Johdata minut kiusaukseen

By Frank Heller

Yliopistolla työskentelevä herra Qvillander on joutunut hankalaan tilanteeseen. Ensin hän otti yhden vekselin, sitten toisen. Lopulta hän on joutunut ottamaan lisää vekseleitä, jotta selviää edellisten maksuista. Nyt Qvillanderilla ei kuitenkaan ole enää ketään, joka voi allekirjoittaa hänelle vekselin. Löytyisikö apu hänen sedästään? Hyväntuulinen setä on rikas kuin kroisos, ja Qvillanderin pitäisi periä hänet vielä jonain päivänä. Mutta mikä avuksi, kun setä vaikuttaa elävän ikuisesti? Rahaongelmat vievät Qvillanderin keskelle erikoista seikkailua, johon liittyy myös harvinaisen viehättävä nainen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 1, 2022
• ISBN: 9788728187302

Book preview

Johdata minut kiusaukseen

Translated by Edvard Ukkonen

Original title: Inled mig i frestelse!

Original language: Swedish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1919, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728187302

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMÄINEN LUKU

Jossa aurinko paistaa kollega Qvillanderille.

Kun nuorukainen ryhtyy kirjoittamaan ainetta, niin hän ensiksi tekee jaoituksen. Kun sotapäällikkö ryhtyy taisteluun, niin hän ensiksi laatii sotasuunnitelman. Kun lainanhakija menee pyytämään tuttavaansa vekseliin asettajaksi, niin hänen sydämensä on täynnä yhdistelmiä ja kaikenlaisia alotteita. Jos näiltä vielä jää jonkun verran tilaa, niin sen tilan täyttää pelko. Hän kävelee aivan kuin menisi hammaslääkärin luc. Hänen eleensä ovat hitaita ja hän liikkuu hillitysti ja sirosti. Sellaisillekin seikoille, joista hän muuten ei vähääkään välittäisi, hän omistaa aivan liiallista huomiota. Hän pysähtyy taputtamaan likaisia ja tomuisia koiria. Hän pyyhkii takkinsa hihasta näkymättömiä pölyhiukkasia. Hän kuuntelee tarkkaavaisesti katupoikien vihellyksiä tai laulunrenkutusta. Mutta kaikkein eniten hän kuuntelee oman sydämensä levotonta laulua. Kieltäytyykö hän kirjoittamasta? Mitä minun on silloin tehtävä?

Kollega Qvillander oli kulkenut Canossaan johtavaa tietä niin usein, että se oli aivan sileäksi tallattu, ja hän oli kulkenut sitä menestyksellä. Hän oli harjaantunut virittämään ansoja aroille asettajille. Siitä huolimatta hänen sydämensä tykytti viidennenkymmenennen vekselin ollessa kysymyksessä, aivan kuin hän olisi mennyt pyytämään nimeä ensimäiseen vekseliin. Oikeastaan se tykytti vielä enemmän. Sillä ensimäiset vekselit tehdään nuoruuden ylimielisyyden vallassa. Ne ovat taloudellisia yllätyksiä. Pian kuitenkin nuorukaisen rohkeuden punakka iho muuttuu harkinnan sairaloiseksi kalpeudeksi. Harkinta tulee päivä päivältä yhä välttämättömämmäksi. Asianomaisesta tulee tasapainotaiteilija jonka on välikirjan mukaan pakko lisätä yhä uusia nappuloita pyramiidiin, jota hän kantaa nenällään. Mutta taloudellisen tasapainotaiteilijan välikirja on tehty pirun kanssa, ja hän itse silmäilee päivä päivältä yhä levottomampana pyramiidia sekä odottaa, koska se mahdollisesti romahtaa.

— Heitänkö minä tittelit pois vai en? Menenkö suoraan asiaan vai onko minun pakko turvautua kiertoteihin? Heittäydynkö vallattomaksi ja rupean kertomaan juttuja huvittaakseni häntä vai otanko hänet vakavalta puolelta? Uskallanko ehdottaa hänelle heti kohta 500 kruunua vai tyydynkö ilman muuta kolmeensataan? Tällaiset kysymykset risteilevät nimenhakijan aivoissa hänen seisoessaan Canossankadun kulmassa ja lumottuna tuijottaessaan erääseen tuon kadun varrella olevaan oveen.

