Nelistävän kullan saari

By Edgar Wallace

Kapteeni Edward Tatham saapuu miehistöineen saarelle, jonka hän nimittää omakseen. Saarelta löytyy kultaa sekä ällistyttävän nopea kilpahevonen. Palattuaan meriltä Englantiin Tatham osallistuu hevoskilpailuihin uudella lujaa nelistävällä ratsullaan. Onnistuuko kapteenin pitää perustamansa Tathamen saaren tasavalta hallussaan, kun muiden kansojen laivastot havittelet sitä omakseen? Entä voittaako kapteeni hevoskilpailujen lisäksi erään daamin, Evangeline Smithin, sydämen? Edgar Wallacen seikkailuromaani "Nelistävän kullan saari" alkaa viihdyttävästi kuvitteellisilla todistajanlausunnoilla kapteenin edesottamuksista. Se kuvaa värikkäästi niin meritaisteluja, kyseenalaisia neuvotteluja kuin kullanhuuhdontaakin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2020
• ISBN: 9788726312072

Edgar Wallace

Edgar Wallace (1875-1932) was a London-born writer who rose to prominence during the early twentieth century. With a background in journalism, he excelled at crime fiction with a series of detective thrillers following characters J.G. Reeder and Detective Sgt. (Inspector) Elk. Wallace is known for his extensive literary work, which has been adapted across multiple mediums, including over 160 films. His most notable contribution to cinema was the novelization and early screenplay for 1933’s King Kong.

Book preview

katkeamatta.

I.

Ensimmäinen todistaja esiintyy: Kapteeni Walter Ford,, laivastosta

Kapteeni Walter Ford, kuninkaallisesta laivastosta, Pyhän Mikaelin ja Pyhän Yrjön ritari, joka komensi ensimmäisen luokan risteilijää _Ontariota_, ottanut vastaan laivassaan Hongkongin edustalla ja oli hieman jäykkä sekä vastahakoinen antamaan minulle haluamiani tietoja. Onneksi kirje, jonka Lontoossa oleva lähettiläämme hankki minulle Englannin amiraalikunnalta, poisti häneltä kaiken pelon, että hän mahdollisesti rikkoisi virallisten salaisuuksien asetusta, ja hän kertoi minulle kaikki, mitä hänellä oli kertomista, ytimekkäästi ja suppeasti.

Olin joitakuita vuosia tutkimuslaiva Charterin komentajana, aloitti kapteeni Ford, ja tunnen hyvin sen saaren, josta nyt käytetään nimeä Tatham-saari. Sikäli kuin muistan on sen tarkka asema 20° 5' 5 eteläistä leveyttä ja 37° 15' 4" läntistä pituutta. Viimeksi kävin siellä lokakuussa 1897 suorittamassa syvyysmittauksia saaren pohjoispuolella. Mereltä katsottuna saari näyttää asumattomalta, oikeastaan pelkältä tavattoman isolta, karulta kalliolta, joka kohoaa vedestä äkkijyrkkänä. Sen muoto muistutti minusta summatonta jäävuorta. Saari oli niin jylhän näköinen, että vasta pitkien suostuttelujen jälkeen ja sitkeästi vastusteltuani taivuin ylimmän upseerini ehdotuksesta siihen, että koetettaisiin laskea maihin ja tutkia saaren sisäosia.

Saari on kuudentoista kilometrin pituinen ja leveimmältä kohdaltaan lähes kolmentoista kilometrin levyinen.

Lopullinen sysäys, joka sai minut suorittamaan täydellisen ja tarkan tutkimuksen, oli alusta ohjaavan upseerin, luutnantti A.S.W. Sandersin huomio. Se osoitti, että oli olemassa maanalainen joki, joka nähtävästi laski saaren länsirantaan Merkkiylänteeksi nimittämämme kallion juurelle. Niillä tutkimusretkeilijöillä, joita silloin tällöin oli saapunut saaren läheisyyteen, ei ollut ollut aavistustakaan siitä, että raikasta vettä oli saatavissa, ja juuri sen vuoksi ei Ison-Britannian yliherruus-vaatimuksille oltu koskaan hankittu tunnustusta.

Vielä noin kaksi vuotta sitten ei tämän saaren kansallisuutta oltu määrätty, ja sen omistusoikeus oli hämärä. Iso-Britannia väitti sitä omakseen Tsai-Langin sopimuksen nojalla, Portugali jonkunlaisena 'valtauksena' ja lisäksi Hollanti. Kaikilla saksalaisilla kartoilla se on merkitty Saksan alusmaaksi.

