Vaasain sormus

By Viljo Rauta

Eletään 1560-lukua. Juhana-herttua on noussut Suomen alueen hallitsijaksi isänsä Kustaa Vaasan menehdyttyä. Juhana-herttuan veli Eerik XIV on kuitenkin koko Ruotsin kuningas. Veljesten välit eivät ole mutkattomat – ja jännite heidän välillään kasvaa päivä päivältä. Kun Eerikin joukot hyökkäävät Turun linnaan, joka on Juhana-herttuan asuinsija, veljesten välit tulehtuvat lopullisesti. Onneksi Juhana-herttualla on apunaan kolmen uskollisen apurin joukkio. Pystyvätkö Juhani Paksujalka, Musta-Maunu ja Klaus Kristerinpoika pysäyttämään kuningas Eerikin?Vaasain sormus on toinen osa jännittävässä historiallisessa kirjasarjassa.Juhani Paksujalka, Klaus Kristerinpoika ja Musta-Maunu ovat kuin kolme muskettisoturia pohjoisesta – näiden miesten elämästä ei vauhtia ja seikkailuja puutu!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728329078

Book preview

Vaasain sormus

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1944, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728329078

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tämän kirjan henkilöiden aikaisemmista vaiheista on kerrottu kirjassa »Kultainen leijona».

I

Yrjänä Pietarinpojan hymy

Niihin aikoihin, jolloin kevät teki tuloaan Tukholman ympäristössä, jolloin puut puhkesivat hiirenkorvalle ja etelän linnut saapuivat kesän sanomaa kertomaan, jolloin luonto hymyili herttaisimmillaan, kohosi työpöytänsä ääressä istuvan Yrjänä Pietarinpojan vahankelmeille kasvoillekin hymy. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Luojan ihanan luonnon kanssa, eikä sitä puolisokea höperökään olisi erehtynyt herttaiseksi nimittämään. Se oli verettömien huulien pirullinen hymynpilkahdus, joka kovan, kylmän ja juonia punovan miehen kasvoille ilmestyy, kun hän on itseensä tyytyväinen keksittyään erikoisen kavalan aatteen.

Luisevia käsiään hieroskellen Yrjänä Pietarinpoika istui pitkän aikaa tuijottaen jonnekin kauas, eikä ovensuussa seisova kätyri uskaltanut hievahtaakaan.

— Viekää saalis kidutuskammioon, Yrjänä sanoi viimein, ja hänen äänessään oli vivahdus, joka toi mieleen kehräävän kissan.

Kätyri katosi salamannopeasti, ja Eerik XIV:n sihteeri jäi vielä mietteisiinsä vaipuneena istumaan pöytänsä ääreen. Hän tiesi nyt saavuttavansa erään suurimmista voitoistaan, ja hän nautti siitä jo etukäteen.

— Kas niin, kas niin, hän hiljakseen saneli itsekseen, — Juhana-herttua, tulet katkerasti muistamaan, ketä kerran ylimielisyydessäsi solvasit. Yrjänä Pietarinpojan palvelukset eivät silloin kelvanneet sinulle, sanoit moukaksi ja onnenonkijaksi köyhää kirjuriparkaa, joka päivät päästään sai vaivaisen leipäpalansa vuoksi istua isäsi jääkylmässä kansliassa. Tämä sama moukka kohottaa Eerikin Euroopan-valtaan, mutta paiskaa sinut maahan, polkee kantapäittensä alle. Piilun varjo lepää vaakunasi yllä, sinä houkka, Suomen herttua!

Tämä yksinpuhelu ja kalvakoilla huulilla karehtiva hymy aiheutuivat siitä, että Yrjänä Pietarinpojan kätyrit olivat saaneet verkkoonsa harvinaisen saaliin. Vähät siitä, että sanottiin Juhana-herttuan erottaneen palveluksestaan tämän Juhana Perttelinpoika Slangin, joka nyt kidutuskammiossa odotti käsittelyään, välipä sillä, vaikka hän jo kauan sitten oli järkensä juonut eikä ollut vastuussa humaltuneissa aivoissaan syntyneistä sanoista, hän oli joka tapauksessa aatelismies, jonka puheet voitaisiin merkitä paperille, asiakirjaan, joka säätyjen edessä taitavasti käytettynä painaisi paljon.

