Kesäkissa

By Virpi Saarinen

Kaksitoistavuotias Sara on ärtynyt. Kuinka isä kehtaa lähettää hänet kesälomalla maalle? Syynä on perhetilanne. Uusperheeseen on tulossa vauva, ja Sara tulee huonosti toimeen bonusäitinsä kanssa. Kesä kuitenkin yllättää. Sara tutustuu maalla Dalton-nimiseen poikaan ja seikkailee tämän kanssa jännittävässä autiotalossa. Sara käsittelee vaikeaa elämäntilannettaan kirjoittamalla. Voiko kirjoittaminen auttaa Saraa sopeutumaan muutoksiin perheessään?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 9, 2022
• ISBN: 9788728138373

Book preview

Kesäkissa

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2007, 2022 Virpi Saarinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728138373

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Hiekkaniemi

Ensimmäiseksi Sara näki traktorin. Se seisoi keskellä hiekkatietä, eikä Kristiinan auto mahtunut sen ohi. Jossain haukkui koira, äänestä päätellen iso, mutta siitä huolimatta Kristiina pysäköi traktorin taakse, nousi autosta ja alkoi nostella Saran matkatavaroita ulos. Sara jäi autoon. Peltihirviöstä levisi öljyinen katku, joka väreili helteessä ja työntyi avoimesta ikkunasta sisään. Sara nipisti sieraimensa peukalon ja etusormen väliin.

– Mukavaltahan täällä näyttää, Kristiina sanoi.

Tekopirteästi, kyllä Sara sen huomasi. Keltaisen hellemekon helmat hulmahtivat liian kepeästi. Kristiina ei tiennyt, miten vihaisen Saran kanssa olisi pitänyt menetellä. Olisiko pitänyt olla viileän välinpitämätön vai toistella isän ja Sirun sinulle-tulee-varmasti-hauskaloma -hokemaa? Matkan ajaksi Kristiina oli valinnut hokeman ja koettanut olla hauska. Siitä, miksi he olivat matkalla Hiekkaniemeen, ei ollut puhuttu sanaakaan.

Sara oli pysytellyt heltymättömänä eikä ollut edes hymyillyt. Ei se tuntunut vaikealta. Sara oli oikeasti vihainen. Hän ei antaisi koskaan tätä matkaa anteeksi. Ei Kristiinalle, ei isälle eikä Sirulle. Ei ainakaan Sirulle.

Hän ei unohtaisi tällaista karkotusta. Kissat eivät unohtaneet, milloinkaan.

Sara räpytteli kiivaasti silmiään. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi, kuinka kynnet painuivat kämmeneen. Ne olivat terävät ja mustat kynnet. Hän oli vahva ja vihainen. Sellaiset eivät itkeneet. Eivätkä hymyilleet. Eivät halanneet, eivät tehneet sovintoa. Eivät ainakaan sellaisten kanssa, jotka ensin lupasivat yhteisen loman ja sitten lähtivätkin yksinään kahden viikon matkalle Roomaan. Työmatkalle muka. Sara sinkautti otsatukkansa alta ukkosmyrskyä enteilevän silmäyksen Kristiinan selkään.

Kristiina kääntyi nopeasti ja pakotti kasvoilleen hymyntapaisen.

– Koeta nyt käyttäytyä ihmisiksi, hän pyysi. – Kaksi viikkoa, nopeasti se kuluu. Saat uusia kavereitakin, täällä on varmasti monta samanikäistä tyttöä.

Sara nosti leukansa pystyyn ja yritti tuhahtaa. Tuhahduksesta tuli vain surkea niiskahdus. Onneksi Kristiina ei kuullut sitä, sillä samaan aikaan talon ovi aukeni ja joku nainen juoksi ulos.

Nainen nosti kätensä tervehdykseen. Huomaamattaan Sarakin liikautti hiukan kättään, mutta pani nopeasti molemmat kätensä puuskaan. Vihaiset eivät vilkutelleet auton ikkunasta.

Nainen oli lihava ja vanha, ainakin vanhempi kuin Kristiina. Hänellä oli omituiset vaatteet: punaiset sortsit, jotka näyttivät olevan ratkeamaisillaan, ruudulliset aamutossut ja jokin uimapuvun yläosaa muistuttava vaatekappale.