Kollega Qvillander seisoi muutamana kesäkuun päivänä kohta lukukauden loputtua tuossa kadunkulmassa. Hänellä oli takanaan viidentoista vuoden yliopistolliset opinnot. Hän oli kaupungin oppikoulussa latinan ja historian opettajana. Hänen ulkomuotonsa oli mahtava kuin piispan, hänen hartiansa olivat leveät ja kunnioitusta herättävät, hänen kasvonsa olivat ankarat ja lihavat. Mutta hänen sydämessään vallitsi neuvottomuus ja epätoivo. Näitä salatakseen hän lakkaamatta jutteli virkaveljelleen Schornille.

— Erotus vekselin ja likoeläimen välillä on siinä, sanoi kollega Qvillander, että likoeläin voi jakautumalla jatkaa elämäänsä iankaikkisesti, mitä vekseli ei parhaallakaan tahdolla pysty tekemään.

— Otaksuttavasti ei, sanoi kollega Schorn ja kaiveli nenäänsä.

Kun kollega Schorn kaiveli nenäänsä, niin se tapahtui terveydenhoidollisista syistä. Aina viheriästä nuoruudestaan asti hän näet kävi lakkaamatonta sotaa nenäkanavassa ja olutpullojen kauloissa piileskeleviä basilleja vastaan. Hänen nenäontelonsa oli aina puhdas, eikä hän koskaan kaatanut itselleen pilsneriä puhdistamatta sitä ennen pullon kaulaa pikkusormellaan. Kollega Schorn oli pieni mies, jolla oli pyöreät, surulliset sammakonsilmät. Hän oli sosialidemokraatti, hän vastusti ankarasti kaikkia oikeistohallituksia sekä oli kaikkien yhteiskunnan vähävaraisten ja alhaisten ystävä. — Sinä katselet hellästi yhteiskunnan pienimpiä, sanoi kollega Qvillander kummastuneena. Yhteiskunnan pienimpiin kollega Schorn luki myöskin valkoiset ja punaiset verisolut, joiden työtä hän tahtoi auttaa hengittämällä syvään.

— Huomenna, sanoi kollega Qvillander, huomenna minun täytyy järjestää neljä 400 kruunun vekseliä, taikka muuten ne menevät protestiin. Alkujaan minulla oli ainoastaan yksi 300 kruunun vekseli, jossa oli Kjellquistin, Sternerin, Petrénin ja Alinderin nimet. Kun se lankesi ensimäisen kerran, niin minä sanoin itselleni, että tämähän on kansalaisadressi. Siksi jaoin sen kahteen 350 kruunun vekseliin, joista toiseen tulivat Kjellquist ja Sterner, toiseen taas Petrén ja Alinder. Tätä menettelytapaa likoeläin käyttää elääkseen edelleen. Kun nuo 350 kruunun vekselit lankesivat, niin minä jaoin ne kummankin kahteen uuteen 400 kruunun paperiin. Tuloksena on nyt, että minun täytyy ehdottomasti huomenna järjestää neljä 400 kruunun vekseliä, ja pankit tahtovat jokaisesta joko 100 kruunua osamaksua tai sitten uusia nimiä. Mitä minun on oikeastaan tehtävä? Pitääkö minun jakaa Alinder, Kjellquist, Sterner ja Petrén, niin kuin ihminen filosofiassa jaetaan ruumiiseen, sieluun ja henkeen, ja siis tehdä kaksitoista vekseliä, joista kukin on 450 kruunun? Minä luulen, että se ei kävele.

— Ei, sanoi kollega Schorn hyväksyvästi.

— Ei, toisti kollega Qvillander ja avasi takkinsa aivan kuin paljastaakseen ruumiinsa uusille hedelmöittäville ajatuksille. — Se ei kävele, enkä minä liioin kykene hankkimaan uusia nimiä neljään vekseliin. Yhtä vähän minä pystyn hankkimaan neljääsataa kruunua, ja juuri siksi seisonkin nyt tässä. Hän asuu tuossa talossa. Hän on minun ainoa toivoni.

Kollega Schorn huokasi ajattelematta sillä kertaa punaisten verisolujen auttamista.

— Eikö sinun setäsi sitten koskaan kuole? kysyi hän.

