Greenen perheen salaisuus

By S.S. Van Dine

Mitä rikkaassa ja ylhäisessä Greenen perheessä oikein tapahtuu? Perheen äiti on halvaantunut ja vuoteenoma. Lapset ovat katkeran äidin tiukassa otteessa – kukaan ei tässä perheessä päätä asioista ilman, että äiti saisi asiasta tietää. Kun yksi Greenen perheen tyttäristä ammutaan kuoliaaksi ja toinen haavoittuu, salapoliisi Philo Vancen on aika astua näyttämölle. Myös muut Greenen perheen jäsenet ovat uhan alla. Kuka heitä vainoaa ja miksi? Greenen perheen salaisuus on huikea salapoliisiromaani S. S. Van Dinelta. Se oli aikansa bestseller.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 20, 2022
• ISBN: 9788728395578

S.S. Van Dine

S. S. Van Dine was the pseudonym of Willard Huntington Wright (1888 - 1939), a US art critic and prolific author. After a long illness, he started writing detective fiction under a pseudonym, creating the wildly popular detective Philo Vance whose obscure cultural references and knowledge of aesthetic arts helped him solve many complicated puzzle plots.

Book preview

Greenen perheen salaisuus

Translated by Paavo Kesäniemi

Original title: The Greene Murder Case

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1928, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728395578

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

JÄNNITYSROMAANI

Neljäs painos

Englanninkielinen alkuteos

The Greene Murder Case

Suomentanut

P. Kesäniemi

Valmistettu offsetmenetelmällä

teoksen v. 1954 ilmestyneestä

kolmannesta painoksesta

KAKSOISMURHEN ÄYTELMÄ

(Tiistaina marraskuun 9 pnä kello 10.)

Olen kauan kummastellut, miksi sellaiset etevät rikostutkijat kuin Edmund Lester Pearson, H. B. Irving, Filson Young ja Harold Eaton eivät suuremmassa määrässä ole käsitelleet Greenen juttua, joka epäilemättä on meidän päiviemme merkillisimpiä murha-arvoituksia. Sehän on todellisuudessa ainoalaatuinen tapaus viime aikojen rikoshistoriassa. Mutta käydessäni nyt läpi asiaa koskevat laajat muistiinpanoni ja tutkiessani niihin liittyviä asiakirjoja huomaan, miten vähäpätöinen osa tapauksen sisimmästä kulusta oikeastaan tuli selville ja miten mahdotonta vilkkaimmallakin mielikuvituksella varustetulle kertojalle aukkojen täyttäminen mahtaa olla.

Tapauksen ulkonaiset vaiheet ovat varsin tunnetut yli koko maailman. Enemmän kuin kuukauden ajan tätä kamalaa murhenäytelmää koskevat selonteot täyttivät kahden maanosan sanomalehdet, ja sen pelkät ulkonaiset piirteet tyydyttivät yleisön hermoja kiihottavien uutisten nälän. Mutta murhenäytelmän sisäinen kulku ylitti yleisön hurjimmatkin kuvittelut. Kun nyt ryhdyn kertomaan näitä tapauksia ensi kertaa, minusta tuntuu, kuin ne olisivat epätodellisia, vaikka itse olin todistajana useimmassa niistä ja vaikka minulla aivan käden ulottuvilla on todistuskappaleita, jotka näyttävät, miten tosia ne ovat.

Suuri yleisö on aina ollut täysin tietämätön siitä pirullisesta terävyydestä, millä rikos suoritettiin, niistä sielullisista vaikuttimista, jotka sen aiheuttivat ja omituisista, salaperäisistä keinoista, joita siinä käytettiin. Julkisuudessa ei ole koskaan selitetty, millä tavalla tämä omituinen arvoitus vihdoin voitiin saada selville. Myöskään ei niitä tapauksia, jotka olivat suoranaisessa yhteydessä rikoksen selvittämisen kanssa, koskaan ole julkisuudessa käsitelty — asioita, jotka sinänsä olivat peräti epätavallisia ja dramaattisia. Yleisö luulee, että asia suoritettiin loppuun poliisin tavallisia tutkimusmenetelmiä käyttäen, mutta se johtuu yksinkertaisesti siitä, että monet rikoksen perussyistä eivät koskaan päässeet sen tietoon. Toisena syynä on se seikka, että sekä poliisiviranomaiset että yleinen syyttäjä ikään kuin hiljaisesta sopimuksesta ovat kieltäytyneet ilmoittamasta totuutta kokonaisuudessaan — arvatenkin pelosta, että heitä ei uskottaisi, taikka vain sen vuoksi, että on asioita, jotka ovat niin kauheita, ettei niitä kukaan halua kosketella.

