Pako Berliinistä: jännitysromaani

By Johan Streng

Johan Strengin jännitysromaani on todellisuuspohjainen, epätyypillinen vakoilutarina Berliinin muurin rakentamisen ajalta. Nuori itäberliiniläinen opiskelija joutuu onnettoman sattuman, henkilötodistuksen puuttumisen vuoksi värvätyksi epäviralliseksi tiedottajaksi, toisin sanoen vakoojaksi.Tästä alkaa mukaansa tempaavasti kerrottu veijaritarina yllättävine käänteineen. Vapauteen pyrkiviä nuoria itäsaksalaisia muilutetaan rajamuurin ali viemäreiden ja kaivettujen tunnelien kautta, mutta parhain tapa ylittää rajavyöhyke on väärennetty passi ja maahantulolupa.Berliinin ylioppilaiden keskuudessa toimiva Girrmannin ryhmä saa kuuluisuutta uhkarohkeista tempauksistaan mutta toiminta tyrehtyy Stasin ottaessa käytäntöön uusia rajamuodollisuuksia ja kovennettuja otteita rajaloikkareita kohtaan. Se ei estä Oliver Heikeliä väärentämästä kulkulupia,joita ei erota oikeasta ja väärästä.Väärän identiteetin avulla tapahtunut muodonmuutos on myöskin kirjan päähenkilön Martin Altmanin mielikuvituksellinen keino päästä vapaaksi Stasin kiristysotteesta. Lukemalla romaanin Sinulle selviää,miten kummallista oli vakoojien maailma 60-luvun Berliinissä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 15, 2012
• ISBN: 9789522861184

Johan Streng

Johan Streng on porvoolainen lakimies. Häneltä on aikaisemmin julkaistu joitakin dokumentaarisiin aineistoihin perustuvia dekkarikirjallisuuden lajiin kuuluvia veijaritarinoita. Teosten juonen kulku on tarkoituksellisen poukkoilevaa, mikä edellyttää lukijalta tarkkaavaisuutta ja ehkäpä lähihistoriallisten tapahtumien muistamista. Uusimmassa kirjassaan Johan Streng pohtii sattuman vaikutusta ihmisen valintoihin elämäntilanteissa. Ja näistä aineksista syntyy jännittävä dekkari.

Book preview

38

1

Tilaisuus oli tavanmukainen, pienimuotoinen ruumiinsiunaus Friedrichshainin hautausmaan kappelissa omaisten toivomuksesta, mihin Stasi oli suhtautunut myötämielisesti sen jälkeen kun vainajan ruumis oli välittömästi tuhkattu suoritetun ruumiinavauksen jälkeen. Se oli tullut tavaksi tämän tapaisten ongelmien käsittelyssä.

Vainajan arkku oli sijoitettu kirkkosalin eteen korokkeelle ja hautajaisväki istui siellä täällä hajallaan. Muistotilaisuuteen oli saapunut harvoja ihmisiä johtuen siitä, että vainaja oli pitänyt vähän yhteyksiä ystäviinsä, jos niitä ylipäänsä olikaan. Lähisukulaisista ei ollut täyttä tietoa. Kukaan heistä Laura Altmania lukuun ottamatta ei näyttänyt tietävän maallisen vaelluksen jättäneen vainajan poismenosta. Hautajaisväki näytti koostuvan Stasin siviilipukuisista virkailijoista vainajan äidin lisäksi.

Tilaisuus alkoi hartaalla, kaihomielisellä musiikilla. Melodia oli kaunis ja unelias ja toistui ketjumusiikin tavoin hiljeten kerta kerralta, kunnes lakkasi kokonaan kuulumasta, mutta saattoi aistia, ettei se loppuisi koskaan. Se oli vain ihmiskorvan ja aistien ulottumattomissa, kuten oli vainajakin, Martin Altman.

