koivillasi… Liisa aloitti tavanomaisen mutinansa, mutta Irina keskeytti hänet.

- Minä treenaan viisi