Se kertomus, jonka tähän aion kirjoittaa, on ensimmäinen täydellinen ja tähän mennessä julkaisematon selvitys Greenen joukkomurhasta. Mielestäni on totuuden nyt tultava ilmi, sillä se kuuluu jo historiaan, ja historiallisia tosiasioita ei pidä säikähtää. Sitä paitsi olen sitä mieltä, että kunnia probleeman ratkaisemisesta on annettava sille, jolle se oikeuden mukaan kuuluu.

Se mies, joka salaisuuden veti päivänvaloon ja teki lopun kauhujutusta, ei omituista kyllä millään tavalla ollut virallisessa yhteydessä poliisin kanssa, ja niissä selonteoissa, jotka murhasta julkaistiin, ei hänen nimensä esiinny kertaakaan. Ja kuitenkin olisi Greenen perheeseen kohdistunut kauhea tuhoamisyritys onnistunut täydellisesti, ellei häntä ja hänen uusia menettelytapojaan olisi ollut käytettävissä. Poliisi lähti tutkimuksissaan suoraviivaisen oikeaoppisesti rikoksen ulkonaisista seikoista, kun taas rikoksen suorittaja liikkui tasolla, joka oli suunnattomasti korkeammalla kuin tavallisen etsivän käsityskyky ulottui.

Se nuori mies, joka viikkoja kestäneitten ahkerain ja sangen vähän ilahduttavien tutkimusten jälkeen vihdoin keksi rikollisen, kuului seurapiireihin ja oli John Markhamin, yleisen syyttäjän, hyvä ystävä. Minulla ei ole oikeutta ilmaista hänen todellista nimeään, mutta olen kertomuksissani antanut hänelle salanimen Philo Vance. Hän ei enää asu tässä maassa; hän muutti jo useita vuosia sitten huvilaansa Firenzen kaupungin lähistölle. Koska hän ei enää palaa Amerikkaan, on hän antanut minulle luvan pukea kirjalliseen asuun niiden rikosten kulun, joiden tutkimuksiin hän eräänlaisena amicus curiaena otti osaa. Myös Markham on vetäytynyt yksityiselämään ja kersantti Ernst Heath, kunnollinen ja vilpitön rikososaston virkamies, joka virkansa puolesta johti poliisitutkimusta Greenen jutussa, on perittyään odottamatta riittävän summan päässyt toteuttamaan elämänihannettaan. Hän kasvattelee jalorotuisia kanoja mallitalollaan Mohawk Valleyssa. Tällä tavoin on minulle käynyt mahdolliseksi julkaista yksityiskohtaiset muistiinpanoni Greenen murhenäytelmästä.

Minun täytyy parilla sanalla selittää oma osuuteni asiassa. (Sanon »osuuteni», vaikka se todellisuudessa supistuu vain sivustakatsojan osaan.) Olin monena vuotena ollut Vancen neuvonantajana oikeusasioissa. Erosin isäni asianajotoimistosta — van Dine & van Dine — antautuakseni kokonaan hoitamaan Vancen oikeudellisia ja taloudellisia asioita, jotka eivät muuten olleet kovinkaan laajat. Vance ja minä olimme olleet opintotovereita Harvardissa, ja minä huomasin, että uusi asemani hänen »oikeusneuvoksenaan» ja »talouspäällikkönään» oli todellinen laiskanvirka, johon liittyi monta yhteiskunnallista ja sivistyksellistä etua.

Vance oli siihen aikaan kolmenkymmenenneljän ikäinen. Hän oli lähes kuusi jalkaa pitkä, solakka, vankkalihaksinen ja norja. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat miellyttävät, ne olivat voimakkaat ja säännölliset, mutta kylmän kyynillinen ilme esti sanomasta niitä kauniiksi. Hänellä oli harmaat silmät, jotka olivat kaukana toisistaan, suora, kapea nenä ja suu, jonka hymy oli askeettinen ja karu. Mutta huolimatta kasvojen ankarasta ilmeestä, joka muuten nosti näkymättömän, mutta läpäisemättömän muurin omistajansa ja ympäristön välille, hän oli äärimmäisen tunteellinen ja vilkas. Ja vaikka hänen käytöksensä oli hieman kopeaa ja arkaa, vaikutti hän suorastaan lumoavasti niihin, jotka saattoivat kerskata olevansa hänen lähempiä tuttaviaan.

Tietonsa hän oli suurimmaksi osaksi hankkinut Euroopassa, ja hänen äänenpainossaan ja korostuksessaan huomasi yhä Oxfordin vaikutusta. Satun tietämään, että se ei ollu teeskentelyä, sillä hän välitti liian vähän toisten mielipiteistä vaivautuakseen olemaan muuta kuin mitä oli. Hän jatkoi väsymättä opintojaan ja uhrasi paljon aikaa kansa- ja sielutieteeseen. Hänen suurimpia henkisiä intohimojaan oli taide, ja hänellä oli onneksi tarpeeksi varoja voidakseen rajattomasti noudattaa kokoamishaluaan. Hänen sielutieteen harrastuksensa ja saman tieteen soveltaminen yksityistapauksiin veti hänen huomionsa ensimmäiseksi niihin rikostapauksiin, jotka joutuivat Markhamin käsiteltäviksi.

