Hämäränkoira

By Virpi Saarinen

Edessä on jälleen yksi muutto, eikä kuudesluokkalainen Tomppa ole asiasta innoissaan. Äiti on saanut töitä maaseudulta, ja Tompan on jätettävä vanha elämä taakseen. Uusien ystävien saaminen ei ole helppoa, mutta onneksi Tomppa tutustuu lähellä asuvaan Ellinooraan. Kun Tomppa löytää läheisestä ladosta koiran ja sen pennut, hän haluaa yhden pennun omakseen enemmän kuin mitään muuta. Äiti ei kuitenkaan suostu ottamaan koiraa. Pian Tomppa tekee valinnan – hänellä olisi kohta oma koiranpentu, eikä edes äiti voi sitä estää.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 2, 2022
• ISBN: 9788728138380

Book preview

Hämäränkoira

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2006, 2022 Virpi Saarinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728138380

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Pikkutalon väkeä

Ei niistä voinut erehtyä. Hiirenpipanoita ne olivat. Hiiri oli käynyt löytöretkellä komeron hyllyllä näkkileipäpaketin ja makaronipussin vieressä.

Tomppa ravisteli näkkileipäpakettia. Sieltä karisi vain murusia, ei onneksi yhtään pipanaa. Tomppa haki palan talouspaperia ja pyyhkäisi hiirenkakat siihen. Paperin hän viskasi roskasankoon. Hän tarkisti vielä muut hyllyt, siirsi riisi- ja jauhopussit pois paikoiltaan ja kurkisti siirappitölkinkin taakse. Ei sieltä enää mitään löytynyt.

Tomppa nosti näkkileipäpaketin pöytään ja otti jääkaapista voita. Jääkaappi hurahti heti käyntiin. Se käydä louskutti kovaäänisesti ja sammui aina niin että tärähti. Joskus aamuyöllä hurina ja tärähdykset tunkeutuivat uneenkin.

Tomppa valutti vettä käsilleen keittiön hanasta. Veden mukana myyräkuumebakteerit huuhtoutuivat viemäriin. Äiti inhosi hiirenkakkoja ja pelkäsi myyräkuumetta, äidin ystävä Minerva oli kai saanut sen kuumeen kesämökkiä siivotessaan.

Nyt äiti ei pääsisi vaahtoamaan pipanoista eikä myyräkuumeista eikä virittämään loukkuja. Koko homma oli hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Tompasta tuntui aina katalalta, kun äiti pani hiirenloukkuun juustonpalan tai piparinkulman ja viritti sen. Kerran Tomppa oli kuullut kolahduksen, kun loukku oli lauennut. Hiiri oli ollut lämmin ja pieni, samannäköinen kuin Aleksin gerbiilit.

Aleksin gerbiileillä oli hassut nimet: Sinappi ja Pippuri. Ne tulivat syömään kädestä, viikset vain kutittivat mukavasti kättä. Kerran Tomppa oli ottanut Sinapin käteensä ja silittänyt otusta. Se oli katsellut ympärilleen kuono väpättäen ja pujahtanut lopulta Tompan hihaan.

Tomppa ei tiennyt, mitä Aleksille, Sinapille ja Pippurille nyt kuului. Hyvää varmaan, eihän Aleksi ollut joutunut lähtemään toiselle paikkakunnalle eikä vaihtamaan koulua.

Tomppa oli. Kesäkuun alussa, samana päivänä kun koulu oli loppunut, Tomppa oli muuttanut Kylä-Kaupin pikkutaloon, koska äiti oli saanut Kylä-Kaupilta työpaikan. Tomppa muisti sen päivän hyvin, vaikka ei olisi halunnutkaan. Äidin, joka ei vilkaissutkaan todistusta, vaikka siinä oli kolme kahdeksikkoa ja käsitöistä yhdeksän. Vaarin, joka kantoi muuttolaatikoita kuorma-autonsa lavalle hikikarpalot otsalla. Auton rahisevan radion ja dieselinhajun.

Matkalla Tomppa oli laskenut kaikki vastaantulijat, joiden rekisteri alkoi T-kirjaimella. Hän oli päässyt viiteenkymmeneenseitsemään, ennen kuin vaari oli kurvannut Kylä-Kaupin pihaan.

Kesäkuu, heinäkuu, elokuu, kolme pitkää kuukautta oli kulunut ilman kavereita. Ilman mitään. Paras linkkuveitsikin oli hävinnyt muutossa.

Tomppa puraisi ison palan leipää ja kaatoi maitoa lasiin. Hän avasi telkkarin ja sääti äänen niin kovalle, että puhe kuului rouskutuksen yli. Ei sieltä mitään hyvää ohjelmaa iltapäivisin tullut. Ei ollut tarpeeksi kanavia.

– Mitä jätkä?

Tomppa ei ollut kuullut äidin tuloa. Yhtäkkiä äiti vain seisoi Tompan takana ja yritti pörröttää hänen tukkaansa. Tomppa väisti.

– Miten koulussa meni? äiti kysyi.

Tomppa haukkasi leipää, rouskutti ja tuijotti telkkaria. Vastaaminen olisi tehnyt asiat vain vaikeammiksi. Eikä äiti kuitenkaan halunnut kuulla sellaista vastausta, joka oli totta.

– Jokos olet saanut uusia kavereita? äiti vain jatkoi pommittamista. – Voisitkin lähteä kaverien kanssa pyöräilemään, kun on niin pitkään vielä valoisaa. Syksymmällä saa taas istua sisällä ihan tarpeeksi.

– Mä voisin auttaa sua lypsyhommissa, Tomppa ehdotti.