Kollega Qvillander kohautti olkapäitään. Koko koulun opettajakunta oli jo kauan aikaa uneksinut päivästä, jolloin tirehtööri Fredrik Qvillanderin nimi nähtäisiin sanomalehtien kuolemanilmoituksissa paksujen mustien kehysten sisäpuolella. Tirehtööri Qvillander oli vanhapoika, ja veljenpojan sanojen mukaan hän ei toivonut mitään niin paljon kuin saada kuolla ja jättää kaiken omaisuutensa veljenpojalleen. Mutta kova kohtalo oli nyt jo monta vuotta kieltäytynyt täyttämästä tätä hänen viimeistä vaatimatonta toivomustaan.

— Hän asuu tuossa talossa, toisti kollega Qvillander vastaamatta virkaveljensä kysymykseen.

— Minun ei olisi koskaan pitänyt tulla siirtäjäksi sinun papereihisi, sanoi kollega Schorn huoaten vielä kerran.

Kollega Qvillander kääntyi hänen puoleensa ankara ilme kasvoillaan.

— Oletko sinä sosialisti vai etkö sinä ole? kysyi hän. — Haluatko sinä kiiruhtaa maailman taloudellista romahdusta vaiko et?

Kollega Schorn vastasi huokaamalla kolmannen kerran, minkä huokaus huumasi hapella hänen punaiset verisolunsa. Kollega Qvillander sytytti sikarinsa, joka oli sammunut kolme kertaa viiden minuutin kuluessa, sekä toisti vielä kerran:

Hän asuu tuossa talossa. Hän on minun viimeinen toivoni. Eikä hän ole tähän mennessä kirjoittanut nimeänsä ainoaankaan vekseliin.

— Minä näin hänet tänään, virkkoi kollega Schorn äkkiä. — Hän näytti niin ystävälliseltä. Ei suinkaan hän ole joutunut huonoihin asioihin?

— Miten hän olisi voinut niihin joutua! huudahti kollega Qvillander kiihtyneenä asettajaksi toivomansa henkilön puolesta. — Hänhän elää kuin munkki, hän ei käy koskaan ulkona, ja mikäli kansa kertoo, niin hän jättää koko palkkansa tädilleen, tuolle hirvittävälle louhikäärmeelle. Miten hän olisi voinut joutua huonoihin asioihin?

— Hän näytti vain niin ystävälliseltä, sanoi kollega Schorn ja kaiveli hermostuneena nenäänsä.

— Hänkö! kollega Qvillander kohotti sormeaan aivan kuin vedotakseen niihin lukemattomiin todistajiin, jotka joka hetki ympäröivät meitä. — Hänkö! Jos on totta, että jokainen esine on ideansa heijastus, niin pedagoogin heijastus on nähtävissä Möbiuksessa aivan kuin suuressa seinäpeilissä. Kymmenen minuuttia uuden läksyn läpikäymiseen, kaksikymmentäkuusi minuuttia päivän läksyn kuulustelemiseen, kahdeksan minuuttia kurssin kertaamisen, yksi minuutti rukoukseen, yhteensä neljäkymmentäviisi minuuttia. Hän on pedagoogin idea.

Hän korotti yhä enemmän ääntään ja huusi kohti taivasta niin kuin Aabelin veri huutaa:

Hän on pedagoogin idea, ja minä olen menossa pedagoogin idean luo pyytääkseni nimeä vekseliin. Hahahahaa!!

Hän heitti pois sikarinsa, jota ei ollut lainkaan polttanut, sytytti uuden, jätti kollega Schornin sanomatta hänelle hyvästi ja astui nopein askelin erästä kadun varrella olevaa taloa kohti. Hänen sisimmässään kyselivät levottomat äänet:

Heitänkö minä tittelit pois vai en? Minä olen kyllä häntä vanhempi, mutta en tunne häntä ollenkaan. Pitääkö minun olla maailmallinen vai hengellinen? Kun en tunne häntä, niin en voi sanoa siitä mitään. Tiedän vain, että hänen täytyy kirjoittaa nimensä asettajaksi.

Nyt hän oli jo painanut nappia. Ovi avautui. Hänen hetkensä oli lyönyt.