Ensimmäinen tapaus, jonka tutkimiseen hän osallistui, oli Alvin Bensonin murhajuttu, jonka olen selostanut toisessa yhteydessä. Toinen oli näköjään selittämätön kuristusmurha, jonka uhriksi joutui kuuluisa Broadwayn kaunotar Margaret Odell. Myöhään samana syksynä sattui sitten Greenen murhenäytelmä. Kuten kummastakin aikaisemmasta jutusta, minä pidin tarkkaa päiväkirjaa tästäkin uudesta tapauksesta. Hankin itselleni jokaisen saatavissa olevan todistuskappaleen, kopioin sanasta sanaan ne asiakirjat, jotka menivät poliisin arkistoon ja panin muistiin ne lukemattomat sekä yksityiset että viralliset keskustelut, jotka tapahtuivat Vancen ja tutkimusviranomaisten kesken. Päiväkirjani on niin tarkka ja yksityiskohtainen, että se saattaisi Samuel Pepysinkin epätoivoon.

Greenen murhenäytelmä tapahtui Markhamin ensimmäisen palvelusvuoden lopulla. Kuten ehkä muistettaneen, tuli sinä vuonna aikainen talvi. Kaksi ankaraa lumimyrskyä sattui jo marraskuussa, ja lunta tuli sinä kuukautena niin paljon, ettei sellaista ollut paikkakunnalla sattunut kahdeksaantoista vuoteen. Huomautan tuosta aikaisesta lumentulosta sen vuoksi, että se oli kaameana tekijänä Greenen jutussa. Koko rikossuunnitelma perustui oikeastaan siihen. Ei kukaan ole vielä käsittänyt eikä edes aavistanutkaan sitä yhteyttä, mikä sinä vuodenaikana sattuneen tavattoman lumentulon ja Greenen perhettä kohdanneen traagillisen kohtalon välillä oli olemassa. Mutta se johtuu siitä, ettei kaikkia niitä synkkiä salaisuuksia, joita asiassa ilmaantui, julkaistu.

Greenen juttuun Vance joutui aivan sattuman oikusta. Niinä kahtena kuukautena, jotka olivat kuluneet »kanarialinnun» murhan selvittämisestä, oli Markham useita kertoja kääntynyt Vancen puoleen, kun mielipiteet varsin tavallisissa rikostutkimuksissa, jotka olivat joutuneet yleisen syyttäjän käsiteltäviksi, olivat menneet ristiin. Erään tuollaisen yksityisen keskustelun aikana tuli Greenen juttu ensi kerran esille.

Markham ja Vance olivat kauan olleet hyviä ystäviä. Vaikka heillä olikin erilainen maku ja maailmankatsomus, kunnioittivat he syvästi toisiaan. Olen usein ihmetellyt näiden miesten keskinäistä ystävyyttä, sillä he olivat niin peräti erilaisia luonteeltaan, mutta vuosien kuluessa olen yhä enemmän alkanut käsittää heitä. Tuntui siltä, kuin heitä olisivat vetäneet toistensa puoleen juuri ne ominaisuudet, joita toinen heistä, ehkäpä hiljaiseksi surukseen, tiesi olevansa vailla. Markham oli suorasukainen, karski ja joskus taipuvainen ylimielisyyteen, hän suhtautui elämään kovakouraisesti ja vakavan hartaasti ja seurasi uskollisesti oikeusvaistoaan siitä johtuvista vastuksista huolimatta, aina rehellisenä, vääjäämättömänä ja väsymättömänä. Vance taas oli oikullinen, kohtelias ja ainaisesti kyynillinen; hän hymyili ja esitti johdonmukaisesti osansa elämän pilkallisena ja välinpitämättömänä sivustakatsojana. Mutta sisimmässään hän ymmärsi ihmistä yhtä hyvin kuin taidettakin, ja hänen selvittelynsä tekojen vaikuttimista ja luonneanalyysinsa olivat, kuten minulla monta kertaa oli tilaisuus todeta, suorastaan ilkeän sattuvia ja varmoja. Markham oli keksinyt nämä ominaisuudet Vancessa, ja hän aavisti niiden oikean arvon.

Kello ei ollut vielä lyönyt kymmentä marraskuun yhdeksännen päivän aamuna, kun minä ja Vance, jotka olimme autolla tulleet rikospoliisin vanhan rakennuksen eteen, astuimme suorinta tietä yleisen syyttäjän kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan toimistoon.

