Cloomberin salaisuus

By Sir Arthur Conan Doyle

Salapoliisitarinoiden mestarin esikoisteos!James Fothergill West on amatöörietsivä, joka on vasta muuttanut Skotlannin Wigtownshireen. Hän on hädin tuskin ehtinyt asettua kodiksi, kun jo törmää omituiseen arvoitukseen. Minkä takia Cloomberin hallissa asuva kenraali Heatherstone on jatkuvasti niin peloissaan? Westin etsivänvaistoa herättelee myös se, ettei kenraali tunnu lainkaan päästävän lapsiaan ulos talosta.Arthur Conan Doylen kiehtova mysteeri tuo esiin myös aloittelevan dekkarikirjailijan kiinnostuksen paranormaaleihin ilmiöihin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2023
• ISBN: 9788726312102

Sir Arthur Conan Doyle

Arthur Conan Doyle (1859-1930) was a Scottish author best known for his classic detective fiction, although he wrote in many other genres including dramatic work, plays, and poetry. He began writing stories while studying medicine and published his first story in 1887. His Sherlock Holmes character is one of the most popular inventions of English literature, and has inspired films, stage adaptions, and literary adaptations for over 100 years.

Book preview

Cloomberin salaisuus

Translated by Väinö Nyman

Original title: The Mystery of Cloomber

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1889, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726312102

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

EDINBURGHILAISEN WEST-SUVUN HISTORIAA.

Minä, John Fothergill West, lakia lukeva ylioppilas St. Andrew’n yliopistossa, olen koettanut esittää yleisölle tähän kirjaan kokoamani tapahtumat niin lyhyesti ja asiallisesti kuin suinkin.

Tarkoitukseni ei ole tavoitella minkäänlaista kirjallista menestystä enkä halua tyylini kauneudella enkä kertomaini tapausten taiteellisella järjestämisellä vaikeuttaa niiden omituisten seikkojen ymmärtämistä, joista aion kertoa. Haluan kiihkeimmin vain sitä, että ne, jotka tietävät jotakin näistä asioista, voisivat luettuaan selostukseni tunnontarkasti todistaa sen oikeaksi löytämättä siitä ainoatakaan sellaista kohtaa, jossa olen poikennut totuudesta tahi lisännyt omasta päästäni jotakin.

Jos onnistun saavuttamaan sellaisen tuloksen, olen hyvin tyytyväinen tähän ensimmäiseen ja ehkäpä viimeiseenkin kirjalliseen tekeleeseeni.

Aikomukseni oli kertoa tästä tapaussarjasta oikeassa järjestyksessä ja luottaa kuvaillessani kuulemiini luotettaviin tietoihin silloin kun puhun sellaisesta, mitä en itse ole kokenut. Nyt olen kumminkin ystävieni avuliaan yhteistoiminnan kautta keksinyt erään suunnitelman, jonka toteuttaminen on minulle helpompaa, ja joka tyydyttää paremmin lukijatkin. Aion nimittäin käyttää hyödykseni noita erilaisia käsikirjoituksia, joita olen koonnut tutkiessani asiaa, ja niiden avustajaini ensiluokkaisia todistuksia, jotka parhaiten olivat oppineet tuntemaan kenraalimajuri J. B. Heatherstonen.

Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi julkaisen yleisön nähtäväksi Cloomber Hallin entisen ajurin, Israel Stakes in todistuksen, ja Edinburghin kuninkaallisen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan jäsenen, tohtori John Easterlingin, joka nyt harjoittaa ammattiaan Stranraerissa Wigtonshiressä, selostuksen. Niihin aion liittää sanasta sanaan sen kertomuksen, viimeisen John Berthier Heatherstonen päiväkirjasta, jossa hän kuvailee ensimmäisen afghanilaisen sodan lopulla Thul-laaksossa syksyllä vuonna 41 sattuneita tapahtumia, Teradan solassa sattunutta kahakkaa ja Ghoolab Shahin kuolemaa.

