Eipä tässä mitään

By Tuomas Lehto

Syksyn 2012 Helsinkiin sijoittuva romaani.
”Mukaan mihin?” vastaan yrittäen vältellä klooriveden loiskumista suuhuni.
”Noille reissuille, Eurooppaa kiertämään.”
”Aa, niin. Joo…”
”Mä tiedän, et tykkää lentää. Mutta kyllä sen nyt joskus kestää.”
”Joo kestää varmaankin, mutta en minä tiedä. Pitääkö sitä aina olla johonkin lähdössä. Riittää tässä tarpeeksi kiirettä muutenkin. Minä olen sitä paitsi ihan tyytyväinen, täällä on kaikki.”
”Ei ole Camp Nouta eikä viiden kilometrin biitsiä, noin esimerkiksi.”
Pysähdymme altaan matalaan päähän. Lasken jalat pohjaan. Viereisellä radalla keski-ikäinen nainen tekee ketterän käännöksen.
”Mutta Olympiastadion ja Hietsu on.”

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 20, 2015
• ISBN: 9789523181533

Tuomas Lehto

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. Eipä tässä mitään on hänen esikoisromaaninsa.

Book preview

20

Luku 1

VÄÄNNÄN turvalukon kiinni ja kävelen portaat alas. Tarkistan, että pieni sinikeltainen veturin pienoismalli on povitaskussani, ja käännyn kohti metroasemalle vievää katua. Kulmassa yläkerran yksinhuoltajaäiti ja hänen poikansa näyttävät odottavan juuri paikalle saapuvaa toista äitiä ja suunnilleen samanikäistä tyttöä.

Huomenta, nyt sitten vihdoin lähdetään, kuulen naapurini sanovan tulijoille.

Joo, vihdoin. Se on näemmä sellainen päivä, että heti ensimmäiseksi laitoin vihreää teetä kahvinkeittimeen ja meinasin pestä hampaat käsirasvalla, toinen naisista huokaa.

Meillä taas Julius nousi jo viiden jälkeen kyselemään, että joko kohta voidaan mennä. No, olenhan minäkin tätä tavallaan odottanut. Välillä innolla ja välillä kauhulla...

Tervehdin naapuria kävellessäni ohi ja huomaan, että molemmat hermostuneesti hyppelehtivät lapset kantavat suunnilleen itsensä kokoista reppua selässään. Tosiaan, koulujen täytyy alkaa tänään. Lähikoulun suuntaan koko porukka näyttäisikin tekevän lähtöä, paitsi että ratkaisevalla hetkellä Juliusta ilmeisesti alkoi jännittää. Hän jää seisomaan jalat liimattuina paikoilleen ja äidit puhumaan häntä ympäri, kun käännyn risteyksestä vastakkaiseen suuntaan.

Mutta voiko tuo poika tosiaan olla jo seitsemänvuotias? Kun muutin tänne, hän osasi mitenkuten kävellä. Ensimmäisenä kesänäni muistan ihmetelleeni joskus parvekkeella kirjan kanssa, kun polvenkorkuinen taapero tuiskahteli säännöllisesti naamalleen takapihan nurmikolla. Ei kai siitä mitenkään voi olla niin kauan?

Oma kesälomani päättyi jo heinäkuun lopussa, joten minua odottaa tavallinen tiistai toimistolla. Tänä vuonna oli yhdentekevää, koska lomansa piti, sillä sää pysyi viileänä ja sateisena lähes koko kesän.

En välitä ulkomaille lentelystä, kun pelkästään koneeseen asti pääseminen vaatii kolmen vartin bussimatkan sekä joukon jonotuksia ja melko nöyryyttäviä tarkastuksia - kas kun ei oteta ultraäänikuviakin. Sitten kyhjötät tuntikausia (yleensä pidempään kuin luvattiin) korviahuumaavassa metelissä polvet leuassa jonkun lentopelkoisen kehonrakentajan vieressä, yrität natustaa sämpylää kyynärpäät kiinni toisissaan (jos edes sämpylä suodaan), mietit rasittaako edessä huutava vauva vai penkkisi selkänojaa seuraavalla rivillä potkiva uhmaikäinen enemmän ja että olisiko tuskallisempaa survoutua penkkirivien välistä vessakomerolle vai pidätellä (ellei turvavyön merkkivalo tee valintaa puolestasi). Yleensä pitää vielä vaihtaa konetta jossakin valtavassa metallista ja lasista kootussa epäpaikassa, missä kahvikin maksaisi kympin, ja hakea siellä lähtöporttia, joka vaihtuu vielä kolmannen kerran juuri kun löydät äsken ilmoitetun. Töissäkin on kivempaa. Siksi käyn lähinnä paikoissa, joihin pääsee täältä laivalla tai junalla. Mieluiten lyhyesti.

