Vakooja

By James Fenimore Cooper

Eletään Yhdysvaltain vapaussodan aikoja. Harvey Birch on amerikkalainen kauppias, joka päätyy työskentelemään vakoojana Amerikan puolelle. Birch ei täysin onnistu tehtävässään, sillä hän herättää epäluuloja kanssaeläjissään. Muut eivät kuitenkaan epäile Birchin olevan Amerikan puolella – häntä epäillään vakoilusta vihollisen puolelle, briteille. "Vakooja" on James Fenimore Cooperin jännittävä klassikkoromaani vuodelta 1821.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726311662

James Fenimore Cooper

James Fenimore Cooper was born in 1789 in New Jersey, but later moved to Cooperstown in New York, where he lived most of his life. His novel The Last of the Mohicans was one of the most widely read novels in the 19th century and is generally considered to be his masterpiece. His novels have been adapted for stage, radio, TV and film.

Book preview

www.egmont.com

Johdanto.

Tekijältä on usein kysytty, perustuvatko tämän kirjan tärkeimmät luonteet, ja missä määrin, todellisen elämän esikuviin. Parhaiten hän voi kysymykseen vastata esittämällä kaunistelematta lukijoilleen ne seikat, jotka ovat johtaneet sen julkaisemiseen.

Monta vuotta takaperin tämän kirjan kirjoittaja vieraili erään kuuluisan miehen luona, jolle Amerikan vallankumouksen pimeimpinä aikoina oli uskottu useita tärkeitä luottamustoimia. Keskustelu kääntyi kysymykseen, mikä vaikutus suurilla valtiollisilla tapauksilla on luonteeseen ja minkä puhdistustyön isänmaanrakkaus voi saada aikaan tämän tunteen voimakkaana herätessä koko kansassa. Innokkaimpana esiintyi keskustelussa mies, jolla vuosiensa, ansioittensa ja ihmistuntemuksensa johdosta oli parhaat edellytykset tällaisen keskustelun johtamiseen. Kuvaltuaan ensin, kuinka kansan suuri taistelu 1775-vuoden sodassa silmäänpistävällä tavalla oli antanut varsinaisten syvien rivien ajatuksille ja toimille uuden kunniallisen suunnan, niiden oltua siihen saakka kokonaan piintyneinä elämän jokapäiväisimpiin asioihin, hän sanainsa valaisemiseksi kertoi tarinan, jonka todenperäisyyden hän oman näkemänsä nojalla saattoi taata.

Vaikkei Englannin ja Yhdysvaltain riita oikeastaan ollutkaan mikään perheriita, muistutti kuitenkin moni piirre sisällistä sotaa. Yhdysvaltalaiset eivät koskaan perustuslaillisesti olleet Englannin varsinaisia alamaisia, mutta olihan molemmilla kansoilla yhteinen kuningas. Kun Amerikan kansa hylkäsi kuninkaansa ja Englannin kansa päätti auttaa hallitsijaansa hänen koettaessaan saada valtansa takaisin, sai taistelu enimmäkseen sisällissodan luonteen. Suuri osa eurooppalaisista siirtolaisista, jotka olivat siirtokuntiin asettuneet, piti kruunun puolta, ja monissa paikoin nämä yhdessä niiden amerikkalaisten kanssa, jotka eivät tahtoneet kuninkaasta luopua, saivat vaa'an kallistumaan ehdottomasti emämaan puolelle. Amerikka oli silloin vielä liian nuori, se tarvitsi liian kipeästi joka sydämen, joka käden, voidakseen suhtautua välinpitämättömästi näihin vastapuolueisiin, vaikk'eivät ne olleetkaan sen suurempia. Pahennus kävi paljon suuremmaksi siitä, että englantilaiset koettivat käyttää näitä sisällisiä riitoja omaksi hyödykseen, ja kahta arveluttavammaksi se kävi, kun huomattiin heidän ryhtyneen siirtokunnista kokoamaan sotaväkeä, jonka piti olla Euroopasta tuotujen joukkojen apuna nuoren tasavallan nujertamisessa. Kongressi sen vuoksi asetti erikoisen salaisen valiokunnan nimenomaan ehkäisemään näitä yrityksiä. Mr --, juonen kertoja, oli tämän valiokunnan puheenjohtaja.

Ryhtyessään täyttämään niitä uusia velvollisuuksia, jotka tähän toimeen liittyivät, Mr -- muun muassa käytti apunaan asiamiestä, jonka tehtävät eivät paljoakaan eronneet tavallisen vakoojan tehtävistä. Tämä mies, kuten on helppo arvata, eli asemassa, jossa moinen kaksinainen toimi tuntui vähimmän vastenmieliseltä. Hän oli köyhä ja oppimaton tavallisen sivistyksen kannalta arvostellen; mutta hän oli kylmäverinen, ovela ja peloton luonteeltaan. Hänen tehtävänsä oli saada selville, missä osassa maata kruunun asiamiehet koettivat pestata väkeä, lähteä paikalle, ottaa pesti, olla innokkaasti kannattavinaan asiaa, jonka puolelle hän oli näköjään ruvennut, ja koettaa tämän ohella urkkia vihollisen kaikki salaisuudet. Nämä hän tietenkin ilmaisi esimiehilleen, jotka kaikin keinoin, mitä heidän käytettävinään oli, koettivat tehdä englantilaisten tuumat tyhjiksi. Se heille usein onnistuikin.

On helppo arvata, että tämänkaltainen toimi saattoi mitä suurimpiin vaaroihin. Paitsi ilmitulemista uhkasi vakoojaa joka päivä vaara joutua amerikkalaisten itsensäkin käsiin, jotka aina rankaisivat tämmöisistä synneistä oman maan asukkaita ankarammin kuin eurooppalaisia. Ja tosiaan paikkakuntain viranomaiset monta kertaa vangitsivatkin Mr --:n asiamiehen; kerran hänet jo vihastuneitten maanmiesten toimesta tuomittiin hirtettäväksikin. Vangitsijoille toimitetut nopeat salaiset käskyt kuitenkin pelastivat hänet häpeällisestä kuolemasta. Hänen annettiin päästä pakoon; ja tämä näennäinen ja samalla kyllä todellinenkin vaara suuresti auttoi häntä hänen uskotellessaan englantilaisille, että hän todella oli se mies, josta tahtoi käydä. Amerikkalaisten kesken hänet leimattiin rohkeaksi ja piintyneeksi kuningasmieliseksi, toryksi. Tällä tavalla hän salassa palveli maataan taistelun alkuvuosina, ainaisten vaarain ympäröimänä, ansaitsemattoman häväistyksen uhrina.

Vuonna 17... Mr -- nimitettiin erääseen Euroopan hoviin korkeaan ja kunniakkaaseen toimeen. Kongressissa hän edusmiestoimestaan luopuessaan pääpiirtein kertoi nämä seikat, voimatta kuitenkaan ilmaista asiamiehensä nimeä, ja pyysi edustajia myöntämään jonkin palkinnon miehelle, joka suuriin vaaroihin antautuen oli ollut erittäin suureksi hyödyksi. Myönnettiin sopiva rahamäärä, ja sen perille vieminen annettiin salaisen valiokunnan asiamiehen toimeksi.