Senjälkeen kun maanalainen joki oli löydetty, päätin tehdä tutkimusretken saaren sisäosiin ja lokakuun 28 päivänä 1897 lähetin sen mukaisesti luutnantti Grangerin höyrypurrellamme kiertämään saaren ympäri ja ottamaan selvää mahdollisista maihinnousupaikoista.

Palattuaan hän ilmoitti, ettei hän mitä tarkimmasta etsinnästä huolimatta ollut löytänyt edes jalansijaa rantaan saakka ulottuvista äkkijyrkistä kallioista. Vain yhdessä paikassa oli hän voinut laskea maihin; saaren koilliskupeella oli nimittäin rantakaistale, joka korkean veden aikana oli kokonaan näkymättömissä, mutta matalan veden aikana näkyi viidentoista metrin pituisena ja viiden metrin levyisenä (luettuna vedenrajasta kallion juurelle), ja siinä hän oli päässyt rannalle.

Mutta tällä kohdalla kuten kaikkialla, sikäli kuin hän oli saattanut nähdä, kohosi kallioseinä katkeamattomana ja sadanviidenkymmenen metrin korkuisena ilman ainoatakaan rakoa tai halkeamaa, jota myöten olisi voinut kiivetä. Tämä oli niin harvinaista, että tarkoin tutustuttuani luutnantti Grangerin selostukseen lähdin itse henkilökohtaisesti tarkastamaan saarta, mutta minulla ei ollut sen parempi onni kuin upseerillanikaan. Olisin palannut jatkamatta hyödyttömältä näyttävää puuhaa, jollei herra Granger olisi huomauttanut, että voisimme leijan avulla saada saaren sisäosista valokuvan.

Niinpä pantiin leija kuntoon, ja laivanlääkäri Doyle kyhäsi tuotapikaa näppärän vehkeen, joka oli valokuvan ottamista varten välttämätön. Jo ensimmäiset yrityksemme luonnistuivat: valokuvauskone toimi tyydyttävästi. Ennenkuin levy kehitettiin, laskin leijan uudelleen ilmaan, mutta pahaksi onneksi painoi tuulenpuuska sen syrjään.

Kolmas ja neljäs kerta onnistuivat hyvin, ja olimme erittäin tyytyväisiä valokuviimme. Mikäli voimme nähdä, oli saaren sisäosassa laaja, vihreä laakso, jossa oli runsaasti puita ja vettä; joukko pieniä jokia laski yhteen kohtaan saaren etäiselle 'muurille'.

Ihmisasutuksesta ei näkynyt merkkiäkään, mutta kun valokuvia suurennettiin, saattoi niistä päätellä, että riistaa ja eläimiä oli siellä yllinkyllin -- minun nähdäkseni laumoittain Etelä-Afrikan kvagga-hevosta muistuttavia eläimiä.

Käytimme isokromaattisia levyjä, joten voin tutkia geologisia muodostumia. Erikoisesti kiintyi huomioni läntisen muurin sisäpuolta reunustavaan kukkulajonoon. Siitä lausuin raportissani:

'Näyttää olevan erittäin mineraalirikas.'

Syvyysmittaukseni lopetin joulukuussa ja samoihin aikoihin jätin raporttini amiraalikunnan päällikölle.

Silloin ei minulla ollut aavistustakaan kapteeni Tathamin olemassaolosta. Saaren nimi oli Ile de Desolation eli Woortz-saari. Kapteeni Tathamista kuulin puhuttavan vasta sitten, kun kaikki muutkin ihmiset kuulivat hänestä -- aivan sattumalta.

Amiraalikunnalle jättämäni raportti oli salaisen asiakirjan luontoinen. Siitä, onko kapteeni Tathamilla ollut tilaisuus nähdä se, en osaa sanoa mitään."

II

Toinen todistaja esiintyy: Ernest George Stuckey.

Oikeuden puhutella Ernest George Stuckeyta myönsi minulle sisäasiain ministeri. Haastattelu tapahtui Lontoon Wormwood Scrubs-nimisen esikaupungin tilavassa vankilassa. Kahden vartijan kuullen kertoi Stuckey siellä minulle oman osansa kertomuksesta.

Hän oli kookas, miellyttävä, kauhean rumasta vanginpuvustaan huolimatta pirteännäköinen mies, joka näytti siltä, mitä hän olikin -- entiseltä sotilaalta.

