Hiljaisen joen aave

By Mikko Samulinen

Faagerholmi, Palikka, Apro ja Punttu ovat luonnon keskellä, lähes tuhannen kilometrin päässä kotoa. He ovat onnistuneet vakuuttamaan vanhempansa, että selviäisivät viikon kestävästä kalastusmatkasta ehjin nahoin. Pian pojat kuitenkin huomaavat, että läheisellä joella tapahtuu jotain outoa. Mikä tai kuka lipuu jokea pitkin keskellä yötä? Voiko joella todella asustaa aave?Hiljaisen joen aave voitti Valtion nuorisokirjallisuuspalkinnon vuonna 1972.Kun pihalta kuuluu vihellys, poikaporukan on aika kokoontua yhteen. Mitä on tapahtunut tällä kertaa? Sarjassa seurataan Faagerholmin, Palikan, Apron ja Puntun vallattomia ottamuksia.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 14, 2022
• ISBN: 9788728004586

Book preview

Hiljaisen joen aave

Copyright © 1971, 2022 Mikko Samulinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728004586

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Hiljaisen joen aave

Retkikunta saapuu joelle

Joki oli melko leveä siltä kohtaa.

Saattoi olla hyvinkin lähemmäksi sata metriä.

Se tulla putkahti huomaamattomasti yläjuoksun tuuheasta lehviköstä ja idän suunnassa taas katosi kuin varkain takkupartaisen kuusikon pimentoon, niin että harjun laelle seisahtaneet pojat luulivat ensin tulleensa lammelle.

Aurinko säkenöi poutakirkkaalla taivaalla, sää oli paahtavan kuuma. Pojat olivat tallustelleet harjulle pohjoisesta päin. Suurella suoalueella, ehkä viiden kilometrin päässä joesta, he olivat kadottaneet tuntuman kartasta maastoon mutta päättäneet kuitenkin jatkaa taivallustaan. Jatkaa viivasuoraan aurinkoa kohti, joka hehkui ratansa lakipisteessä. He tiesivät silloin kulkevansa vuorenvarmasti etelään ja joen oli kaiken järjen nimessä katkaistava heidän menonsa ennemmin tai myöhemmin, koska sen uoma oli karttalehdellä poikittain. Kun sitten kimalteleva vedenkalvo lopulta pilkahti puunrunkojen välistä, pojat eivät osanneet ajatella näkemäänsä joen nimellä. Se oli vettä. Märkää. Viileätä. Sellaista, jonka sisään voi pulahtaa ja tuntea härnäävän vihlaisun mahanpohjassaan.

He olivat matkanneet junassa. Tirskuneet makuuvaunussa yli puolen yön; työntäneet varpaitaan alempana nukkuvan suuhun; junan hiljentäessä vauhtiaan syöksyneet aina ikkunaan ja kiskaisseet valoverhon sivuun. Aamulla he olivat sitten hoippuneet pääteasemalla puolinukuksissa linja-autoon ja nukahtaneet heti istumaan päästyään mitä merkillisimpiin asentoihin; suu kuivana kuin hiekkapaperi, jäsenet suriseviksi turtuneina.

Neljän tunnin unenhorteen jälkeen he olivat tunteneet sinipaitaisen rahastajan paksut sormet kauluksessaan, nähneet ympärillään oudon maiseman ja pudottautuneet kantamuksineen sekavin tuntein maantienposkeen.

Kun autonjyrinä oli loitonnut kuulumattomiin, oli pojista tuntunut kuin he äkisti olisivat siirtyneet toiseen maailmaan. Pohjaton hiljaisuus tuntui niin paksulta että se suorastaan pisti korviin. Ilma oli niin puhdasta että sitä tuskin tarvitsi hengittää. He olivat ottaneet kompassisuunnan, lyöneet kantamukset selkään ja lähteneet talsimaan.

He seisoivat harjulla lyhyen tuokion hievahtamatta: vain sen hetken minkä ajatus tarvitsee palatakseen näkökuvan myötä vedenkalvolta takaisin aivoihin. Sitten he syöksyivät hurjaa vauhtia myötärinteeseen ja pyyhälsivät jäljelläolevan murtomaasatasen aikayksikössä, mikä olisi saanut Paavo Noposen nielaisemaan pari kertaa tyhjää.