Mr -- toimitti asiamiehelleen tiedon, että hän tahtoi tätä tavata. Kohtaus tapahtui metsässä, yösydännä. Mr -- kiitteli siellä kumppaninsa uskollisuutta ja taitoa, selitti, miksi heidän yhteistyönsä nyt päättyi, ja lopuksi ojensi hänelle rahat. Mutta toinen astui askelen taapäin eikä suostunut niitä vastaanottamaan. Maa tarvitsee kaikki rahansa, hän sanoi; mitä minuun tulee, niin voin tehdä työtä ja elättää itseni monella tavalla. Kehoituksista ei ollut mitään apua, sillä isänmaanrakkaus oli ylinnä tämän merkillisen henkilön sydämessä; ja Mr -- sai viedä rahat takaisin tuntien syvää kunnioitusta miestä kohtaan, joka niin kauan oli palkatta pannut alttiiksi henkensä sen asian hyväksi, jota he yhdessä palvelivat.

Tekijä sai sen käsityksen, että Mr --:n asiamies myöhemmin suostui vastaanottamaan palkan palveluksistaan; mutta vasta sitten, kun hänen maansa täydelleen kykeni sen maksamaan.

Tarvinnee tuskin lisätä, että tämänkaltainen juttu tapauksiin päähenkilönä osaaottaneen yksinkertaisesti ja vaikuttavasti kertomana teki kaikkiin kuulijoihin syvän vaikutuksen. Monta vuotta myöhemmin asianhaarat, joista tässä on tarpeetonta tehdä selkoa ja jotka olivat aivan satunnaisia, saivat tekijän julkaisemaan kertomuksen, josta sitten, hänen silloin vähääkään aavistamatta, tulikin melko pitkän jakson ensimmäinen. Samat satunnaiset syyt, jotka johtivat kirjan syntymiseen, määräsivät sen näyttämön ja yleisen luonteen. Edelliseksi oli otettu vieras maa; jälkimmäisen aikaansaajana oli kömpelö yritys kuvata ulkomaisia tapoja. Kun tuo juttu sitten pääsi julkisuuteen, alkoivat tekijän ystävät moittia, että hän, vaikka olikin sydämeltään ja synnyltään amerikkalainen, oli maailmalle antanut teoksen, joka vain jossakin vähässä määrin auttoi ravitsemaan oman maan nuorison ja kokemattoman yleisön mielikuvitusta, kun kuvat oli saatu kokonaan vieraan elämän piiristä. Hyvin tietäen, kuinka suuri osa hänen teelmästään oli suorastaan tilapäistä, kirjoittaja huomasi tämän moitteen osittain oikeutetuksi. Ainoa keino, mikä hänellä oli vallassaan, oli toisen kirjan kyhääminen, jonka aihe ei jättäisi sijaa moitteelle maailman, enempää kuin hänen itsensäkään silmissä. Hän valitsi aiheekseen isänmaanrakkauden; ja niille, jotka lukevat tämän johdannon ja kirjan itsensä, tuskin tarvitsee lisätä, että hän otti yllä kerrotun tarinan sankarin aihetta parhaiten valaisevaksi esikuvaksi.

Vakoojan julkaisemisen jälkeen on ilmestynyt montakin selontekoa eri henkilöistä, joita kirjoittajan otaksutaan ajatelleen tätä kirjaa kirjoittaessaan. Kun Mr -- ei maininnut asiamiehensä nimeä, ei kirjoittaja ole koskaan saanut sen tarkempaa tietoa hänen henkilöllisyydestään, kuin mitä tässä on kerrottu. Sekä Washingtonilla että Sir Henry Clintonilla oli harvinaisen paljon salaisia lähettejä. Sodassa, joka niin monessa asiassa oli sisällisen sodan luontoinen ja jossa taistelevat riitapuolet olivat samaa verta ja puhuivat samaa kieltä, olisi tuskin voinutkaan olla toisin.

Tekijä on tätä painosta varten korjannut kirjan tyyliä. Hän on siinä suhteessa koettanut tehdä teoksensa paremmin sen suosion arvoiseksi, jolla se on vastaanotettu, vaikka hänen täytyykin myöntää kertomuksen rakenteeseen pujahtaneen niin paljon virheitä, että se samoin kuin rappeutunut rakennus ehkä olisi mieluummin rakennettava uudelleen kuin korjattava. Kaksikymmentäviisi vuotta vastaa kokonaisia aikakausia enimmissä Amerikan asioissa. Kaiken muun ohella ei sen kirjallisuus ole vähimmin edistynyt. Niin vähän odotettiin tämänkaltaisen alkuperäisen teoksen julkaisemisesta siihen aikaan, jolloin se kirjoitettiin, että Vakoojan ensi osa oli ollut jo monta kuukautta julkaistuna, ennenkuin tekijä tunsi riittävää kutsumusta kirjoittaa riviäkään jälkimmäistä osaa. Toivottomaan asiaan uhratut ponnistukset ovat harvoin uhraajansa arvoiset, olivatpa tämän yleiset ansiot kuinka vähäiset hyvänsä.

Pieni tarina, joka liittyy tämän kirjan aiheeseen, antaa lukijalle ehkä hiukan käsitystä amerikkalaisen kirjailijan toiveista tämän vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä. Toista osaa hitaasti painettaessa käsikirjoituksesta, joka tuskin oli ennättänyt kuivua latojan käsiin joutuessaan, kustantaja vihjaili kirjan ehkä paisuvan niin suureksi, ettei siitä tulisi mitään voittoa. Hänen mielensä rauhoittamiseksi viimeinen luku kirjoitettiin ja painettiin sivunumeroineen useita viikkoja ennen kuin sen edellä käyviä lukuja oli edes päässä hahmoteltu. Tämä itsessään anteeksiantamaton tosiasia on ainakin omiaan selittämään, miksi esiintyjät poistuvat näyttämöltä niin kiireisesti.

Maani on joutunut suurten muutosten alaiseksi sen jälkeen, kun tämä kirja alkujaan kirjoitettiin. Kansani on lujittumassa rustosta luuksi, ja yleisön mieli alkaa kehittyä yhtä nopeasti kuin valtakunta paisuu. Marssia Vera Cruzista Meksikoon johti sama urhea soturi, joka neljännesvuosisataa aikaisemmin kunnioittavasti mainittiin tämän kirjan viimeisessä luvussa. Kunniakas oli hänen marssinsa ja loistavat sen avulla saavutetut sotilaalliset tulokset, ja ne veivät kansakuntaa henkisesti eteenpäin askelen, joka vastaa kokonaista aikakautta kehityksessä todellista itsenäisyyttä ja korkeata valtiollista vaikutusta kohti. Niiden tykkien kaiku, jotka täyttivät azteekkien laakson jyrinällään, kuului Atlantin toisellekin puolelle synnyttäen sekä toiveita että pelkoakin.