En siis koskaan ole käynyt Perussa, mistä veturi taskussani on kotoisin. Sen esikuva vetää vaunuja Cuscon kaupungista Machu Pichun inkaraunioille.

Aamun viileys tuntuu sormissa, eikä aurinko vielä ole jaksanut nousta kerrostalojen kattojen yli. Vaaleansinisellä taivaalla näkyy kuitenkin vielä haalea kuu. Väistän vastaani tulevia kolmea pientä koiraa samaan käteen johtavien liekojensa päässä ja jatkan kohti metroasemaa. Muutamiin kadunvarteen pysäköidyistä autoista kiipeää joku väsynyt töihinlähtijä. Tämä jalkakäytävä metrolle vievällä kadulla on revitty auki muistaakseni kolme kertaa tänä kesänä, mielikuvituksellisesti osin samoista ja osin eri kohdista. Seuraavaksi väistelen siis kaivantoja ja kohtia, joissa jalkakäytävä on asfaltin sijasta sepeliä. Tekisi mieli kysyä työmiehiltä, mitä tässä oikein tehdään tällä kertaa, mutta heitä näkee harvemmin kuin vapaata penkkiä aamuruuhkametrossa.

Sellainen seisoo jo asemalla, kun olen perillä. Kävely ilmeisesti kesti tavallista pitempään, vaikka huomioin kuoppien aiheuttaman viivytyksen. Yritän vielä juosta, mutta ovien sulkeutumisesta varoittavat kohtalokkaat kolme piippausta kuuluvat hieman liian aikaisin ja ovet menevät kiinni nenäni edestä. Jarrutan ja kiroan mielessäni. Astelen hieman pidemmälle laiturilla odottamaan. Se tuntuu melkein juoksuvauhdilta, kun metro kiihdyttää samalla vastakkaiseen suuntaan ohitseni ja ulos asemalta. Asetan varpaat keltaiselle viivalle, joka merkitsee turvallisen etäisyyden raiteista, kaivan povitaskusta kännykän ja avaan päivän lehden. Ehdin lukea aseman huminassa peräti yhden uutisen, kun kiskojen sointi paljastaa seuraavan metron olevan jo saapumassa.

Astun sisään, nojaan oranssiin penkinselkämykseen ovien vieressä ja selaan lisää uutisia, joissa tosin ei ole paljoakaan yllättävää. Mikään ei tee erityistä vaikutusta.

Havahdun Kalasataman jälkeen, kun metron sähköinen ujellus yltyy ja muuntuu sen porhaltaessa tunneliin, jonka seinistä ääni heijastuu takaisin. Puoli minuuttia myöhemmin aseman 80–lukuisat keltaiset seinälaatat kertovat junan olevan Sörnäisissä. Jään kyydistä ja väistelen liukuportaiden suunnalta kulman takaa juoksevia metroon pyrkijöitä, jotka ryntäilevät yhtä turhaan kuin minä hetkeä aiemmin. Portaiden yläpäässä piipittää: se kai ohjaa näkövammaiset viereisen hissin luokse. Jatkan ihmisvirran mukana kioskin ohi seuraaviin portaisiin, jotka nostavat minut katutasolle.

Työpaikkani on Keinotec, pienehkö teollisuusyritys, jonka pääkonttori sijaitsee sopivasti metroaseman lähellä, vaikka tuotanto ja tuotekehitys on hajasijoitettu pitkin maakuntia. Opiskeluaikana asuin samoilla kulmilla, joten tunnen nämä talot yhtä hyvin kuin jos olisin piirtänyt ne itse. Jos siis osaisin noin vain suunnitella kerrostaloja.

Muodostan kolmasosan markkinointiyksiköstämme. Yrityksen nimi tulee nokkamiehestä, Keinosesta. Hän uskoo vahvasti tieteellisen täsmälliseen lähestymistapaan markkinoinnissa, mikä on onni minulle. Onnistuin pian yliopistolta valmistumisen jälkeen saamaan työpaikan asiakkaiden, tuotevirtojen sekä markkinointihankkeiden tulosten tilastoijana ja samaisten tilastojen analysoijana.

Viime vuosina Keinotecissa on eletty vaikeita aikoja, kuten melkein koko Suomessa, tai Euroopassa, tai länsimaissa yleensä. Pääkonttorin työntekijämäärä ei ole enää kasvanut ja tuotantolaitoksissa on muutaman kerran lomautettu väkeä. Minä en silti ole joutunut pelkäämään irtisanomista ainakaan toistaiseksi, vaikkei hommia todellisuudessa riitä täydeksi työviikoksi. Osaan keksiä itselleni tarpeeksi tekemistä ansaitakseni suunnilleen palkkani. Minulle on myös runsaasti etua siitä, ettei kukaan muu talossa ymmärrä juuri mitään siitä, mitä teen. Siinä tilanteessa on huomattavasti helpompi näyttää kiireiseltä. Tulen sitä paitsi muun porukan kanssa hyvin toimeen, joten olen monesta syystä tyytyväinen tästä työpaikasta.