Itse otan velvollisuudekseni täyttää ne aukot ja raot, jollaisia ehkä muuten jäisi kertomukseen. Tällaisen järjestelyn vuoksi alenen kirjailijasta jonkunlaiseksi mukailijaksi, ja työni tulos, josta piti tulla jonkunlainen kertomus, muuttuukin valallisten todistusten sarjaksi.

Isäni, John Hunter West, on kuuluisa itämaiden ja sanskritin tuntija, ja hänen teoksillaan on vieläkin arvoa niiden silmissä, joiden huomio on kiintynyt sellaisiin asioihin. Hän juuri aluksi sir William Jonesin jälkeen kiinnitti tiedemiesten huomion Persian varhaisemman kirjallisuuden suureen arvoon, ja hänen Hafiz- ja Ferideddin Atar-käännöksiään ovat lämpimästi kiittäneet sellaisetkin tiedemiehet kuin parooni von Hammer-Purgstall Wienistä, ja muut etevät itämaiden tuntijat.

Muutamassa Orientalisches Scienzblattin tammikuun numerossa vuodelta 1861 sanotaan häntä»kuuluisaksi ja hyvin oppineeksi Hunter Westiksi Edin burghista». Muistan sen senvuoksi niin hyvin, koska hän anteeksiannettavassa turhamaisuudessaan leikkasi sen kohdan pois lehdestä ja kätki sen muiden kunnioitettujen perhepaperien joukkoon.

Hän oli lueskellut asianajajaksi eli»sinettien kirjoittajaksi», kuten Skotlannissa sanotaan, mutta hänen keppihevosensa vei niin paljon hänen ajastaan, ettei hän voinut uhrata siitä kuin osan oikealle ammatilleen.

Kun hänen asiakkaansa tulivat puhuttelemaan häntä hänen George-kadun varrella olevaan konttoriinsa, oli hän joko hautautunut»Asianajajien Kirjaston» komeroihin tahi syventynyt tutkimaan»Filosofisessa Opistossa» jotakin homeista käsikirjoitusta vaivaten järkeään enemmän kuusisataa vuotta ennen Kristuksen syntymää kirjoitettujen lakien ehdottamilla määräyksillä kuin Skotlannissa yhdeksännellätoista vuosisadalla syntyneitten lakien mutkallisilla ongelmilla. Senvuoksi ei luullakseni voida ihmetelläkään, että sitä mukaa kuin hänen tietonsa kasvoivat, vähenivät myöskin hänen asiakkaansa, kunnes hän saavuttuaan maineensa kukkuloille huomasi kuluttaneensa koko omaisuutensa siihen.

Koska ei ainoassakaan Englannin yliopistossa ole sanskritin oppituolia eikä missään muuallakaan tarvittu hänen sielullisia kykyjään, olisimme joutuneet suoranaiseen köyhyyteen ja saaneet lohduttaa itseämme Firdousin, Omar Khayyämin ja muiden hänen itämaisten suosikkiensa aforismeillä ja ohjeilla, ellei hänen velipuolensa, Branksomen tilan omistajan William Farintoshin ystävällisyys ja avuliaisuus olisi tullut väliin.

William Farintosh oli muutaman maatilan omistaja, jonka pinta-ala oli onnettomuudeksi aivan kääntäin verrannollinen sen arvoon, sillä se sijaitsi tuon muutenkin niin synkän ja hedelmättömän maakunnan synkimmässä ja hedelmättömimmässä osassa. Ollen vanhapoika, olivat hänen vaatimuksensa kumminkin niin vähäiset, että hän hajallaan olevista ulkotiloistaan saamillaan vuokrilla ja niillä rahoilla, joita hän sai myydessään nummilla kasvattamiaan pieniä hevosia, voi elää kuin tilanomistaja ainakin, vieläpä viedä pankkiinkin melkoisia summia.