– Tervetuloa! nainen hihkaisi ja lähestyi uhkaavasti.

Kristiina ja nainen kättelivät. Naisen korvarenkaat heiluivat.

Ja samassa, ihan varoittamatta, nainen tempaisi auton oven selälleen. Sara tunsi kuumat pulleat käsivarret ympärillään. Korvarengas osui hänen hampaaseensa.

– Hei, minä olen Lea, nainen sanoi. – Kiva kun tulit meille kesävieraaksi. Ja töihinkin, jos vain haluat.

Sara painoi kyntensä autonistuimeen. Hän yritti kyyristyä istuimellaan mahdollisimman pieneksi. Nainen oli suuri ja pehmeä, hänessä oli paljon paljasta suolantuoksuista ihoa ja syvältä pulppuilevaa naurua, liian lähellä.

Sara veti syvään henkeä ja livahti tunkeilevien käsivarsien alta ulos. Hän otti muutaman nopean askelen nurmikolle ja vilkaisi taakseen. Lea heilautti kättään laajassa kaaressa rakennuksia kohti.

– Onpa täällä kaunista, Kristiina heläytti.

Se petturi.

Tämä oli siis Hiekkaniemi, lomakoti, josta isä oli puhunut katse katonrajaan suuntautuneena ja jossa Kristiina ja Siru kilvan vakuuttivat Saran viihtyvän ja pitävän hauskaa.

Saralla ei ollut aikomustakaan viihtyä. Mitä hauskaa voisi löytyä vanhasta maalaistalosta, jonka ympärillä levittäytyi metsää ja peltoa silmänkantamattomiin, ei kauppoja, ei kioskia, ei edes naapureita. Sitä paitsi joku töllisteli häntä ikkunasta, vaaleat kasvot erottuivat selvästi verhojen raosta. Saran oli pakko kääntää töllistelijälle selkänsä.

Punahousuinen nainen pöyhi hiuksiaan ja väläytteli hampaitaan. Kristiina vilkuili kelloaan ja hymyili etäisesti. Hän odotti selvästikin tilaisuutta lähteä.

– Saralla on ollut… hm… sopeutumisvaikeuksia, Kristiina sanoi yhtäkkiä, ääntään madaltaen. – Pohjimmiltaan hän on oikein mukava tyttö.

Sara jähmettyi paikoilleen. Kristiinan sanat kuulostivat siltä kuin hän olisi pitovaikeuksien takia kaupan oleva koira.

– Rauhallinen ympäristö tekee ihmeitä, Lea-niminen nainen naurahti Saran takana. – Sopivasti työtä ja riittävästi unta, ja turvallinen aikuinen aina likellä.

Että ne jaksoivat. Sara sylkäisi. Se osui suoraan oikean tennarin kärkeen. Sara pyyhki jalkineensa ruohikkoon ja katsoi nopeasti ympärilleen.

Pihapiiriin kuului monta rakennusta. Ihan ajotien vieressä kohosi suuri punaiseksi maalattu halli tai varasto. Sen ovi oli auki, ovensuussa häämötti pulleita ruskeita säkkejä. Asuinrakennus sijaitsi pihan toisessa laidassa. Se oli matala ja harmaaksi rapattu, seinää pitkin kiipeli jokin köynnös. Talo ei näyttänyt miltään lomanviettopaikalta eikä leirikeskukselta, vaan ihan tavalliselta kodilta: oven pielessä kukki padallinen petunioita, rapulla näkyi perunoita korissa, joku oli ripustanut tikkaille sinisen paidan.

Missä ihmeessä lomakoti sijaitsi?

Talosta hiukan oikealle näkyi punainen mökki, jonka takaa koiran louskutus tuntui kantautuvan. Sara toivoi, että koiralla oli vahva kaulapanta ja paksu kettinki. Hän ei aikonut mennä lähellekään mökkiä ja sen takana leviävää tiheikköä, joka kätki ties minkälaisia petoja.