Juuri sinä aamupäivänä piti Markhamin ristikuulustella kahta erääseen rikollisjoukkueeseen kuuluvaa miestä, jotka syyttivät toisiaan kuolettavan laukauksen ampumisesta voitonjakotilaisuudessa muutama aika sitten. Kuulustelun tarkoituksena oli saada selville, kumpaa mainituista miehistä syytettäisiin murhasta ja kumpiko heistä jäisi todistajaksi kumppaniaan vastaan. Markham ja Vance olivat edellisenä iltana keskustelleet samasta tapauksesta Stuyvesant-klubissa, ja Vance oli maininnut haluavansa mielellään olla läsnä kuulustelussa. Markham myöntyi halukkaasti hänen pyyntöönsä, ja me olimme sen vuoksi lähteneet kaupungille.

— Kuulehan, Markham, sanoi Vance veltolla nenääänellään, kun vangit oli lähetetty takaisin Tombsin telkien taakse, — nuo molemmat roistot ovat täysin rehellisiä, he uskovat molemmat puhuvansa totta. Ergo: kumpikaan heistä ei ampunut kuolettavaa laukausta. Kiusallinen tilanne! He ovat molemmat täysiverisiä konnia, syntyneet hirsipuuta varten, ja on suorastaan häpeä, ettei heitä ilman muuta voida saada siihen riippumaan. Mutta eikö ryöstöön ottanut osaa kolmaskin veitikka?

Markham nyökkäsi. — Kolmas pääsi livistämään. Jos saan uskoa näitä molempia, oli hän eräs sakilainen nimeltään Eddie Maleppo.

— Siinä tapauksessa Eduardo on syyllinen.

Markham ei vastannut mitään, ja Vance nousi hitaasti vetääkseen ulsterinsa ylleen.

— Muuten, hän sanoi — minä näin, että meidän kunnon sanomalehtiemme etusivut olivat tänä aamuna hukkua jättiläisotsakkeihin, jotka koskivat Greenen vanhassa huvilassa suoritettua tihutyötä. Miten sen asian laita oikein on?

Markham vilkaisi seinäkelloon ja rypisti otsaansa.

— Se on totta. Chester Greene soitti minulle aamulla ja tahtoi välttämättömästi tavata minua. Ehdotin hänelle, että hän pistäytyisi täällä yhdentoista korvilla.

— Mitä sinulla on sen jutun kanssa tekemistä? kysyi Vance, irrotti kätensä oven kahvasta ja otti esille savukekotelonsa.

— Ei kerrassaan mitään, sähähti Markham. — Mutta ihmiset ovat saaneet päähänsä, että yleisen syyttäjän toimisto on jonkinlainen huolien kaatopaikka. Mutta koska olen tuntenut Chester Greenen jo kauan — me kuulumme kumpikin Marylebonen golfklubiin — niin minun täytyy kallistaa korvani hänen vuodatuksilleen tässä asiassa. Ilmeisesti on puhe Greenein kuuluisien pöytähopeitten varastamisyrityksestä.

— Murtovarkaus, niinkö? — Vance vetäisi muutaman sauhun savukkeestaan. — Ja kaksi henkilöä ammuttu.

— Niin, se oli todella surullinen tarina. Harrastelija ilmeisesti! Menetti mielenmalttinsa, ammuskeli umpimähkään ympärilleen ja lähti sitten karkuun.

— Peijakkaan kummallinen käytös sillä miehellä!

Vance istuutui hajamielisesti uudelleen oven lähellä olevaan nojatuoliin.

— Katosivatko nuo kallisarvoiset esineet?

— Ei mitään varastettu. Varas ilmeisesti säikähti ennen kuin ehti saada hopeat käsiinsä.

— Kuulehan, tuo kuulostaa hieman omituiselta. Harrastelijavaras murtautuu varakkaaseen taloon, katsahtaa himokkaasti pöytähopeaan, menettää malttinsa, syöksee portaita ylös, ampuu kaksi naista heidän makuuhuoneissaan ja livistää sitten pois. Hyvin liikuttavaa ja muuta sellaista, mutta kerrassaan uskomatonta. Saanko kysyä, milloin tämä ihastuttava teoria näki päivänvalon?

Markham kiehui harmista, mutta koetti hillitä itseään.

— Feathergill oli vahtivuorossa eilen illalla, kun ilmoitus saapui keskuspoliisilta. Hän seurasi konstaapeleita taloon ja on asiasta samaa mieltä kuin hekin.

— Joka tapauksessa jaksaisin ehkä kuulla, miksi Chester Greene välttämättä tahtoo keskustella hetken sinun kanssasi.