Olimme kuulleet hyvin vähän tuosta sukulaisestamme sen ajan kuluessa, jolloin olimme vielä melko varakkaita, mutta juuri silloin kun jouduimme puille paljaille, saimme häneltä lohduttavan myötämielisen ja apua tarjoavan kirjeen kuin suopealta enkeliltä. Siinä Branksomen omistaja kertoi meille, että koska hänen toinen keuhkonsa oli heikentynyt, oli Stranraerin lääkäri, tohtori Easterling, jyrkästi määrännyt hänet viettämään viimeiset elinvuotensa jossakin lauhkeammassa ilmanalassa. Hän oli senvuoksi päättänytkin matkustaa etelä-Italiaan ja pyysi nyt kirjeessään, että muuttaisimme Branksomeen niin pitkäksi ajaksi, kuin hän viipyy poissa, tarjoten samalla isälle tilanhoitajan ja asiamiehen tointa sellaista palkkaa vastaan, ettei meidän tarvinnut enää ollenkaan pelätä puutetta.

Äitimme oli jo ollut kuolleena muutamia vuosia, joten kirjeen aiheuttamaan neuvotteluun ottivat osaa vain minä, isäni ja sisareni Esther. Jokainen voi tietysti helposti ymmärtää, ettemme epäröineet pitkääkään aikaa suostuessamme tilanomistajan anteliaaseen tarjoukseen. Isäni lähti matkalle Wigtown’iin jo samana iltana, minun ja Estherin seuratessa häntä muutamia päiviä myöhemmin. Me veimme mukanamme pari säkillistä tieteellisiä teoksia ja sellaisia taloustarpeita, joita kannatti sinne asti kuljettaa.

II.

UUDEN VUOKRAAJAN OMITUINEN TULO CLOOMBERIIN.

Branksome olisi kai tuntunut hyvinkin ikävältä paikalta, jos sitä olisi verrattu englantilaisen tilanomistajan kartanoon, mutta meistä, jotka olimme saaneet asua niin kauan ummehtuneissa suojissa, tuntui se aivan suurenmoiselta.

Päärakennus oli hyvin laaja ja matala punaisine tiilikattoineen; kimaltelevine ikkunoineen ja monine asuinhuoneineen, joiden savuttuneet katot ja tammilaudoitukset näyttivät mielenkiintoisilta. Rakennuksen edustalla oli pieni piha, jota ympäröi kapea, surkastunut ja huonosti kasvanut pensasaita, tuollainen tyrskyjen vahingoittama pahkainen ja kuivunut. Kauempana oli sitten Branksomen kylä hajallaan olevine taloineen, joita oli noin tusinan verran. Niissä asui sivistymättömiä kalastajia, joiden mielestä tilanomistaja oli heidän luonnollinen suojelijansa.

Länteen päin talosta oli tuo leveä keltainen hiekkaranta ja Irlannin meri, kun taasen kaikilta muilta suunnilta näkyi vain autioita nummia, jotka, ollen lähempänä harmaan vihreitä ja kauempana punertavia, jatkuivat taivaanrannalle pitkin käyräviivaisin taipein.

Niin, tämä Wigtownin rannikko oli todellakin hyvin synkkä ja autio. Ihminen voi kulkea siellä monta väsyttävää penikulmaa näkemättä muita eläviä olentoja kuin noita valkoisia, raskaasti lentäviä lokkeja, jotka huusivat ja rääkyivät toisilleen kimeästi ja surullisesti.

Siis hyvin synkkää ja autiota seutua. Kun kerran vain Branksome haihtui näkyvistä, ei näkynyt muuta ihmiskäsien tekemää työtä kuin Cloomberin korkea valkoinen torni, joka kohosi kuin jonkun äärettömän suuren haudan muistopatsas sitä ympäröivien lehtikuusien ja mäntyjen keskeltä.