– Kyllä minä lypsyt hoidan, Pekkakin lupasi tulla apuun, äiti sanoi. – Mene vain kaverien kanssa.

Tomppa vajosi jääkaapin ja ruokapöydän väliin ahdettuun sohvaan ja sääti telkkarin ääntä kovemmalle. Ehkä äiti siitä ymmärtäisi häipyä. Kiusallista, että äiti oli aina paikalla kysymyksineen ja päänsilityksineen. Olisi joskus mahtavaa tulla koulusta tyhjään kotiin ja olla rauhassa monta tuntia.

– Tiedätkö, mitä minä olen tänään tehnyt? äiti käännähti tiskipöydän äärestä silmät tuikkien ja otti pari hilpeää tanssiaskelta. – Et varmana arvaa!

– Olet levittänyt heinäpaaleja, Tomppa äyskäisi. – Tai avannut tukoksen rehutornista.

Äidin hilpeys ja puhetulva ärsyttivät. Kunpa se olisi osannut olla hetken hiljaa. Ärsytti sekin, että äiti oli karjakko, kuten kaikki täällä karjanhoitajaa nimittivät. Karjakko kuulosti samanlaiselta kuin rutakko tai emakko, sottaiselta. Toisten äidit olivat työssä pankissa tai kaupassa tai kunnantalolla, Matun äiti siivosi vanhainkodissa ja Jannen äiti ajoi taksia. Ne ammatit menettelivät. Kaikki nauraisivat, kun saisivat selville, että Tompan äiti hoiti Kylä-Kaupin lehmiä.

– Kävin ilmoittautumassa kansalaisopiston näytelmäpiiriin, äiti julisti voitonriemuisesti ja sääti telkkarin ääntä pienemmälle. – Ajattele, Tomppa, pääsen mukaan seuraavaan kesäteatteriesitykseen! Voisin kysyä, löytyisikö sieltä sullekin…

– Koulusta tuli yksi lappu, Tomppa keskeytti. – Sun pitäisi laittaa siihen nimi.

Tomppa könysi ylös sohvalta ja haki eteisestä reppunsa. Siellä oli sinikantinen vihko, johon opettaja oli kirjoittanut sivun mittaisen viestin.

Äiti luki otsa rypyssä ja kiersi poninhäntää etusormensa ympärille.

– Heittelit Ellinooran englanninkirjaa ympäri luokkaa… varastit nokkahuilun… nimittelit… miksi sinä Ellinooraa oikein nimittelit?

– Kalkkunaksi. Ja kiljuhanheksi.

– Minkä ihmeen takia?

– No kun se huutaa ja tulee yhtä punaiseksi kaulastaan kuin kalkkuna. Mä näin omin silmin.

Äiti tirskahti, aluksi, mutta heti sen jälkeen hän rykäisi, veti poninhännän kumilenkillä piukkaan takaraivolle ja otti asiallisen ilmeen. Se enteili saarnaa.

– Kirjoita nyt vain se nimi, Tomppa hoputti. – Se oli leikkiä. Kaikki pojat siihen osallistuivat.

Äiti kirjoitti nimensä: Eve Holma. Kirjaimet olivat pieniä ja pyöreitä, käsiala kallistui taaksepäin. Tomppa sujautti vihon takaisin reppuun ja päätti kokeilla, osaisiko hän kirjoittaa äidin nimen samanlaisilla taakse kallistuvilla kirjaimilla. Sillä tavoin he kumpikin pääsisivät helpommalla.

Tomppa nousi sohvalta ja avasi ikkunan. Oli tuulinen, kirkas syyspäivä. Keltaiset lehdet irtosivat pihakoivusta ja lensivät tuulen mukana. Pellolta kuului tasainen hurina. Puimuri haukkasi viljaa, lokit parveilivat.

Tomppa koplasi laatikostaan yhden linkkuveitsistään, kokeili sen terää peukaloaan vasten ja pani veitsen taskuunsa. Hän heitti takin niskaansa ja työnsi lenkkarit jalkaan nauhoja avaamatta.

– Tomppa! äiti huusi, kun Tomppa oli jo ulkoovella.

– Mitä nyt?

– Jätä Ellinoora rauhaan. Kyllä te näin suureen pihaan mahdutte kumpikin.

Nokkahuilusota

– Juoda?

– Drink drank.

– Antaa sallia?

– Let let. Usko nyt, kyllä mä ne osaan. Mä olen saanut kympin joka ikisestä enkun kokeesta, Ellinoora napautti, tempaisi kirjan äitinsä kädestä ja sujautti sen laukkuunsa. Laukku tömähti lattialle niin pontevasti, että koira heräsi. Koira nosti kuononsa ilmaan ja murahti varmuuden vuoksi, vaikka se ei tiennyt, mikä ääni unen oli katkaissut.

– Mahtaisiko Kutvonen oppia agilityä? Ellinoora kysyi. – Milla käy koiransa kanssa agilitytreeneissä joka maanantai. Ne on voittaneet palkintojakin.

– Kutvonen on metsästyskoira, isä huusi tuvan puolelta, – ei sen tarvitse pelleksi ruveta.

Ellinoora katsoi Kutvosta, joka haukotteli kita ammollaan. Ei se järin innokkaalta agilitykoiralta näyttänyt. Mutta ehkä se vaatisi vain hiukan harjoitusta, ja pian Ellinoorakin voisi tuoda kotiin ruusukkeita ja pokaaleja.

Kutvosen nimi pitäisi kyllä vaihtaa. Miten isä olikin keksinyt antaa koiralle nimen vanhan armeijakaverinsa mukaan. Ei harjoitusradalla voisi huutaa »ei sinne Kutvonen»