Markham mutisi suutaan. Hän ei ollut parhaalla tuulellaan tänä aamuna, ja Vancen ärsyttävä uteliaisuus harmitti häntä. Hetken perästä hän sanoi kuitenkin ärtyisästi:

— Koska tämä murtoyritys näyttää askarruttava sinua niin tavattomasti, niin voithan jäädä tänne, jos välttämättä tahdot, ja kuulla mitä Greenellä on sanomista.

— Minä jään, sanoi Vance hymyillen ja riisui takkinsa. — Minulla on heikko luonne enkä koskaan voi vastustaa harrasta pyyntöä… Mitä Greenejä tämä Chester on? Miten hän on sukua molemmille vainajille?

— Murhattuja on vain yksi, oikaisi Markham lauhtuneena. — Vanhin tytär — hieman yli neljänkymmenen oleva ja naimaton — kuoli paikalla. Nuorempi tytär, jota myös ammuttiin, luullakseni toipuu.

— Entä Chester?

— Chester on perheen vanhin poika, noin neljänkymmenen ikäinen luullakseni. Hän joutui murhapaikalle ensimmäisenä heti sen jälkeen, kun laukaukset oli ammuttu.

— Onko perheessä muita jäseniä? Vanha Tobias Greenehän on jo mennyt isiensä luo.

— Niin, ukko Tobias kuoli noin kaksitoista vuotta sitten. Mutta hänen vaimonsa elää vielä, vaikka hän onkin parantumattomasi rampa. Sitten heitä on tai paremminkin sanoen oli viisi lasta: vanhin Julia, seuraava on Chester, sitten toinen tytär Sibella, alle kolmenkymmenen, arvelen, lisäksi Rex, sairaalloinen, liiaksi lukenut poika, vuoden tai pari nuorempi Sibellaa, sekä Ada, nuorin, joka on kasvattitytär ja kolmen- tai kahdenkolmatta ikäinen.

— Ja Julia murhattiin, niinkö? Ketä toisista tytöistä ammuttiin?

— Nuorinta — Adaa. Hänen huoneensa on kai vastapäätä Julian huonetta, hallin toisella puolella, ja varas tuli arvatenkin sinne erehdyksessä pakomatkallaan. Mikäli olen käsittänyt, hän syöksyi Adan huoneeseen heti ammuttuaan Julian, huomasi erehtyneensä suunnasta, ampui uudelleen ja pakeni, osui vihdoin portaille, niitä alas ja pääsi pääkäytävästä ulos.

Vance poltteli hetken äänettömänä.

— Otaksumasi murtovaras mahtoi hämmästyä vallan hitosti, kun hän hairahtui Adan makuuhuoneen ovelle ja porraskäytävään — vai mitä? Ja sitten kysymys: mitä tekemistä tällä nimettömällä herralla, joka aikoi lisätä kokoelmiaan pöytähopeilla, oli yläkerroksessa?

— Hän haki arvatenkin jalokiviä. — Markham oli vähällä menettää kärsivällisyytensä. — Minä en ole kaikkitietävä. Hänen äänensä kuulosti pilkalliselta.

— Kas niin, Markham, hymyili Vance. — Älä ole kostonhalujen! Tuo murtosi Greenen taloon voi antaa varsin hauskoja aiheita ajatustyölle. Annahan minun kehitellä hyödyttömiä päähänpistojani.

Samalla hetkellä näyttäytyi Stacker, Markhamin nuori, pirteä sihteeri ovessa, joka vei suurenpuoleisen odotushuoneen ja yleisen syyttäjän yksityishuoneen väliseen pieneen sopukkaan.

— Herra Chester Greene on täällä, hän ilmoitti.

TUTKIMUS ALKAA

(Tiistaina marraskuun 9 pnä kello 11.)

Astuessaan huoneeseen Chester Greene oli ilmeisesti hyvin hermostuneessa mielentilassa, mutta hänen hermostuneisuutensa ei herättänyt vähintäkään osanottoa. Mies teki minuun heti epämiellyttävän vaikutuksen. Hän oli keskipituinen ja hänellä oli ilmeinen taipumus lihomiseen. Hänen piirteissään oli jotakin pehmeää ja velttoa, ja vaikka hän oli erinomaisen hyvin ja huolellisesti pukeutunut, oli hänen ulkoasussaan jotakin liioiteltua. Hänen kauluksensa ja kalvosimensa olivat liian ahtaat, ja hänen kirjava nenäliinansa riippui liian pitkällä rintataskusta. Hän oli hieman kalju, ja lähekkäin olevien silmien luomet työntyivät sairaalloisesti eteenpäin. Hänellä oli vaaleat lyhyet viikset, ja hänen hieman taaksepäin vetäytynyt leukansa muodosti syvän vaon suun alle. Hän oli hyvinsyötetyn laiskimuksen perikuva.

Greene tervehti Markhamia ja hänet esitettiin Vancelle ja minulle. Hän istuutui ja asetti huolellisesti ruskehtavan venäläisen savukkeen kultahelaiseen, merenvahaiseen imukkeeseen.