Olin aikanani amiraalikunnan kuriirina, mutta nyt olen suorittamassa vuoden pituista kuritushuonetuomiota virallisten salaisuuksien asetuksen rikkomisesta. Ennen kuin tulin amiraalikunnan palvelukseen, kertoi Stuckey, "olin korpraalina tykistössä. Tunnen vanhan amiraalikunnan rakennuksen arkistohuoneen, ja jonkun aikaa olin sen valvojana. Siellä oli useita esittelyä varten nidottuja asiakirjoja, joita minä pääsin selailemaan. Ne olivat salaisia asiakirjoja, mutta 'salainen' on vain sanontatapa, mikäli erinäiset armeijan ja laivaston asiakirjat ovat kysymyksessä, ja se sana lisätään usein kaavakkeeseen tai kirjeeseen vain säädöksien vuoksi, kun sisällöllä ei ole erikoisen tärkeätä merkitystä lähettäjälle eikä vastaanottajalle.

Olen usein huvikseni silmäillyt joitakuita nidoksia, mutta harvoin olen löytänyt mitään tarkastamisen arvoista. Selitykseksi minun on mainittava, että olen sen tehnyt yksinomaan joutilaan ihmisen uteliaisuudesta ja ajankuluksi.

Muistan, kun luin kapteeni Fordin selostuksen Tathamin saaresta. Se oli numeroitu merkillä 'Ch. 7743, 1897'. Luullakseni 'Ch.' Merkitsee 'Charter', joka oli kapteenin komentaman laivan nimi. Tämä selostus huvitti minua hyvin kovasti, sillä mielenlaatuni on luonnostaan haaveileva ja romanttinen, ja olen viettänyt tuntikausia sommittelemalla kaikenlaisia mahdottomia juttuja mainitusta saaresta. Osasin ja osaan vieläkin kapteeni Fordin selostuksen ulkoa, ja voisinpa melkein silmät sidottuina piirtää saaresta karttaluonnoksen. Sen kartan näin ensi kerran 1899, ja se kiinnitti mieltäni. Saman vuoden lopulla puhkesi Etelä-Afrikan sota, minut mobilisoitiin reserviin ja lähetettiin sotanäyttämölle.

Suurimman osan sota-ajasta olimme kenraali Frenchin komennuksessa, mutta kun asema Kap-siirtolassa kävi loppupuolella uhkaavaksi, lähetettiin kuninkaallisesta ratsutykistöstä puoli patteria, johon minä kuuluin, kapteeni Powellin johdolla Hennikerin armeijan avuksi.

Silloin saimme hikoilla, sillä Henniker marssitti meitä yötä päivää. Hänellä oli puoli rykmenttiä äskettäin värvättyjä epäsäännöllisiä sotilaita, Kitchenerin partiotaistelijoita, niin itsepintaista joukkoa kuin suinkin voi kuvitella, mutta mainioita taistelijoita. Heidän keskuudessaan näin ensimmäisen kerran kapteeni Tathamin.

Hän oli kookas mies, aina valmis nauramaan, ja hänen silmänsä tuntuivat näkevän toisen lävitse, mutta niiden katse oli uteliaan huvitettu, ikäänkuin toinen olisi ollut oudonlajinen kovakuoriainen. Taistelussa hän oli miesten mies. Tuntui aina siltä, ettei hänellä ollut aavistustakaan pelosta.

Luullakseni hän oli ollut Rhodesian alkuperäisiä ensi-asuttajia. Pidin hänen ulkomuodostaan heti ensi näkemältä; vaikka hän olikin upseeri ja minä halpa sotamies, tuli meistä pian hyvät toverukset.

Se saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta on muistettava, että rintamalla kuri tai se, mitä haluaisin nimittää juhlakuriksi, höltyy; ja toiseksi ei epäsäännöllisen joukon upseeri ole niin ankara miehistölle kuin vakinaisen armeijan upseeri.

Puhellessamme eräänä iltana mainitsin hänelle Fordin selostuksesta, ja se huvitti häntä hyvin suuresti. Hän kerrotti sen minulla viisi, kuusi kertaa; sitten piirsin hänelle saaren kartan ja kuvailin hänelle pääpiirteet leijalla otetuista valokuvista.