Farmarihousua, reppua ja hellepaitaa pölisi ilmassa kuin lumiräntää ja sitten tyyni vedenkalvo paukahti neljä kertaa niin että kimaltelevat pärskeet löivät männynlatvojen tasalle. Ensimmäinen pää putkahti takaisin vedenpintaan kymmenen metrin päässä rannasta ja sanoi: phui.

Toinen vähän sivummalla. Kylmää.

Kolmas ja neljäs melkein yhtä aikaa keskijoella. Eetua.

Aikansa pulikoituaan pojat nousivat yksi toisensa jälkeen maihin ja istuutuivat puuskuttamaan rantaheinikkoon.

— Valkoinen mies ei vielä milloinkaan ole astunut jalallaan tälle rannikolle, sanoi joukon lihavin. Hänen vankka harjastukkansa hapsotti vettävaluvana otsalla, ruskeat silmät tirkistelivät uteliaina vastarannan korkeata metsikköä.

— Ei ainakaan yhtä valkoinen kuin sinä, naurahti kaikkein pienin, silmälasipäinen. — Punttu on merkillinen luonnonoikku. Valkoinen vatussi. Albiino poikalapsi suoraan alenevassa punaihoisten suvussa. Luulisi että sinua on pidetty valkaisuluolassa.

— Mikä se on? Lihava vilkaisi toisia varuillaanolevan näköisenä.

— Etkö sinä tiedä?

— En.

— Nehän veivät ennen muinoin Pääsiäissaarelle nuoria likkoja kalkkikiviluoliin. Ne jätettiin sinne kahdeksi vuodeksi. Niitä ruokittiin sinne luolaan niin etteivät ne saaneet nähdä vilahdustakaan päivänvalosta. Sapuskanviejät ryömivät pitkän käytävän läpi ja varoivat visusti että tytöillä oli jatkuva pimeys.

— Mitä varten?

— Kai sinä nyt olet lukenut, tuhahti pitkäkasvuisin, joka oli irrottanut proteesin säärestään ja heilutteli jalantynkää heinikossa. Hänellä oli melko laihat kasvot; niissä oli jotakin hyvin aikuista. Ehkä tuuheat kulmakarvat.

— Ne annettiin papeille jonkun suuren juhlan aattona, sanoi silmälasipoika. Faagerholmiksi kutsuttu.

— Mitä papit niillä tekivät?

— Söivät, sanoi neljäs poika, Apro.

— Söivät? Eivät kai ne olleet hulluja. Söivät valkoisia naisia.

— Kai sinä itse olet syönyt kananpoikaa. Niillä ei tietysti ollut siellä saarella kananpoikia.

— Älä yritä olla liian ehdoton.

— Kirjoita sitten hairdaalille ja kysy.

— Kuka se on? Joku pappi vai?

— Pappi. Yksijalkainen tyrskähti raikuvaan nauruun. — Se on justiinsa samainen kaveri joka on ollut Pääsiäissaarella ja tutkinut historiaa.

— Ai nyt mä tiedän. Punttu huitaisi kädellään. Sehän on se normanni joka on yrittänyt ottaa selville, mikä se viheliäisin kulkuneuvo on jolla voi purjehtia Tyynenmeren poikki. Viimeksi siltä levisi kaislavene niin kuin Elanto.

— Eihän Elanto sillä lailla leviä, tuhahti Apro. — Se levisi niin kuin Jokisen eväät.

— Yks ja lysti. Tiedättekös muuten mikä on levinnein automerkki Suomen maanteillä?

— Vanha juttu. Hyvin vanha.

— No tiedättekös sitten minkä takia Trabantin huippunopeus nostettiin yhdeksästäkympistä sataan?

— Minä en tiedä, sanoi pitkä. Palikka.

— Enkä minä.

— No kun tikan lentonopeus on yhdeksänkymmentä. Mun setä muuten ajoi kattonopeuden aikana yhden kaverinsa kanssa tutkaan melko vahvaa vauhtia ja kun miliisit tuli kysymään että "eikös herrat tiedä että nyt