Nyt ei meillä ole muuta pelättävää vihollista kuin vihollinen, joka on keskuudessamme. Jos totuttaudumme pitämään kansaakin erehtyvänä olentona ja käytämme hyväksemme niitä neuvoja, jotka viisaus on kokemuksesta poiminut, voimme hyvällä syyllä toivoa, että sama Kaitselmus, joka meitä lapsuudessamme niin erinomaisesti auttoi, on miehuudellemmekin oleva suopea.

Coopertownissa, maaliskuun 29:ntenä 1849.

Ensimmäinen luku.

Vuoden 1780 tehdessä loppuaan nähtiin yksinäisen matkustajan kulkevan tietään eräässä niistä pienistä laaksoista, joita on paljon Länsi-Chesterissä. ¹ Kylmän kostea ja yltymistään yltyvä itätuuli ilmaisi vakuuttavasti, että lähestyi myrsky, jonka voitiin otaksua kestävän useita päiviä, kuten tavallisesti, ja turhaan matkustajan kokenut silmä illan pimeässä tähyili joka puolelle soveliasta suojaa etsien, jossa hän voisi löytää välttämättömät laitteet, niin kauan kuin sade, joka jo oli paksuna usvana alkanut ilmakehään sekaantua, pitäisi häntä vankeudessa. Ei kuitenkaan löytynyt mitään muuta kuin köyhän kansan pieniä ja epämukavia asumuksia, ja niiden turviin ei hänen mielestään juuri tässä ympäristössä ollut levollista ja viisasta uskoa itseään.

Brittien saatua haltuunsa New Yorkin saaren ² tuli Länsi-Chesterin kaunti olemaan yhteistä aluetta, jossa molemmat sotapuolet toimivat koko ajan, niin kauan kuin vallankumoussotaa vielä kesti. Joko suhteittensa ehkäisemänä tai pelosta suuri osa asukkaista teeskenteli puolueettomuutta, vaikk'eivät he suinkaan olleet puolueettomia. Alemmat kyläkunnat tietenkin kuuluivat etupäässä kruunun vallan alle, jota vastoin ylemmät, tuntien itsensä turvallisiksi mannerjoukkojen läheisyyden vuoksi, rohkeasti julistivat vallankumouksellisia mielipiteitään ja oikeuttaan hallita itseään. Paljon oli kuitenkin valenaamojakin, jotka eivät vielä tänä päivänäkään ole naamaristaan luopuneet; ja moni mies on hautaan vaipunut maanmiestensä oikeuksien viholliseksi leimattuna, vaikka hän salassa on ollut vallankumouksen johtajien tehokas asiamies; ja jos toiselta puolen eräitten leimuavien patrioottien salaiset kätköt olisi voitu saattaa päivän valoon, olisi löytynyt kuninkaallisia suojapasseja suurien brittiläisten kultakasain alta.

Matkustajan jalon ratsun kavioiden kapsaessa olisi voitu nähdä erään talon emännän varovasti raottavan rakennuksen ovea tarkastaakseen vierasta; ja ehkä kasvot poispäin kääntyneinä ilmaisevan tähystyksensä tulokset miehelleen, joka rakennuksensa takaosassa oli valmiina tarpeen tullen pötkimään piilopaikkaansa läheiseen metsään. Laakso oli kauntin pituussuuntaan nähden melkein sen keskellä, ja se oli siksi lähellä kumpaakin armeijaa, ettei varastetun tavaran takaisin toimittaminen niillä seuduin ollut mikään tavaton tapaus. Tosin ei samoja tavaroita aina saatu takaisin; mutta summittainen hyvitys tavallisesti kuitenkin saatiin, vaikk'ei laillista oikeutta ollutkaan, ja vääryyttä kärsinyt sai siten vahingon korvatuksi, vieläpä usein melkoisen palkkionkin omaisuutensa väliaikaisesta käyttämisestä. Laki sanalla sanoen oli toistaiseksi kumottu tässä seudussa ja lain käyttö yksityisten etujen ja voimakkaamman intohimojen mielivallassa.

Vieras, jonka ulkomuoto näytti niin epäiltävältä ja jonka hevonen kaikin puolin oli sopusoinnussa hänen uljaan ja suoran ryhtinsä kanssa, vaikka siltä puuttuivatkin kaikki sotaratsun tavalliset varustukset, antoivat ohi ratsastaessaan aihetta kaikenlaisiin arveluihin ja kiinnitti ehdottomasti asukkaitten huomiota puoleensa; ja toisin paikoin, missä omatunto oli tavallista arempi, hänen saapumisensa synnytti koko joukon pelkoakin.

Uupuneena harvinaisen väsyttävän päivän rasituksista ja hartaasti haluten päästä suojaan yhä rajummalta myrskyltä ja rankkasateelta, joksi se nyt alkoi muuttua, matkustaja olojen pakosta päätti pyrkiä ensimmäiseen asumukseen, joka tielle sattuisi. Kauan hänen ei tarvinnutkaan odottaa tilaisuutta; ja ratsastaen sisään auki jääneestä veräjästä hän kolkutti kovaa sangen halvan näköisen asumuksen ulko-ovelle, satulasta maahan astumatta. Kolkutus kutsui ulos keski-ikäisen naisen, joka ei ollut juuri miellyttävämmän näköinen kuin asumuskaan. Säikähtynyt naishenkilö veti taas pelokkasti oven melkein kiinni nähdessään ison halkovalkean loimussa ratsumiehen niin odottamattoman lähellä kynnystä; ja pelon ilme sekaantui luonnolliseen uteliaisuuteen hänen kysyessään vieraan asiaa.

Vaikka ovi oli niin kiinni, ettei ollut mahdollista tarkkaan tutkia huoneen sisustaa, oli ratsastaja kuitenkin nähnyt kylliksi luodakseen pimeyteen jälleen kaihoavan silmäyksen, eikö keksisi houkuttelevampaa asumusta, ja ilmaisi vasta sitten, vastahakoisuuttaan peitellen, mitä vailla hän oli ja mitä tarvitsi. Toinen kuunteli hänen pyyntöänsä ilmeisen vastahakoisena, ja ennenkuin vieras vielä oli päättänytkään, keskeytti nainen hänet hätäisesti vastaten:

Ei minun tee mieleni antaa vieraalle yösijaa näin pahoina aikoina, hän sanoi nenäkkääseen, terävään sävyyn; minä olen vain yksinkertainen naisparka; ja vaikka täällä onkin vanha herra kotona, niin on se ihan sama; mutta puolen mailin päässä on tien vieressä talo, jossa saatte yösijan, ja aivan ilmaiseksi. Tiedän aivan vissiin, että heille sopii paljon paremmin, ja minulle se on paljon mieluisempaa -- siitä syystä, kun Harvey ei ole kotona, niinkuin minä jo sanoin; hän ei näet ota neuvoja varteen eikä lakkaa kuljeskelemasta, vaikka onkin tätä nykyä niin hyvissä varoissa; heittäisi ne epävarmat kuljeskelunsa ja asettuisi kauniisti yhdessä paikassa olemaan niinkuin muutkin, joilla on yhtä paljon ikää ja omaisuutta. Mutta Harvey Birch kulkee omia teitään ja maankiertäjänä hän vielä kuoleekin!