Kapteeni Siedler muisteli lämmöllä niitä yhteisiä hetkiä Dresdenissä, jolloin vainaja oli uskoutunut hänelle kertomalla elämänsä merkittävästä tapahtumasta rajan toisella puolella, mutta vaikka hän kuinka yritti painaa taka-alalle painostavat mielikuvat vainajan viime hetkistä, se ei tuntunut onnistuvan. Sanottiin vainajan kuolleen tapaturmaisesti vyöhykerajan ylittämisessä. Se oli Stasin yleinen tapa ilmaista rajaloikkarin ampumisesta hämäräperäisissä olosuhteissa. Joka tapauksessa rajapoliisi Udo Kupfer oli saanut kunniamerkin pakoyrityksen estämisestä tuona kohtalokkaana iltana Sonnenalleen rajanylityspaikalla. Siedler oli käynyt ruumishuoneella tunnistamassa kuolleen nuoren miehen henkilöllisyyden ennen sen polttamista krematoriossa. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Päinvastoin. Jokin seikka oli jäänyt vaivaamaan häntä.

Suntio oli järjestellyt virsien numerot taululle ja luterilainen pappi astui sakastin puolelta pitämään asianmukaiset kirkolliset menot niin sanotun lyhyen kaavan mukaan. Tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä että seurakunnan paimen Merkel ei tuntenut vainajaa eikä hänellä niin muodoin ollut mitään henkilökohtaista muistikuvaa tai kaunista sanottavaa kuolleesta. Eikä sitä tässä tilanteessa olisi varmaan pidetty sopivanakaan ja olisi ainakin aiheuttanut suurta vahinkoa Merkelin tulevaisuuden toiminnalle pappismiehen tehtävissä.

Toimitus tapahtui joutuisasti. Lopuksi laulettiin kanttorin johdolla yhteisesti matkamies maan. Virren aikana vierasjoukkoon ilmestyi pitkä, laihahko hahmo mustassa nilkkoihin asti ulottuvassa takissaan. Mies oli Kluge, yksi puolueen propagandaosaston pääsuunnittelijoista. Ja silloin Siedlerin mieleen juolahti ajatus siitä, oliko sittenkään kysymys rajalla tapahtuneesta valitettavasta tapaturmasta vai oliko vainajalle rakennettu taitava ansa. Joukkopaot Berliinin läntisille vyöhykkeille oli saatu kuriin muurin rakentamisen jälkeen mutta silloin tällöin tuli ilmi uusia pakosuunnitelmia. Virallisissa lausunnoissa kiellettiin jyrkästi huhut, joiden mukaan rajapoliiseille olisi annettu ohjeet ampua suoraan jokaista laittomasti rajan ylittävää kohti. Mutta todellisuus oli toisenlainen. Sen tiesi jokainen, joka viran puolesta joutui tekemisiin pahaksi revähtäneen ongelman kanssa.

Siedler havahtui synkeistä mietteistään. Merkel oli jo siunannut vainajan ja antoi merkin kukkatervehdysten laskemiseksi. Vainajan äidin Laura Altmanin jälkeen seppeleen laskivat puolueen puolesta kaksi siviilipukuista turvallisuusviraston miestä, minkä jälkeen turvallisuuskomitean jäsen Kluge lausui vainajan äidille osoittamansa surunvalittelut.

Siedler oli ymmällä. Mitä oli tapahtunut? Oliko tapahtunut erehdys? Väärä mies saanut surmansa vai haluttiinko Laura Altmanin olevan siinä käsityksessä, ettei häntä ja hänen toimiaan puolueen uskollisena jäsenenä asetettu kyseenalaiseksi tapahtuman johdosta.

Väki oli poistunut paikalta. Vain Siedler oli jäänyt paikalle juttelemaan pastori Merkelin kanssa.

– Piditte kauniin muistopuheen vainajalle. Tunsitteko hänet hyvinkin, aloitti Siedler keskustelun.

– Tässä ammatissa oppii puhumaan hellyttävästi, vaikkei vainajaa tunnekaan. Joskus sitä onnistuu puristamaan esille jotakin henkilökohtaista, jonkin mieleen jäänen tapahtuman vainajan elämästä puhuttamalla omaisia tai ystäviä. Mutta tästä vainajasta ei jäänyt jäljelle muuta kuin ausweis, henkilötodistus. Eikö ole kummallista, miten vähän meistä jää muistoja jälkeen jääneille. Vain ausweis, nimi ja syntymäaika ja kuolinpäivä.