— Olisin teille suunnattoman kiitollinen, Markham, sanoi hän ja sytytti savukkeensa norsunluisella sytyttimellään, — jos henkilökohtaisesti tahtoisitte tutkia eilen illalla kotonamme sattunutta tapausta. Poliisi ei pääse tuumaakaan pitemmälle asiassa, jos se jatkaa alkamallaan tavalla. Kelpo miehiä epäilemättä, mutta… ymmärrättekö… tässä asiassa on jotakin… en oikein osaa sanoa, miten minun pitäisi se määritellä. Oli miten oli, minua se ei oikein miellytä.

Markham tarkasteli häntä kauan tutkivasti.

— Mitä teillä on sydämellänne, Greene?

Toinen musersi rikki savukkeensa, vaikkei hän ollut vetänyt siitä kuin pari haikua, ja rummutti epätietoisena sormillaan tuolinkaiteeseen.

— Niin, kunpa tietäisin sen. Tässä jutussa on jotakin merkillistä, jotain kirotun kummallista. Siinä piilee jotakin, ja kaikki menee varmasti päin helvettiä, ellette te pysäytä tapausten kulkua. Minä en osaa sitä tarkemmin selittää, mutta minä tunnen sen sisimmässäni.

— Ehkä te pelkäätte, tokaisi Vance vähin mitä viattomimman näköisenä.

Mies kääntyi ympäri ja tarkasteli Vancea vihamielisen alentuvasti.

— Lorua, hän sanoi ja ottaen toisen venäläisen savukkeen kotelosta kääntyi takaisin Markhamiin päin. Minä toivoisin, että te kävisitte hieman katsastamassa kotonani.

Markham oli kahden vaiheilla.

— Siihen, että te vältätte poliisia ja käännytte minun puoleeni, täytyy olla jokin aihe.

— Omituista kyllä, mutta niin ei ole (Minusta näytti, kuin Greenen käsi olisi hieman vapissut hänen syttäessään toista savuketta.) — Tiedän vain, että koko olemukseni vaistomaisesti asettuu vastustamaan murtovarkausteoriaa.

Oli vaikeata päättää, oliko hän rehellinen vai koettiko hän tietoisesti salata jotakin. Minusta tuntui kuitenkin, kuin hänen levottomuutensa syynä olisi ollut jonkinlainen pelko. Sain myös sen vaikutelman, että itse murhenäytelmä ei ollut sanottavasti järkyttänyt häntä.

— Minusta tuntuu, sanoi Markham, — kuin murtovarkausteoria täydellisesti sopeutuisi tiedossamme oleviin tosiasioihin. Sattuu hyvinkin usein, että murtovaras äkkiä pelästyy, menettää malttinsa ja ampuu kuoliaaksi ihmisiä turhan päiten.

Greene nousi äkkiä ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla.

— Minä en saata keksiä mitään järjellistä aihetta tekoon, mutisi hän itsekseen. — Siinä ei ole mitään sellaista, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. — Hän katsahti yleiseen syyttäjään tuijottavin silmin. — Herra Jumala, huudahti hän. — Se saa kylmän hien nousemaan pintaani.

— Tuo on liian epämääräistä ja mielikuvituksellista, huomautti Markham ystävällisesti. — Olen taipuvainen uskomaan, että murhenäytelmä on saattanut teidät tasapainosta. Parin päivän kuluttua…

Greene kohotti kättään vastalauseeksi.

— Ei maksa vaivaa, sanoi hän. — Voin vakuuttaa teille, Markham, ettei poliisi koskaan tule saamaan kiinni murtovarastaan. Minä tunnen sen täällä. — Ja teennäisellä liikkeellä hän asetti hyvin hoidetun kätensä rintaansa vasten.

Vance oli tarkastellut häntä hieman häijy ilme kasvoillaan. Nyt hän ojensi molemmat jalkansa suoriksi ja katseli kattoon.

— Kuulkaahan, mr Greene, suokaa anteeksi, että näin röyhkeästi sotkeudun salaperäiseen haihatteluunne, mutta ettekö mahdollisesti tietäisi ketään, joka toivoisi teidän molempien sisartenne kuolemaa?

Mies katseli hetken aikaa kuin tiedottomana eteensä.

— En, hän vastasi vihdoin, — sitä en voi sanoa. Kuka Herran nimessä tahtoisi surmata kaksi viatonta naista?

— Minulla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä. Mutta koska kerran kokonaan kiellätte ajatuksen murrosta ja koska molempia naisia kieltämättä ammuttiin, täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että joku halusi saada heidät pois tieltään. Sen vuoksi juolahti mieleeni, että te, joka olette heidän veljensä ja asutte samassa talossa, saattaisitte olla tietoinen henkilöstä, jolla oli murha-aikeita heitä kohtaan.