Ratsumies ei joutanut enempää kuuntelemaan saatuaan neuvon, miten hänen oli matkaansa jatkettava. Hän oli hitaasti kääntänyt hevosensa veräjää kohti ja kietoi juuri laajan viitan laskoksia miehekkään vartalonsa ympärille, ennenkuin taas lähti myrskyyn, kun naisen puheessa äkkiä oli jokin kohta, joka keskeytti nämä liikkeet.

Onko tämä siis Harvey Birchin asunto? hän kysyi kuin vahingossa, ilmeisesti pidättäytyen aluksi sanomasta enempää.

Niin, jos sitä voi hänen asunnokseen sanoa, vastasi toinen hätäisesti hengähtäen, ikäänkuin innokkaana vastaamaan; mutta hän ei ole koskaan kotonaan, taikka niin harvoin, että tuskin muistan, minkä näköinenkään hän on, kun hän taas näkee hyväksi näyttää itsensä vanhalle isäraukalleen ja minulle. Mutta minä vähät välitän siitä, tuleeko hän takaisin, se on vissi; -- kääntäkää ensi portista vasempaan; -- ei, minä kyllä en paljoa välitä siitä, näyttääkö Harvey koskaan enää naamaansa vai ei -- en totisesti! -- ja vaimo sulki oven äkkiä ratsumiehen edessä, joka sangen mielellään ratsasti vielä puolen mailia kauemmaksi, kun oli toiveita saada paljon parempi ja turvallisempi yösija.

Oli vielä sen verran valoa, että matkustaja saattoi nähdä, kuinka viljelys parani, ³ samoin kuin maa yleiseenkin sen rakennuksen ympärillä, jota hän nyt lähestyi. Rakennus oli kivestä, pitkä ja matala, ja kummassakin päässä oli pieni kylkirakennus. Pitkin julkisivua oli pylväskäytävä kauniisti sorvattuine puupylväineen, ja tämä yhdessä hyvän järjestyksen ynnä aitain ja ulkohuoneitten hyvän hoidon lisäksi kohotti paikan paljon korkeammalle seudun tavallisia maalaistaloja. Talutettuaan hevosensa nurkan taa, jossa se oli jonkin verran suojassa tuulelta ja sateelta, matkustaja otti laukkunsa käsivarrelleen ja sisään pyrkien koputti kovaa rakennuksen oveen. Tuota pikaa ilmaantui iäkäs neekeri; ilmeisesti hän piti tarpeettomana näissä oloissa kysyä isäntäväeltä lupaakaan, ja tarkastettuaan vieraan ensin tutkistelevasti kädessään kantamansa kynttilän valossa, hän vastasi myöntävästi yösijan pyyntöön. Matkustaja vietiin erinomaisen hauskaan arkihuoneeseen, johon oli tehty tuli itämyrskyn ja lokakuun illan kolkkoutta elähdyttämään. Annettuaan laukkunsa palvelijan huostaan ja kohteliaasti toistettuaan pyyntönsä vanhalle herralle, joka nousi istuimeltaan häntä vastaanottamaan, sekä kumarrettuaan kolmelle naiselle, jotka istuivat neulomuksiensa ääressä, vieras alkoi riisua päällysvaatteita, mitä hänellä oli ratsastaessaan ollut suojanaan.

Kun hän oli kaulastaan ottanut ison huivin, riisunut sinisestä kankaasta tehdyn viitan ja samasta aineesta valmistetun sortuutin, näki häntä katseleva perhe edessään pitkän ja erinomaisen siron miehen, näköjään noin viidenkymmenen vuoden vanhan. Hänen kasvonsa ilmaisivat vakaantunutta levollisuutta ja arvontuntoa; hänen nenänsä oli suora, kreikkalaista lähennellen; hänen harmaat silmänsä levolliset, mietiskelevät, jopa surunvoittoiset; suu ja kasvojen alaosa ilmaisivat varmuutta ja olivat sangen luonteikkaat. Puku oli matkamiehen, yksinkertainen ja koruton, mutta muutoin sen mallinen kuin maan korkeampi säätyluokka käytti. Tekotukkaa hänellä ei ollut ja hänen omat hiuksensa olivat suoritut siihen laatuun, että hänen ulkomuotonsa siitä sai sotilaallisen sävyn, jota suuresti lisäsi hänen suora ja silmäänpistävän jalo ryhtinsä. Vieraan koko esiintyminen oli niin vaikuttava ja niin huomattavan hieno, että naiset nousivat tuoleiltaan, hänen vaatteensa pois annettuaan, ja yhdessä talon isännän kanssa uudelleen vastaanottivat tervehdyskumarrukset ja niihin vastasivat.

Talon isäntä oli matkustajaa monta vuotta vanhempi, ja hänen eleensä, pukunsa ja kaikki, mitä huoneessa oli, osoittivat selvään, että hän oli nähnyt paljon elämää ja seurustellut parhaissa piireissä.

Naisista yksi oli nelikymmenvuotias mamselli, kaksi paljon nuorempaa, he eivät tosiaan olleet saavuttaneet vielä puoltakaan siitä iästä. Vanhin naisista oli jo aikoja sitten kukkeudestaan kuihtunut, mutta silmistään ja kauneista hiuksistaan hänen kasvonsa saivat erinomaisen miellyttävän ilmeen; ja hänen olennossaan ilmenevä hempeys ja herttaisuus soivat niille sulon, jota monilta nuoremmilta kasvoilta puuttuu. Yhdennäköisyydestä voi molemmat nuoremmat naiset huomata sisaruksiksi. He olivat nuoruuden parhaassa kukoistuksessa ja heidän poskillaan hohtivat ruusut, Länsi-Chesterin kaunottarien erikoinen maine, sytyttäen heidän syviin sinisilmiinsä sen hohteen, joka katsojalle tuottaa niin suurta nautintoa ja ilmaisee niin paljon sisällistä viattomuutta ja rauhaa. Näiden kolmen ulkonaisessa ilmauksessa oli paljon sitä naisellista vienoutta, joka on maamme kauniimman sukupuolen tunnuspiirre; ja esiintymisestä saattoi huomata heidän, samoin kuin talon herrankin, kuuluvan ylempiin seurapiireihin.

Ojennettuaan vieraalleen lasin erinomaista madeiraa herra Wharton -- se oli tämän syrjäisen huvilan isännän nimi -- palasi tulen ääreen istumaan, toinen lasi omassa kädessään. Hetken hän oli vaiti, ikäänkuin kohteliaisuutensa kanssa väitellen, mutta loi vihdoin vieraaseen kysyvän katseen ja kysyi:

Kenen terveydeksi minulla on kunnia juoda?

Matkustajakin oli käynyt istumaan ja herra Whartonin puhuessa katsoi miettiväisenä tuleen. Kääntäen sitten hitaasti silmänsä talon isäntään ja luoden häneen visusti tutkivan katseen hän vastasi, heikon punan kohotessa hänen piirteilleen:

Harper on nimeni.

Herra Harper, aloitti taas toinen sen ajan tarkkaa muodollisuutta noudattaen, minulla on kunnia juoda terveydeksenne ja toivon, ettei sade, jota saitte, tuota sille mitään haittaa.

