Pelastettu

By Nora Niemi

Anne on tympääntynyt elämäänsä. Hän työskentelee pubissa, joka ei ole erityisen hohdokas. Asiakkaat ovat lähinnä juoppoja ja vähävaraisia opiskelijoita. Eräänä sateisena iltana tapahtuu kuitenkin jotain odottamatonta. Pubiin astelee tyylikäs mies, joka on kuin ulkomaisesta elokuvasta. Onko mies erehtynyt paikasta? Tilanne muuttuu entistä omituisemmaksi, kun mies jättää jälkeensä kalliin sormuksen ja suhteettoman suuren tipin. Anne on hämmentynyt – miksi kukaan haluaisi eroon tällaisesta sormuksesta?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 16, 2022
• ISBN: 9788728247877

Book preview

Pelastettu

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2015, 2022 Nora Niemi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728247877

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. Ihmeellinen juomaraha

Vesisade oli jatkunut koko illan siitä asti, kun Anne oli tullut töihin. Ukonilma oli vain pahentanut hänen väsymyksestä johtuvaa päänsärkyään, mutta töistä pois jääminen ei ollut vaihtoehto. Tuijan piti voida luottaa siihen, että hän pystyisi hoitamaan pubin iltana kuin iltana, ja hiljainen keskiviikko oli juuri sellainen päivä, kun ketään ei ollut liikkeellä ja Tuija itse ei halunnut tulla tiskin taakse. Anne ei ollut tilanteessa, että olisi voinut valita työvuoronsa, vaan hänen taloudellinen tilanteensa saneli sen, että hänen täytyi olla kiitollinen joka ainoasta työtunnista. Päänsärystä huolimatta Anne oli kuitenkin sitä mieltä, että maailmassa oli monta paljon huonompaakin hommaa kuin pubin pyörittäminen hiljaisena arki-iltana.

Kammottava sää todella vähensi asiakaskuntaa puoleen normaalista, kun ihmiset eivät viitsineet lähteä mihinkään. Anne sai palvella vain uskollisimpia kanta-asiakkaitaan, jotka näyttivät ryömivän koloistaan paikalle säässä kuin säässä. Muutama nurkkapöytien hampuuseista näytti siltä, että ei ollut löytänyt muutakaan paikkaa mihin mennä rajuilmaa pakoon. Anne oli kuitenkin tottunut palvelemaan koko kansan syviä rivejä. Niin kauan kuin herroilla oli varaa maksaa juomisensa, he saisivat pitää kantapöytänsä.

Ulkona sade piiskasi mustaa asfaltia sellaisella voimalla, että veden kohina kuului jukeboksin jumputuksen yli aina kun pubin ovi aukesi. Anne nosti katseensa pyyhkimästään baaritiskistä seinällä raksuttavaan kelloon. Enää puoli tuntia, ja sitten hän luutisi niin kanta-asiakkaat kuin satunnaiset ohikulkijatkin ovesta pihalle, satoi tai ei, ja painuisi pehkuihin. Viikko oli ollut tavallista raskaampi, ja hän oli varma että sammuisi kuin saunatonttu saadessaan viimeinkin painaa päänsä tyynyyn. Hän napsautti valokatkaisinta kahdesti lähestyvän pilkun merkiksi, ja se sai aikaan hätäistä liikettä nurkkapöydissä. Hän oli juuri laskemassa illan viimeistä olutta yhdelle nuhjuisimmista vieraistaan, kun pubin ovi kävi.

Verhona laskeutuvan sateen läpäisi kirkas salama, joka sokaisi Annen hetkeksi. Oviaukossa seisoi litimärkä, tumma muukalainen. Anne ei nähnyt muuta kuin hänen mustan silhuettinsa rajuilman kirkasta taustaa vasten, ennen kuin tuuli löi oven kiinni hänen takaansa. Kova ääni hätkäytti juuri oluensa saanutta asiakasta niin, että hän loiskautti osan juomastaan rinnuksilleen ja kirosi kovaan ääneen, mutta sisään tullut muukalainen ei näyttänyt välittävän vaan astui vettä valuen sisälle.

- Me suljemme aivan kohta, Anne sanoi ja katseli pää kallellaan sisään tupsahtanutta miestä. Hänellä oli tumma, vesisateen mustaama tukka, joka istui luonnottoman siistinä ja hillittynä hänen päässään rajuilman nostattaman tuulen myllerryksestä huolimatta. Hänellä oli pitkä, musta trenssi jonka kaulukset oli nostettu pystyyn myrskyä vastaan, ja hänen ohimoiltaan valui pieniä vesipisaroita, ainoa merkki siitä että ulkona oli vuosisadan rajuilma.