Hätäisesti Saran katse kiiruhti tiheikön ohi oikealle ja pysähtyi harmaisiin ulkorakennuksiin. Rakennukset olivat vanhoja ja korkeita, sellaisia joita näki kotiseutumuseossa. Niitä kutsuttiin aitoiksi.

Toisen aitan rapulla näkyi hujan hajan saappaita ja varvastossuja, keltainen selkäreppukin.

Ei kai…?

Sara pudisti epäuskoisena päätään. Eiväthän kesävieraat voineet asua hiirenpissalle haisevissa aitoissa. Ei kahteen aittaan monta asukasta mahtuisikaan.

– Meillä on vain muutama kesävieras kerrallaan, Lea selitti parhaillaan Kristiinalle. – Ei mitään järjestettyä toimintaa, vaan leppoisaa yhdessäoloa ja mahdollisuus osallistua maatalon töihin. Kaikki ovat yhtä suurta perhettä.

– Hienoa, Kristiina sanoi ja vilkaisi taas kelloaan.

Samassa Sara tunsi Kristiinan käsivarret ympärillään.

– Hauskaa lomaa! Parin viikon päästä tavataan.

Sara nipisti huulensa yhteen eikä sanonut mitään. Kristiina istui autoon ja käynnisti, käsi heilahti ikkunassa. Sara nosti kätensä puuskaan eikä vilkuttanut, ei sormenpäällänsäkään. Pian auto rullasi mäkeä alas punainen pölypilvi perässään.

Pieni tyttö

– Täältä tulee Sara, Lea huusi jo eteisessä ja työnsi Saran päättäväisesti sisään. – Eikö olekin kivaa saada uusi kaveri!

Kukaan ei vastannut. Lusikat lakkasivat kilisemästä lautasia vasten, nauru ja puhe leikkautuivat poikki. Sara nosti päänsä pystympään ja silmäili ympärilleen ylhäisesti.

Huone oli jonkinlainen tupa, keittiön ja olohuoneen yhdistelmä. Ikkunan alla oli pitkä pöytä ja kaksi penkkiä. Pöydän ääressä istui viisi ihmistä, ja kaikkien katse kohdistui suoraan Saraan.

– Jaaha, punanenäinen mies tointui ensimmäisenä. – Minä olen Lasse. Hyvä kun saatiin väkeä herneenpoimintaan.

Lasse ojensi kätensä, ja Saran oli pakko tarttua siihen. Käsi oli kova ja karhea. Läheltä katsottuna Lassen nenästä hilseili nahka. Niin suuri nenä paloi varmaankin auringossa tavallista helpommin.

– Ota minunkin kädestä kiinni, vaati Lassen vieressä istuva poika.

Poika koetti nousta penkiltä, mutta keikautti samalla lautasensa kumoon. Keitto loiskahti pöydälle, ja liemi alkoi liristä pöydän alle.

– Voi Topi sinua, Lea huokasi ja juoksi hakemaan rättiä.

Hän pyyhki pöydän, lattian ja viimeksi vielä pojan suupielet, mutta poika vain hymyili.

Hänessä täytyi olla jotain vikaa. Ei Saraa ainakaan olisi hymyilyttänyt, jos joku olisi pyyhkinyt hänen suunsa rättiin. Tarkemmin katsottuna pojan silmät olivat jotenkin vieraan tuntuiset, vinot ja kaukana toisistaan.

Pöydän toisella puolella istuvat tytöt tirskahtivat, mutta tummatukkainen poika nousi seisomaan.

– Terve, poika sanoi ja kumarsi niin että otsatukka valahti toisen silmän päälle. Poika kätteli Saraa kohteliaasti. – Mun nimeni on Ande, ja mä olen Hiekkaniemessä kesäduunissa. Vähän niin kuin renkinä.

Anden kummankin puolen istuvat vaaleat tytöt kikattivat. Sara ei tiennyt, mikä heistä oli hauskaa. Ehkä he nauroivat häntä. Nopeasti Sara tunnusteli hiuksiaan ja vilkaisi, ettei housujen vetoketju ollut auki. Joskus istuessa se saattoi aueta itsestään.

– Tässä on meidän Tiina, Lea sanoi ja halasi nopeasti toista tyttöä, sitä jolla