Greene työnsi vihaisesti päätään eteenpäin ja vastasi:

— En tunne ketään sellaista. — Kääntyen sitten Markhamin puoleen hän jatkoi sovittelevasti: — Jos minulla oli pieninkin aavistus sellaisesta henkilöstä, niin ettekö uskoisi, että heti olisin vetänyt hänet esille? Tämä asia on käynyt hermoilleni. Olen miettinyt sitä koko yön ja se on — se on käsittämätön.

Markham nyökkäsi pidättyvästi ja meni ikkunan ääreen, mihin hän kädet selän takana jäi katselemaan Tombsin harmaita kivimuureja.

Huolimatta näennäisestä välinpitämättömyydestään Vance oli tarkoin pitänyt silmällä Greeneä, ja kun Markham kääntyi ikkunaan, hän ojentautui suoraksi tuolissaan.

— Kertokaapa minulle, alkoi hän mairitteleva sävy äänessään, — mitä eilen illalla tapahtui. Kuulin, että te jouduitte ensimmäisenä murhattujen naisparkojen luo.

— Minä tulin ensimmäisenä sisareni Julian luo, vastasi Greene hieman vastahakoinen ilme kasvoillaan. — Sproot, palvelija, tapasi taas Adan tiedottomana, suuri, vertavuotava haava selässä.

— Selässä, niinkö? — Vance kumartui eteenpäin ja kohotti kulmakarvojaan. Häntä ammuttiin siis takaapäin?

— Niin. — Greene rypisti otsaansa ja katseli itsepintaisesti kynsiään, ikään kuin hänkin olisi siinä seikassa huomannut jotakin häiritsevää.

— Entä miss Julia Greene, ammuttiinko häntäkin takaapäin?

— Ei, vaan edestä.

— Merkillistä. — Vance puhalsi savupilven tomuista kattokruunua kohti. — Ja molemmat naiset olivat jo vetäytyneet makuuhuoneisiinsa?

— Tuntia aikaisemmin. Mutta mitä merkitystä näillä seikoilla on?

— Sitä ei voi koskaan tietää, vai mitä? Oli miten oli, on aina hyvä tietää tällaiset pikkuasiat, kun tahtoo saada selville pakkomielteiden syyt.

— Menkää helvettiin pakkomielteinenne, ärähti Greene uhkaavan näköisenä. Eikö ehkä sisimmässään voi tuntea jotakin, vaikka…

— Tietenkin — tietenkin. Mutta te olette pyytänyt yleisen syyttäjän apua, ja minä uskallan luulla, että hän haluaa tietoonsa erinäisiä tosiasioita, ennen kuin hän päättää, mihin ryhtyy.

Markham tuli takaisin ja istuutui pöydän reunalle. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt, ja hän huomautti Greenelle, että kysymykset tehtiin hänen suostumuksellaan. Greene puraisi huultaan ja pisti imukkeensa takaisin taskuunsa.

— No niin, puhun varsin mielelläni. Mitä te vielä haluatte tietää?

— Ettekö tahtoisi kertoa meille, jatkoi Vance vienoimmalla äänellään, — tarkalleen, missä järjestyksessä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun kuulitte ensimmäisen laukauksen. Pidän selvänä, että te kuulitte sen.

— Tietenkin kuulin sen. En olisi voinut olla kuulematta. Julian huone on lähinnä minun huonettani, enkä ollut vielä nukkunut. Puin nopeasti ÿlleni aamutakin, sukaisin tohvelit jalkaani ja riensin sitten halliin. Se oli pimeä, ja hapuilin seiniä pitkin, kunnes pääsin Julian ovelle, Avasin sen ja kurkistin sisään — minähän en tiennyt, vaikka joku olisi odottanut ampuakseen minutkin — ja näin hänen makaavan sängyssään yöpaidan rinta veren tahrimana. Huoneessa ei ollut ketään muuta, joten menin heti hänen luokseen. Juuri silloin kuulin toisen laukauksen, joka tuntui tulevan Adan huoneesta. Olin sinä hetkenä hieman ymmällä enkä oikein tietänyt mitä tehdä. Seistessäni Julian vuoteen ääressä tunsin itseni sangen surkeaksi — niin, minun täytyy tunnustaa, että pelkäsin…

— En voi väittää, että tahtoisin moittia teitä siitä, rohkaisi Vance häntä.