- Viski, ei jäitä, mies sanoi karheasti ja istui baaritiskille. Anne tuijotti häntä suu raollaan, hämmästyneenä ja vähän ärtyneenä siitä, että joutuisi kantisten lisäksi hätistämään hetken kuluttua vielä tämän uudenkin tulokkaan kadulle. Mies ei millään tavoin sopinut pubin normaaliin asiakaskuntaan. Hänen avatun trenssinsä alta pilkisti kolmiosainen puku ja solmio, jota ei voinut hyvällä tahdollakaan erehtyä mistään ketjuliikkeestä hankituksi. Anne kurtisti kulmiaan, mutta otti lasin ja kaatoi halpaa viskiä silmämääräisesti hieman alle lasin puolivälin.

- Kiitos, mies sanoi käheästi kun Anne työnsi viskilasin hänen eteensä. Hänen äänensä paljasti, että hän oli vanhempi kuin miltä näytti. Kasvot olivat iättömät, mutta miehen santapaperilla hiottu ääni teki selväksi, ettei mies ollut enää pikkupoika.

- Se tekee kympin. Me suljemme aivan kohta, Anne sanoi mahdollisimman kohteliaasti. Miehestä säteili sarjamurhaajan arvaamattomuutta, eikä Anne halunnut jäädä hänen kanssaan kahden sulkemisaikaan. Mies nyökkäsi ja alkoi kaivaa lompakkoaan trenssinsä povitaskusta. Silloin nurkkapöydän kolmikon kesken syntyi kuitenkin pieni kähinä, ja Anne kiersi salamannopeasti tiskin takaa heidän väliinsä rauhoittelemaan. Hän ei todellakaan aikonut jäädä selvittelemään mitään tappelua, joten mitä nopeammin hän puuttuisi asiaan, sitä vähemmän mitään ehtisi tapahtua. Nahistelijat olivat iltojen saatossa oppineet, että jos halusivat juoda kaljansa tässä nimenomaisessa pubissa, tiskin takana seisovaa naista oli syytä kunnioittaa, joten rähinä rauhoittui heti kun Anne meni tilanteeseen väliin. Yksi elämän laitapuolta kulkevista herroista ilmoitti suureleisesti häipyvänsä, ja kaksi muuta istuivat takaisin tekemään selvää tuoppiensa jäämistä.

Anne oli juuri palaamassa tiskin taakse, kun ulkoa räsähti korvia särkevä ukkonen ja salama valaisi koko pubin kun ulko-ovi heilahti jonkun perässä kiinni. Kun Anne kääntyi takaisin, tumma muukalainen oli poissa. Anne rypisti kulmiaan ajatellessaan miehen häipyneen maksamatta, mutta kun hän meni takaisin baaritiskille, tyhjän viskilasin vieressä oli sadan euron seteli ja siro, kultainen sormus jonka kehälle oli upotettu kolme timanttia. Anne otti setelin ja työnsi sen kassaan ajattelematta ensinkään sitä, että mies oli jättänyt melkoisen tipin, ja poimi sormuksen käteensä. Se oli lumoavan kaunis ja herkkä, aivan selvä kihlasormus. Anne ei vain tajunnut, miksi ihmeessä muukalainen oli sen hänen tiskilleen jättänyt. Rajuilma sai ihmiset käyttäytymään omituisesti, mutta tämä oli kyllä jo ihan omaa luokkaansa. Anne työnsi sormuksen housuntaskuunsa, vilkaisi kelloa ja väläytti sitten viimeisen kerran valoja.

- Eiköhän lähdetä sitten, tulette huomenna takaisin, hän ehdotti nurkkapöydälle, joka oli viimeinen saareke, jossa oli enää ketään. Hänen vastaukseksi saamansa juopunut mutina oli hyväntuulista, eikä Annen tarvinnut käyttää lattiaharjaa ajaakseen asiakkaat koleaan yöhön. Miehet lähtivät sovussa, ja viimeinen heistä pamautti pubin oven kiinni Annelle kättään heilauttaen. Kun kanta-asiakkaista piti oikealla tavalla huolta, he tulisivat takaisin, sen Tuija oli opettanut Annelle heti aluksi. Pubi oli sellaisella kulmalla kaupungin lähiössä, että jos sen haluttiin pysyvän pystyssä, asiakkaiden valikoiminen ei ollut vaihtoehto. Kaikki kävijät, joilla oli maksukykyä, olivat tervetulleita, ja Anne oli oppinut nopeasti hyväksymään sen että hänen oli turha haaveilla mistään huippuravintoloiden hohteesta. Heillä kävi juoppoja, työtä vieroksuvia vanhoja äijiä ja köyhiä opiskelijoita, ei sellaisia tapauksia kuin pitkä, tumma muukalainen joka maksoi ylihintaa.

Kun Anne oli saanut siivottua, hän istui vielä hetkeksi yhteen pöydistä ja kaivoi taskuunsa sullomansa sormuksen esiin. Se oli todella kaunis, ja varmasti aivan yhtä arvokas. Mitä ihmettä sellainen mies oli tehnyt tällaisessa paikassa, ja miksi hän oli jättänyt niin upean sormuksen tiskille? Sitä oli vaikea kuvitella vahingoksi, miten ihmeessä mies muka olisi huolimattomuuttaan jättänyt naisten sormuksen baaritiskille? Ei, hänen oli täytynyt tehdä se tarkoituksella, mutta minkä ihmeen takia? Miksi hän halusi niin epätoivoisesti eroon sormuksesta, että hylkäsi sen tällaisen räkälän tiskille, kun olisi voinut saada siitä hyvän hinnan jostain koruliikkeestä?