Tunnenko huonoa omaatuntoa siitä, että teen vähemmän töitä kuin useimmat työtoverini? Kyllä, luonnollisesti. Useinkin. Joskus olen pohtinut ehdottavani Keinoselle toimenkuvani laajentamista. Hän on kuitenkin niin harvoin paikalla ja aina silloin kiireinen suurimman osan viikkoa pomo kiertää tuotantolaitoksia ja tapaa asiakkaita tai tulevia asiakkaita. Tällä verukkeella en ole vielä saanut otettua asiaa puheeksi.

Tänään rakentelen esitystä muutoksista tuotteidemme kysynnässä ensimmäisen ja toisen vuosineljänneksen välillä. Käytännössä se on jo valmis. Tarkoitus on tehdä kymmenen minuutin vierailu johtokunnan kokoukseen huomenna aamupäivällä. Olen tehnyt samanlaisen paketin neljä kertaa vuodessa niin kauan kuin olen työskennellyt Keinotecissa, joten työssä ei mene kauaa. Uudet luvut vanhojen tilalle, ja tarpeen tullen kehittelen uusia tulkintoja tai lisään uuden graafin, jos muutoksia olisi oikeasti sattunut tapahtumaan. Joskus vaihdan asioiden järjestystä tai jostain kuvasta pystypylväät vaakapylväiksi, vaikka sellaista ei kaaviontekemisen oppikirjoissa erityisesti suositella. Ehkä vuoden viimeiseen tai ensi vuoden ensimmäiseen esitykseen voisin uudistaa käyttämäni pohjan ulkoasun. Joka tapauksessa nautin kiireettömyydestä ja siitä, miten numerot tottelevat minua.

Kokeilen juuri neljännen dian pylväisiin uusia värejä, kun kännykkäni soi takin taskussa. Soittoäänestä kuulen, että toisessa päässä on pikkusiskoni Milla. En tapaa häntä nykyisin kovin usein, koska hän muutti työn perässä Tampereelle. Juttelemme kyllä, mutta ei hän yleensä työaikoina soittele.

Hei Milla, vastaan ja istun takaisin työtuolilleni.

Moi, hei anteeksi kun soitan tähän aikaan, ehditkö puhua? siskoni kysyy niin vauhdikkaasti, etten tahdo saada selvää.

Varmaankin voisin ehtiä, ei tässä mitään kovin pahoja hoppuja, myönnän, eikä siinä ole vähääkään liioittelua. Kuulostaa siltä, että on jotain kiireistä?

Joo, tavallaan. Kuulen Millan vetävän henkeä. Mä olen raskaana! Meille tulee vauva! Kävin juuri neuvolassa. Mä oikeastaan tiesin sen jo aiemmin, mutten oikein osannut ajatella, että missä vaiheessa siitä voi kertoa. Ehkä nyt voi, hän jatkaa avauslausettakin maanisemmalla nopeudella.

Onnea! Siis... tosi hienoja uutisia, mitä tässä muuta voi sanoa.

Oli hyvä ratkaisu istuutua.

Milla meni naimisiin juhannuksen alla. Talvella hänen silloinen poikaystävänsä, nykyinen aviomiehensä, oli muuttanut Millan perässä Tampereelle löydettyään sieltä työpaikan (tietääkseni aiempaa huonommalla palkalla). He tutustuivat alle vuosi sitä ennen.

Kiitos! Tämä on ihan tosi mahtavaa ja ihanaa vaikka toisaalta outoa, että se tapahtui näin nopeasti. En mä tiedä, voiko tätä edes sanoa suunnitelluksi. Vasta kesäkuussa jätin pillerit pois, ja näemmä tärppäsi saman tien. Me ollaan kai sitten aika... Hui, tässä alkaa tulla jo vähän liikaa informaatiota. Mutta siis vauva! Ajattele!

Ajattelen koko ajan. Onnea, en edelleenkään osaa sanoa mitään viisaampaa.

Ei haittaa!

Tulee varmasti olemaan hienoa seurata, mitä kaikkea tässä tapahtuu, ja odottaa sitä kun vauva syntyy.

Niin, ja sinusta tulee setä! Ei kun odotas, siis eno.

Käännän katseeni ulos huoneen ainoasta ikkunasta, työpöytääni vastapäisellä seinällä. Sitä ei onneksi saa auki, mutta siitä näkee kapean, betoninvärisen sisäpihan ylitse vastapäisen rakennuksen takaseinän, joka on joskus ollut iloisen keltainen mutta on sitä nyt enää paikoitellen.