Se raportin kohta, jossa puhuttiin mineraalirikkaudesta, innostutti häntä enimmin, ja seuraavana iltana hän kirjoitti kenttä-taskukirjaansa kapteeni Fordin lausunnosta kaikki, mitä muistin.

Murteesta päättäen pidin häntä amerikkalaisena.

Hän kertoi olleensa kultaa etsimässä hyvin paljon ja osasi muka 'haistaa kullan'. Muistaakseni hän komensi partiolaisten toista eskadroonaa, ja hänen miehensä olivat hartaasti kiintyneet häneen. Ne olivat kaikki hänen omia miehiään, hän oli yhdessä heidän kanssaan samoillut, kaivanut kultaa ja metsästänyt, ja hänellä oli tapana käyttää heistä ristimänimiä; he puolestaan nimittivät häntä useimmiten 'Nediksi'.

Ihmeellisintä hänessä mielestäni oli hänen tavaton keskittymiskykynsä. Hän saattoi istua leiritulensa ääressä tuntikausia yhteen mittaan, tuijottaen liekkeihin, kasvoillaan samanlainen ilme, jollaisen olen nähnyt buddhalaisten pappien kasvoilla Burmassa.

Kun hän herkesi ajattelemasta, oli hänellä koko pohtimansa suunnitelma kaikin puolin selvillä, ei pieninkään yksityiskohta ollut jäänyt huomioonottamatta; ja olipa sitten kysymyksessä saalistusretki jollekin farmille tai vakoilu tai säännöllinen taistelu, oli hän punninnut kaikki mahdolliset asianhaarat, kaikki mahdolliset sattumat.

Se minua hänessä hämmästytti. Olimme samassa prikaatissa, kunnes hänet noin kuusi kuukautta ennen sodan loppua lähetettiin rykmentteineen Pietersburgin piiriin, joka on Pretorian pohjoispuolella. Sitten en nähnyt häntä ennenkuin sodan päätyttyä.

Eräiltä hänen miehiltään, jotka tapasin Wynbergin hospitaalissa -- haavoituin taistelussa De Wetiä vastaan -- kuulin huhupuheena, että hän oli riitaantunut hallituksen kanssa saalistetusta karjasta.

Erimielisyys tuntui syntyneen hänen palkkio-osuudestaan. Käsittääkseni ei hän niin paljoa välittänyt omasta henkilökohtaisesta osuudestaan, mutta häntä harmitti ajatus, että hänen miehiään ei kohdeltu oikeudenmukaisesti. Lopputulos oli, että hallitus menetteli aika pahasti, ja hän oli jutusta selviytyessään tuntuvasti köyhempi kuin sitä ennen.

Kesäkuussa 1902 kohtasin hänet uudelleen. Olin ottanut eron sotaväestä ja siirtynyt jälleen amiraalikunnan palvelukseen, kun sain häneltä kirjeen, jossa hän pyysi minua tapaamaan itseänsä Fregilonin ravintolassa.

Hän oli yhä sama huoleton veitikka, mutta näytti oudolta ja luonnottomalta siviilipukimissaan. Hän on sellainen mies, jota ei voi kuvitella muuten kuin ratsastussaappaissa ja lerppahatussa. Panin merkille, että hän näytti hyvin köyhältä. Hänen kenkänsä olivat paikatut, kauluksen reuna oli kulunut ja hänen pukunsa ilmeisesti valmiina ostettu. Nautimme vaatimattoman päivällisen, jonka hän maksoi, antaen tarjoilijalle sievoiset juomarahat. Hän kertoi saapuneensa erään miehensä kanssa Lontooseen haalimaan rahaa jotakin 'retkikuntaa' varten.

Hänen eskadroonansa tähteet olivat Kap-kaupungissa odottamassa häneltä tietoja. Tiedustin häneltä, kuinka paljon hän tarvitsi, ja hän vastasi huolettomasti: 'Noin viisikymmentätuhatta dollaria.'

Nähtävästi hän ei tuntenut Lontoossa ainoatakaan sielua, eikä hän siihen mennessä ollut tavannut sellaista kapitalistia, joka olisi ollut taipuvainen lainaamaan hänelle tuota tarvittavaa rahaerää tai ylimalkaan rahaa laisinkaan.

Hän myöskin mainitsi minulle, että eräs espanjalaisamerikkalainen liike Cityssä oli tarjonnut hänelle omituista tointa. Sen tarkemmin hän ei selittänyt tarjousta eikä sen erikoisluonnetta. Hän oli mennyt liikkeeseen, toivoen saavansa sieltä rahat, mutta siellä oli nähtävästi esitetty hänelle jotakin toista seikkailua.