– Ja sekin väärennetty, lisäsi Siedler. – Ja senpä vuoksi Martin ei jääkään pelkäksi tilastotiedoksi kansakunnan arkistoon.

– Mitä tarkoitatte? Oletteko vainajan omaisia?

– En siinä mielessä kuin tarkoitatte mutta kylläkin viranomainen. Tunsin Martinin viran puolesta. Minun epäkiitollinen tehtäväni oli tunnistaa hänen eloton ruumiinsa.

Merkel katsoi hautajaisvierasta hämmentyneenä. Vieras oli siististi pukeutunut miellyttävän vaikutelman tekevä mies. Tummat hiukset oli kammattu tiukasti jakaukselle hiusrasvalla. Hänen tummaa olemustaan korosti suuret syvältä katsovat hieman surumieliset silmät. Merkelin mieleen ei saattanut juolahtaakaan miehen olevan pelätyn Stasin palveluksessa. Mutta mikä olisi sellainen virka, jonka puitteissa hän oli tutustunut nuoreen yliopistomieheen, joka ei halunnut olla mukana rakentamassa demokraattista Saksaa.

– Tunnetteko Laura Altmanin. Eikö juuri hän halunnut poikansa viimeisen leposijan tänne Friedrichshainin hautausmaalle? kysyi Siedler

– En tunne häntä paremmin. Ymmärsin, että hänen miehensä, Martin Richterin isän hautapaikka on täällä.

Merkel saatteli Siedlerin ulko-ovelle, toivotteli Herran siunausta heidän hyvästellessään.

– Minun ammatissani sitä tosiaan tarvitaan. Valitettavasti olen ateisti tai paremminkin agnostikko.

– Koskaan ei ole myöhäistä tulla uskoon, sanoi Merkel.

Siedler kulki läpi hautausmaan kohti porttia, minkä vieressä oli raitiotievaunupysäkki. Lyhyen matkan jälkeen hän hyppäsi kyydistä Alexanderplatzilla, käveli parin korttelin matkan sisäministeriön turvallisuusviraston rakennukselle ja nousi portaat neljänteen kerrokseen, missä sijaitsi hänen työhuoneensa. Apulainen kiirehti ottamaan takin hänen yltään ja sihteeri istui kirjoituspöydän eteen ottamaan vastaan työmääräykset.

– Voitteko tuoda minulle Martin Altmanin kansion? Martin Altmanista oli toki jäänyt muitakin merkintöjä jälkipolville kuin ausweis Stasin salaiseen arkistoon.

2

Matka Savignyplatzilta rajanylityspaikkaan Friedrichstrassen asemalle ei kestänyt pitkään, vain varttitunnin. Juna oli täpötäynnä töihinsä kiirehtiviä berliiniläisiä. Mutta jo seuraavalla Zoologischer Gartenin asemalla junasta poistui suuri osa matkustajista. Kellään ei näyttänyt olevan tähän aikaan asiaa itävyöhykkeelle. Martin Altman istui vapautuneelle paikalle, sulki väsyneet silmänsä valvotun yön jälkeen. Hänellä ei ollut kiirettä. Työ hotelli Newan portieerina tai ehkäpä olisi oikeampaa sanoa portieerin apulaisena, alkoi vasta yhdeksän jälkeen. Martin Altman ei ollut saanut varsinaisesti koulutusta hotellin vastaanoton vaativaan tehtävään vaan oli ylioppilaaksi päästyään hakeutunut hotellialalle tilapäistehtäviin vain kesäajaksi odottelemaan opintojensa alkamista Humboldltin nimeä kantavassa maailmankuulussa yliopistossa, sen oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Sattui vain käymään niin onnekkaasti, että hotellin johtaja kiinnitti huomionsa Martinin sujuvaan englannin kielen käyttöön, mistä seurauksena oli, että Martin muiden töittensä ohessa sai tehtäväkseen kerran kaksi viikossa toimitella hotellin asioita rajalinjan toisella puolella. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Monet itäberliiniläiset kävivät töissä länsipuolella ja jotkin olivat kiintyneet siinä määrin materiaaliseen hyvinvointiin ja tavaroiden paljouteen, että olivat nähneet parhaaksi siirtyä lopullisesti länteen lähemmäksi työpaikkaansa. Toisin sanoen olivat vaihtaneet kansalaisuutensa. Tällaista muuttoliikettä, mikä sai tilanteen vaikuttamaan pakolaisaallolta, ei itäsaksalainen puolueeliitti voinut sulattaa, minkä vuoksi kanssakäymistä oli ruvettu rajoittamaan turhanaikaisilla muodollisuuksilla kulkulupineen ja tihentyvillä tarkastuksilla rajanylityspaikoissa.