Ankarat ja sulkeutuneet kasvot näyttäytyivät avatussa ovessa, mutta ne eivät olleet ne kasvot, joiden omistajalta kollega Qvillander saisi kuulla tuomionsa ja hän huokasi helpotuksesta. Oven avaaja oli täti Lundén, nelikymmenvuotias ja myrtynyt vanhapiika, Möbiuksen täti ja puolet hänen perintöään. Mutta tällä hetkellä hän ei herättänyt Qvillanderissa mitään mielenkiintoa. Täti tarkasti Qvillanderia poliisikomissarion katsein. Kollega Qvillander, joka oli jo heittänyt pois toisenkin sikarinsa, mutisi kysymyksen, oliko hänen virkaveljensä kotona. Neiti Lundén avasi epäröiden, ja Qvillander astui hitaasti kynnyksen yli. Ensimäinen vene hänen Rubicon-joen yli suunnittelemassaan laivasillassa oli paikoillaan. Saisiko hän sillan valmiiksi, niin että se ulottuisi joen toiseen rantaan asti?

Äkkiä kollega Möbius seisoi hänen edessään. Hän seisoi siinä pienikokoisena, harmaapukuisena, sinisilmäisenä, tukka sileäksi kammattuna. Hän oli avannut työhuoneensa oven niin hiljaa, että Qvillander ei ollut kuullut mitään. Hän silmäili virkaveljeään lempein ja kummastunein katsein. Kollega Qvillander rohkaisi luontonsa:

Häiritsenkö minä?

Hän oli ollut vähällä lisätä: sinua, mutta muisti, että eiväthän he olleetkaan lähemmin tuttuja. Heittäisiköhän hän tittelit pois ilman muuta? Ennen kuin hän oli aavistanutkaan, oli hän toteuttanut aikomuksensa. Hänen kielensä oli liikkunut aivan koneellisesti, aivan kuin käsikin, jonka hän oli ojentanut Möbiukselle uuden veljeyden vahvistukseksi. Kollega Möbius sanoi himmentynein silmin ja lempeällä äänellä:

Kiitoksia, hyvä veli! Mutta etkö tahtoisi ystävällisesti astua sisään?

Toinen laivasillan vene oli paikoillaan. Nyt neiti Lundén poistui luoden vieraaseen katseen, jota viimeisen tuomion tuomari olisi kadehtinut häneltä. Kollega Möbius työnsi virkaveljensä edellään työhuoneeseen ja kehotti ystävällisesti häntä istuutumaan nojatuoliin.

— Polttaako veli?

— Kiitos — kiitoksia vain.

Kollega Qvillander otti laatikosta sikarin, katkaisi hajamielisesti sen pään ja sytytti. Ensimäinen hänen vetämänsä sauhu palautti hänet jälleen tietoisuuteen. Se oli kiistämättömästi kaikkein kamalin sikari, jota hän kuuna kullan valkeana oli pidellyt huultensa välissä. Sen antama käsitys talon taloudellisesta asemasta oli kauhistuttava. Sellainen talo saattoi olla rikas, ja sen omistaja saattoi olla lempeäluontoinen, mutta siinä ei kirjoitettu nimiä mihinkään papereihin. Sikarin savukiehkurat muodostivat vähitellen kollega Schornin astraaliruumiin, ja tämä ruumis väänteli aivan kuin se olisi polttanut samanlaista sikaria kuin kollega Qvillanderkin, mutta se väänteli nauraen synkkää ivanaurua, ja astraaliääni sanoi:

Mitä minä sanoinkaan? Möbius! Hohohohco!

Kollega Qvillanderin silmät pimenivät. Olisikohan paras livistää tiehensä niin kuin pikku pojat livistävät hammaslääkärin eteisestä? Sitten hänen silmänsä näkivät jälleen selvästi — neljä likoeläinvekseliä, joissa kaikissa oli kirjoitus: protesteerattu tänä päivänä, kun maksu ei ole aikanaan tapahtunut, todistetaan viran puolesta … Ei, hänellä ei ollut varaa olla arka.

— Rakas veli, alkoi hän, otaksun, että minun käyntini on omiaan kummastuttamaan sinua.

Möbius siveli pukinpartaansa, aivan kuin olisi pitänyt vastausta tarpeettomana. Qvillander jatkoi:

Tavallaan sinulla onkin syytä kummastumiseen. Meillä ei ole ollut paljon kosketusta toistemme kanssa. Koulussa viihtyvät kaikenlaiset ryhmäkunnat. Minun ryhmäkuntaani kuuluvat Schorn ja pari muuta. Suoraan sanoen minä en edes tiedä, mihin sakkiin sinä kuulut.