Tuntia myöhemmin laskeutuivat kuningas Eerik XIV ja Yrjänä Pietarinpoika kapeita kiviportaita linnan kellariin. Siellä, syvällä maan alla, lukuisten jykevien ovien takana, oli linnan vankilan tutkintohuone, harmaaseinäinen kidutuskammio, jonka kivet tihkuivat kosteutta, ikäänkuin satojen piinattujen tuskanhiki olisi lakkaamatta valunut seinän pintoja pitkin. Kidutettujen hirvittävät huudot eivät sieltä päässeet kantautumaan kauas, ja vain nurkassa palavan takkatulen loiste ja kirjurin pöydässä lepattavan kynttilän kelmeä liekki valaisivat onnettomien vääristyneitä kasvoja ja venytettyjä jäseniä.

Kuningas istahti tulen viereen sijoitettuun nojatuoliin, kirjuri rapisutteli kynäänsä hermostuneena, mutta Yrjänä Pietarinpoika kumartui penkkiin sidotun miehen ylitse puhuen naukuvalla, kehräävällä äänellään:

— Juhana Perttelinpoika Slang, tunnustatko olevasi Suomen herttuan palveluksessa?

— Olen ollut, mies vastasi.

— Tunnustatko hänen käskystään saapuneesi Uplantiin?

Mies ei vastannut. Yrjänä Pietarinpoika antoi merkin pyövelille. Ruuvit kiristyivät narahtaen. Kidutuspenkkiin sidotun huulilta pusertui valitus.

— Tunnustatko?

— Kyllä, kyllä!

— Kirjuri, kuulittehan! — tunnustaa Suomen herttuan lähettäneen hänet Uplantiin, Yrjänä Pietarinpoika saneli.

Kuulustelua jatkui tunnin ajan, sillä se keskeytyi tämän tästä, kun tuskien toinnuttamaa vankia oli välillä virvoitettava. Mutta asiakirja saatiin valmiiksi, ja siihen tuli kaiken muun ohella merkityksi, että Juhana-herttua suunnitteli ilmikapinaa ja oli siinä tarkoituksessa lähettänyt Juhana Perttelinpojan Uplantiin nostattamaan kansaa kuningasta vastaan.

Eerik-kuningas oli koko toimituksen ajan istunut tuleen tuijottaen, ikäänkuin ei mitään olisi kuullutkaan. Ajatteliko hän kenties, ettei kaikella sillä, mitä muutenkin höperöksi mainittu mies kuolemantuskansa helpottamiseksi myönsi, ollut suurtakaan merkitystä? Vai harhailivatko hänen ajatuksensa kenties kokonaan toisissa maailmoissa? Mitäpä se asiaan vaikuttikaan! Yrjänä Pietarinpoikahan tämän kaiken oli järjestänyt, ja hän oli myöskin pitävä huolen siitä, että tuo paperi, jonka alle kidutettu viimeisillä voimillaan, käsi vavisten, piirsi puumerkkinsä, tulisi oikein käytetyksi.

Ja Yrjänän huulilla karehti edelleenkin jääkylmä hymy, joka sai häneen katsahtavan kuninkaankin vavahtamaan.

Vielä samana päivänä laadittiin kuninkaallinen käskykirje, jolla Juhana-herttua velvoitettiin kolmen viikon kuluessa saapumaan kuninkaan luokse vastaamaan kaikesta siitä, mitä hänen palvelijansa oli tunnustanut. Ja samalla annettiin myöskin säädyille käsky saapua yleiseen kokoukseen kesäkuun ensimmäisenä päivänä.

— Nyt kai asia tältä päivältä on selvä, kuningas sanoi viimeisen kirjeen allekirjoitettuaan.

— Ei vielä aivan, teidän majesteettinne, Yrjänä Pietarinpoika vastasi. — Olen rohjennut kutsua tänne Eerikki Kustaanpoika Stenbockin ja Iivari Maununpoika Särkilahden. Ajattelin, että teidän majesteettinne ei kenties luottaisi siihen, että herttua noudattaa kirjeellistä kutsua, vaan haluaisi kenties senvuoksi lähettää nämä aatelismiehet valvomaan…

— Hyvä on, hyvä on, kuningas sanoi kärsimättömästi, sillä hän halusi mahdollisimman pian päästä tästä kiusallisesta jutusta, — kutsu miehet sisään.

— Matkustatte Turkuun, Eerik XIV sanoi, kun Eerikki Kustaanpoika ja Iivari Maununpoika olivat saapuneet. — Niin, matkustatte Turkuun ja — hän viittasi kädellään — ja sihteerini, Yrjänä Pietarinpoika, antaa lähemmät ohjeet.