Muudan varakas Glasgowin porvari, jolla oli kummallinen maku ja jonkunlainen eristäytymishalu, oli rakennuttanut tuon suuren talon, joka sijaitsi noin penikulman ¹ päässä asunnostamme. Ennen tuloamme paikkakunnalle oli se kumminkin ollut jo autiona monta vuotta, ja näytti nyt hyvin synkältä tuulen rapauttamine seinineen ja uutimettomine, kukkulan rinteelle päin avautuvine ikkunoineen.

Ollen autio ja ränsistynyt toimi se nyt enää vain jonkunlaisena maamerkkinä kalastajille, jotka olivat oppineet kokemuksesta, että silloin kun kartanon piippu ja Cloomberin torni ovat yhdessä linjassa, voidaan veneet vaaratta suunnata niiden mukaan sen vaarallisen riutan yli, joka kohottaa pykälöidyn harjansa kuin joku nukkuva hirviö tuulisen lahden levottoman pinnan yläpuolelle.

Tänne villiin seutuun oli siis kohtalo vienyt isäni, sisareni ja minut. Sen autius ei peloittanut meitä kumminkaan ollenkaan. Suurkaupungin hälinän ja levottomuuden ja tuon vaikean tehtävän — elää säädyllisesti pienillä tuloilla — jälkeen tuntui tuohon loppumattomaan taivaanrantaan ja raittiiseen ilmaan sisältyvän suurta, mieltä rauhoittavaa vakavuutta. Täällä sai todellakin olla rauhassa uteliailta ja lörpötteleviltä naapureilta.

Tilanomistaja oli jättänyt meidän käytettäväksemme kevyet vaununsa ja pari ponia. Niillä voimme, isäni ja minä, ajella kartanon tiluksilla suorittaaksemme kaikki nuo tuollaiset helpot tehtävät, jotka kuuluvat voudin tahi tilanhoitajan virkaan, hiljaisen Estherimme hoitaessa talouttamme ja muuttaessa tuon vanhan synkän rakennuksen iloisemmaksi.

Vaatimaton ja tapauksista köyhä elämämme pysyi sitten sellaisena, kunnes muutamana kesäyönä sattui eräs odottamaton seikka, joka sitten näyttäytyikin noiden omituisten tapausten airueeksi, joita kuvatakseni olen tarttunut kynään.

Tavakseni oli tullut lähteä aina iltaisin tilanomistajan veneellä pyydystämään muutamia turskia illalliseksemme. Tässä mieleeni painuneessa tilaisuudessa tuli sisareni kanssani ja istui veneen peräteljoilla kirjoineen minun heitellessäni siimojani laidan yli mereen.

Aurinko oli jo laskenut vuorisen Irlannin rannikon taakse, mutta pitkä ruskopilviröykkiö näytti meille vielä paikan kajastuen veteen. Koko tuo laaja meri oli kirjailtu täyteen punaisia viivoja kuin arpia. Olin noussut seisomaan ja katselin juuri ihastuneena tuota rannikon, meren ja taivaan muodostamaa suurenmoista panoraamaa, kun sisareni tarttui hihaani huudahtaen kimakasti hämmästyksestä.

»Katso, John», hän sanoi,»kun Cloomberin vornista näkyy valoa!»

Käänsin päätäni ja tuijotin pitkään valkoiseen torniin, joka näkyi puiden latvojen yläpuolelta. Katsoessani näin selvästi muutamassa ikkunassa valoa, joka kumminkin nopeasti katosi näyttäytyäkseen kerran vielä eräässä ylempänä olevassa. Siinä se välähteli jonkun aikaa siirtyen vihdoin pariin alempaan ikkunaan ja sitten vielä alemmaksi, kunnes puiden latvat peittivät sen kokonaan näkyvistämme. Oli selvää, että joku oli kiivennyt lamppu tahi kynttilä kädessään tornin portaita sen huippuun ja sitten palannut takaisin rakennuksen alakertaan.