Kollega Qvillander imi taas sikariaan ja ajatteli: Kun minä voitan itseni siinä määrin, että saan poltetuksi tämän sikarin, niin olen suurempi kuin sotapäällikkö joka on valloittanut lujan linnoituksen. Olkoon se enteenä, miten minun hyökkäykseni tätä paadutettua sydäntä vastaan onnistuu.

Sillä kysyessään, mihin ryhmäkuntaan Möbius kuului, hän oli alottanut varsinaisen hyökkäyksensä. Asianomaisen täytyy ryhtyä puhumaan itsestään, osottaa mielenkiintoaan ja käydä monisanaiseksi. Vain siten on mahdollista päästä tuloksiin, muuten ei.

Kollega Möbius haroi partaansa hienoilla, valkoisilla sormillaan.

— Minä luulen, että minä en kuulu mihinkään sakkiin, sanoi hän hiljaa.

— Elätkö sinä sitten aivan yksiksesi? houkutteli Qvillander edelleen.

— Kyllä, kuului Möbiuksen lyhyt vastaus.

— Sinä tietystikin luet paljon?

— Koko joukon.

— Sinulla oli kai aikomus jäädä yliopistoon ja valmistua aluksi dosentiksi.

— Ei juuri — en voi sanoa olleen.

— Niinkö? Mutta minä olen kuullut siitä.

— Sehän oli omituista. Ei, ei minulla ollut mitään sellaisia aikomuksia.

— Minä luulen Schornin kertoneen siitä. Tehän tunnette toisenne yliopistoajoilta.

— Hyvin sivumennen.

— Mutta ettekö te ole samanikäisiä?

— Hyvin paljon mahdollista. Luulen niin olevan.

— Minä luulen myöskin. Schorn on kertonut sinusta minulle koko joukon. Hän väittää, että sinä olit Sideniuksen lempioppilas.

— Sehän oli omituista. Sitä en suinkaan usko olleeni. Päinvastoin luulen, että Sidenius piti minua liian radikaalina.

Kollega Qvillander ei uskaltanut kohottaa kulmakarvojaan. Olisiko tämä karitsa ollut liian radikaali? Hän tunsi hyvin vähän teologiaa, ja professori Sideniuksen mielipiteet olivat hänelle tuiki tuntemattomia, mutta hänen oli vaikea uskoa, että professori olisi ollut taantumuksellisempi kuin Möbius. Muuten hän oli maininnut Sideniuksen nimen aivan sattumalta. Schorn ja hän eivät koskaan olleet puhuneet professorista eikä liioin Möbiuksesta. Hän katui sitä. Keskustelun tähänastiset tulokset eivät tuntuneet rohkaisevilta. Miestä oli yhtä helppo lähestyä kuin kilpikonnaa. Eikö hänen varustuksissaan sitten ollut mitään rakoa?

— Vai piti Sidenius sinua liian radikaalina? Niinkö. Minä olen todellakin koettanut hiukan seurata nykyaikaista teologiaa ja tullut siihen käsitykseen, että Sidenius kuuluu äärimäisenä vasempaan sivustaan.

Kollega Möbius kohotti lempeät siniset silmänsä ja katsoi vieraaseensa. Qvillander oli liiaksi vajonnut tarkastelemaan sikariaan, muuten hän olisi havainnut isäntänsä silmien omituisen ilmeen. Nyt Möbius laski silmäluomensa alas ja sanoi:

Luulitko sinä Sideniuksen todella kuuluvan vasempaan sivustaan? Mutta rakas veli, hänhän on todellinen ebioniitti.

— Niin, hm — että Sidenius an ebioniitti, sen minä kyllä tiedän, hm — mutta eihän se estä häntä olemasta radikaali teologi.

— Ei voi olla puhettakaan sovitteluista ebioniittien ja radikaalin jumaluusopin välillä, sanoi kollega Möbius ja työnsi pukinpartansa ulospäin aivan kuin osottaakseen, mitä hän ajatteli puheenaolevasta teologisesta suunnasta.

Hänen eleensä sai Qvillanderin kauhistumaan. Oliko hän ehkä haukannut saippuaa? Mitä ebioniitit sitten oikeastaan tahtoivat? Olisikohan hänen paras koettaa pelastua tunnustamalla, että hän ei tietänyt mitään? Mutta ei, hän oli jo mennyt liian pitkälle, ja hänen täytyi herättää tuossa miehessä mielenkiintoa. Tähän asti hän ei ollut osottanut mielenkiintoa mitään muuta ainetta kohtaan. Hän ojensi vaistomaisesti kätensä ottamaan tulitikkua — sillä hänen sikarinsa oli sammunut — mutta hän hillitsi itsensä.