Harper kumarsi ääneti tämän kohteliaisuuden johdosta ja vaipui taas pian keskeytettyihin mietteisiinsä, jotka päivän pitkän ratsastuksen jälkeen kovassa tuulessa näyttivät kylläkin luonnollisilta.

Nuoret neitoset olivat jälleen asettuneet ompelutelineensä ääreen tädin, neiti Jeannette Peytonin, lähtiessä valvomaan niitä valmistuksia, jotka olivat välttämättömiä odottamattoman vieraan nälän tyydyttämiseksi. Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Harper silminnähtävästi nautti tilansa muutoksesta, kunnes Wharton jälleen keskeytti sen kysyen, oliko tupakanpoltto vieraalle vastenmielistä; jonka jälkeen hän, saatuaan kieltävän vastauksen, paikalla rupesi polttamaan piippuaan, jonka hän vieraan sisään astuessa oli laskenut luotaan.

Talon isäntä ilmeisestikin halusi aloittaa keskustelun, mutta hän joko pelkäsi joutuvansa vaaralliselle alalle, taikka ei tahtonut häiritä vieraansa kaikesta päättäen tahallista vaiteliaisuutta; monta kertaa epäröityään hän kuitenkin lopulta uskalsi lausua jonkin sanan. Harperin vihdoin liikahtaessa ja kohottaessa katsettaan huoneessa olevaan seuraan hän rohkaisi mieltään ja aloitti keskustelun.

On käynyt sangen vaikeaksi, sanoi Wharton, alussa varovaisesti kartellen niitä asioita, joista hän halusi keskustella, hankkia iltansa huviksi sitä tupakkalajia, johon on tottunut.

Eikö New Yorkin puodeista saane parasta, mitä maassa kasvaa? vastasi toinen tyynesti.

No jaa -- miksikä ei, vastasi isäntä kylläkin epäröivästi, nostaen samalla silmänsä Harperin kasvoihin ja nopeaan taas ne alas laskien hänen vakaan katseensa kohdatessaan, varmaankin sitä kaupungissa on vaikka kuinka paljon; mutta sota on tehnyt viattomimmankin yhteyden kaupungin kanssa siksi vaaralliseksi, ettei sitä haluta ylläpitää niin joutavan vuoksi kuin tupakka on.

Rasia, josta Wharton juuri oli ottanut piippunsa täytteen, oli avoinna muutaman tuuman päässä Harperin kyynärpäästä, tämä otti hyppysellisen sen sisällyksestä ja asetti sen luonnollisimmalla tavalla kielelleen, mutta hänen puhekumppaninsa kerrassaan säikähti siitä. Viitsimättä kuitenkaan huomauttaa, että laatu oli yleiseen parhaaksi tunnettua, matkustaja kesti-isäntansä helpotukseksi jälleen vaipui mietteisiinsä. Wharton, jota ei haluttanut menettää saavuttamaansa etua, teki nyt tavallista pontevamman yrityksen ja jatkoi: Minä sydämeni pohjasta toivon, että tämä luonnoton taistelu päättyisi, jotta jälleen voisimme rauhassa ja rakkaudessa tavata ystävämme ja sukulaisemme.

Se on sangen toivottavaa, sanoi Harper painavasti, kohottaen jälleen katseensa kesti-isäntänsä kasvoihin.

En ole kuullut, että olisi tapahtunut mitään tärkeämpiä liikkeitä uusien liittolaistemme saapumisen jälkeen, sanoi Wharton, koputtaen tuhkan piipustaan ja kääntäen vieraalleen selkänsä sillä verukkeella, että hänen oli otettava kekäle nuoremmalta tyttäreltään.

En luulekaan, että niistä ainakaan on yleisölle tullut tietoa.

Luullaanko pian ryhdyttävän mihinkään tärkeihin yrityksiin? jatkoi Wharton, joka yhä puuhaili tyttärensä kanssa, mutta itsestään hetkeksi herkesi, ikäänkuin vastausta odottaen.

Kerrotaanko, että pitäisi olla jotakin tekeillä?

Ei! Ei mitään erikoista; mutta luonnollistahan on odottaa jotakin uutta yritystä niin voimalliselta joukolta kuin Rochambeaun on.

Harper nyökäytti myöntävästi päätään, mutta ei muuta vastannut tähän huomautukseen; Wharton taas jatkoi samaa asiaa piippunsa sytytettyään.

Etelässä näyttävät olevan toimeliaampia; Gates ja Cornwallis näyttävät aikovan saattaa sodan siellä ratkaisuun.

Harperin otsa meni ryppyyn ja syvempi surumielisyyden varjo liukui hänen kasvojensa yli; hänen silmistään leimahti ohimenevä välähdys, joka ilmaisi syvää salattua tunnetta. Nuoremman sisaren ihaileva katse tuskin ennätti lukea tämän ilmeen, ennenkuin se jälleen katosi jättäen sijaan hillityn tyyneyden, joka oli vieraan kasvoille niin tunnusomainen, ja sen vaikuttavan arvokkuuden, joka niin silmäänpistävästi ilmaisee älyn valtiutta.

Vanhempi sisar liikahti tuolissaan pari kertaa, ennenkuin uskalsi sanoa ja sanoa äänellä, josta kuulsi koko joukon voitoniloa:

Kenraali Gates'illa on ollut huonompi onni jaarlia kuin kenraali Burgoynea vastaan.

Mutta Saara, kenraali Gateshan on synnyltään englantilainen, huudahti nuorempi neitonen pikaisesti; punastuen sitten korviaan myöten omaa rohkeuttaan hän alkoi kääntää mullin mallin työkorinsa sisällystä, hiljaisessa mielessään toivoen, ettei hänen huomautustaan otettaisi huomioon.

Matkustaja oli kääntänyt kasvonsa toisesta sisaresta toiseen, heidän vuoroin puhuessaan, ja melkein huomaamaton suupielen lihaksien liikunta kuvasti uutta tunnetta, kun hän leikillisesti kysyi nuoremmalta:

Uskallanko kysyä, minkä johtopäätöksen siitä teette?

Frances punastui vielä enemmän, kun hänen mielipidettään näin suoraan kysyttiin asiasta, josta hän oli sanonut varomattoman sanan vieraan läsnäollessa; mutta kun hän ei mielestään voinut olla vastaamattakaan, sanoi hän hiukan epäröityään ja melko lailla kangerrellen:

Ei -- ei mitään -- muuta, hyvä herra -- kuin että sisarellani ja minulla toisinaan on eri mielipiteet brittiläisten urhoollisuudesta. Paljon merkitsevä hymyleikki hänen lapsellisen viattomilla kasvoillaan, kun hän oli saanut vastauksensa sanotuksi.

Missä suhteessa te olette eri mieltä heidän urhoollisuudestaan? jatkoi Harper, vastaten neitosen vilkkaaseen katseeseen melkein isällisen hellällä hymyllä.

Saaran mielestä brittiläiset eivät koskaan häviä, mutta minä en niinkään luota heidän voittamattomuuteensa.