»Mitä maailmassa se mahtaneekaan olla?» huudahdin, puhuen enemmän itselleni kuin Estherille, sillä huomasin selvästi hänen kasvojensa ilmeestä, ettei hän voinut sitä selittää.»Ehkä muutamat Branksomen kyläläiset ovat halunneet tarkastella paikkaa.»

Sisareni pudisti päätään.

»Heidän joukossaan ei ole ketään sellaista, joka uskaltaisi mennä puiston porttien sisäpuolellekaan», hän sanoi.»Sitäpaitsi, John, ovat avaimet Wigtownissa asuvan talojen välittäjän hallussa. Vaikka täällä asuvat ihmiset eivät voisikaan hillitä uteliaisuuttaan, eivät he kumminkaan voisi päästä sinne sisälle.»

Kun muistelin niitä jykeviä ovia ja lujia luukkuja, jotka suojelivat Cloomberin alimmaista kerrosta, en voinut muuta kuin yhtyä sisareni mielipiteeseen. Tuon liian varhaisen vieraan on niin ollen ollut pakko käyttää melkoisia voimia päästäkseen sinne sisälle tahi sitten hän on saanut jotenkin avaimet haltuunsa.

Tuon pienen salaperäisyyden kannustamana soudin rantaan sellaisin varmoin päätöksin, että otan selville, kuka tunkeilija on ja millaiset tarkoitukset hänellä on. Vein ensin sisareni Branksomeen ja hain sitten mukaani erään vanhan merisotilaan ja rohkean kalastajan, Seth Jamiesonin, ja lähdin hänen kanssaan kulkemaan nummen poikki lisäytyvässä pimeässä.

»Tuo rakennus on huonossa maineessa öisin», sanoi toverini hidastaen kulkuaan melkoisesti kuultuaan minulta matkamme tarkoituksen.»Eikä se ole mitään turhaa puhetta, koska sen omistajakaan ei halua lähestyä sitä penikulmaa lähemmäksi.»

»Mutta Seth, siellä on nyt kumminkin joku, joka ei ole pelännyt sinne menoa», sanoin ja viittasin tuohon suureen rakennukseen, joka hämärästi näkyi kauempaa.

Tuo valo, jonka olin huomannut mereltä, liikkui sekä eteen- että taaksepäin alikerran ikkunoiden ohitse, joiden luukut oli avattu Voin nyt nähdä, että toinen, heikompi valo seurasi tuota voimakkaampaa muutamien askelten päässä. Selvästi kaksi henkilöä, joista toinen kantoi lamppua ja toinen kynttilää tahi tuijua, tarkasteli huolellisesti rakennusta.

»Antakaamme roistojen olla rauhassa», sanoi Seth Jamieson pysähtyen kokonaan.»Mitä se meihin kuuluu, jos joku konna tahi mörkö haluaakin oleskella Cloomberissa? Minusta ei tunnu ollenkaan hauskalta sekautua sellaisten asioihin.»

»No mutta, Seth», huudahdin,»luuletteko jonkun konnan tulevan tänne rattailla? Mitä nuo valot tuolla kujanteen portilla oikeastaan mielestänne ovat?»

»Ne ovat kuin ovatkin vaununlyhtyjä!» huudahti toverini hieman iloisemmasti.»Ohjatkaamme sinnepäin, herra West, saadaksemme selvän asiasta.»

Nyt oli jo yö pimennyt niin, ettei vanhasta taivaasta ollut näkyvissä muuta kuin kapea pitkä rako lännessä. Kompastellen nummella suuntasimme kulkumme Wigtowniin vievälle tielle ja sitten paikalle, jossa korkeat kivipilarit osoittivat, mistä Cloomberiin vievä lehtokujanne alkaa. Portin edustalla olivat korkeat metsästysvaunut ja hevonen jyrsi ruohoa