— Hyvä veli, sanoi hän, minä olen kyllä lukenut jonkun verran nykyaikaista teologiaa, mutta sinun ei tule vaatia, että minun pitäisi olla yhtä suuri ammattimies kuin sinä olet. Minusta ei ole mitään mahdotonta siinä ajatuksessa, että Sidenius oli radikaali, vaikka hän olikin e — ebioniitti. Minä olen muuten kuullut toistenkin sanovan samaa. Schornin esimerkiksi.

— Niinkö. Yliopistossa minä sain sen käsityksen, että Schorn ei välittänyt teologiasta vähääkään. Pikemminkin päinvastoin. Oletko sinä ehkä herättänyt hänen harrastuksensa aineeseen?

Kollega Qvillander tunsi nyt olonsa samanlaiseksi kuin Herkules tienhaarassa. Hän saattoi vielä kääntyä. Hän saattoi vielä riisua naamionsa, käyttää teologiaa hyväkseen henkevällä tavalla, pakottaa vastustajansa antautumaan. Mutta eikö tässä kannattanut panna jotakin alttiiksi? Eikö ollut välttämätöntä hiipiä teologian varjolla vastustajan sydämeen kuin kreikkalaiset Troijaan puuhevosen vatsassa? Joka tapauksessa hänen täytyi tehdä nopea ratkaisu. Hän katsahti edessään oleviin lempeihin kasvoihin ja teki päätöksensä. Noiden kasvojen takana ei ollut mitään kaikupohjaa Mefistofeleelle. Hän koetti kuvitella itsensä jesuiittaisäksi, joka tekee mitä hän tekee korkeampien tarkoitusperien hyväksi, ja vastasi hitaasti:

Onhan hyvinkin mahdollista, että minä olen jonkun verran vaikuttanut Schorniin. Kuten sanoin jo, en ole mikään teologi, mutta olen koettanut jonkun verran syventyä teologian pulmakysymyksiin. Ja sellainenhan aina hiukan tarttuu.

— Sinä ilahdutat minua, sanoi kollega Möbius ja loi häneen vakavan katseen. Qvillander teki uuden liikkeen sytyttääkseen sikarinsa mutta hillitsi itsensä jälleen. Hän halusi hartaasti, että Möbius olisi lausunut ensimäisen sanan, mutta Möbius tyytyi edelleen tarkastelemaan häntä. Siksi Qvillander itse puhui nopeasti:

Onnettomuus on, kuten tiedät, siinä, että on helpompi repiä kuin rakentaa. Minä jouduin yliopistossa sellaisiin piireihin, joissa oltiin halukkaita repimään alas kaikki sekä yleensä harrastettiin kaikkea kielteistä. Tuloksena olivat minun osaltani viidentoista vuoden opinnot viiden sijasta. Senhän kai varsin hyvin tiedät. Mutta tuollaisessa ei menetä ainoastaan aikaansa. Seuraukset siitä huomaa muullakin tavalla. Juuri näinä päivinä — — —

Nyt hän oli päässyt varsinaiseen asiaansa. Oliko hän edennyt liian nopeasti? Oliko jo aika huomauttaa, että aika on rahaa sille, joka on kuluttanut niin paljon aikaa yliopistoissa? Vai täytyikö hänen kyntää ja muokata maaperää edelleen? Hän ei saanut koskaan aikaa ratkaista, mitä hänen oli tehtävä. Möbius rykäisi ja kumartui eteenpäin tuolissaan. Hän katsoi Qvillanderiin lempeillä, sinisillä silmillään ja hänen sormensa leikittelivät paperiveitsellä. Hän aikoi puhua.