Kuningas pyörähti kannoillaan ja poistui huoneesta, ikäänkuin olisi halunnut paeta mahdollisia tarkempia kysymyksiä.

Mutta Yrjänä Pietarinpoika kiiruhti tarjoamaan herroille istuimia ja ryhtyi perusteellisesti selittämään suunnitelmaansa.

Ja kun vieraat sitten vihdoin poistuivat ja Yrjänä Pietarinpoika jäi yksin, pirullinen hymy hänen huulillaan syveni milteipä nauruksi — suuri suunnitelma oli kypsynyt ja sen hedelmät miltei käden ulottuvilla. Oli kerrankin syytä olla tyytyväinen itseensä.

Hän ei nimittäin aavistanut, mitä vielä samana iltana linnan eräässä osassa tapahtui. Me voimme sensijaan hetkeksi kurkistaa sinnekin.

— Minun täytyy huomenna matkustaa, miehen ääni sanoi.

— Onko se niin välttämätöntä? pehmeä naisen ääni kuj ersi.

— Kuninkaan käsky.

— Mutta mitä kuningas haluaa sinun Turussa tekevän nyt, tähän aikaan vuodesta?

— Se on salaisuus.

— Minullekin, etkö minullekaan voi sanoa?

— Minä olen luvannut…

Mutta voiko mikään salaisuus pysyä miehen huulien takana, kun naisista hurmaavin saa kyllin kauan sitä häneltä viekotella, kun hän saa käyttää kaikki keinonsa uteliaisuutensa tyydyttämiseksi? Vähitellen, sana sanalta, mies tuli melkeinpä huomaamattaan selittäneeksi, että hänen ja hänen toverinsa matkalla ei ollut vähäisempi tarkoitus kuin itsensä Juhana-herttuan yllättäminen ja hänen tuomisensa väkisin Tukholmaan.

Tämän kaikenhan piti jäädä vain hurmaavan naisen tietoon.

Kuinka olisikaan Iivari Maununpoika saattanut tietää, että Katariina, prinsessa Cecilian kamarineiti, painettuaan korvansa ohutta ovea vasten, kuuli kaiken, mitä hänen herrattarensa huoneessa puhuttiin. Ja kuinka hän olisi voinut aavistaa, että…

Mutta älkäämme kiiruhtako tapahtumain edelle. Sinä iltana, kun linnassa jo yleensä nukuttiin, kietoutui Katariina suureen huiviinsa ja kulki alas rantaan, jossa muudan kuninkaallinen alus oli laituriin kiinnitettynä.

Aluksen kannella vahdissa oleva merimies oli enemmän kuin halukas lyhentämään pitkiä vartiotuntej aan keskustelemalla viehättävän kaunottaren kanssa. Kauniiseen hymyyn sisältyvän lupauksen vuoksi olisi nuori mies ollut valmis tekemään suuremmankin palveluksen kuin mitä häneltä pyydettiin.

— NIin, hän on minun veljeni, Katariina hymyili, — ja hän odottaa minulta tietoja. Lupaattehan toimittaa hänelle tämän kirjeen heti Turkuun tultuanne? Lupaattehan?

— Kuinka minä hänet löydän?

— Oh, Mustan-Maunun tuntevat kaikki Turun linnassa. Jos pääsette siihen veneeseen, jolla herrat soudetaan maihin, voitte jättää kirjeen kenelle tahansa linnan väestä, se menee siten kyllä perille. Enhän minä tietysti voi vaivata teitä niin paljon, että hakisitte hänet itsensä käsiinne ja antaisitte lappuseni hänelle. Vaikka kyllä Maunu teitä siitä hyvin kestitseisikin, Katariina lisäsi ovelasti.

— Varmasti minä annan kirjeen hänelle, nuori laivamies vakuutti. — Katsokaa nyt, panen sen tänne lakkini vuorin väliin, josta se lähtee vasta sitten, kun tapaan veljenne. Jos hän sitten veljenne lieneekään… jospa kuljetankin viestiä ihailijallenne!

— Voi, eihän minulla sellaisia ole, Katariina nauroi.

— On, on varmasti, on ainakin yksi, mies sanoi innostuneena. — Kenties veljellännekin on viesti teille, niin että tämä yksi saa teidät uudelleen tavata.

— Kenties, Katariina hymyili, huiskutti kättään ja kiiruhti takaisin linnaan. Hän tiesi kirjeensä joutuvan onnellisesti perille… ja ainakin samaan aikaan olevan Turussa kuin herrat Iivari Maununpoika ja Eerikki Kustaanpoikakin.