Matkustaja kuunteli hänen puhettaan sillä suvaitsevaisella mielihyvällä, jolla vakaantunut ikä halusta; suhtautuu nuoren viattomuuden innostukseen; mutta mitään vastaamatta hän kääntyi valkean puoleen ja katseli jonkin aikaa ääneti hiillokseen.

Turhaan Wharton oli koettanut päästä vieraansa salattujen valtiollisten mielipiteitten perille; hänen kasvoissaan ei tosin ollut mitään luotaantorjuvaa, mutta ei avomielisyyttäkään; ne päinvastoin olivat hämmästyttävän umpimieliset. Ja noustessaan saattamaan vierastaan toiseen huoneeseen, johon illallinen oli katettu, talon isäntä oli täydelleen tietämätön siitä, mikä siihen aikaan oli vieraan ominaisuuksissa tärkeintä. Harper tarjosi käsivartensa Saara Whartonille, ja yhdessä he astuivat huoneeseen. Frances meni perässä tuumiskellen mielessään, oliko hän ehkä loukannut isänsä vieraan tunteita.

Ulkona myrsky yltyi ankaraksi; ja sateen roiske seiniä vastaan herätti hiljaisen mielihyvän tunteen, jonka tämmöiset äänet virittävät tyynessä, mukavassa ja lämpöisessä huoneessa, mutta samassa ulko-ovelta kuului kova kolkutus, joka jälleen kutsui uskollisen neekerin ovelle. Hetkisen kuluttua palvelija palasi ilmoittaen, että toinenkin myrskyn yllättämä matkamies pyysi päästä taloon saamaan yöksi suojaa.

Heti kun tämän uuden tulokkaan ensimmäiset malttamattomat kolkutukset olivat kajahtaneet, oli Wharton levottomin elein noussut istuimeltaan; ja vilkaisten nopeasti vieraastaan ovea kohti hän näytti odottavan tästä toisesta yllätyksestä jotakin erikoista, joka oli yhteydessä edellisen vieraan yllätyksen kanssa. Tuskin hän ennätti heikolla äänellä käskeä mustaa saattamaan huoneeseen uuden tulokkaan, kun ovi äkkiä tempaistiin auki ja vieras itse astui huoneeseen. Hetkeksi hän pysähtyi Harperin huomatessaan ja toisti sitten kohteliaammassa muodossa pyynnön, jonka hän oli palvelijan keralla lähettänyt. Whartonia ja hänen perhettään ei tämän uuden vieraan ulkomuoto ensinkään miellyttänyt; mutta paha sää ja tietämättömyys siitä, mikä seurauksena olisi, jos häneltä yösija kiellettäisiin, pakottivat vanhan herran myöntymään, vaikka vastahakoisesti.

Neiti Peytonin käskystä kannettiin osa ruoista takaisin ja sään pieksämää tunkeilijaa pyydettiin nauttimaan aterian jäännöksiä, muitten vastikään ateriansa päätettyä. Nakaten luotaan karkean päällystakin hän kylläkin rauhallisena istahti tarjotulle tuolille ja ryhtyi kursailematta tyydyttämään ilmeisestikin sangen tiukkaavan nälkänsä vaatimuksia. Mutta joka suupalan lomassa hän loi levottoman silmäyksen Harperiin, tämän tutkiessa hänen ulkomuotoaan tarkkaan ja tiedustelevaan tapaan, mikä suuressa määrin häiritsi asianomaista. Täyttäen viinilasinsa vastatullut vihdoin merkitsevästi nyökkäsi tutkijalleen, ennenkuin kulautti nesteen kurkkuunsa, ja sanoi sitten katkeranlaisesti:

Juon paremman tuttavuuden maljan, herrani; luullakseni tapaamme toisemme ensi kertaa, vaikka huomaavaisuutenne näyttää ilmaisevan toista.

Viini näytti olevan sangen mukiinmenevää laadultaan, sillä lasin takaisin pöydälle asettaessaan hän maiskautti huulillaan, niin että koko huone kajahti, ja pullon käteensä ottaen hetkeksi kohotti sen itsensä ja valon väliin silmäillen sitten vaieten sen kirkasta ja helmeilevää väriä.

Luullakseni emme ole koskaan ennen tavanneet, vastasi Harper hienoisesti hymyillen toisen eleitä katsellessaan; näköjään tyytyen tutkimustensa tulokseen hän sitten kääntyi Saara Whartonin puoleen, joka istui lähinnä häntä, ja huolettomasti huomautti:

Varmaankin tuntuu teistä nykyinen olopaikkanne yksinäiseltä, te joka olette kaupungin iloihin tottunut.

Ah, kamalan yksinäiseltä, sanoi Saara sukkelaan. Toivon, samoin kuin isänikin, että julma sota pian päättyisi ja taas voisimme palata ystäväimme luo.

Entä te, neiti Frances, toivotteko tekin rauhaa yhtä hartaasti kuin sisarenne?

Epäilemättä monessa suhteessa, vastasi kysytty, luoden kysyjään aran katseen; ja kohdatessaan saman hyväntahtoisen ilmeen kuin edelliselläkin kerralla hän jatkoi, omain kasvojensa kirkastuessa vilkkaaseen ja heleään ymmärtämyksen hymyyn: mutta en maanmiesteni oikeuksien kustannuksella.

Oikeuksien! toisti toinen sisar kärsimättömänä. Kenen oikeudet ovat paremmat kuin hallitsijan: ja onko selvempää velvollisuutta kuin totella niitä, joilla on luonnollinen oikeus käskeä?

Ei tietenkään, sanoi Frances vallattomasti nauraen; ja ottaen sisarensa käden molempiin omiin käsiinsä hän Harperia kohtaan hymyillen lisäsi:

Saatoitte sanoistani arvata, että sisarellani ja minulla on erilaiset valtiolliset mielipiteet; mutta isämme on puolueeton riidan ratkaisija, sillä hän rakastaa sekä omia maamiehiään että brittiläisiäkin, -- eikä sen vuoksi asetu kumpaisenkaan puolelle.

Niin, sanoi Wharton hieman hätääntyen, katsoen ensin toiseen ja sitten toiseen vieraaseensa; minulla on läheisiä ystäviä kummassakin armeijassa ja pelkään kummankin voittoa, se kun varmaan tuottaa minulle yksityistä onnettomuutta.

En luule, että teidän siinä suhteessa tarvitsee jenkkien puolelta paljoakaan pelätä, keskeytti illastava vieras, valaen itselleen ihailemastaan pullosta kylmäverisesti uuden lasin.

Hänen Majesteetillaan ehkä on kokeneemmat joukot kuin mannermaalaisilla, vastasi talon isäntä pelokkaasti, mutta kieltämättä amerikkalaiset ovat saaneet huomattavia voittoja.