Martin Altman oli ensi kertaa elämässään huomannut, etteivät läntisen puolen kapitalistiset verenimijät olleet sen pahempia kuin muutkaan ihmiset. Päinvastoin hyvinvointi kosketti kaikkia kansalaisia. Oli monipuolista ruokaa ja vaatetusta toisin kuin rajan toisella puolella. Martin Altman oli etuoikeutetussa asemassa niin yksinhuoltajan lapsi kuin olikin. Hänen äitinsä Laura oli ollut vuosikaudet sisäasianministeriön palveluksessa ja näin ollen nautti puolueen jäsenten erityisoikeuksista, mikä tiesi sitä, että Martin oli saanut hyvän koulutuksen eliittikoulussa. Vai voiko sitä sellaiseksi nimittää. Kouluun valikoitui vain korkean puoluehierarkian hemmoteltuja lapsia. Elintasokuilu idän ja lännen välillä, vaikkakin se kaiken aikaa oli kasvanut, ei vaikuttanut täydellä painollaan Altmanien elämään. Ja suhteellinen vauraus, kun ei paremmasta ollut tietoa, antoi harhakuvan korkeasta elämän laadusta ja elintasosta, jota propaganda ruokki tarinoilla kapitalistisen maailman murjomista ihmisistä.

Martin Altman oli kevään jälkeen nähnyt sosialismin todelliset kasvot ja tehnyt päätöksensä. Seuraavan käynnin jälkeen hän ei enää palaisi takaisin. Ja tähän päätökseen oli kaksi syytä. Tai tarkemmin ajatellen oli vain yksi. Trude, tyttö johon hän oli tutustunut Savignyplatzin terassiravintolassa ja rakastunut välittömästi. Käynneillään Jenkinsin, brittiläisen kaupallisen edustuston sihteerin luona ja suoritettuaan hänelle uskotun lähetin tehtävän oli Martin tapaillut tyttöä ja vasta myöhään viimeisellä junalla palannut Friedrichstrassen rajanylityspaikan kautta.

Trude oli varakasta ja hienoa sukua ja hänen isänsä vaikutusvaltaisessa asemassa Berliinin hallintotehtävissä. Luonnollisena seurauksena siitä oli, että Truden ystävätkin olivat vähintäänkin ylempään keskiluokkaan kuuluvia, jotka eivät alentuneet väleihin itäberliiniläisten kanssa. Mikä olikin ymmärrettävää? Se väki, joka kävi töissä Berliinin länsivyöhykkeellä, oli etupäässä vierastyöläisiä vailla opillista koulutusta tai sitten nuoria uhmapäitä, jotka olivat tulleet koettamaan onneaan kapitalistisessa maailmassa. Truden ystäväpiiri oli koppavaa, vauraudessa kasvanutta hemmoteltua ylioppilasnuorisoa toisin kuin Oliver, Martinin lapsuudenaikainen ystävä ja koulukaveri.

Oliver oli tosin aina pitänyt itseään muita viisaampana. Opintojen sijaan häntä olivat kiehtoneet kaikenlaiset pallopelit, joissa hän olikin menestynyt verrattain hyvin. Koulunsa Oliver oli lopettanut jo toiselta luokalta ja siirtynyt seurustelemaan laitapuolen kulkijoiden kanssa. Ja täytyy sanoa Oliverin viihtyneen hyvin tässä yksitoikkoista ja raskasta työtä vieroksuvassa porukassa.