Tosiaan. Eno. Vau. En hetkeen saa sanotuksi muuta. Eh... Joko muuten soitit kotiväelle?

Juuri äsken puhuin molempien kanssa. Nekin tietysti onnitteli ja oli iloisia ja ehkä vähän liikuttuneitakin tai jotain, mutta olin itse asiassa yllättynyt, miten rauhallisesti ne otti tämän uutisen. Odotin pidempää puhelua. Jotenkin hysteerisempää jopa.

Voin suorastaan kuulla Millan tutun virnistyksen. Se on ainakin minun mielestäni pysynyt samanlaisena hänen syntymästään saakka.

Ai jaa? No, eipä ne kai ole sitä tyyppiä, jotka kirkuisivat ja hyppisivät seinille, vastaan.

Hah, no ei. Mutta tavallaan sitä voi silti olla pettynyt... Tai no ei, en mä tänään pety mistään! Kotoa lähtiessä oli ihan pakko laittaa lempikengät jalkaan. Siis kuvittele, musta tulee äiti, parin viikon päästä menen ultraääneen ja mä näen meidän vauvasta kuvan ja kuulen kun sen sydän lyö, Milla sanoo nyt jo lähes normaaliksi rauhoittuneella tempolla.

En taida osata kuvitella, mutta täytyyhän sen olla hienoa, totean ja hamuan työpöydän toisesta päästä vesilasia vain huomatakseni sen tyhjäksi. Jään katselemaan sinikeltaista veturia, jonka olen asettanut lasin viereen.

On se, Milla jatkaa. "Vaikka se pikkutyyppi ilmeisesti tässä vaiheessa näyttää enemmän joltain isopäiseltä ufomieheltä, niin vauva se on. Tuli kauheasti opiskeltavaa, sain kaikenlaisia papereita ja jonkun DVD:n jopa. En edes osannut ajatella, kuinka paljon tämä homma pyörii nyt mun ja mun tekemisten ympärillä. Tuollakin äsken kyseltiin mun elämäntavoista ja töistä ja sairauksista ja ties mistä. Mä kun olin nimenomaan miettinyt vain sitä pientä nämä viime päivät!

Niin, ja Esan asioista hoitaja kysyi myös. Esa oli mukana, mutta meni jo takaisin töihin. Sekin on ihan täpinöissä, voi kyllä olla yhtä paljon peloissaankin kuin innoissaan, mutta olisi halunnut ilmoittaa jo suunnilleen koko maailmalle. Ei kauheasti ehditty vielä puhua tuon käynnin jälkeen. Nyt mä istun tässä neuvolan aulassa ja soittelen teille kaikille. En pystynyt odottamaan yhtään. Mitä mä tässä selitän, mun myös tekisi mieli kertoa vastaantulijoillekin! On tämä ihan mieletöntä."

Uskon. On se, totean ja keinun työtuolillani.

Laskettu aika on muuten sama päivä kuin Esan synttäri.

Oho. Sinulle tulee sitten keväisin kiireinen lahjanostoaika.

Joo, tulee toinen joulustressikausi! Ei mutta musta tuntuisi vain hienolta, jos vauva syntyisi Esan syntymäpäivänä. Ei kai sitä parempaa lahjaa voisi saada.

Niin... ei varmaankaan. Mutta mistä sen tietää, että on raskaana, jos kerran sanoit että tiesit jo? Tunteeko sen jotenkin tai oliko sulla aamupahoinvointia tai jotain?

Raskaustestistä tietysti, höpsö. Mutta okei, tulihan siinä kaikenlaisia pieniä merkkejä, esimerkiksi sellaista kuvotusoloa ja tietysti kuukautiset oli myöhässä – sen takia tein testin. Mä en ehkä mene tarkempiin yksityiskohtiin, ellet erityisesti halua että kerron lisää esimerkiksi tissieni tuntemuksista tai vessakäynneistä.

Öö... joo. Ehkä tämä tieto tosiaan riittää.

Vessakäynneistä puheen ollen, pakko kertoa kuitenkin vielä yksi juttu: Mulla oli jo testiä tehdessä niin vahva tunne sen tuloksesta, että otin kännykän mukaan vessaan. Oli kyllä aikamoista, kun siitä suunnilleen pöntöltä soitin Esalle töihin ja yritin tihrustaa, että vauva on tulossa. Sekin taisi vähän itkeä siellä toisessa päässä. Ei se myönnä, mutta mä kuulin kyllä. Sellainen hetki... ja mä istun vessassa.

Vetää sanattomaksi monella tasolla, totta.

No, luultavasti en ollut ensimmäinen, jolle käy näin, kun vessoissa ne testit yleensä tehdään. Mutta kiitos kun ehdit puhua. Soitellaanko illalla vielä?,