Harper ei välittänyt kummankaan huomautuksesta, vaan ylös nousten pyysi, että hänet saatettaisiin lepopaikkaansa. Pieni poika sai käskyn saattaa hänet huoneeseensa; ja toivottaen koko seuralle kohteliaasti hyvää yötä matkustaja lähti pois. Veitsi ja kahveli putosivat epämieluisen tunkeilijan käsistä, kun ovi poistuvan Harperin jäljessä sulkeutui; hän nousi hitaasti istuimeltaan; tarkkaavaisena kuunnellen hän lähestyi huoneen ovea -- avasi sen -- näytti kuuntelevan toisen poistuvia askeleita -- ja muun seurueen kauhistuttua ja hämmästyttyä aivan suunniltaan sulki sen uudelleen. Äkkiä katosivat nyt punainen peruukki, joka peitti hänen mustia kiharoitaan, suuri lappu, joka peitti puolet hänen kasvoistaan katseilta, ja etukumara asento, joka oli saanut hänet näyttämään viisikymmenvuotiaalta.

Isä, -- rakas isä! -- huudahti kaunis nuori mies. Ja te, rakkaat sisaret ja täti, -- vihdoinkin olen taas päässyt luoksenne!

Jumala sinua siunatkoon, Henryni, poikani! huudahti hämmästynyt ja ihastunut isä, sisarten vaipuessa hänen olkapäätään vastaan kyyneliin sulaen.

Uskollinen vanha neekeri, joka lapsuudestaan saakka oli kasvanut herransa talossa ja ikäänkuin kurjan asemansa pilkaksi saanut Caesarin imartelevan nimen, oli ainoa sivullinen, joka näki Whartonin pojan odottamattoman paljastuksen. Nuoren herran hänelle kätensä ojennettua Caesar sitä palavasti suudeltuani poistui. Poika ei palannut huoneeseen; mutta neekeri itse palasi jonkin ajan kuluttua, juuri kun nuori brittiläinen kapteeni huudahti:

Mutta kuka on tämä herra Harper? Entä jos hän antaa minut ilmi?

Ei, ei, ei, massa Harry, huudahti neekeri, päätään luottavasti pudistaen; minä näkemä -- massa Harper polvilla -- rukoile Jumala --ei kuka kentleman, joka rukoile Jumala, sano hyvä poika tule näke vanha isä -- nylkyri niin teke --ei kristitty!

Caesar Thompson, joksi hän itse itseään nimitti -- taikka Caesar Wharton, joksi häntä nimitti se pieni maailma, joka hänet tunsi -- ei ollut ainoa, jolla oli nylkyreistä ⁴ näin huonot käsitykset. Amerikan aseitten johtajat olivat huomanneet edulliseksi, ehkäpä tarpeelliseksikin, käyttää New Yorkin ympäristössä eräitä alempia, erittäin epäsäännöllisiin tapoihin tottuneita asiamiehiä toteuttamaan pienempiä suunnitelmiaan vihollisen häiritsemiseksi. Aika ei ollut semmoinen, että turhantarkkuus väärinkäytöksiin nähden olisi soveltunut ohjenuoraksi, ja sorto ja vääryys olivat siviilimahdin valvonnasta vapaan sotilasmahdin toimen luonnollisia seurauksia. Ajan kuluessa muodostui oikea yhteiskuntaluokka, jonka ainoana tehtävänä näyttää olleen huojentaa lähimmäistensä ajallisen varallisuuden taakkaa, milloin se näytti liialliselta, ja tämä tapahtui tietenkin isänmaan ja vapauden rakkauden varjolla.

Toisinaan ei tarvittu sotilasmahdinkaan apua maallisen hyvän jakamisessa näin mielivaltaisella tavalla; valtion nostoväen pikkupäälliköt usein antoivat ikäänkuin jonkinlaisen laillisuuden vahvistuksen mitä mielivaltaisimmille rosvotöille, joihin usein liittyi verenvuodatuskin.

Brittiläisten puolelta ei lainkuuliaisuuden kannustamista suinkaan laiminlyöty, missä kerran tarjoutui siihen niin suotuisa ala. Mutta heidän sissinsä olivat luvussa ja kirjoissa ja heidän toimintansa oli paremmin järjestettyä. Pitkällinen kokemus oli heidän johtajilleen opettanut keskitetyn voiman tehokkuuden; ja ellei muistotieto aivan pahoin liioittele heidän tekojaan, osoittivat seuraukset kylläkin selvään, kuinka viisas tämä huolellisuus oli. Tämä joukko oli saanut kylläkin omituisen nimen -- arvatenkin rakkaudestaan erästä hyödyllistä kotieläintä kohtaan -- heitä sanottiin lehmipojiksi.

Caesar kuitenkin oli aivan liian uskollinen esivaltaa kohtaan asettaakseen miehet, jotka taistelivat Yrjö III:n luvalla, epäsäännöllisen väen lukuun, jonka ilkitöitä hän niin usein oli nähnyt ja jonka saaliinhimon alaiseksi hänkin oli joutunut köyhyydestään ja orjanasemastaan huolimatta. Lehmipojat jäivät sen vuoksi vaille heille kohtuudella tulevaa osaansa neekerin moitteesta hänen sanoessaan, ettei kukaan kristitty, ei kukaan muu kuin nylkyri voinut pettää hellää poikaa tämän kunnioittaessa isäänsä näin tuiki vaarallisella käynnillä.

Toinen luku.

Whartonin isä oli Englannissa syntynyt ja kuului perheeseen, joka vaikutusvallallaan parlamentissa oli eräälle nuoremmista pojistaan voinut hankkia melkoisen omaisuuden New Yorkissa. Nuorukainen oli, samoin kuin sadat muut samaan asemaan joutuneet, asettunut maahan pysyvästi. Hän meni naimisiin; ja tämän avioliiton ainoa lapsi oli jo aivan nuorena lähetetty Englantiin, voidakseen käydä siellä koulua. Suoritettuaan oppiarvon eräässä emämaan yliopistossa nuorukainen oli saanut tutustua oloihin ja Euroopan seuraelämän etuihin. Mutta pari vuotta täten vietettyään hänen täytyi isänsä kuoleman johdosta palata takaisin ottamaan vastaan kunnioitetun nimen ja sangen huomattavan omaisuuden.

Eräiden perheiden kesken oli niihin aikoihin yleisenä muotina antaa nuorukaisten mennä Englannin armeijaan ja laivastoon, se kun oli suorin tie kaikkiin ylennyksiin. Useimmat siirtokunnan korkeimmista viroista olivat sotilasuralle antautuneiden miesten hallussa, eikä ollut ensinkään tavatonta, että harmaantunut sotilas vaihtoi miekan kärpännahkoihin ja sai sijansa korkeimman tuomiovallan penkeillä.

Tämän järjestelmän mukaisesti oli vanhempi Whartonkin aikonut tehdä pojastaan sotilaan; mutta pojan luontainen velttous oli asettanut esteitä hänen toivonsa toteutumiselle.