Kuppiloissa istuminen ja siinä yhteydessä monenkirjavien juttujen lomassa vietetty vetelehtiminen vaati rahaa. Jostakin sitä oli ammennettava pennosia jokapäiväiseen ruokaan ja ennen kaikkea juomaan. Ja se tiesi työn tekoa, muttei ihan mitä tahansa.

Martin Altman sulki silmänsä kasvoillaan mairea ilme kuin lapsukaisella imettyään äitinsä tissistä ruoka-annoksensa. Eikä vertaus ollut kovinkaan väärin. Martin oli nauttinut Truden suloista läpi yön unohtaen arkiset tehtävänsä ja sen, että hänen kulkulupansa oli mennyt vanhaksi puolelta öin. Tai ei ehkä voi sanoa, että Martin oli unohtanut. Oli vain käynyt niin, että Trude, joka asui vanhempiensa kanssa loisteliaassa talossa Schlossstrassen varrella, oli pyytänyt Martinia elokuvaillan päätteeksi kotiinsa, koska vanhemmat olivat matkoilla sukulaistensa luona Koblenzissa. Ja oli toinenkin syy. Trude oli aikeissa matkustaa pariksi kuukaudeksi Pariisiin Käthen luo. Ja siitä johtui, että aika oli kulumassa liian nopeasti eikä Martin voisi tavata rakastettuaan pitkään aikaan. Niinpä houkutus hekumallisesta yöstä sai Martinin luopumaan varovaisuudesta.

Olihan liikkuminen Berliinissä aina ollut luvallista vyöhykerajoista piittaamatta, vaikka viime aikoina oli tarkastuksia tihennetty sen vuoksi, että monet itävyöhykkeen ihmiset olivat katsoneet parhaaksi siirtyä pysyvästi länteen. Ja niin kauan kuin työtä Länsi-Berliinissä riitti, ei siitä ollut ongelmia mutta loppujen lopuksi pakolaislauma oli kasvanut niin suureksi, että rajanylittäjät oli passitettava Marienfelden vastaanottokeskuksiin, mistä heidät tarkkojen kuulustelujen jälkeen pyrittiin siirtämään ilmateitse Länsi-Saksaan. Oli miten oli. Martin suostui Truden hellyttäviin pyyntöihin jäädä yöksi hänen luokseen ja aamuun mennessä kaiken patoutuneen seksuaalisuuden lauettua oli Trude vannonut ikuista rakkauttaan. Martin oli käsittänyt, että Truden palattua Pariisista he aloittaisivat yhteiselämän. Kaikki oli selvää. Iltaa oli vietetty Savignyplatzin terassilla. Martin oli saanut tiedon pääsystään opiskelemaan Berliinin vapaaseen yliopistoon Dahlemiin ja osa-aikainen työpaikkakin oli luvassa British Councilin kirjastossa herra Jenkinsin suosituksesta. Elämä näytti hymyilevän Martinille.

– Ethän sitten unohda minua näiden parin kuukauden aikana, sanoi Trude ilkikurisesti hyvästellessään Martinin.

– Palattuasi Pariisista ostamme kihlasormukset, Martin vakuutti ja heilautti kättään tervehdykseksi.

Martin Altman heräsi siihen, että joku tökkäsi häntä olkapäästä.

– Olemme pääteasemalla Friedrichstrassella. Meidän on kuljettava tarkastuspisteen kautta, sanoi harmaaseen päällystakkiin pukeutunut vanhemman puoleinen mieshenkilö.

– On se yhtä helvettiä näiden papereiden näyttö joka ainoassa paikassa ja sen syynääminen, mitä sinulla on laukussasi ja millä rahalla olet tuon ja tuon tavaran ostanut? jatkoi vanha herra marmatustaan.