— En kiellä, rakas veli, alkoi hän hitaasti kollega Qvillanderin vaipuessa hiljaa huoaten takaisin tuoliin, en kiellä, että sinä olet yllättänyt minut. Sinä olet tehnyt enemmänkin, sinä olet saattanut minut iloiseksi. Ihminenhän vaistomaisesti muodostaa jonkinlaisen käsityksen näkemistään ihmisistä. Me olemme tavanneet hyvin harvoin ja siksi minun kai olisi pitänyt säästää arvosteluni sinusta toistaiseksi. Mutta me nyt olemme kerta kaikkiaan sellaisia, että tahdomme sovittaa jonkinlaisen kaavan joka asiaan. Minun sinua varten muodostamani kaava ei sopinut ensinkään siihen, mitä sinä olet tänään minulle sanonut. Minä olin pitänyt sinua rehellisesti puhuen yhtenä sellaisista, jotka puhuvat kevytmielisesti vakavista asioista ja vakavasti kevytmielisistä.

Qvillanderin kasvot vetäytyivät vakaviin ryppyihin, aivan kuin hän olisi kuunnellut maljapuhetta joillakin päivällisillä. Aivan kuin tuollaisissakin tilaisuuksissa hän nytkään tuskin kuunteli puhujan sanoja. Pääasia oli, että puhuja itse tunsi harrastusta asiaan. Sitä hän tunsi, ja se ennusti voittoa. Vielä hiukan työtä, niin! Hän näki hengessään järjestävänsä nuo neljä likoeläinvekseliä … Lukuvuosi oli lopussa. Ehkäpä uusi vekseli voitaisiin tehdä niinkin suureksi, että siitä riittäisi pieneen huvimatkaan loma-aikana … Juutinrauma välkkyi hänen silmiensä edessä. Hänen silmänsä näkivät ilmestyksenä Wivelin voileipäpöydän, joka muistutti Pietarin eteen taivaasta laskeutunutta liinaa, joka oli täynnä kaikkia maan päällä olevia eläimiä. Riippuiko tämä uskonnollinen mielleyhtymä ympäristöstä? Luultavasti. Mutta kollega Möbius jatkoi puhettaan:

Kuten sanottua, clen aivan vaistomaisesti muodostanut itselleni käsityksen sinusta. Sen lyhyen hetken aikana, jonka olet viettänyt täällä, olen kuitenkin tullut huomaamaan, että minun käsitykseni on ollut perinpohjin virheellinen. Sinä olet siis koettanut perehtyä asioihin, jotka minulle ovat elämän korkeimpana sisältönä. En saata sanoa sinulle, kuinka ilahduttavaa se on. Minä luulen, että Paavali tunsi samaa kuin minä nyt tavatessaan egyptiläisen kamariherran tutkimassa pyhiä kirjoja. Sinähän muistat?

— Tietysti! kollega Qvillander viittasi sammunutta sikaria pitelevällä kädellään. Tämähän meni paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. — Minun piti sanoa, juuri kun sinä ystävällisesti keskeytit minut, että juuri näinä päivinä — — —

— Suo anteeksi, mutta sinun sikarisi on sammunut. Sallitko?

Kollega Möbius raapaisi tulta, ja kollega Qvillander sytytti hiljaisessa mielessään kiroten mahdottoman sikarinsa. Hän alkoi jälleen:

Olin juuri sanomassa, että näinä päivinä — — —

— Rakas veli, suo anteeksi, mutta ennen kuin siirrymme muihin asioihin, — niin huomautan, että sinä näytät unohtaneen erään toisenkin asian paitsi sikarisi.

— Minkä sitten?

— Oh, se on vain teologiaa koskeva kysymys, mutta luulin sen kiinnostavan sinua.

Kollega Qvillander tukahdutti jälleen manauksen. Hän oli uskonut jo selvinneensä teologiasta. Vekselin asettaja on niin kuin kananmuna. Häntä pitää lämmittää, mutta häntä ei saa keittää kovaksi. Milloinka hän oikein pääsisi palaamaan asiaan?

— Mikä kysymys sitten? kysyi hän äänellä, jonka hän toivoi ilmaisevan asianharrastusta.

— Että ebioniitit olivat lahko, jonka ohjelmassa oli ainoastaan yksi kysymys, sanoi kollega Möbius hitaasti. — Se kiinnosti heitä, mutta muuten eivät heistä monetkaan välittäneet.

Sikari putosi Qvillanderin kädestä, mutta putoaminen ei riippunut sikarin laadusta. Möbius nosti sen hitaasti tuhkakuppiin ja sanoi:

Ebioniitit elivät ensimäisen kristityn kirkon aikana, ja heidän ainoana ohjelmakohtanaan oli, että he kielsivät Paavalilta apostolin arvon. Sinä sanot, että Sidenius tekisi samoin, ja uskot,