Sen verran käsitin hänen lausumistaan katkelmista. Hän oli nähtävästi keskustellut esityksen johdosta ja melkein hyväksynyt sen, sillä hän oli syventynyt asiaan perinpohjin, ja kun hän peräytyi, oli tapahtunut kiivas kohtaus, minkä jälkeen oli mitä juhlallisimmin vaihdettu vaitiolon lupauksia. Se kaikki kuulosti hyvin salaperäiseltä, ja yhteen aikaan ajattelin kapteeni Tathamin panevan omiaan.

Hän mainitsi lähtevänsä takaisin Kap-kaupunkiin viikon kuluessa, mutta sitä ennen hänen oli suoritettava pari asiaa. Sanoin hänelle, että minulla oli säästössä vähän rahaa, kaikkiaan parikymmentä puntaa, ja että mielelläni lainaisin ne hänelle. Hämmästyksekseni hän otti tarjoukseni empimättä vastaan. 'Pienestäkin erästä on meille nyt apua', hän selitti. Seuraavana päivänä lähetin rahat hänen ilmoittamallaan osoitteella ja sain sitten häneltä kuitin ja kahdenkymmenen punnan velkakirjan.

Toistamiseen en häntä tavannut. Kaksi päivää senjälkeen näin iltalehdissä uutisen, jonka otsakkeena oli: 'Merkillinen varkaus'.

Siinä kerrottiin, että eräs Thomas Stence and Co:n ilmapallo-liikkeen palveluksessa oleva ajomies oli lähetetty viemään pientä palloa Hurlinghamiin tunnetulle ilmailijalle kreivi Castinille.

Sillä aikaa kun ajomies joi teetä eräässä kahvilassa Brentfordin High Streetin varrella, oli kaksi miestä ottanut rattailta laatikon, johon pieni pallo oli sullottu, ja poistunut, vieden sen mukanaan.

Kun toisella miehistä oli edessään kuorma-ajurin nahkainen esiliina, eivät näkijät epäilleet mitään, ja varkaat saivat häiritsemättä luikkia tiehensä. Lehdissä julkaistiin miehistä täydellinen kuvaus, eikä minun ollut laisinkaan vaikea tuntea 'kuorma-ajuria, jolla oli nahkainen esiliina' kapteeni Tathamiksi.

Viikkoa myöhemmin hän astui laivaan, ja minä sain häneltä Southamptonissa leimatun kirjeen, jossa hän ilmoitti, että 'ylivoimaisista esteistä huolimatta saamme kuitenkin vähitellen hankituksi retkikunnan menestyksellistä järjestämistä varten tarvittavat varustukset'. Siihen aikaan olin hieman ymmällä, mutta varsin pian aloin oivaltaa, mikä hänen varkautensa tarkoitus oli. Senjälkeen en tavannut kapteeni Tathamia. En ole kohdannut häntä myöhemminkään.

Lokakuun 28 päivänä 1906, muutamia päiviä 'Partiolaisen' huomiotaherättäneen voiton jälkeen Cesarevitch-kilpailussa, toi postinkantaja minulle Chancery Lanen haarakonttorista lähetetyn postipaketin. Sen sisällä oli toinen vahapaperiin kiedottu paketti. Kääreeseen oli kiinnitetty paperiliuska, johon oli kirjoitettu sanat: 'Se palautetaan Teille satakertaisena -- Ned Tatham'.

Kun aukaisin sisemmän paketin, löysin sieltä sata kappaletta kahdenkymmenen punnan setelejä. Ne oli sidottu kahteen nippuun, joissa kummassakin oli viisikymmentä seteliä. Viime vuoden joulukuussa pidettiin amiraalikunnan palvelushenkilöiden keskuudessa tutkimus Tatham-saaren tapahtumien johdosta. Sen tuloksena oli, että minut pantiin syytteeseen virallisten salaisuuksien asetuksen kolmannen pykälän c-kohdan nojalla, joka kuuluu:

'Jonka haltuun on uskottu asiakirjoja tai tietoja, jotka … koskevat Hänen Majesteettinsa armeijaa tai laivastoa, ja joka tahallaan ja rikkoen sellaisen luottamuksen ilmaisee hänelle uskotut tiedot toisille, kun valtion etujen kannalta niitä ei saisi ilmaista.'

Juttuni oli