– Minulla ei ole mitään muuta tarkastettavaa kuin nerouteni tai oikeastaan tämä vanha roomalaisen oikeuden oppikirja. Sain sen Truden isän kirjastosta. Tätä kirjaa ei ole helposti saatavissa edes läntisen puolen kirjakaupoista.

– Mihin te sitä tarvitsette? Eikö olisi parempi lukea vain Marxin kirjoituksia?

– Minut on hyväksytty lukemaan lakia Berliinin vapaaseen yliopistoon ja tämä Institutiones on tenttikirja.

– Vai niin. Olisitte jäänyt jatkamaan opintojanne sinne mistä tulette. Kuka tietää, milloin raja suljetaan lopullisesti?

– Miten niin ajattelette?

Mies katsoi ympärilleen varoen, ettei ketään ollut kuulemassa ja jatkoi.

– Minulla on sisäpiirin tietoa. Pääsihteeri aikoo tehdä lopun tästä jatkuvasta maastamuutosta.

Kulkulupien tarkastusjonossa ei ollut tungosta, vain kymmenkunta muuta vanhan miehen ja Martinin lisäksi. Harmaatakkinen esitti paperinsa rajapoliisille, nyökkäsi tervehdyksen Martinille toivottaen menestystä opinnoissa ja jatkoi matkaansa.

Turvallisuusviraston virkamies ruskea koppalakki päässään tuijotti Martinia ilmeettömästi lasiluukun takaa. Martin työnsi luukun alareunan alta kulkulupansa ja poliisi ryhtyi tutkimaan paperia, tarkasti ja vertasi sitä laatikosta vetämäänsä lupapaperin jäljennökseen ja katsoi uudelleen tuimasti Martinia sanomatta mitään. Sen jälkeen hän vilkaisi sivulleen ihmisvilinään soluttautuvaa vanhaa miestä, epäröi hetkisen ja sitten tiuskaisi.

– Tunnetteko miehen, jonka kanssa vaihdoitte pari sanaa odotellessa vuoroanne?

– En mitenkään. Miten niin ajattelette? Kuka hän oli?

– Stasin päällikkö Voss. Olisi teidän kannaltanne ollut hyvä asia olla hänen tuttunsa.

Martin tunsi, kuinka kaksi rajapoliisia otti tukevan otteen hänen käsistään ja alkoi retuuttaa häntä kohti ovea, jonka yläpuolella luki kuulusteluhuone.

– Seuraava, kuuli Martin ilmeettömän rajapoliisin huutavan mikrofoniin.

Kuulusteluhuone oli ikkunaton koppi. Keskellä huonetta oli yksinkertainen maalaamaton puupöytä, puhelin, joitakin arkkeja lomakkeita ja kynä. Pöydän takana istui kasvoiltaan jotenkin varpushaukkaa muistuttava poliisi, jonka olkamerkeistä saattoi päätellä hänen olevan korkeampiarvoinen poliisiupseeri.

Poliisi loi tylyn katseen pidätettyyn, joka huolestuneen näköisenä oli valmiina lausumaan vastalauseensa laittoman pidätyksen johdosta.

– Te ette sano mitään ennen kuin teiltä kysytään. Tuliko selväksi?

Mies pyöritteli Martinin kulkulupaa käsissään, katsoi sitä katosta riippuvaa lamppua vasten ja asetteli sen eteensä pöydälle ja sitten hitaasti nostaen päätään tiuskaisi kimeällä äänellä.

– Mikä tämä paperi on?

– Herra upseeri, Se on kulkulupa, joka oikeuttaa kulkeman vyöhykerajan yli puolin ja toisin. Se on viranomaisen leimalla varustettu laillinen ylityslupa.

– Tällä luvalla voitte pyyhkiä persettänne. Lupa on mennyt vanhaksi? Missä olette kupannut koko yön?

Martin katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Koppalakkiset rajapoliisit seisoivat hajareisin hänen takanaan vartioiden ainoaa ovea, mistä oli pääsy huoneeseen. Martin mietti, miten vastata tungettelevaan kysymykseen. Kertoako totuuden vai esittäisikö muunnellun version.

– Olin erään tytön luona enkä ehtinyt viimeiseen junaan.