Greene nyökkäsi päätään. — Kirotun pulmallinen tilanne, minun mielestäni. No niin, seistessäni siinä minusta tuntui kuin olisin kuullut jonkun tulevan portaita alas palvelijain huoneesta ja tunsin astunnasta, että se oli ukko Sproot. Hän hapuili pimeässä eteenpäin ja kuulin hänen menevän Adan huoneeseen. Sitten hän huusi minua, ja minä kiiruhdin hänen luokseen. Ada makasi peilipöytänsä edessä, ja minä nostin hänet Sprootin avulla sänkyyn. Tunsin polveni hieman heikoiksi ja odotin joka hetki saavani kuulla vielä yhden laukauksen — en oikein tiedä mistä syystä. Mitään ei kuitenkaan enää kuulunut, ja sitten kuulin Sprootin soittavan hallin puhelimella tohtori von Blonille.

— En voi huomata teidän kertomuksessanne mitään, mikä sotisi sisäänmurtoteoriaa vastaan, huomautti Markham.

— Feathergill, apulaiseni, sanoo myös, että lumessa pääoven edessä oli kahdet sotketut jäljet.

Greene kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.

— Asiasta toiseen, mr Greene, sanoi Vance, joka oli painunut takaisin tuoliinsa ja tuijotti avaruuteen, — te sanoitte, että kurkistaessanne miss Julian huoneeseen näitte hänen makaavan sängyssään. Miten se oli mahdollista? Sytytittekö valon?

— En toki. — Mies näytti hämmästyneeltä. — Huoneessa oli valo.

Vancen silmissä välähti innostus.

— Entä miten oli miss Adan huoneessa? Oliko sielläkin valot?

— Oli sielläkin.

Vance työnsi kätensä taskuunsa, veti esille savukekotelonsa ja valitsi itselleen hitaasti ja miettiväisesti savukkeen. Minä tiesin, että hänen eleensä merkitsi pidätettyä jännitystä. — Vai niin, molemmissa huoneissa oli valot. Kerrassaan mielenkiintoista, jatkoi hän.

Markhamkin huomasi sen innon, mikä kätkeytyi Vancen näennäiseen välinpitämättömyyteen, ja katsahti toiveikkaana häneen.

— No, jatkoi Vance sytytettyään laiskasti savukkeensa, — miten pitkä aika kului teidän mielestänne molempien laukausten välillä?

Greeneä vaivasi ilmeisesti ristikuulustelu, mutta hän vastasi auliisti:

— Kaksi tai kolme minuuttia, varmaankaan ei enempää.

— Ja kuitenkin, päätteli Vance, — te ehditte nousta vuoteestanne kuultuanne ensimmäisen laukauksen, vetää yllenne aamutakkinne ja tohvelinne, hapuilla viereisen huoneen seinää pitkin, avata varovasti oven, kurkistaa huoneeseen ja mennä sitten sen poikki vuoteen ääreen — tehdä kaiken tämän, mikäli saatan ymmärtää, ennen kuin kuulitte toisen laukauksen pamahtavan. Onko näin asianlaita?

— Aivan niin.

— No niin, kuten sanottu, kaksi tai kolme minuuttia. Niin, vähintään niin kauan. Peräti merkillistä. — Vance kääntyi Markhamin puoleen. — Käsitäthän, hyvä veli, etten tahdo vaikuttaa sinun arvosteluusi, mutta minä luulen melkein, että sinun pitäisi suostua, kun kerran mr Greene pyytää sinun apuasi asian tutkimiseen.

Markham katseli häntä uteliaana ja miettiväisenä. Vancen kuulustelu oli syvästi kiinnittänyt hänen mieltään, ja sitä paitsi hän tiesi pitkän kokemuksensa nojalla, että Vance ei olisi tehnyt ehdotustaan ilman pätevää syytä. Sen vuoksi en ensinkään hämmästynyt, kun hän kääntyi kiusallisen vieraansa puoleen ja sanoi:

— No hyvä, Greene, katsotaanpa, mitä voin tehdä asian hyväksi. Luultavasti tulen teille kotiin aikaisin iltapäivällä. Olkaa hyvä ja pitäkää huolta siitä, että kaikki ovat läsnä, jotta saan kuulustella heitä.

Greene ojensi hänelle vapisevan kätensä.

— Koko talonväki — perhe ja palveluskunta on oleva koolla, kun te tulette.

Hän astui arvokkaan näköisenä huoneesta. Vance huokasi syvään. — Sangen vähän miellyttävä olento, Markham — sangen vähän miellyttävä. En koskaan ryhtyisi sinun virkaasi, kun se pakottaa tuollaisten tuttavuuteen.

Markham istuutui pöydän ääreen tyytymättömän näköisenä.

— Greenellä on hyvä maine yhteiskunnallisena — ei poliittisena koristuksena. Hän kuuluu sinun sukuusi, mutta ei minun, sanoi hän ilkeästi.

— Kuulehan tuota — Vance oikoi itseään nautiskellen. — Sinä häneen kuitenkin vaikutat lumoavasti. Minä tunnen sisimmässäni, että hän ei ole kovinkaan ihastunut allekirjoittaneeseen.

—