Nuori mies oli toista vuotta punninnut ja punninnut, mikä aselaji tarjoisi parhaat edut, kun hänen isänsä äkkiä kuoli. Huoleton elämä ja kaikenlainen huomaavaisuus, jonka kohteeksi hän joutui saadessaan haltuunsa omaisuuden, joka oli siirtokunnan suurimpia, häiritsi paljon hänen kunnianhimoisia aikeitaan. Rakkaus sitten ratkaisi asian, ja perheenisäksi tultuaan Wharton heitti koko sotilasuran mielestään. Monta vuotta hän eli onnellisena perheensä keskuudessa nauttien maanmiestensä kesken huomattavaa kunnioitusta vaikutusvaltaisena ja luonteeltaan moitteettomana miehenä, kun kaikki hänen ilonsa ikäänkuin yhdellä iskulla katosivat. Hänen ainoa poikansa, edellisessä luvussa esitelty nuorukainen, oli ruvennut sotilaaksi ja saapunut kotimaahansa vähän aikaa ennen sodan alkamista, niiden lisäjoukkojen mukana, joita ministeristö oli varovaisuuden vuoksi lähettänyt Pohjois-Amerikan tyytymättömiin osiin. Tyttäret olivat parhaillaan siinä iässä, jolloin heidän olisi pitänyt astua seuraelämään, ja heidän kasvatuksensa vaati kaikkia niitä etuja, mitä vain kaupunki saattoi tarjota. Mutta hänen vaimonsa terveys oli jo moniaan vuoden yhä heikontunut ja tuskin hän oli ennättänyt sulkea poikansa syliinsä ja iloita siitä, että oli saanut perheensä koolle, kun vallankumous leimahti ilmiliekkeihin Georgiasta Massachusettsiin saakka. Äiti, jonka nyt täytyi nähdä poikansa lähtevän taisteluun omia etelävaltioissa olevia sukulaisiaan vastaan, oli liian heikko tätä iskua kestääkseen ja sen vaikutuksesta kuoli.

Koko mantereella ei ollut toista paikkaa, missä Englannin tavat ja sen ylimykselliset käsitykset verestä ja naimaliitoista olisivat olleet vallitsevammat kuin eräässä piirissä pääkaupungin lähimmässä ympäristössä. Vanhain hollantilaisten asukkaitten tapoja oli tosiaan johonkin määrään sekaantunut englantilaisiin tapoihin; mutta siitä huolimatta viimeksimainitut olivat vallitsevina. Tämä kiintymys Suur-Britanniaan kävi yhä lujemmaksi avioliittojen kautta, joita emämaan upseerit usein solmivat seudun varakkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien sukujen kanssa, niin että he yhteen liittyen olivat vähällä saada siirtokunnan sodan alussa kruunun puolelle rupeamaan. Muutamat johtavista suvuista kannattivat kuitenkin kansan asiaa; ja kruunua kannattavan puolueen puuhia vastustettiin sentään siksi jäykästi, että voitiin järjestää riippumaton tasavaltainen hallinto ja liittokunnan armeijan avulla sitä ylläpitää.

Vain New Yorkin kaupunki ympäristöineen oli vapaa tämän uuden hallitusvallan alaisuudesta; kuninkaan käskynvalta taas ei ulottunut kauemmaksi kuin mitä armeija läsnäolollaan saattoi sitä ylläpitää. Vaikutusvaltaiset kuninkaallismieliset menettelivät näissä oloissa sillä tavoin kuin itsekunkin luonteeseen ja tilanteeseen katsoen näytti otollisimmalta. Moni tarttui aseihin kruunun puolesta ja koetti urheudellaan ja ponnistuksillaan saattaa voittoon sen, minkä piti hallitsijansa oikeutena, ja samalla pelastaa oman omaisuutensa takavarikoimislain vaikutuksista. Toiset lähtivät maasta pois; etsien sieltä, mitä he ylpeillen sanoivat kotimaakseen, turvapaikkaa sodan häiriöiltä ja vaaroilta yhdeksi kesäksi vain, kuten he hurskaasti toivoivat. Kolmas, varovaisempi osa jäi synnyinseuduilleen järkevästi huomioon ottaen suuren omaisuutensa ja ehkäpä myös kiintymyksestä siihen ympäristöön, missä he olivat nuoruutensa viettäneet. Wharton kuului viimeksimainittuihin. Ryhdyttyään vastaisten mahdollisuuksien varalta siihen varokeinoon, että salaa sijoitti kaikki rahansa englantilaisiin arvopapereihin, hän päätti jäädä taistelualueelle ja siten pelastaa suuren omaisuutensa, voittipa kumpi puoli tahansa. Hän näytti olevan kokonaan kiintynyt tyttäriensä kasvatukseen, mutta silloin eräs hänen sukulaisensa, jolla uudessa valtiossa oli korkea virka, huomautti hänelle, että hän maanmiestensä mielestä olisi yhtä hyvin saattanut asua vaikka brittiläisten pääkaupungissa kuin New Yorkissa, joka nyt oli suorastaan brittiläinen leiri. Wharton käsitti kohta, että tämä oli anteeksiantamaton rikkomus nykyoloissa, ja päätti paikalla suoriutua pulmasta siten, että muutti maaseudulle. Hänellä oli Länsi-Chesterissä maatalo, ja kun hänen tapanansa oli joka vuosi muuttaa sinne kesän kuumimmaksi ajaksi, oli se kalustettu ja kunnossa hänet vastaanottamaan. Vanhin tytär oli jo päässyt naisten seurapiireihin, mutta nuorempi, Frances, kaipasi vielä vuoden tai pari tavanmukaisia valmisteluita, ennenkuin hän saattoi esiintyä asiaan kuuluvalla loistolla; se ainakin oli neiti Jeannette Peytonin mielipide; ja kun tämä nainen, joka oli heidän äitivainajansa nuorempi sisar, oli jättänyt Virginiassa olevan kotinsa valvoakseen sukupuolelleen ominaisella alttiudella ja rakkaudella orvoiksi jääneitten sisarentyttariensä kasvatusta, oli Wharton selvillä siitä, että hänen mielipiteilleen oli annettava niille tuleva arvo. Hänen neuvoaan seuraten hän sen vuoksi tinki isäntunteistaan voidakseen paremmin huolehtia lastensa tulevaisuudesta.

Wharton muutti siis Akaasilaan, vaikkakin surulla ja tuskalla, kun hänen näin täytyi erota kaikista kalliin vaimonsa jättämistä muistoista, totellen synnynnäistä varovaisuuttaan, joka äänekkäästi muistutti hänelle, että hänen oli varteen otettava maallinen tavaransa. Kauniiseen kaupunkitaloon jäivät tyttäret tätinsä keralla asumaan. Rykmentti, johon kapteeni Wharton kuului, oli osa kaupungin vakinaisesta linnaväestä, ja tieto pojan läsnäolosta tuotti paljon huojennusta isälle, hänen herkeämättä muistellessaan poissaolevia tyttäriään. Mutta kapteeni Wharton oli nuori mies ja sotilas; hän ei aina arvostellut ihmisiä kovin viisaasti; ja avoin luottamus sai hänet kuvittelemaan, ettei punaisen takin alla voinut piillä epärehellistä sydäntä.

Whartonin talosta tuli kuninkaallisen armeijan upseerien suosittu yhtymäpaikka, samoin kuin kaikista muistakin, joiden omistajat perheineen heidän mielestään olivat heidän huomionsa arvoiset. Joillekin amerikkalaisille tämä seurustelu heidän kodissaan oli onneksi; paljoa useammalle se oli vahingoksi, se kun