Anne ei ymmärtänyt miehen ajatuksenjuoksua, mutta otti lopulta sormuksen ja työnsi sen takaisin taskuunsa. Löytäjä sai pitää, eikö niin? Annen rahatilanne oli mennyt koko ajan surkeampaan suuntaan, ja jos hänen käsiinsä työnnettiin tällainen arvokas, upea koru, ei hän sitä aikonut mihinkään löytötavaratoimistoonkaan viedä. Anne yritti huijata itseään ajattelemalla, että ei hän sormusta myisi, ottaisi sen vain talteen, mutta tiesi itsekin että oli parempi olla vannomatta. Jos vuokraisäntä jatkaisi kuumottamistaan maksamattomista rästeistä, jotain hänen olisi keksittävä. Hän sammutti baarin puolelta valot ja meni takahuoneeseen pukemaan päällysvaatteet ylleen.

Vetäessään takkia niskaansa hän vilkaisi isoon peiliin, josta yleensä tarkisti vain että oli laittanut piponsa oikein päin päähän. Hänen peilikuvansa tuijotti takaisin nuhjuisena ja surullisena. Näky sai hänet pysähtymään hetkeksi. Missä välissä hänestä oli tullut tuon näköinen? Farkut hänen jalassaan olivat kulahtaneet ja likaiset. Tukka roikkui poninhännältä pakoon elottomina suortuvina. Pahinta olivat kuitenkin hänen kasvonsa. Ne olivat kalpeat ja väsyneet, silmien alla uupuneet varjot. Hänen ihonsa näytti samealta ja koko hänen olemuksensa oli jotenkin niin luovuttanut, että Anne hämmästyi itsekin. Tuoltako hän todella näytti? Annea ei enää ihmetyttänyt, ettei hänellä ollut elämässään juuri mitään muuta odotettavaa kuin pieni, epävarma palkka, joka kilahti hänen tililleen aina kuun viimeinen päivä ja varmisti sen, että hän voisi jatkaa mitätöntä, merkityksetöntä eloaan taas seuraavankin kuukauden samaan malliin. Anne ei muistanut, koska hän oli viimeksi iloinnut jostain. Hän hipaisi sormusta taskussaan ja ajatteli, että ehkä tämä oli merkki. Ehkä hänellä olisi viimeinkin keino saada vähän iloa elämäänsä, ja maksaa pois vuokrarästinsä. Tumman muukalaisen tippi riittäisi tämän viikon ruokiin. Jos työtunteja kertyisi tarpeeksi, hän saattaisi saada muutaman pennin säästöön. Ja jos hän saisi sormuksesta tarpeeksi rahaa, se voisi ratkaista hänen kaikki ongelmansa. Löytäjä saa pitää, Anne ajatteli, mutta tunsi pienen piston sydämessään, aivan kuin hänen onnenpotkunsa ei olisi ollut ihan rehellistä peliä.

Anne viikkasi olohuoneessa pyykkiä, kun ovisummeri soi. Hetken kuluttua Risto rymisteli rappukäytävää ylös ja pujahti Annen raolleen jättämästä ovesta sisään.

- Morjensta pöytään, Risto huusi ja potkaisi likaiset tennarinsa eteisen kenkätelineen suuntaan. Kengät jäivät hujan hajan lattialle, vähän niin kuin kaikki Riston jäljiltä. Hänellä oli sotkuinen parta ja hieman ylipitkäksi kasvanut tukka, ja ruutupaidan hihansuista repsotti langanpätkiä. Ensinäkemältä oli vaikea kuvitella, että mies oli ammatiltaan räätäli.

- Morjensta itsellesi. Mitäs kuuluu? Anne kysyi ja taitteli viimeiset paidat siistin pinon päälle. Risto heitti itsensä sohvalle ja nosti jalkansa pöydälle. Hänen oikean jalan sukassaan oli reikä isovarpaan kohdalla.

- Mitäs tässä. Saatiin vuoden ensimmäinen linnanjuhla-tilaus, hän sanoi ja virnisti.

Niinpä niin. Vaikka sitä oli päältä päin todella vaikea uskoa, Risto työskenteli yhdessä kaupungin arvostetuimmista muotiliikkeistä ja hänen ompelu- ja suunnittelutaitonsa olivat sillä seutukunnalla legendaariset. Miehen ulkoasua tosin selitti ehkä osaltaan se, että hän oli erikoistunut naisten juhlapukeutumiseen. Risto suunnitteli upeita, värikkäitä ja kirjailtuja iltapukuja, joista jokainen oli yksilöllinen ja